Matkakertomuksia
Matkakertomukset ovat maamme yksityiskirjastoissa nykyään melko harvinainen kirjallisuudenlaji. Siihen aikaan, kun Etelämeren saaret vielä tarjosivat uusien löytöjen jälkisatoa ja kun eurooppalaisen kaupan ja kulttuurin myötä myös tutkimus tunkeutui jo aiemmin tunnettuihin maanosiin, matkakertomuksilla oli sivistyneistön lukuharrastuksissa varsin tärkeä sija. Sittemmin ne ovat menettäneet paikkansa romaaneille, jotka joskus onnistuvatkin havainnollistamaan kaukaisten maiden erikoista luontoa ja niiden asukkaiden tapoja paremmin kuin maltillinen asiateksti. Kukapa ei tuntisi esim. Skotlannin ylämaita ja Pohjois-Amerikan erämaita Walter Scottin ja Cooperin romaaneista? Aikaisemmin romaanit kuvasivat sivistyneen maailman yläluokan elämää eikä edes uusin ranskalainen romaani ole kokonaan jättänyt tätä kenttää, vaikka se näiden luokkien hienostuneen elämäntavan rinnalla tarjoileekin purevia kuvauksia köyhyyden, hädän ja rikoksen asuinpaikoista.
Mutta ylipäänsä romaani on siirtynyt historiallisesta kuvauksesta yhä enemmän psykologisen tutkielman suuntaan. Se on ylittänyt epiikan rajat tunkeutuakseen draaman alueelle ja historiallinen sisältö on supistunut pelkäksi ihmissydämen intohimojen ja mielenliikutusten pikkutarkan erittelyn puitteiksi. Tällainen romaani vaatii jyrkkiä vastakohtia ja siinä pääsevätkin esiin kaikkein vastakkaisimmat henkilöt ja olosuhteet, kun taas varsin harvat kirjailijat kuvaavat keskiluokkien rauhallista ja järjestyneempää elämää. Viimemainittuihin kuuluvat Dickens ja Fredrika Bremer.
Samalla kun viimeksi mainittujen suuret ansiot on yleisesti tunnustettu, niin heidän tuotteiltansa on kielletty varsinainen taiteellinen arvo. Näyttääkin asianmukaiselta erottaa proosallinen kuvaus taiteen idealisoivista luomuksista. Taide ei voi löytää aiheitaan jokapäiväisestä elämästä vaan sen täytyy valita sellaiset tilanteet, jotka ovat helpoimmin idealisoitavissa. Siksi ei voi moittia sitä, että uudempi romaani jättää kansakuntien elämän kaikkein yleisimmät asiat käsittelemättä, ja että se kuvaa kansakuntien tärkeimpiäkin asioita sellaisella tavalla ja kuvakielellä, joka antaa lukijalle jotain enemmän kuin todellisuus voi todistaa. Ja jos käykin niin, että romaanista tulee epävarma johdatus etnografiaan, joka puuhailee mieluummin yleisinhimillisten asioiden kuin erityisten kansakuntien luonteen kanssa, mieluummin intohimojen tilastoinnin kuin maiden olojen selvittelyn parissa, niin tämä näyttää olevan aivan paikallaan. Sillä tavoin autetaan myös matkakertomusta pääsemään oikeuksiinsa. Emme lainkaan epäile, etteikö tämä modernin kirjallisuuden saama käänne ole osaltaan synnyttänyt viime aikoina niin monia kuvauksia Euroopan sivistyneistä maista ja kansoista.
Ahkerimpiin ja kokeneimpiin matkakirjailijoihin kuuluu J. G. Kohl. Hän on kirjoittanut matkoistaan Unkariin, Böömiin, Steiermarkiin, Venäjälle ja Englantiin. Lukijalle on todellakin eduksi, että kirjoittaja on omalla alallaan niin rutinoitunut mies. Silloin hän pystyy kirjoittamaan asioiden tärkeyden ja lukijan vaatimusten mukaan eikä tyypillisten harrastelijamatkailijoiden tavoin kirjoita mitä mieleen juolahtaa. Kohlin matkakuvaukset ovatkin saaneet tunnustusta yhtä hyvin asiapitoisuudestaan kuin taidosta, jolla hän jäsentää ja esittää rikasta sisältöään. Hänen viimeisimpiä teoksiaan on Reisen in Irland. 1 ja 2. osa, Dresden ja Leipzig 1843.
