KÄY LAATUUN ELÄMÄNKUVAUS JATKOA Tukholma 1840

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.1.1840
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tiedossa. Merkitty vuoden alkuun.
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

 

ENSIMMÄINEN LUKU

”Sinähän olet sanonut, että he ovat minun.”

 

”Kului viikkoja – – kului vuosia. Monia vuosia.” Ja kaikki oli kuten ennen. Tosin paljon oli tullut uuttakin ja paljon oli myös muuttunut, moni asia oli ikääntynyt ja haalistunut. Albertin posket olivat kalpeammat, ruusut pienten kamareiden tapeteissa olivat haalistuneet. Sara Videbeckin heleä silkkiliina oli virttynyt ja sen tilalle oli tullut kokomusta. Mutta hänen tutut silmänsä tähyilivät tämän silkkipilven alta esineitä, joita hän rakasti sydämestään. Hampaat hohtivat entisellään, mutta silmänvalkuaisiin oli tullut ripaus helmiäisen sinertävää ja poskien ruusut hohtivat kuulaan valkeuden alta. Vanha verstas oli saanut uudet vaalean sinipunervat tapetit, Sara itse oli liimannut ne. Kuitenkin erinäiset tummuneet kohdat pöydän luona, kadunpuoleisen ikkunan alla ja kummankin oven kohdalla osoittivat, että tapetit eivät olleet enää aivan uuden uutukaiset. Se, joka oli ollut talossa niihin aikoihin jolloin Sara palasi ensimmäiseltä, nyt suloisten muistojen kultaamalta Tukholman-matkaltaan, näki nyt entisessä verstaassa kaksi ovea yhden, eteiseen johtavan sijasta. Toinen johti pieneen lisärakennukseen, jonka Sara oli korjauttanut pian kotiin tulonsa jälkeen myyntikojuksi. Tosin se ei ollut kovin pitkään toimittanut tätä virkaa – vain runsaat kymmenen kuukautta. Sitten puoti suljettiin eikä sitä enää avattu. Myöhemmin sen pieni ikkuna tukittiin ja ovi muutettiin asiakkaiden ja tulojen väylästä auringonsäteiden väyläksi. Se muutos tuotti voittoa, sillä mikä onkaan kallisarvoisempaa kuin auringon valo ja lämpö. Mutta ihmisen hyvinvointi vaatii, että tuloillakin on tiensä, jota pitkin ne virtaavat hänen asumukseensa. Lukija on varmasti jo ymmärtänyt, että puoti oli näin muuttunut kamariksi.

Uljas ja viehättävä Lidköping oli entisensä, se oli yhä Lidan rannalla ja joki luovutti yhä vesivaransa Vänerniin. Mutta kaupungin asukkaat olivat kokeneet monituisia somia muutoksia. Moni kunniallinen porvari oli vaeltanut tai pikemminkin saatettu tuuheiden puiden varjostamalle hautuumaalle kaupungin kulmalle. Jotkut taas olivat saattaneet sinne vaimon tai lapsen. Mutta kukapa ryhtyisikään laskemaan Lidköpingin porvareita, vaikka he olisivatkin helposti laskettavissa. Jos joku lidköpingiläinen sinisen nauhan omistaja jättäisi maailmalle jäähyväiset, niin kelpo kaupunki saisi iloita maailman osanotosta sen menetyksiin ja lisäksi se saisi – komeat maahanpanijaiset. Nyt oli Lidköpingillä vain muutamia nauhanpätkässä riippuvia tähtiä, mutta melkoinen määrä tähtiä tuikki yössä siellä täällä ja loisti Lidköpingille juuri samalla lailla kuin suuremmillekin kaupungeille. Mutta olkoon miten hyvänsä. Kuten sanottu, Lidan vedet virtasivat hitaasti, joskin sameina ja ruskehtavina, mikä ei kuitenkaan estänyt sorsaparvea puhdistamasta höyhenpukuaan hohtavaksi joessa. Se näytti jopa pitävän Lidan sameaa vettä pilvistä valuvaa tislattua nestettä parempana. Tämän saattoi päätellä siitä, että ne vähän väliä sukeltelivat. Muuan leipuri, kaupungin raatimiehiä, katseli tätä ikkunastaan ja päätteli että sadevesi on joen vettä märempää. Eikä hän tainnut liiemmin erehtyäkään, jos johtopäätös koski vain sorsia: tippuvat sadepisarat sotkevat höyhenten kauniin järjestyksen ja tunkeutuvat sulkien lävitse. Sen havaitsi kolmesta hanhesta, jotka jostain syystä seisoivat höyhenet pörhöllään isolla kivellä joen partaalla toinen jalka ylhäällä ja pää piilossa siiven alla. Ehkä ne tekivät näin suojatakseen edes päätään.

Kaupunginkellarin portista astui mies, joka eli yhä voimiensa vuosia. Sen näki hänen kävelytavastaan ja ruumiin muodoista, joita pitkä tiukasti istuva päällystakki ei kätkenyt. Hän suuntasi askelensa torille. Kääntämällä päällystakin leveän kauluksen pystyyn hän yritti seurata hanhien esimerkkiä onnistumatta kuitenkaan yhtä hyvin. Hän ohitti torin keskellä sijaitsevan raatihuoneen lännen puolelta, kääntyi sitten oikealle ja jatkoi samaan suuntaan kunnes tuli Lidan yli johtavalle sillalle. Täällä koillismyrsky tuntui täydessä voimassaan kun se jylisi esteettä Vänernin yli ja syöksi pauhaavat aallot päin rantaa. Syvintä reittiä osoittavat merkit eli niin sanotut viitat heiluivat kuin kaislan korret ja jaalat keinuivat rannassa yhtä mittaa. Sade piiskasi kulkijamme kasvoja eikä lakin punaista raitaa juuri erottanut tummansinisestä taustastaan. Nyt kulkija kääntyi oikealle ja sitten vasemmalle pihaan – Videbeckin Saran pihaan. – Lukija on ehkä jo arvannutkin, että mies oli Albert ja pitää jo selvänä, että tämä meni ruusukuvioilla koristeltuihin kamareihin. Mutta ei – Albert tömisteli jalkojaan lujasti eteismattoon, avasi päällystakkinsa, käänsi kauluksen alas, ravisteli takkia hiukkasen ja pudisti veden lakistaan niin että valkaistuun seinään jäi selviä jälkiä. Sitten hän avasi reippaasti salin eli entisen verstaan oven ja astui sisään. Päällyskenkiä ja takkia riisuessaan hän kuuli viehättävän äänen (Sara Videbeckin) puhuvan hänelle ja sitten toisen, paljon hennomman äänen huudahtavan: ”Ai, isä tuli!”

”Voi Albe-parka, miten pahasti sinä olet kastunut! Meidän täytyy keksiä sinulle joku toinen ruokapaikka siksi aikaa kun syksyn kurakelit jatkuvat.”

”Mitäpäs tuosta,” Albert sanoi, kuivaili itseään silkkisellä nenäliinallaan ja kiersi viiksensä ylös nykäisemällä niitä luonteenomaiseen tapaansa kolmella etummaisella sormella.

Pieni kuusivuotias tyttö, jonka vaatteet oli ommeltu raidallisesta länsigötalaisesta kankaasta, juoksi häntä vastaan ja kysyi: ”Paleltaako sinua, isä kiltti?” Sara laski tytön kaksivuotiaan, kalpean ja hintelän sisaren sylistään lattialle, meni Albertia vastaan ja ojensi kätensä ottaakseen tämän päällystakin. Albert kuitenkin veti kätensä ja takkinsa Saran ulottuvilta. Syntyi pieni ystävällisessä hengessä käyty väittely. Mutta se loppui lyhyeen kun kalvakka pikkuinen alkoi itkeä. Sara otti hänet takaisin syliinsä. Albert ojensi lakkinsa ja takkinsa pojalle, joka oli pari kolme vuotta vanhempi kuin Eva, tytöistä isompi. Pojassa oli samaa kalvakkuutta kuin pikkutytössäkin. Poika oli siihen asti seisonut vakavana haarukka toisessa kädessä ja Regnérin ”Uskonopin alkeet” toisessa.

”Tule ottamaan isän takki, Adam. Laita se nätisti tuonne tuolinkarmille.”

Poika otti takin; Albert nosti pikku Evan tuolille pöydän ääreen ja kävi itse vanhanaikaiselle kattuunipäällyksellä peitetylle sohvalle tyynyjen keskelle. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään, huoneessa kuului vain hiljaista veitsien ja haarukoiden kilinää ja pienessä kamarissa kirkas, hiomaton ääni lauloi kehdon tasaisen liikkeen tahtiin:

 

”Ai – ai – lasta!

Kissa se tuli vastaan!

Äiti se jauhaa maltahia,

isä suolan rakehia – ”

Isä ei sanan varsinaisessa merkityksessä suinkaan jauhanut suolaa pikkuiselle, joka oli kiltisti nukahtanut vähemmän runolliseen lauluun. Sen sijaan isä tunsi kuin kitkerän suolan hiertävän sydäntään. Taiteellisen makutuomarin mielestä olisi kai asiatonta puhua suolasta ihmisen sydämessä. Me emme kuitenkaan tunne tämän parempaa kuvaa sille tiedottomalle lepotilalle, johon sydän vaipuu tuntiessaan vastenmielisyyttä, sellaista, jota se ei voi eikä halua ryhtyä selvittämään. Tuo tila on väritön, sillä ihminen ei uskalla katsoa sydämensä syvyyksiin; se on äänetön, sillä sitä ei voi lausua julki. Sillä on vain yksi maku – kitkerän suolainen, juuri sellainen mistä raskaan työn uuvuttama työläinen pitää, vaikka maku ei olekaan miellyttävä. Se tila laukeaa helposti kyyneliin – kitkerän suolaisiin kyyneliin.

Albert kuuli laulun, mutta seurasi sitä vain korvillaan. Hän katsoi ruokapöytää. Puhtaalla vadstenalaisella ruutuliinalla oli kulhollinen kuorimattomia perunoita ja pienempi kulhollinen silliä ja pyöreä posliinikannu, joka oli miltei kuin kermanekka. Albert arvasi, että kannussa oli kaljaa, ja hänen mieleensä tunki ajatus: ”Tuossako on” – – Kellarimestari, jonka ravintolasalista hän oli vastikään tullut, ei voinut toki vertailla omaansa tukholmalaisen Bariuksen keittiöön. Mutta hänenkin keittiönsä oli tunnettu hyvistä pihveistään ja siellä sai yleensä aitoa hyvää kinkkua, silavoitua, jäniksen tapaan paistettua häränfileetä, teeripaistia tai jotain sen suuntaista. Ei ollut mitenkään harvinaista, että milloin kolme tai neljä Västgöta-Dahlin rykmentin – sen asepukua Albert nyt kantoi – upseeria kohtasi siellä, kellarista kannettiin paitsi portteripuolikkaita, joita valmisti göteborgilainen entinen Lorentzin panimo, myös erinäisiä madeirapulloja. Albertin ylähuuli ja sitä koristavat viikset nytkähtivät tietyllä tavalla ja siitä saattoi havaita, että Sara Videbeckin ja tämän lasten köyhän pöydän näkeminen ja Albertin hiljan päättämän déjeuner dînatoiren [päivällis-lounaan] empivä muisteleminen liittyivät yhteen. Hänen sydämensä virkkoi vastahakoisesti: ”Tuossako on – kaikki?”

Albert suki kauniita otsakiharoitaan ja kuivasi kätensä nenäliinaan, sillä sade oli kastellut uloimmat hiustupsut. Hän avasi suunsa puoliksi sanoakseen jotain, mutta hänellä ei ollutkaan mitään sanottavaa. Hän tyytyi hankaamaan nenäliinan kulmalla hampaita kun siihen asti itsepintaisesti kiinni pysytelleet huulet kerran olivat auki. Siitäkään ei ollut apua. Aterialla oli neilikansilmun palanen tarttunut hampaiden väliin. Nyt se irtosi ja niin hänen ajatuksensa pysyivät alkamassaan suunnassa. Tuuli ujelsi hiljaa ikäkulujen ikkunanpuitteiden välissä. Taivas ei ollut kokonaiseen viikkoon kirkastunut tarpeeksi jotta Sara olisi saanut sisäikkunat paikoilleen ja voinut tukkia raot kitillä, joka oli niin korvaamaton vastus auringon ja sateen yhteisvaikutukselle – ja sitähän se oli, vaikka asiasta ei esitelmiä pidettykään.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Albert mykistyi ja hänen huulensa alkoivat nytkähdellä sen tapaisesta vertailusta, jollainen nytkin kiusasi häntä. Mieleen oli jo kauan sitten iskenyt levottomuus tästä ja monista samansuuntaisista asioista. Hän oli kylläkin vienyt Saran ja ne perheenjäsenet, jotka jo pysyivät omilla jaloillaan, kauniimpana vuodenaikana usein maalle Villa Giacominaan ja Truveholmiin ja jopa vesitietä Kinnekulleen. Talvisaikaan hän oli kellarissa tilannut lounaita ja päivällisiä ja silloin oli kellarimestari ilokseen saanut näyttää omia ja viinikellarinsa verrattomia avuja. Mutta Sara antoi maaseudulle arvoa vain heinän ja peltojen tähden. Hän käytti retket kerätäkseen lehmälleen rehua talveksi. Toisinaan hän oli alkanut valittaa miten hirvittävän kallista kaupunginkellarissa oli ja miten tyhmää oli tuhlata rahoja ”niin selvään nylkyriin” kuin kellarimestariin. Olihan ranskanleipäkin puolet kalliimpaa kuin leipurilla ja kahdeksasosa lintupaistia maksoi saman verran kuin rehellinen norrlantilainen otti kokonaisesta linnusta paistamattomana. Sitä paitsi Saralla oli aina kova kiire. Häneltähän tilattiin koko ajan kittiä ja lasirasioita. Ellei kaikkia tilauksia toimitettu vikkelään, hän saattoi ”kokonaan menettää vanhat hyvät asiakkaansa”. Alkuaikoina Sara oli tavanomaisella tiukkuudellaan maksanut puolet näiden huviaterioiden kustannuksista. Mutta Albertin pyydettyä hän lopetti sen – ehkä siksi että se oli käynyt aika kalliiksi.

Rakkaus lakkaa miehen elämän tiettynä aikana olemasta epämääräistä, magneettista vetoa toiseen sukupuoleen. Nuorukainen pysyy sen piirissä kuin noiduttuna. Muutos syntyy kaiketi osaksi – kokemuksesta. Mutta muutokselle on toinenkin syynsä ja sillä on sekä valopuolensa että vastaava varjopuolensa, kuten kaikella elämässä. Me näemme yleensä vain varjopuolen – ja se johtuu rakkaudestamme valoon. Onhan se ymmärrettävää: joka ponnistelee herkeämättä kohti valon lähdettä, näkee vain eteensä tulevien esineiden varjopuolen. Vain kääntämällä selkänsä valolle hän voi nähdä niiden valopuolen. Mitä pitäisi tehdä? Olisiko hänen valittava valopuoli itse auringon sijasta? – ”Ei!” vastaa moni ja tuijottaa silmänsä sokeiksi aurinkoon. Vastatkaamme: ”Kyllä!”, vaikka tiedämmekin, että auringon säteet lämmittävät vasta kohdattuaan esineen, jonka auringonpuoli ottaa lämmön valosta, niin että me voimme nauttia molemmista. Juuri tätä tarkoitetaan kun arkisessa kielenkäytössä puhutaan katseen kääntämisestä taaksepäin, turvautumisesta kokemuksen tarjoamiin neuvoihin.

Tämä kaksinainen syy merkitsee samaa kuin tuo vanha, paratiisin aikainen totuus: ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Nuorukainen käsittää sen omalla tavallaan, toisin sanoen hän ei käsitä asiaa lainkaan – hän tuntee sen kyllä itsessään, mutta ei ajattele sitä. Kypsä mies – kypsyyden hän saavuttaa kolmenkymmenen vuoden iässä tai ehkä hieman vanhempana – ajattelee: olisi hyvä jos minulla olisi joku, joka vapauttaisi vaatteiden, ruuan jne. osalta niistä tuhansista ikävistä pikkuhuolista, jotka vielä ovat edessä ennen kuin kuvitteellisen rahan voi muuttaa näiksi reaaliesineiksi. Miten mukavaa olisikaan syödä oman pöydän ääressä, saada ilman omaa vaivannäköä puhtaat liinavaatteet kaappiin, päästä näkemästä kaikkia pesu- ja taloustarvikeluetteloita, päästä laskemasta rahoja, jotka menevät valaistukseen, kaljaan, korppuihin, kermaan ja Luoja ties mihin! – Miten viehättävää onkaan nähdä omaan makuukamariin tullessaan omassa vuoteessaan kauniin pyöreän käsivarren pistävän esiin peiton alta ja sormien työntyvän hohtavan valkean myssyn peittämän pikku pään alle. Millaista tyydytystä voikaan tuntea kun vielä vanhoilla päivillä on seuralainen tulen äärellä ja sitten kuolinvuoteella niin hellä hoivaaja kuin suinkin. – – Niin mukavaa, viehättävää ja tyydyttävää kuin kaikki tämä onkin, se on silti pelkkää varjopuolta. Näiden muunnelmien teemana näet on: minä, itserakkaus. Valopuolelle on sen sijaan kirjoitettu: Kenen hyväksi minä teen työtä, ketä varten minä kokoan? Jälkimaailmanko? Niinhän se on! Mutta kärsiikö ehkä jälkimaailma jotain menetyksiä siitä, että teen köyhän tytön onnelliseksi asettumalla suojaksi hänen ja elämän pohjanpuhurien väliin ja jakamalla hänen kanssaan vaivannäköni hedelmät, että kasvatan yhdessä hänen kanssaan jaloja lapsia enkä kanna huolta vain jälkimaailmasta, vaan jalosta jälkimaailmasta? – –

Albert oli usein punninnut valo- ja varjopuolia. Myös nyt hänen sielunsa silmien edessä häämötti jotain niistä molemmista. Hän huokaisi. Tuntui aivan kuin hän olisi sanonut: ”Kunpa Sara ei olisi lasimestarin tytär!” Oliko Albert siis kopea ja ahdasmielinen? Ei ollut, mutta hän oli pohdiskellut, että siinä tapauksessa Sara ei osaisi valmistaa kittiä, peilejä eikä lasirasioita. Silloin Sara olisi kai tyytynyt kiltisti tekemään ruokaa, leipomaan, panemaan kaljaa, ompelemaan, pesemään ja silittämään. Ja Albert näki selvästi edessään, että näitä töitä olisi hänen talossaan riittänyt. Albert hoiti nyt itse oman taloutensa. Syynä ei ollut se etteikö Sara olisi suostunut antamaan osaansa hänen hyväkseen. Sen sijaan Sara piti niin visusti Albertin erossa kaikista omista talousasioistaan, että Albert oli pystynyt vain syntymäpäivinä ja jouluna antamaan lapsille jonkin pyhäpukukankaan ja jokusen kultahelyn Saralle itselleen. Sellaisissa oloissa jokainen herkkä ihminen joutuu olemaan en garde [varuillaaan]. Albertia arastutti myös tavattomasti vaivata Saraa asioillaan. Näytti jopa siltä, että hän tästä syystä – ja vain tästä syystä – ei tullessaan suostunut antamaan sateen liottamaa päällystakkiaan Saran hoteisiin.

Vielä yksi seikka oli viime aikoina huolettanut Albertia hänen katsellessaan lapsia, vaikka tuntuikin imartelevalta kun järki muistutti siitä, miten miehekästä johdonmukaisuus ja kaikkien ennakkoluulojen halveksunta oli. Ajatus, idea, on kuin siemen. Se uppoaa ihmissielun maaperään ja synnyttää uusia ajatuksia, tuhansittain. Hellyys ja huolenpito on ensimmäinen lapseen kylvetty siemen; nimenomaan tätä on yksinkertaisten sanojen ”äiti” ja ”isä” merkittävä lapselle. Nimenomaan tämä todistaa, että rakkaus on kaiken alku ja juuri, sillä näistä yksinkertaisista sanoista lähtee se käsitysten kudelma, se toinen toisiinsa sisältyvien ajatusten ja ideoiden häilyvä maailma, jonka laajuutta usko ja toivo meille kuvastavat ikuisuuden valossa. Tämä ajatuksen kehitys, herkeämätön luominen elää ja liikkuu meissä elämämme jokaisena hetkenä. Jos kasvu on kahlitsematonta ja tapahtuu vapaasti, niin moni kasvi menee hukkaan riippumatta siitä edustaako se pahaa vai hyvää. Jos kasvu tapahtuu viljelijän hallinnassa, jäljelle jäävät vain kauniit ja suorat varret tuuheine oksineen, jotka kantavat hyvän hedelmän.

Ne sanat, jotka Sara Videbeck lausui Arbogan, Örebron ja Bodarnen kautta kulkeneella matkalla, olivat siemen, joka lankesi Albertin sieluun. Nämä sanat löysivät hedelmällisen, joskin hoitamattoman maaperän, kasvoivat, kukoistivat ja kantoivat hedelmää. Kun ensimmäinen poika syntyi, tai oikeammin jo ennen tämän syntymää, Albert sanoi Saralle (hän sanoi mitä ajatteli, sillä mies on naista johdonmukaisempi, mikä on usein vahingoksi sekä hänelle itselleen että muille):

”Tiedätkö mistä minä olen huolissani? Kun minä ajattelen sitä mikä on tulossa – ja toivon että sinä annat minulle pojan,” Albert lisäsi suudellen Saraa, ”niin surettaa että me sidomme hänet koko iäksi, ehkä vastoin hänen tahtoaan”.

”Mitä sinä oikein tarkoitat, Albe? Ei hänelle mitään kapaloita laiteta. Kyllä sinäkin sen tiedät että kapalo on leveää villakangasta, jolla lapsiressun jalat sidotaan kuin kureliiviin – ”

”Enhän minä sitä tarkoita.”

”No mitä sitten? Et kai sinä aio kasvattaa häntä – – avioliittoon?”