Nyttemmin lakkautettu Upsala Intelligensbladet lausui tästä kirjasta näin:
Kirjoittaja teki matkansa syys–lokakuussa 1842. Hän matkusti Dublinista länteen Shannoniin, sieltä Limerickiin ja Claren kreivikuntaan josta etelä- ja itärannikkoa takaisin Dubliniin. Sieltä hän jatkoi pohjoiseen Droghedaan, Belfastiin ja koilliseen, Antrimin kreivikunnan kuuluisalle basalttirannikolle. On hämmästyttävää, kuinka tekijä on vain kahdessa kuukaudessa voinut koota aineiston niin laajaan, rikkaaseen ja lähes kaikkia Irlannin tärkeimpiä kysymyksiä käsittelevään kuvaukseen. Hän ei käsittele vain maan nykyisiä oloja ja väestöä, vaan antaa tärkeitä tietoja myös vanhemman ajan historiasta ja topografiasta.
– – –
Tätä mainiota matkakuvausta ei voi lukea tuntematta mielenkiintoa ja myötätuntoa Irlannin jaloa ja onnetonta kansakuntaa kohtaan. Lukija ei opi tuntemaan vain niitä loputtomia kärsimyksiä, joiden alla tuo kansakunta huokailee, vaan myös niiden perustan ja syyt sekä kaukaisen, vielä epävarman mahdollisuuden niiden poistamiseen. Pahan syynä kirjoittaja pitää farmijärjestelmää, joka Irlannissa on luonnottomampi kuin missään muualla Brittiläisessä kuningaskunnassa. Omistajat vierailevat harvoin tiluksillaan ja nautiskelevat Englannissa tai muissa mukavammissa paikoissa runsaista koroistaan, joiden perimisen he uskovat tilanhoitajien ja ‘middlemenien’ tehtäväksi. Näillä voi joskus olla alaisinaan omia ‘middlemenejä’ ja heidän ankara kiristyksensä köyhdyttää kansaa jatkuvasti.
Tekijän tavoin tämän kirjoittaja viittaa myös kansan taikauskoon ja tietämättömyyteen, mutta ne ovat pikemmin köyhyyden seurausta kuin sen aiheuttajia. Ylipäänsä voisi luulla, että yhtä hyvin farmilaitos kuin tietämättömyyskin ovat seurausta maassa vallitsevasta poliittisesta ja uskonnollisesta sorrosta. Sitävastoin kumpaisenkin ainoa mahdollinen parannuskeino on laajemmalle leviävä valistus. Ilman sitä eivät mitkään suuriluuloisen valtioviisauden hoitokuurit tepsi; valistunut kansa sitävastoin auttaa ennemmin tai myöhemmin itse itseään. Sekä O’Connel että isä Matthew näyttävät jättäneen tämän välttämättömyyden vaille huomiota. Vaikka kokemus opettaakin, että myös kasvanut poliittinen aktiivisuus kykenee kohottamaan kansan sivistystasoa, niin se tapahtuu kuitenkin tavallisesti monen katkeran erehdyksen kautta. Mutta jos kapinakiihotukseen käytetyt varat olisi edes osittain suunnattu kansakoulujen perustamiseen, tai jos paterin raittiuspuheiden aikaansaamat säästöt olisi käytetty samaan tarkoitukseen, niin tällä tavoin olisi luotu lujempaa perustaa kansan sekä siveelliselle että poliittiselle vapautumiselle.
Mitä tahansa näistä asioista ajatteleekin, niin kokeneen matkailijan kuvaukset auttavat niiden arvioimisessa. Ne käsittelevät myös vähemmän masentavia aiheita kuten irlantilaista kansanrunoutta, siis Ossianin lauluja, maan muinaisjäännöksiä jne. Lukija tutustuu myös mainittuihin O’Connelliin ja Matthewiin sekä Irlannin kolmanteen kansantribuuniin, täällä ilmestyneiden käännöstensä kautta jo suomalaisillekin tuttuun runoilija Mooreen.
Ei ole lainkaan hämmästyttävää, että niin laajalti matkustelleella miehellä on yhtä laajalti matkustellut rouva. Epätavallisempaa on se, että tämä rouva lainaa miehensä kynää ja hänen sijastaan antaa lukijamaailmalle kuvan siitä mitä on vieraassa maassa nähnyt ja kokenut. Sellaisen aarteen vaimoksi omistaa herra Kohl. Litterar. Zeitung esittelee rouva Kohlin kirjaa seuraavasti:
Paris und die Franzosen, Skizzen von Ida Kohl. 1, 2. ja 3. osa Dresden u. Leipzig 1845 (Hinta 5 taalaria).