”Aion kasvattaa hänet vain kristityksi – sehän on tapana. Mutta sitten hänet pitäisi muka kastaa, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä asiasta ja ilman että hänellä olisi käsitystä mistään. – Eikö hän voi olla kristitty ilmankin? Mitä niillä papin lopotuksilla siinä on virkaa? Niillä vain pannaan hänet siteisiin ja hän pitää niiden katkaisemista sitten rikkomuksena omaatuntoa vastaan ja vain siksi että ne siteet on kerran sidottu häneen. Niin kasvatetaan nimikristittyjä, sellaisia, jotka vastaavat myöntävästi, koska niin on tapana, eivätkä uskalla vastata kieltävästi, koska pappi antaa kirjallisen todistuksen tästä valheesta ja sanoo, että he tulivat sitoumusten alaisiksi jo ennen kuin osasivat ajatella tai puhua. Ne seremoniat, joilla tullaan juutalaiseksi tai muhamettilaiseksi, ovatkin jo järkevämpiä – varsinkin lämpimien maiden oloissa. Mutta aivan järjetöntä olisi käyttää niitäkin lapseen, sitoa hänet moskeijaan tai synagogaan.”

”Niin kai – mutta eikö – ?” Sara empi. Häntä hämmensivät vieraat sanat ”muhamettilainen”, ”moskeija”, ”synagoga”.

”Niin ei hänelle saa tapahtua. Oppikoon hän kristinuskonsa niin kuin kaikki muutkin ja sinä opetat häntä rukoilemaan. Myöhemmin hän saa liittyä minkä seurakunnan yhteyteen ikinä haluaa. Voihan kristillisesti ajattelevakin pitää jonkun seurakunnan opinkappaleita oikeina ja jonkun toisen väärinä. Silloin olisi parasta että ei kuulu mihinkään seurakuntaan eikä ainakaan sido itseään juhlallisilla lupauksilla mihinkään niistä eikä sitoudu uskomaan sellaista mitä ei voi uskoa –. Mutta tätä asiaa sinä et tunne.”

”En tunnekaan enkä ymmärrä kunnolla mitä sinä tarkoitat. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että hän lukee raamattua, oppii rukoilemaan Jumalaa ja tekemään oikein kaikille?”

”Taivas varjelkoon että minä rupeaisin sitä estämään. Tulkoon hänestä tosi kristitty. Sen sijaan kaste on turha, sillä papin sanoilla ja vedellä ei kristityksi tulla.”

Tämä oli tapahtunut monta vuotta aikaisemmin. Summittaisen laskelman mukaan siitä oli kulunut yli yhdeksän vuotta, sillä Adam oli nyt yhdeksänvuotias. Moni voisi luulla, että nimen antaminen vaatii kasteen, mutta niin ei ole asianlaita. Poika oli saanut nimen Adam ja vanhemman tytön nimi oli Eva. Sen piti olla muistuttamassa, että mikään pappi ei toimittanut kantavanhempiemme vihkimistä ja niinpä se toimitus oli yhtä niukka kuin konsanaan Albertilla ja Sarallakin. Nuoremmilta tytöiltä puuttui vielä nimi, ellei sellaisena sitten pidä nimityksiä tyttö ja pikkuinen, joilla heitä kutsuttiin perheessä.

Hiljaisuus rikkoutui nopeammin kuin lukija on ehtinyt silmätä ja kertoja kirjoittaa yllä esitetyt seikat. – Lukija tietää varmaankin omasta kokemuksesta, että pitkän ajatussarjan läpikäymiseen riittää usein tavattoman lyhyt aika – jokseenkin samoin kuin katse siirtyy Frejan takin vyöstä pohjantähteen (siihen, joka on taivaalla), useiden satojentuhansien peninkulmien matkan vajaassa puolessa sekunnissa. Sara katkaisi hiljaisuuden.

”Oma Albe!” hän sanoi ja antoi pikkuiselle korpunpalan.

”Mitä?”

”Oletko saanut kirjettä?”

”En ole tänään saanut, kulta. – Tiedäthän itsekin etten minä odota mitään kirjettä. Kuka minulle kirjoittaisi?” Albert nousi, meni Saran tuolin taakse, silitti pikkuisen tukkaa ja painoi suukon äidin mustaan saaliin.

”Etkös sinä sanonut että Tukholmassa joku on sairaana?”

”Niin, minun isäni – – ”

”Aivan niin, isäsi. Kyllä sinä olet onnellinen, Albe. Sinulla on sentään isä, joka on ansainnut sinun kiintymyksesi eikä sellaista kuin – – ”

”Kuulehan, Sara, minä olen aika kummallinen. Minun mielestäni meidän asiamme eivät täällä ole niin hyvin kuin minä niin mielelläni näkisin. Nyt – ”

Albert kävi tuoliin Saran viereen ja taivutti päänsä Saran olkapäätä vasten.

”Mitä sinä tahdot sanoa?”

”Sara! Sinun sisässäsi nukkuu olento, joka – on minun. Sinähän olet sanonut, että he ovat minun. Sano nyt – – miten sinun laitasi on!”

Albertin silmät loistivat, mutta Saran silmät verhoutuivat sumuun.

”Oma Albe, siitä – – siitä tulee ehkä poika,” Sara sanoi ja nojasi päätään Albertin päätä vasten.

”Sara, taivaan tähden, nyt sinä et saa sanoa vastaan! Heti kun tavalliset työt käyvät sinulle liian raskaiksi, minun on saatava auttaa teitä. Sara, minun on saatava auttaa. Sara, kuule, minähän olen isä! Eivät minun lapseni tunne aikanaan kiintymystä minua kohtaan – – ”

”Kummaa että kiintymys riippuu sinun mielestäsi sellaisesta, Albe. Vähentääkö sellainen muka minun rakkauttani? Koira seuraa ruokkijaansa ja kissa pysyy siinä talossa missä se on oppinut latkimaan maitoa ja pyydystämään rottia. Mutta entä rakkaus! Onko rakkaus kiitollisuuden ja tottumuksen asia? Kiitollisuus tai tottumusko teki sinut heti rakkaaksi minulle? – Et kai sinä ole unohtanut sitä kaikkea tai alkanut katua, Albe? – Yngve Frey – Strängås, ei kun Strängnäs – Arboga – Bod – – ”

Sara punastui hiukan, kietoi toisen käsivartensa Albertin kaulaan ja suuteli hellästi hänen otsaansa. Mutta otsa kirkastui vain hiukkasen, suunnilleen yhtä vähän kuin taivas, joka yhä oli repaleisten pilviröykkiöiden peitossa, vaikka sade olikin äsken lakannut. Kiitollisuus ja tottumus! soi Albertin mielessä. Tuntui kuin hän olisi kuullut ne sanat yhdessä vasta nyt. Siten ne kajahtivat aivan toisin kuin erillisinä. Hänellä tuntui olevan jostain kaukaa menneisyydestä hämärä muistikuva että sanat saattoivat liittyä toisiinsa. Ihmissielu on omalaatuinen maailma ja siinä liikkuu monenlaisia hahmoja. Kuinka usein joudummekaan itsellemme aivan uusiin olosuhteisiin. Olemme täysin varmoja, että emme ole milloinkaan nähneet tai kuulleet noita ihmisiä, noita esineitä, noita sanoja – ja yhtä kaikki jokin hämärä, epämääräinen tietoisuus sanoo meille, että ne jo entuudestaan kuuluvat sielumme kuvista rikkaaseen tauluun. Palautuuko siinä silloin muistiimme jokin samankaltainen asia? Ei. Sen sijaan me olemme kokeneet juuri sen saman, jonka nyt koemme. Milloin ja missä vain on meille arvoitus. Mutta eikö koko henkemme ”milloin ja missä” ole arvoitus tämän elämän rajan molemmin puolin?

”Minuun koskisi kipeästi jos he eivät olisi kiitollisia minulle. Meille annettu elämän lahja on perin niukka, Sara. Mutta älä nyt vain luule, että minä valitan. Mistä muka valittaisin? Ethän sinä kieltäydy. Minä en sekaannu teidän taloudenpitoonne, ellet sinä rupea liian säästäväiseksi silloin kun minulla on jotakin. Ehkä tulee sellainenkin päivä jolloin minä olen mennyt pois teidän luotanne. Mihin sinä silloin joudut näiden kaikkien kanssa? Kyllä sinä silloin tarvitset kaiken sen mitä olet saanut kokoon ahkeroiden ja säästäen.”

Kaksi isoa kyyneltä vieri kimmeltäen pitkin Saran poskea. Ajatus Albertin poismenon mahdollisuudesta oli aukaissut niiden lähteen. Sanat ”mennä pois” saivat hänen sisimmässään liikkeelle tuskin havaittavan, mutta viiltävän terävän kaiun. Tuntui kuin Albert olisi tarjonnut hänelle lunnasrahaa, vaikka hän ei lainkaan tahtonut sitoa Albertia, ja tuntui että jos hän ei ottaisi sitä vastaan, se tietäisi kahletta Albertin vapaudelle. Siksi Sara vastasi kyyneliä kuivatessaan hiljaisella äänellä:

”Tee niin kuin tahdot. Siinä tapauksessa sinun tahtosi on laki ja minä tyydyn tulokseen.”

”Kiitoksia, rakkaani. Saanko minä siis tehdä niin?” Albert jatkoi empien, sillä hän ei täysin ymmärtänyt Saraa.

”Niin juuri, sinun pitää tehdä niin! Mutta Adam, mitä sinä oikein puuhaat? Sinähän olet repinyt ison reiän liinaan.”

Asia oli niin kuin Sara sanoi. Hiljainen poika oli kuunnellut vanhempiaan suu auki. Suru täytti hänen mielensä kun hän näki että he eivät olleet iloisia ja niin hän oli asiaa ajattelematta sohinut pöytää haarukallaan. Kun poika katseli koko ajan muualle, hän ei tajunnut miten liinalle oli käynyt. Sellaisissa asioissa ei Saran kanssa ollut leikkimistä. Albert tiesi sen. Hän otti päällystakkinsa ja lakkinsa ja lähti omiin huoneisiinsa. Hänen epämiellyttävä asemansa alkoi selvitä hänelle yhä paremmin, mutta hän näki velvollisuudekseen jatkaa antamatta periksi. Hän ei uskaltanut tunnustaa itselleenkään, että rakkaus veti viimeisiä henkäyksiään. Sen sijaan hän tunsi asettavansa aikaisempaa hiukan suurempia vaatimuksia. Hän vaati jonkinlaista oikeutta, joka vastaisi velvollisuutta, ja hän ymmärsi, että velvollisuuden täyttäminen merkitsisi hänelle kamppailua ja ponnistusta.

 

 

TOINEN LUKU

”Vuodattaako yksikään lapsi kyyneleitä

minun arkkuni äärellä?”

 

Albert ja Sara kävivät usein edellisessä luvussa kuvatun kaltaisia keskusteluja ollessaan alkutaipaleella – yhdyselämässään. Myöhempinä aikoina kumpikin ajatteli näitä asioita itsekseen, toisin sanoen Albert pohdiskeli niitä hiukan, mutta Sara ei lainkaan, sillä hän otti päivän kerrallaan sellaisena kuin se tuli. Seitsemän viime kierroksen aikana, jotka pikku maapallomme oli tehnyt auringon ympäri, Albert oli seurannut aikaansa niin kuin me kaikki, mutta sen lisäksi hän oli suorittanut upseerintutkinnon. Siitä lähtien hänet oli vallannut aikaisemmin aivan vieras lukuhalu – ja se kohdistui etenkin uusimpaan ranskalaiseen ja englantilaiseen kirjallisuuteen. Hänen tutkintonsa oli mennyt sangen kehnosti, ei tosin siksi että hän olisi ollut tiedoiltaan muita huonompi, mutta hänellä ei ollut sen enempää jalo- kuin korkeasukuisuudenkaan etua – ei ainakaan tunnustetusti. Se harmitti häntä ja kiihotti hänen kunnianhimoaan. Niinpä hän tuli hankkineeksi runsaasti tietoja – ja sovelsi jokaista uutta ajatusta niihin kysymyksiin, jotka liittyivät olosuhteiden pakosta hänen elämäänsä. Hänen sotilaan järkensä osoittautui tavallista terävämmäksi sikäli että hän joutui lopulta tämän kysymyksen eteen: Eikö kasvatus kahlitse aina ihmisen vapautta? Siitä hän jatkoi eteenpäin: Eikö koko elämä ole kasvatusta, ja eikö yhteiskuntajärjestys ole aina purkamaton avioliitto, jonka turmeleva ja pilaava vaikutus ulottuu sinne missä eletään ilman rakkautta ja siveellisyyttä? Kysymyksiin oli helppo vastata myöntävästi. Totuudenrakkaus heitti kuitenkin esiin vielä yhden kysymyksen: Entä sitten?

Albert oli mennyt omalle puolelleen, vaihtanut asetakkinsa lämpimään topattuun kotitakkiin, sytyttänyt piippunsa ja heittäytynyt sohvalle. Hän ei aikonut kuitenkaan nukkua, vaan jatkaa niitä ajatuksia, jotka kohtaus tuolla alhaalla oli taas herättänyt hänen mielessään. Jokaisen ajattelijan pitäisi tupakoida tai vähintäänkin nuuskata, sillä ajatteleva ei oikeastaan tee mitään. Ja tekemättömyys on ajatuksettomuutta. Kauniimpi sukupuoli on tässä ottanut korvikkeeksi sukan kutomisen, sillä se käy itsestään eikä häiritse ajatusten kulkua. Miespuolinen ajattelija ei kuitenkaan voi valita niin naisellista puuhaa; hänellä on oltava piippu suussa tai nuuskarasia ja nenäliina käsillä. En tiedä miten muinaiset filosofit tulivat toimeen kun eivät tunteneet Amerikkaa eivätkä Nicotiana Tabacumia. Totta on kylläkin, että he istuivat vihreän luonnon keskellä tai vaikkapa Aspasian luona. Niistä puuhista ei kumpikaan eksytä ajatuksia, ei edes jälkimmäinen – filosofin ajatuksia.

Albert oli nyt polttanut piipullisensa loppuun ja ehtinyt pohdiskeluissaan mainittuun kiperään kysymykseen: entä sitten? Hän nousi täyttääkseen piippunsa uudelleen ja oli yhä puhdistamassa perskoja sen pesästä kuullessaan portaista raskaita askeleita. Ovi avattiin ja kaupungin postinkantaja astui sisään. Eräillä maaseutupaikoilla samoin kuin pääkaupungissakin on näet virkamiehiä, joiden toimena on kantaa kirjaamattomia kirjeitä oikeille omistajilleen ja ilmoittaa jos on tullut kirjattuja – silloin kannattaa yleensä vaivautua itse menemään postikonttoriin.

”Tämä taitaa olla herralle,” postinkantaja sanoi hengästyneenä ja vettä valuen kaivaessaan kirjettä esiin.

Albert katsoi ääneti kuorta, astui pöydän luo, otti kolikon ja yhä ääneti pysyen antoi sen ovensuussa odottavalle miehelle. ”Nöyrimmät kiitokset, armollinen herra”, tämä sanoi, raapaisi useaan kertaan jalkaa ja lähti. Postinkantajan tavallista kohteliaampi käytös johtui siitä, että hän sai kaksi bankokillinkiä yhden, tavallisen taksan mukaisen killingin sijasta. Mutta poikamieshän ei yleensä laskeskele vaihtorahoja – ja Albert oli lähinnä poikamies.

Kirje kuului näin:

”H. V. Miten Sinä jakselet nykyään? Vieläkö Sinun filosofisen välinpitämätön suhtautumisesi maailmaan on entisellään? Ja tottahan Sinun onkin helppoa olla filosofi niin kauan kuin S. on Sinulle uskollinen kuin kulta.

Minä kirjoitan pyytääkseni Sinulta ystävänpalvelusta ja olen varma siitä, että et kieltäydy pienistä jalka- ja puhevaivoista hyvän ystävän hyväksi. Olen nimittäin saanut kuulla B:ltä, joka on vastikään saapunut tänne, että siellä on Ehta-pappa menettänyt malttinsa ja uhannut lähettää velkakirjani tänne lakituvan kautta perittäväksi. P–u että pitikin antaa velkapaperi sellaisen halvatun äijänkörilään ihraisiin hyppysiin. Esitä sille nyt lempeillä tai kovilla sanoilla miten mahdoton temppu moinen olisi. Sano sille että minä tulen sinne käymään ennen joulua. Lupaile sille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista suut ja silmät täyteen. Luotan siihen, että asia tulee kunnolla hoidetuksi kun Sinä tartut siihen.

Mitäpä kertoisin täkäläisistä kuulumisista? Kaikki sujuu vanhaa rataansa. Afäärit ovat huonoja, mutta tytöt kauniita. Paroni P:n talossa asustaa tätä nykyä muuan dame du salon [hienostonainen], eräs neiti Celestine v. M. Hän on oikea enkeli ja on pannut kaikkien meidän itserakkauden liikkeelle. Mutta eiväthän tällaiset asiat Sinua koske.

Esitän surunvalitteluni kenraali S:n kuoleman johdosta. Asia on sitäkin valitettavampi, jos hän ei todella ole jättänyt mitään säädöksiä omaisuutensa jakamisesta, niin kuin kerrotaan. Sinua se varmasti suututtaa. – On kyllä aivan järjetöntä että niin vanhat ihmiset eivät ajoissa ajattele kuolevaisuuttaan. Toivottavasti minun rakas enoni ei ole yhtä huoleton eikä aiheuta minulle murheita. P–u vieköön, täytyy kai kirjoittaa sille hullunkuriselle apupapille ja pyytää sitä jyskyttämään tilaisuuden tullen ukon omantunnon portteja.

Terveisiä – Voi hyvin!

Tukholmassa 4. p. lokak. 183–.

C. v. P.”

 

Albert paiskasi raivoissaan kirjeen nurkkaan. Hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, väri vivahti jo siniseen. Se oli vihan sinipunaista väriä, joka on yhdistelmä ilon punaisesta ja toivon sinisestä – luonnon selittämätöntä leikkiä. Albert oli pusertanut kätensä tiukasti nyrkkiin ja harppaili kiivaasti edestakaisin huoneessa.

”Isä!” hän huudahti kun kiivain alkukiihtymys oli tasaantunut. ”Isä – miksi minun pitäisi sanoa sinua isäksi? Siksikö että annoit minulle elämän? Se palvelus on helposti tehty jos se nyt on mikään palvelus. – Olisit ehkä kernaammin suonut että minä en olisi ikinä nähnytkään päivänvaloa – . Tahdoit vain tyydyttää halusi – sinä olet opettanut – ei vaan elämä se on opettanut minut ymmärtämään, että sinun halusi ei ollut järjetön. Isäkö? Pitäisikö minun sanoa sinua isäksi siksi että olet kitsaasti antanut minulle yltäkylläisyydestäsi? Sillä narrilla, joka ilmoitti sinun kuolemastasi, on samanlainen lypsylehmä – – hän vain kutsuu tätä enoksi ja tarkoittaa sillä vanhaa narria.” – – Tarina kertoo että Albert heitti tässä kohdin piippunsa samaan nurkkaan kuin kirjeen, tempasi käsivarret ristiin rinnalleen ja jatkoi:

”Luonnon siteetkö? Mitä on luonto? Se opettaa isän, äidin ja lapset tappelemaan luunpalasesta. Se tuo isän ja tyttären, pojan ja äidin yhteen ja erottaa heidät taas toisistaan yhtä sattumanvaraisesti. Kiitollisuus? Olen kiitollinen siitä mitä olen saanut ottaa vastaan. Mutta viheliäisinkin kerjäläinen, johon minua yhdistäisi vain ihmisen nimi, ansaitsisi paremmin kiitollisuuteni jos olisi ruokkinut minua kerjäämällään leivällä.”

”Mutta mistä minä oikein vihoittelen? En taivaan tähden ainakaan siitä että sinun laupeudentyösi ovat loppuneet. Minä luopuisin mielelläni niistäkin, joita olen ottanut tähän mennessä vastaan. – Ne laupeudet ovat vain nöyryyttäneet minua. Olisin tahtonut itkeä isäni haudalla, mutta en voi tehdä sitä. Minä voin kyllä rakastaa koiraa, mutta en sitä, joka on antanut minulle elämän. Hirveätä – – Vuodattaako yksikään lapsi kyyneleitä minun arkkuni äärellä? Kohtalo! Kostaja! Minä pelkään. Sinä rankaiset kolmanteen ja neljänteen polveen” – –

 

Samana iltana neljännestä vaille seitsemän Albert astui kellarimestarin saliin. Sade oli loppunut, mutta kylmä koillinen myrskytuuli puhalteli yhä. Tavallisesti sellainen tuuli nostaa punan poskille, jotka vastikään koettu järkytys on tehnyt kalpeiksi. Ja Albert oli kyllä antanut tuulelle aikaa yrittää, sillä hän ei tullut suoraan kotoa. Hän oli kävellyt varmaan tunnin matkan ulos Örslösan tullista – nauttimatta kuitenkaan maaseudun viehätyksestä. Eikä se helppoa olisikaan myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä. Sisällä kellarisalissa oli aika hämärää. Tiskillä tosin paloi jo yksi kynttilä. Kolme vanhanpuoleista miestä istui pöydässä edessään puolilleen naukatut isot ryyppylasit. Siitä saattoi päätellä, että puolikasta ei ollut vielä tyhjennetty. Sivuhuoneesta kuului arpakuutioiden kilahtelua. Albert kurkisti sinne ja näki kaksi nuorta miestä pelaamassa lautaa yllään samanlainen univormu kuin hänellä itsellään. Molemmat heilauttivat yhtaikaa kättään hänelle ja huudahtivat yhtaikaa:

”No iltaa, Albert!” Toinen lisäsi: ”Sinä iloinen sielu!” Toinen huusi komentoäänellä kuin mikäkin sankari: ”Tarjoilija, kolme punssia!”

Punssi tuotiin. Peli jäi kesken. Juotiin ja laskettiin leikkiä kaikesta mahdollisesta.