Pariisi ja ranskalaiset naisen silmin ja naisen arvioimina on jotain Saksassa epätavallista. Aivan uutta ei se ole, onhan meilläkin ‘sinisukkamme’, joiden jalkapohjia Pariisin katukivet ovat polttaneet niin kuumasti, etteivät he ole voineet vastustaa kiusausta kirjoittaa ‘vaikutelmistaan ‘ tai ‘sattumuksistaan’. Mutta yksikään saksalainen kirjailijatar ei ole kuvannut naapuriamme yhtä laajasti ja – tahdomme lisätä – yhtä varmakatseisesti kuin Ida Kohl. On helppo huomata, että kirjailijatar on oppinut matkustamisen taidon opettavaisessa seurassa, niin kuin kerrotaan, väsymättömän matkailijan J. G. Kohlin puolisona. Tiedämme myös että hän on ‘Englische Skizzen’ -teoksessaan, joka merkittävältä osin perustuu hänen päiväkirjaansa, osoittanut erinomaista havaintokykyä ja ennakkoluulotonta arviointia. Myös nyt kyseessä oleva teos, joka on hänen yksin kirjoittamansa, kertoo samoista kyvyistä. Nyt ne pääsevät vain paremmin esille kirjoittajan terävässä vertailussa Ranskan ja Englannin välillä. Hänen luonnehdintojensa osuvuutta lisää ranskan kielen idiotismien hyvä tuntemus. Asian niin vaatiessa hän jättää ne varsin tarkoitushakuisesti alkuperäiseen asuunsa. Erityisen onnistunut on ensimmäisen osan kuvaus ranskalaisesta naisesta eli lähinnä pariisittarista. Sivistynyt pariisitar on epäilemättä ihastuttavin mahdollinen nainen. Hän ei puuhaa liian paljon kotiaskareissa, mutta tietää kaiken mitä niihin kuuluu. Hän kasvattaa huolella lapsensa ja silti hän on seuraelämän koristus. Hän on varsin säästäväinen, etenkin pukeutumisessaan: vain pariisitar osaa pukeutua halvalla mutta elegantisti. Koskaan (lue: koskaan) hän ei ole huonosti puettu. Hän kantaa vaatteitaan kuin olisi syntynyt niissä. Lisäksi hän ei ole minkään ikäinen eikä haluakaan olla.
Kirjoittajan mukaan Schillerin sanat kuvaavat erinomaisesti ranskalaisten ja englantilaisten suhtautumista toisiinsa:
‘Tämä on ikuinen totuus! Ranskalainen ja englantilainen veri eivät voi koskaan kunnolla sekoittua’.
Tässä suhteessa tyypillisiä ovatkin erään kirjoittajan siteeraaman englantilaisen sanat: ‘He (ranskalaiset) inhoavat meitä, mutta me emme siitä piittaa, me halveksimme heitä.’
Ranskalainen sitä vastoin sanoo: Mutta sehän on aivan vastaavaa kuin jos kyseessä olisi kaunis nainen. Katsokaapa meitä, me olemme kaksi kilpakosijaa; voisinko minä rakastaa teitä? – Mahdotonta! Kauniin naisen valloittaminen on sama asia kuin kunnia olla ensimmäinen maapallon kansakuntien joukossa; kilpakosijat ovat Ranska ja Englanti. Eivät ne voi koskaan olla ystäviä!
Yhtä lailla kiitosta ansaitsee toisen osan kuvaus ranskalaisten tyypillisestä puhetavasta. Meidän on kuitenkin asetuttava vastustamaan kirjalijatarta hänen puhuessaan konjunktiivin epäloogisesta käytöstä, vaikka asia sinänsä ei ole lainkaan kiistanalainen. Jälkimmäisellä seikalla ei ole tässä mitään merkitystä ja ranskankieli lähtee tässä asiassa latinan hyvältä pohjalta. – Kolmannessa osassa erinomaista ovat kuvaukset katolisesta ‘Socurs de charite’ ja protestanttisesta ‘Diaconesses’ -järjestöstä, joista jälkimmäisen luostari vasta hiljan perustettiin St. Antoinen esikaupunkiin. Järjestöjen erosta voimme lukea seuraavaa: protestanttiset sisaret ovat Jumalan palvelijattaria, katoliset taas ‘Vapahtajan veljiä’ ja neitsyt Marian palvelijattaria. Edellisten motiivi on kiitollisuus Jumalaa kohtaan, jälkimmäisille hyväsydämisyys on tie autuuteen.
Me erkanemme tästä viihdyttävästä ja opettavaisesta kirjasta – joka Kohlin perheelle tyypillisesti kolmiosaisena on hieman laaja – lopussa esitettävän Lontoon ja Pariisin vertailun myötä:
Pariisi on intellektuaalisen maailman pääkaupunki, sillä sen maailmanhallitsija, henki, asuu täällä. Lontoo taas on fyysisen maailman pää. Pariisissa kuohuu aatteiden tulva, Lontoon täyttävät meluisat liikeasiat. Englantilaista kansallishenkeä ei pidä etsiä Lontoosta vaan maaseudulta. Ranskan kansallishenki on Pariisissa.