”Minulla on muuten Ehtalle jotain aivan ehtaa”, Albert sanoi, ”kuva hänen omasta säteilevästä naamastaan.”

”No johan nyt jotakin! Näytäs – ohhoh, onpas näköinen! Kuin kaksi marjaa! Upea! Tarjoilija, pyytäkää kellarimestari tänne.”

Niin kuin tiedetään, nuorilla sotilailla on nauru herkässä. Sydämestä kumpuava nauru alkoi kajahdella viiksekkäistä suista. Se keskeytyi kun kellarimestari tuli sanoen:

”–rin palvelijanne, hyvät herrat. Pitäisikö olla jotain ehtaa?”

”Puhutaan siitä myöhemmin,” sanoi kolmikon nuorin, paroni L. ”Luutnantti A. on tuonut herra kellarimestarille jotain aivan ehtaa.” Ja paroni piteli muotokuvaa kellarimestarin edessä. Pikku hiljaa tämän kasvot kirkastuivat kuin kirkontornin pallo aamun ensi säteistä. Suupielet vetäytyivät yhä lähemmäksi korvia kunnes suu muodosti hymyilevän puoliympyrän ja teki hänestä täsmälleen muotokuvan näköisen. Lopuksi hän tyytyväisyyttään räjähti raikuvaan nauruun ja toiset yhtyivät siihen heti. Hänen oli käytävä istumaan ja pideltävä ympyriäistä mahaansa hillitäkseen innostuksen ilmauksiaan. Tasaannuttuaan hän heitti taas tyytyväisen katseen kuvaan ja huudahti:

”No enpä ole mokomaa ennen nähnyt!”

”Ettekö ole sitten koskaan katsellut peiliin?” nuori paroni kysyi yhä naureskellen.

”Niinhän se on kyllä kuin peili – aivan ehta! Kiitokset, herra luutnantti. Maistuisiko herroille lasi madeiraa, ehtaa madeiraa, aivan ehtaa?”

Kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Ukko meni salin puolelle järjestämään madeiraa ja näyttämään kuvaa kolmelle siellä istuvalle kumppanukselle. Siellä syntyi samanlainen riemu.

”Jos joku tuttu tahtoo kuvan itsestään, niin muistakaa suositella minua. Tahtoisin yrittää,” Albert sanoi kovin vakavalla äänellä. Ystävät katsoivat häntä hämmästyneinä ja Albert tunsi poskiensa kuumottavan.

”No johan nyt, tahdotko sinä taiteilijan mainetta?” iloinen L. kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.

”En, vaan rahaa,” Albert vastasi niin jyrkästi ja niin haastavalla äänellä, että L. hätkähti tuolillaan.

Jonkinlainen ammattikuntalaitoksesta riippumaton ammattikuntahenki johtaa siihen, että useimmat häpeävät kaikkea varsinaisen leipätyönsä ulkopuolista työtä, ellei sitä sitten tehdä pelkän ”huvin vuoksi”. Vaikka varsinainen leipätyö jättäisi runsaastikin joutilasta aikaa, sitä ei saa käyttää hyvinvoinnin ja riippumattomuuden luomiseen. Huvittelemista pidetään kunniallisempana, vaikka ammatin tuomat tulot eivät riittäisi edes huvien kustantamiseen. Kaikesta huolimatta yritetään silloin ulkoisilla olosuhteilla osoittaa riippumattomuutta, jota ei tosiasiassa ole olemassakaan. Ja rahan lainaamista kutsutaan jaloksi ylpeydeksi, surkean rahan jaloksi halveksunnaksi. Mutta side lainanantajaan tai takaajaan ei saa silloin lainkaan tuntua ja rahat on pantava tanssimaan kun ne on kerran saanut. Albert oli miehekkäästi päättänyt asettua tämän viheliäisen ennakkoluulon yläpuolelle, mutta ei pystynyt torjumaan ujoutta, joka tahtomatta valtasi hänet kun hänen piti toteuttaa päätöksensä upseeritoverien edessä.

Tarjoilija toi viinin ja lasit. Isäntä joi vieraittensa kunniaksi ja kiitti Albertia vielä kerran.

”Minä esitän yhden ehdon, herra kellarimestari – pankaa kuvaan lasi ja kehykset ja ripustakaa se tuonne saliin ja jos joku asiakas tahtoo samanlaisen, sanokaa että minä teen öljyväritaulun kymmenellä riikintaalarilla ja laveerauksen kolmella taalarilla.”

Albertin täytyi selvästi ponnistella puhuessaan ja hän heitti katseen seurueeseen. Hän pani merkille että kellarimestarikin näytti hämmästyneeltä vastatessaan hieman venytellen:

”Mielelläni, herra luutnantti. Aioin kyllä ripustaa sen sänkykamariini sängyn yläpuolelle – ellei vaimollani olisi ollut mitään sitä vastaan. Hän on näet ehta, oikein ehta” – –

Kellarimestari teki viisaasti lopettaessaan puheensa ja L. sai keskeytyneestä lauseesta syyn siirtyä keveämpään sävyyn. Kellarisalin puolelle oli nyt tullut lisää vieraita. Ehta-pappa joutui jättämään seurueen, mutta kaupungin pormestari tuli sen täydennykseksi. Salista kantautuvat kunnioittavat jalanraapaisut säestivät hänen tuloaan ja itse kellarimestari osoitti korkeasti kunnioitetulle pormestarille huomaavaisuutta tuomalla tälle piipun. Albert ei jäänyt enää istumaan pitkään. Mutta ennen lähtöään hän sopi pormestarin kanssa tuomiokirjan puhtaaksikirjoituksesta kahdellatoista killingillä arkilta. Häntä huvitti uhmata upseeritovereitaan tällä tavoin. Kun hän teki ehdotustaan ja sopimustaan toverit yrittivät kätkeä hämillisyytensä puolittaiseen hymyyn. Sen piti osoittaa pormestarille, että tämä nyt oli vain Albertin oikkuja. Pormestari puolestaan oli liikemies ja suhtautui asiaan kylmästi, mutta tilasi kylläkin kuuman totin. Ohi kulkiessaan Albert sanoi vielä muutaman sanan v. P:n puolesta ja Ehta-pappa suostui mielellään vielä kahden kuukauden lykkäykseen.

Albert lähti. Hänen askelensa johtivat kotiinpäin; mutta kun hän tuli portille ja katsoi ylös, hän näki että joku kulki kynttilän valossa edestakaisin hänen takimmaisessa huoneessaan. Albert työnsi kätensä koneellisesti povitaskuun ja sormenpäät koskettivat sileälle postipaperille kirjoitettua kirjettä – ja sitten hän lähtikin Vänernin rantaan. Pohjoinen taivaanranta oli kirkastunut ja heikko kuunvalo peitti tienoot. Se riitti himmentämään vain lähimmät ja pienimmät tähdet. Kuu näet keinui sinisellä taivaanlaella kuin kiinalainen vene. Jaala, joka oli levännyt koko päivän suojan puolella maata, luovi nyt kohti kaupunkia. Tuuli oli tyyntynyt ja vain pieni puhuri muistutti silloin tällöin päivän myrskystä. Sitten kevyesti lastattu alus kallistui tuulessa ja kuun valo osui paremmin sen purjeisiin. Vain heikkoja maininkeja loiski rantaan, mutta kaukaa Vänernin ulapalta kantautui kumeaa kohinaa ja suhinaa.

 

 

KOLMAS LUKU

”Ne kiilsivät, mutta eivät säteilleet.

Ne eivät salamoineet, mutta olivat kirkkaat

ja läpikuultavat ja niiden pohjalla paloi tuli,

joka oli houkutteleva kuin taivaankannen

sininen kuvajainen kirkkaan veden pohjalla.”

 

Lidköping on erinomainen kaupunki, mutta silti on eroa erinomaisilla ja erinomaisimmilla kaupungeilla. Erinomaisimpiin kaupunkeihin voi laskea esimerkiksi Lontoon ja Arbogan, edellisen taskuvarkaittensa ja jälkimmäisen rinkeliensä ansiosta. Tästä seuraa myös selvästi, että Lidköping ei voi olla muotokuvamaalauksen kannalta yhtä edullinen kuin moni erinomaisempiin ja erinomaisimpiin kuuluvista kaupungeista. Niinpä Lidköpingissä ei pidetty lainkaan krokiista eikä laveeratuista muotokuvista, koska kukaan ei voi niissä erottaa rusottavaa kaunotarta kalpeasta. Sen sijaan suurissa kaupungeissa on usein erilainen maku kun rusotuksestakin on kova puute. Sitä paitsi kritiikki on Lidköpingin kaltaisessa kaupungissa moneltakin kannalta ankarampaa. Kesken kaiken räätälille valkenee, että takinkaulus ei noudatakaan uusinta tukholmalaista leikkausta ja raatimiehen rouva huomaa selvästi, että pitsimyssyn nauharuusuketta ei ole kiinnitetty samoin kuin hänen armonsa majurinrouvan myssyssä viime uuden vuoden juhlissa. Sitä paitsi Lidköpingissä kuten monissa muissakin kaupungeissa katsotaan, että oma kuva silmien edessä ei lupaa hyvää. Sen ei tosin uskota tietävän kuolemaa tai perikatoa, sen sijaan kylläkin osoittavan omahyväisyyttä ja turhamaisuutta. Vihdoin viimein kovin monilla ei ole rahaa tuhlattavaksi ”mokomaan roskaan” – omaan muotokuvaan.

Kaikesta tästä huolimatta Albertilla oli kuuden viikon aikana kädet täynnä tilauksia. Hänen huoneessaan odotteli vielä kymmenen tai kaksitoista kunnianarvoisaa perheenisää ja muhkeaa matroonaa jouluaattoa, jolloin niiden oli määrä yllättää kuvatut henkilöt. Sehän nyt ei tietenkään sopinut, että Lidköpingin nuoret naiset olisivat käyneet istumassa maalarin kotona.

Mutta näin oli myös mahdollisuudet hankkia lisäansioita muotokuvilla käytetty jotakuinkin loppuun. Puhtaaksikirjoituksesta ansaitsi tosin jotain. Mutta yhden riikintaalarin, kahdentoista killingin, ansaitseminen päivässä kirjoittamalla viisi sivua, neljäkymmentä riviä sivulle ja kaksitoista tavua riville, vaati mitä suurinta ponnistusta. Sitä paitsi jokainen puhtaaksikirjoitusta kokeillut tietää, että tuskin on olemassa mitään sen tappavampaa puuhaa – tietysti sillä edellytyksellä, että elämällä ymmärretään jotain muuta kuin pelkkää eläimellistä olemassaoloa. Siten ei ollutkaan ihme, että Albert hautoi mielessään monia suunnitelmia ja antoi aina pohtiessaan kynän odottaa. Eräänä aamupäivänä hän heitti kynän kokonaan pois, teki ensin pari kierrosta kamarissaan ja meni sitten alakertaan Saran huoneeseen. Aamupäivä oli kaunis. Oli alkutalvi, lunta tosin oli vielä aika vähän. Puut olivat ohuessa kuurassa ja aina kun varpunen tai heikko tuulenhenkäys heilautti oksia, kuuraa karisi maahan ja se kimalsi auringon säteissä. Kaupungin piipuista nousi siroja savurenkaita ja talon muulloin rumat, esiin törröttävät nurkat muistuttivat nyt valkeita pylväitä. Sekä ne että katonrajan valkeana hohtava friisi erottuivat miellyttävästi talon punaruskeasta perusväristä. Kun Albert astui huoneeseen, sinne työntyi avonaisesta ovesta ohutta huurua.

”Huomenta, Albe. Miten sinä jaksat?” Sara laski käsistään lasirasian, jota oli parhaillaan tekemässä. Ympärillä oli liimapurkki ja kaiken värisiä papereita. Sara nousi, otti lautasen pikkuisen edestä pöydältä, kuivasi pöydän ja tytön suun ja järjesteli sitten papereitaan. Touhutessaan hän tuskin kuuli Albertin vastausta:

”Ei minulla ole valittamista. Ollaanko täällä terveitä?”

Albert suuteli Evaa, joka oli tarrautunut hänen käsivarteensa, astui sitten pöydän luo ja otti kalpean pikkuisen syliinsä. Tämä ilostui ja kietoi käsivartensa Albertin kaulaan. Sara kääntyi katsomaan heitä kaikkia ja hänen katseessaan oli sekä ylpeyttä että syvää iloa. Saran silmissä hänen lapsensa näyttivät kauniimmilta kun kaunisrakenteinen voimakas mies syleili heitä ja Albertin heille osoittama hellyys liikutti häntä syvästi. Myös hänen sydämensä alla alkoi liikahdella, hän painui istumaan huudahtaen tahtomattaan ja hetkeksi hänen kasvonsa kalpenivat. Se oli kuin pilven varjo, joka vaeltaa puolipilvisenä kesäpäivänä yli kukkivan niityn.

”Miten sinun laitasi oikein on? Tulit vitivalkeaksi” – Albert laski pikkuisen lattialle, meni kiireesti Saran luo ja tuki tämän pään käsivarttaan vasten. Sara painautui hiljaa kiinni Albertiin.

”Ei tämä ole mitään, oma Albe, tunsin vain pienen pistoksen – – täällä.”

”Oletko sinä huolissasi jostakin? Olenko minä – – ?”

”Ei, Albe, ei. Jumala nähköön – sellaistahan se aina on – – ”

”Voi Sara-parka.” – Albert haki lasin vettä ja pakotti Saran juomaan pienen kulauksen, vaikka tämä oli jo toipunut ja ruvennut taas työhön. Albert empi hetken pitäisikö nyt kertoa Saralle mitä hänellä oli sydämellään ja kielellään. Alkoi jo olla kiire, höyrylaiva Yngve Frey lähtisi perjantaina Arbogasta – ja nyt oli keskiviikko. Oltuaan hetken ääneti Albert aloitti:

”Sara, olisitko pahoillasi jos minä lähtisin vähäksi aikaa Tukholmaan?”

”Olisinhan minä, kyllä sinä sen ymmärrät – – ” Ja Sara katsoi ylös Albertiin ja katse oli täynnä tunnetta.

”Minusta on tuskallista lähteä teidän luotanne. Mutta minun on pakko lähteä – liikeasiat vaativat – – ”

”Niinpä kai. Sinun on pakko lähteä. Siitä voi tulla lyhyt matka – mutta myös pitkä. Albe, anna anteeksi että minä itken. En olisi uskonut että sinun tarvitsisi koskaan lähteä matkalle kyynelien saattamana. Sitä muuttuu niin helposti hemmotellun lapsen kaltaiseksi. Tuntuu ihan kuin pelottaisi asua yksin talossa – – vaikka tiedänhän minä ettei kukaan tätä nykyä tule häiritsemään minua. Ennen minä en osannut edes pelätä.”

”Lidköpingissä on aina rauha maassa. Ketä sinun pitäisi täällä pelätä? Sinähän voit ottaa jonkun asumaan huoneisiini. Minä hoidan sen asian.”

”Ei, Albe, pidetään ne huoneet tyhjinä. Niin on parempi. Silloin minä voin mennä joskus sinne ylös! Eikä – vieras mies olisi hyväksi yläkerrassa. Tästä en ole viitsinyt kertoa. Sinähän muistat ensimmäisen matkasi Tukholmaan. Se lipevä kapteeni majoittui tapansa mukaan tänne ja asui sinun huoneissasi. Ensin hän tekeytyi kohteliaaksi, mutta muuttui sitten kiusankappaleeksi niin kuin upseerit usein. Hän sanoi oikein: kun tilanne nyt kerran on tällainen – – ja yhtenä iltana kun hän tuli kellarista, minä pääsin vain hädin tuskin puodissa hänen käsistään – – ”

”Se roisto! Miksi et kertonut minulle? Minä olisin kyllä – – ”

”Albe kiltti! Hänhän on nyt jo kuollut. Ja minä kyllä tiesin ettei hän tule enää takaisin tänne. Kovaa se silti on – – rouvat on turvassa tällaiselta jos vaan tahtovat. Tiedänhän minä että sinun tähtesi olen ollut hyvin varovainen, mutta silti – – Eikä se kapteeni ole ainoa, joka on katsonut asiakseen puhua sellaista – – se on sietämätöntä!” – –

”Sara! Jos joku uskaltaa puhua sellaista kun minä olen poissa, niin sinä et saa salata. Minä teen siitä heti paikalla lopun. Pysy nyt rauhallisena – – minä lähden iltapäivällä, mutta tulen pian takaisin.”

Albert painoi Saran vasemman silmäluomen hiljaa kiinni, suuteli sitä ja meni. Sara Videbeck heitti katseen puoliksi Albertin jälkeen, puoliksi peiliin sohvan yläpuolelle. Peili vastasi: kalpeat posket – ja hänen katseensa kääntyi pois Albertista kalpeiden muistojen myötä. – Albert lähti. Mutta mennessään hän mutisi vimmoissaan: ”Hänelle uskalletaan tehdä alentavia ehdotuksia – hänelle, jota kutsun omakseni. Mikä roisto tahansa pitää oikeutenaan houkutella häntä pois minulta – kuka tahansa uskoo että voi ainakin yrittää. Onko syynä vain se, että me emme ole julistaneet siteemme ikuisuutta? Mutta onko siteemme sitten ikuinen? Mikään lupaus ei sido Saraa – eikä minuakaan. Kuka silloin näkisi estettä sille että – – Tämä on labyrintti, josta kenenkään ihmisen järki ei löydä ulospääsyä. Mutta uskollinen Sara on kuin kulta.”

 

Matka voi rasittaa ruumista, mutta sielulle se on lepoa. Vaihtelu pitää sielun vireänä. Sen sijaan ympäristön yksitoikkoisuus käy helposti rasittavaksi. Kun pääsee muualle, näkee kaiken toisin. Miellyttävät asiat saavat lisähohtoa – ja etäältä katsottuna epämiellyttävät häviävät ja niiden räikeät puolet kuihtuvat pois. Matkat ovat vahvistavaa rohtoa etenkin miehille. Naisen ei pidä tehdä niin pitkiä matkoja että hän ei ehdi yöksi kotiin; kotijumalat pitävät näet siitä, että niille sytytetään lamppu joka ilta ja nainen on sen lampun vaalija.

Albert ei matkannut Mariestadista Arbogaan. Jokin esti häntä menemästä Mariestadiin. Hän ei liiemmin pohtinut asiaa – hänen mielestään syy oli selvästikin siinä, että hän joutui tekemään matkan nyt yksin. Mutta toisaalta matkareitti olisi tuskin tuntunut miellyttävämmältä, jos seurana olisi ollut se ihminen, joka oli tehnyt kulun Mariestadin kautta niin miellyttäväksi – moninaisia ovat ihmissielun sokkelot.

Heti Truven ohitettuaan Albert lähti ajamaan vasemmalle pitkin Kinnevikin rantaa. Kun hän tuli Kinnekullen mäen päälle, joka muistuttaa menneiden, voimakkaampien sukupolvien pystyttämän goottilaisen kirkon jyrkkää kattoa, hän kääntyi katsomaan taakseen. Kauimpana lahdenpohjukassa häämötti Lidköpingin kirkontorni, sen punainen ja haalistunut katto. Albert käski kuskin pysäyttää ja yritti erottaa mökkien rykelmästä sen missä Sara ja lapset olivat, mutta ei onnistunut. Jokin huokauksen tapainen kohosi tiukasti napitetun takin alta. Hän hieraisi kädellä silmiään kuin pyyhkäistäkseen pois harson tai sumuverhon, joka leijui näkymän yllä. Kävi kuitenkin selväksi, että sumu ei lähtenytkään hänen sisästään. Sen oli nostattanut itse syksyinen luonto. Hän tunsi olonsa melkeinpä vapaammaksi huomatessaan, että häntä painostanut synkkyys olikin hänen ulkopuolellaan. Se tunne vei mennessään koko joukon epämiellyttäviä muistoja – ja niin hän nyökkäsi kodille ja antoi kuskin ajaa Västerplanaan.

Kun kaunis upseeri, jonka miehekäs olemus herätti aina huomiota minne tahansa hän menikin, oli mäen kierrettyään ohittanut viehättävän Råbäckin, kauniin Hellekisin ja rikkaan Hönsäterin, alkoi hänen matkansa tuntua yhä mukavammalta. Hän jutteli sievänlaisen maalaistytön kanssa kun tämä ajoi häntä Västerplanasta Forshemiin. Nuorella länsigötalaistytöllä oli liinatukka, veitikkasilmät ja valkeat hampaat ja hän oli iloinen ja vilkas. Kun hän läimäytti laiskaa hevosta, veti ohjaksista ja maiskautti, koko hänen olemuksensa ilmaisi sellaista ravakan työhalun ja viattoman hilpeyden naiivia yhdistelmää, että Albertia ilahdutti erityisesti katsella hänen kauniisti muodostuneen vartalonsa liikkeitä. Tyttö liikutti käsivarsiaan lähes samalla tavalla kuin Sara Videbeck vaivatessaan kittiä. Välillä Albertin katse kiinnittyi tytön kauniiseen kaulaan. Sen iho oli leuan korkeudella hyvin päivettynyt, mutta väri muuttui miellyttävästi yhä vaaleammaksi (senhän piti toki heti käydä selville luonnollisen aritmeettisen sarjan perusteella!). Väri vaihtui puhtaan valkoiseksi ihon peittyessä karkeasta tummanvihreästä langasta kudottuun villaliinaan, joka oli alhaalta vedetty tiukasti rinnan yli ja vyötärön ympärille. Kun he ajoivat alamäkeen, tyttö nojautui hiukan taaksepäin pukillaan voidakseen tukea jalkansa rattaiden etuosaan, ja silloin kaulaliina aukesi solmusta. Kun matkalaiset ehtivät mäen alle, tyttö pysäytti ja sitoi aivan viattomasti liinansa uudelleen. Albert tuli hiukan mietteliääksi.

Björsäterissä Albertin nyt kulkema tie kohtasi sen tien, jota hän oli tullut Sara Videbeckin kanssa Tukholmasta ja silloin hän antoi tytölle kokonaista kaksikymmentäneljä killinkiä juomarahaa. Kun hän sitten jatkoi pitkin Mariestadin tietä, tuntuivat heräävät muistot omituisen vastenmielisiltä. Matka oli vasta alussa kun hän käski kuskin poiketa Leksbergin kirkolta oikealle ja valitsi näin kiertotien Undenäsin ja Askersundin kautta.

Tämä tie oli hänelle uusi. Vaikka syksy oli ehtinyt jo pitkälle, Länsi-Götanmaan hänelle tuntemattomat järvet Imsen, Viken ja Unden ja vihdoin majesteettinen Vättern tarjosivat viihdyttävää ja piristävää katseltavaa.

Kun Albert näki kauniin Aspan, upean Stjärnsundin ja viihtyisän Askersundin pikkukaupungin, hänen mielensä piristyi yhä enemmän ja ne Lidköpingin huurut, jotka olivat vielä säilyneet hänen sisäisten silmiensä edessä, hälvenivät vähitellen. Hän tunsi virkistyneensä niin, että päätti matkata Askersundista suoraan Örebron kautta Arbogaan. Kiertäminen Askersundin kautta oli kuitenkin vienyt häneltä vähintään kahdeksan tuntia enemmän kuin kulku Mariestadin kautta. Ehtiäkseen ajoissa hänen oli nyt matkustettava yötä päivää. Eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen komea viiksekäs hahmonsa sai kuskin ottamaan vauhtia irti hevosistaan ja että hän näin pääsi kiitämään niiden paikkojen ohi, joiden kautta oli aikoinaan matkannut silloisen uuden tuttavuutensa Saran kanssa. – – Sitä paitsi hän ei tällä kertaa tullut Bodarneen – –

Oli ilta Albertin saapuessa Arbogaan. Matkustajajoukko ei ollut suuri, ja hän kohtasi omistajaa vaihtaneessa kestikievarissa aivan uudet kasvot, järjestelyt ja huoneet. Oli helpottavaa päästä kiusallisista muistoista. Yhtä kaikki hän ei nukkunut levollisesti – syynä olivat joko pelkät matkan rasitukset tai ne liittyneinä muihin seikkoihin. Aamulla hän nousi vain puolittain levänneenä; hän ei kuitenkaan ehtinyt enää nukkua pitempään, vaan kiiruhti laivaan.

Albert asteli jälleen höyrylaivan kannella sikari suussa, iloisena ja hyvästä aamiaisesta virkistyneenä. Tällä kertaa hänellä ei ollut mitään syytä pysytellä laivan keulassa. Nyt hän asteli ylväästi edestakaisin ahtaalla peräkannella ja olisi saattanut laskeutua peräsalonkiin milloin vain halusi. Halu lähteä pois ulkoilmasta heräsikin helposti, koska sateli lunta, kaiken lisäksi sitä vähemmän miellyttävää lajia, joka muuttuu alemmissa ilmakerroksissa puolittain vedeksi. Näen sellaisen lumisateen kuvana nykyajan – ja miksei kaikkien aikojenkin – koulutuksesta: yksilöllisyys, kiteytymä, yritetään liuottaa ja sulauttaa yhtenäiseksi, tasalaatuiseksi massaksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden vilvoittaviksi ja hedelmöittäviksi virroiksi. Vain kylmyys, rakkauden lämmön puute voi hävittää molemminpuolisen kiintymyksen. Jos sen sijaan rakkauden auringon säteet saavat kilottaa vapaasti, niin ihmiskunta sulautuu yhdeksi ainoaksi suureksi perheeksi. Se hävittää sekä yksilön itsekkyyden että sen, mikä nyt perhesiteen nimellä yhdistämisen sijasta erottaa yhdistäessään sattuman ja oikun vaikutuksesta sellaista, mikä ei ole yhdistettävissä. Toivokaamme siis, että maa joskus kantaa onnellisempaa sukukuntaa, joka on kasvanut ”vapaasti valitusta syleilystä” ja jonka onni ei ole riippuvainen ulkoisesta siteestä, vaan perustuu puhtaalle hellyydelle, luonnolle ja hyveelle. Nämä mietteet tulivat ja menivät uljaan soturin päässä, hänen sisäisen silmänsä edessä lumihiutaleiden tanssiessa ulkoisen silmän edessä. Kun entisestä kevyesti ajattelevasta nuorukaisesta oli tullut syvästi ajatteleva mies, niin se vastasi luonnon järjestystä – riippumatta siitä, oliko hän käynyt lasimestarin filosofisen tyttären koulua. Ja Albertin osaksihan oli vielä tullut tämäkin etu. Niinpä Albert viipyi nyt kannella, vaikka onkin epävarmaa halusiko hän paneutua rauhassa ajatustensa kiemuroihin vai nauttia sikarinsa kiemurtelevasta savusta. Kuten tunnettua, tupakointi on kiellettyä höyrylaivan alasalongissa.

Tämä polskiva uimari oli juuri ampaissut Arbogan joesta, ja joen mutkittelu näkyi yhä savuviivasta, joka ajautui yli alavan maan. Puuttomat niityt vaihtuivat nyt korkeiksi rannoiksi, joilla kasvoi paikoitellen metsää. Vasemmalla rannalla keltaisen järviruoikon vierellä oli muutamia vesilintuja, joita laiva ei pelottanut ja iloisesti ne keinuivat vierivillä laineilla, jotka lähtivät jyrkässä kulmassa laivan perästä muodostaen sen vanaveden. Albert oli jonkin aikaa katsellut kiinteästi lintuja, mutta kun ne hävisivät heiluvien ruokojen joukkoon, hän kääntyi katsomaan Mälarenille. Lounaistuuli oli täällä nostattanut vyöryviä matalia harjanteita, ne ajoivat toisiaan pystymättä kuromaan erottavaa rakoa umpeen ja välillä niistä roiskahti hohtavaa vaahtoa. Laiva kulki hyvää vauhtia. Se oli pian ulapalla ja jätti jälkeensä kahtia jakautuneet aallot, jotka loiskivat levottomasti kun ne oli suistettu muutoin niin säännöllisestä suunnastaan. Pieni keinunta teki kannella kävelemisen epävarmaksi. Tuuli alkoi puhaltaa purevammin. Albert laskeutui peräkannelta ja meni keulan puolelle. Siellä ei näkynyt matkustajia. Nainen, jolla oli päällystakki ja vanulla vuorattu musta hattu, pujahti perämiehen koppiin. Konemies seisoi etusalongin portaiden vierellä punoittaen yhä konehuoneen kuumuudesta. Hänellä oli yllään likaisen keltaiset englantilaisesta nahasta tehdyt työvaatteet ja hän jutteli iloisesti palvelustytön kanssa. Tämäkin oli vastikään pistänyt nykerönenänsä ulos suojasäähän. Albert meni laidalle, nojasi kyynärpäänsä reelinkiin ja katseli keulassa kohisevaa vettä. Galten oli jo jätetty taakse ja ajettu Qvicksundista. Kun Albert nosti katseensa, hän näki pienen veneen, joka tuli esiin seuraavan niemen takaa. Albert erotti veneessä selvästi kaksi soutajaa. Keskellä venettä istui joku avatun sateenvarjon alla ja keulaan oli kiinnitetty jonkinlainen valkea lippu – siis uusi matkustaja oli tulossa. Albert kääntyi katselemaan kapteenia, mutta tätä ei näkynyt kannella ja niin hän meni ruokasalonkiin. Laivan päällikkö istui siellä grogilasin ääressä.

”Tulee uusi matkustaja, herra kapteeni. Vene lähestyy Thorshällan rannasta päin.”

”No, hyvä juttu varustamon kannalta. Laiva on kulkenut viime reissut tappiolla.”

”Onko kapteeni samaa mieltä, että veneen on vaikea laskea laivan viereen tällä ilmalla?”

”Noo, eihän Mälaren ole sentään mikään Pohjanmeri. Kun aallot ei ole roskakasoja isompia, niistä selviää mikä kaukalo tahansa.”

Kapteeni ei olisi selvästikään tahtonut lähteä lasinsa äärestä. Albert oli kuin pistoksissa, mikä johtui ehkä siitä että matkustaminen oli hänelle aika vierasta. Hän ei ollut vielä omaksunut sitä välinpitämätöntä suhtautumista kaikkeen muuhun paitsi omaan mukavuuteen, joka on luonteenomaista tosi matkailijalle. Vihdoin kapteeni tyhjensi lasinsa, latasi suuhunsa tavanomaisen pikanelliannoksen ja lähti ylös. Albert meni perässä. Vene oli jo niin lähellä, että jokainen saattoi laivalta erottaa sateenvarjon alta naisen. Tämä kohotteli vasemmalla kädellään valkoista harsoaan.

”Käännä tyyrpuuriin!” kapteeni käski. Kun perämies noudatti käskyä ja laiva teki pienen kaarroksen, veneen soutajat alkoivat kiskoa kaikin voimin kohti maata annettuaan sitä ennen airojen hetken levätä.

”Kääntykää paapuuriin!” kapteeni huusi heille kädet torvena suun ympärillä. Sitten hän lisäsi: ”Saatanan moukat, ne eivät usko että täälläkin on silmät päässä! No painukaa sitten – – Kone seis!” hän sanoi sitten katkaisten yksinpuhelunsa.

Kun siipiratas oli pysähtynyt ja laivan vauhti hiljentynyt, varovaiset soutajat käänsivät takaisin laivaa kohti. He alkoivat lähestyä sitä, mutta tyyrpuurista, tuulen yläpuolelta. Nuoratikasluukku avattiin, mutta ennen kuin tikkaat ehtivät pudota alas, vene oli jo laivan kyljessä ja keulan puoleinen soutaja takertui kuin hädässä heittoköyteen. Toinen kurottui vaivalloisesti ojentamaan pientä matkalaukkua, sievää koria ja hatturasiaa. Kapteeni antoi puolestaan tulla tervetuliaisiksi: ”Senkin roikaleet, eikö järki riitä että tulisitte tyynen puolelta? Mitenkäs aiotte saada sen naisihmisen ylös? On siinä kanssa maakrapuja, luuletteko että hänet voidaan hinata ylös niin kuin kapsäkki?”

Nainen oli taittanut sateenvarjonsa kokoon, ottanut käsilaukkunsa ja pienen paketin ja mittaili nyt tummilla silmillään selvästikin peloissaan veneen ja laivankannen lyhyttä väliä. Köysitikkaat olivat alhaalla. Nainen nousi pystyyn, mutta veneen voimakas keinunta pakotti hänet heti takaisin istumaan. Albert laskeutui rivakasti veneeseen, otti sateenvarjon, käsilaukun ja paketin, laski ne veneeseen ja ojensi kätensä naiselle. Tämä tarttui siihen nostamatta katsettaan. Albertin täytyi kietoa käsivartensa naisen vyötärölle ja niin hän nosti tämän tikkaille. Albert seurasi naisen perässä merimiestyyliin, toisin sanoen kiipesi tiiviisti naisen perässä ja piteli molemmin käsin köysistä. Kun he pääsivät kannelle, nainen kiitti Albertia katseellaan ja niiaamalla kohteliaasti. Hän toisti niiauksensa decrescendo [vähitellen hidastuen] aina sitä mukaa kun Albert ojensi hänelle sateenvarjon, käsilaukun ym. otettuaan ne peräjälkeen vastaan venemieheltä. Lopuksi nainen sanoi hyvin heikolla ja viehättävällä äänellä: ”Kiitos kaikesta vaivasta.” Albert ehti vain panna merkille, että naisella oli nuoret, joskin kalpeat kasvot. Kalpeus kuitenkin sopi Albertin mielestä hienomuotoiseen profiiliin.

”Hyvää päivää, herra ruukinpatruuna”, heikko ääni jatkoi ja nainen kääntyi kohti paksuun villakankaiseen päällystakkiin pukeutunutta pönäkkää hahmoa, joka oli juuri nousemassa peräsalongista.

”Päivää päivää, neiti hyvä ja tervetuloa”, paksutakkinen vastasi tukahduttaen puoliksi haukotuksen. ”Onpa todellinen herran ilma – minä luulin ettei neiti uskaltaudu lainkaan ulos. Vaimoni on sairas ja odottaa teitä kärsimättömästi.” Tässä patruuna teki eleen, jolla hän tarkoitti pyytää neitiä alas. Samassa laiva kuitenkin lähti liikkeelle. Nainen oli avaamassa käsilaukkuaan ja meni tai miltei paiskautui reelingille. Vene oli ehtinyt jo jonkin matkan päähän laivasta. ”Voi miesparkoja!” pääsi hiljaa naisen suusta, hän punastui hiukan ja valmistautui noudattamaan patruunan kutsua.

”Unohtuiko jotakin veneeseen?” Albert kysyi innokkaasti.

Naisen punastus syveni ja hänen kaunis suunsa vetäytyi puolittain hymyyn. ”Siitä ei ole kysymys – minä vain unohdin miesparkojen juomarahat.”

”Ei tee mitään”, ruukinpatruuna puuttui puheeseen. ”Ne laiskurit selvisivät tänään helpolla päivätyöllä taloon. Mutta tulkaa alas, neiti hyvä, tulkaa alas.”

Nainen meni. Albert harmitteli intoiluaan, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei olisi kuitenkaan voinut auttaa vaikka nainen olisikin unohtanut jotain. Hän ei tahtonut nyt mennä peräsalonkiin, vaikka hänellä oli oikeus siihen. Hän meni ruokasalonkiin ja tilasi puolikkaan portteria. Samassa pöydässä istui siniviittainen matkustaja oman puolikkaansa ääressä ja Albert kävi hänen kanssaan yhdentekevän keskustelun siitä, miten ikävää oli matkustaa näin lopulla vuotta.

Albert näki uuden matkustajan vasta päivällisellä, ja silloin tällä oli seurassaan vanhahko nainen, jonka ryppyjen reunustamat posket olivat punaiset – siis punalla sivellyt, eivät luonnostaan punaiset. Naisella oli tummat kiharat ja täsmälleen Folckerin tyylinen pitsimyssy. Heitä seurasi rehevä naisihminen, hänellä oli luonnostaan rusottavat posket ja hänen tukkansa oli saman värinen kuin oikeaan aikaan korjattu pellava, siis kellertävä ja hiukan jopa vihreään vivahtava. Edellinen oli nimellinen valtiatar, jälkimmäinen todellinen, vaikka hänellä oli villakankaiseen takkiin verhoutuneen patruunan talossa pelkän keittäjättären titteli. Pöytäkeskustelu oli niukkaa. Patruuna näytti tyytyväiseltä. Hänen rakas puolisonsa vain maisteli ruokaa ja työnsi lautasen luotaan inhon ilmein. Keittäjätär yritti turhaan kiitellä lihalientä; patruunanrouvan mielestä se oli liian suolaista ja hän ihmetteli miten voi olla niin huono maku että menee suurustamaan sen munalla. Kaiken tämän tapahtuessa Albertilla oli hyvä tilaisuus katsella neidin tummansinisiä silmiä, suoralinjaista hienostunutta profiilia ja suun ja pienen leuan pyöreitä kaaria. Hän näytti pikemminkin nuorelta rouvalta kuin tytöltä pitsimyssyssään, vaikka se oli yksinkertainen ja pään myötäinen ja reunapitsi oli korutonta. Hän oli rakenteeltaan viehättävän hento ja sitä korosti vielä lyhyt sininen silkkitakki, jossa oli kapea kärpännahkainen reunus. Albert soimasi itseään siitä mielenkiinnosta, jota tunsi tätä kutkuttavaa seireeniä kohtaan. Kuitenkaan hän ei voinut välttyä siltä, että ulkoiset muodot tuntuivat jotenkin yhdentekeviltä ja hän antautui kuvitelmien valtaan. Sellainen lamaannuttaa tämän kaltaisessa ympäristössä vahvimmankin miehen sielun. Hänen pöytänaapurinaan istuvan keittäjättären täytyi kahteen kertaan huomauttaa ojennetusta vadista sanomalla: ”Olkaa hyvä.” Kun paisti kiersi pöydässä, Albert unohti siihen kuuluvan haarukan lautaselleen. Siniviitta oli saanut paikan neidin vierestä ja näytti olevan tämän vanha tuttu. Tosin Albert oli huomaavinaan, että neiti ei erityisesti välittänyt miehen puheista.

Vihdoin päivällinen päättyi. Albert meni seurueen mukana peräsalonkiin. Kahvia juotaessa juteltiin Tukholman talvihuveista, kaunokirjallisuudesta jne. Albert tunsi uusinta ranskalaista kirjallisuutta paremmin kuin ruotsalaista ja niinpä hän saattoi esittää seurueelle muutamia kiintoisia huomautuksia Heinesta, Balzacista, Paul de Kockista ja madame Dudevantista. Mutta hän vaikeni kun puheeksi tuli Törnrosens bok ja Ruotsin uusi koulukunta, jolle se näkyi raivaavan tietä. Neiti puhkesi ylistämään sitä haaveellisen lämpimästi:

”Nainen ei voi olla rakastamatta Törnrosens bok -kirjaa jos tuntee olevansa luotu johonkin muuhun kuin kyökkiorjuuteen”. Tässä keittäjätär katsoi neitiä vihaisesti. ”Sen tekijä on ensimmäisenä Ruotsissa myöntänyt naiselle jonkin verran henkistä vapautta. Hän ei maalaa mitään sankareita, vaan naisia. Mutta miten viehättäviä he ovatkaan! Tintomara, Signora Luna. Millaista naiivia hyvettä onkaan edellisessä, millaista ylevyyttä jälkimmäisessä, joskin myös inhimillistä heikkoutta. Se heikkous ei kuitenkaan ole heikkoa, koska se on puhtaasti inhimillistä. Sama pätee Colombineen – Colombine-poloiseen! Millaista sielun aateluutta hänessä onkaan! Se on paljon suurempaa kuin mitä peritty aateluus antaa. Minusta on parempi – – ”

”Neiti hyvä”, patruunan rouva keskeytti, ”te olette aivan liian innostunut – voisi helposti luulla – – ”

”Juuri niin, neitiä voisi helposti luulla romaanin sankarittareksi, vai mitä?” patruuna sanoi haukotellen.

”Ei näissä romaaneissa ole mitään todella ylhäistä”, rouva jatkoi. ”Serkuksien kirjoittaja on sentään valinnut toiset piirit. Hän tuntuu kirjoittavan eletystä elämästä. Hänen naisensa kuuluvat sivistyneisiin piireihin – ja – ja”

Neiti otti puheenvuoron, ei enää kohteliaisuudesta, vaan palavasta innostuksesta:

”Aivan, sivistyneet piirit ja niiden salonkifraasien ja teeskenneltyjen tunteiden ikuisesti toistuva kiertokulku, niiden sovinnaiset siteet, joiden puitteissa naiselle ei sallita mitään vapaata ajattelua, ei mitään sydämen jaloista liikutuksista lähtevää toimintaa ellei hän sitä ennen kysy neuvoa muodilta! Ja muodin lait taas määrää pikkumaisuus ja näiden lakien rikkomista sanotaan rikokseksi samaan aikaan kun muoti tallaa jalkoihin luonnon yksinkertaisen lain – –”

”Voi taivas miten runollisesti ja vapaasti neiti puhuukaan!” rouva sanoi keikauttaen pilkallisesti päätään.

”Aivan kuten Aftonbladet. Oikea pieni viehkeä carbonari,” patruuna auttoi.

Neidin punastus nousi aina tummiin silmiin asti aivan kuin muutoin kalvakkaisiin poskiin keskustelun tuoksinassa syttynyt liekki olisi leimahtanut tulipaloksi. Mutta hän pysyi vaiti. Hän heitti vain katseen Albertiin, joka oli kuunnellut hänen puhettaan yhä kiinnostuneempana. Kun neiti näki Albertin kasvoilla hyväksyvän, ehkä ihailevankin ilmeen, hän antoi katseensa pyyhkäistä kevyesti patruunapariskunnan ylitse. Siniviitta yritti lepytellä suuttunutta rouvaa.

”Neiti ei varmaankaan kiellä, että sivistyneissä piireissä on luonnostaan herkkätunteisia naisia, joissa vapaa jalouden ja puhtauden taju ei ole muodin vaikutuksesta tukahtunut. Eihän meidän tarvitse etsiä esimerkkejä kaukaa”, siniviitta lisäsi moniselitteisesti ja kääntyi rouvan puoleen. Neiti ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän siniviitan yrityksiin mitään huomiota. Hän heitti skottiruutuisen päällystakkinsa ylleen (siniviitta auttoi häntä), kietaisi villasaalin pieneen, mielikuvituksen täyttämään päähänsä ja lähti kannelle.

”Celestine-neidillä on ollut lapsesta lähtien suuria vapauksia. Kukapa pitäisikään huolta isättömästä ja äidittömästä raukasta? Ei hänestä juuri huomaa että hän on aina ollut riippuvainen muista. Mutta luoja paratkoon, sellaistahan se on – köyhyys ja ylpeys!” rouva puuskahti kun ovi oli painunut kiinni Celestinen jälkeen.

Albertin miehisessä mielessä kyllä kiehui kun hän kuuli parjattavan nuorta tyttöä, joka oli puhunut aivan kuin hänen oman sydämensä sanoja. Uteliaisuus sai hänet kuitenkin tukahduttamaan närkästyksensä ja kysymään: ”Ovatko neitiparan isä ja äiti siis kuolleet?”

”Mitä tulee hänen isäänsä, niin kukaan ei taida tietää totuutta, ei edes hän itse. Hänen äitinsä oli muuan neiti­-ihminen – hänen nimeään en ole kuullut – ja eli Leyonsköldien talossa Väsbyssä. Tapahtui skandaali. Celestine syntyi. Äiti meni muutamia vuosia myöhemmin naimisiin tietyn von Müllerin kanssa ja tämä adoptoi ystävällisesti tyttären. Pian sen jälkeen vaimo kuoli eikä mies ollut kuulemma yhtään tyytyväinen ilmielävään myötäjäiseensä. Silloin everstinna Leyonsköld oli kyllin hyväntahtoinen pitääkseen ja kasvattaakseen lapsiparan yhdessä oman tyttärensä kanssa. Se oli kyllä armelias teko, mutta everstinna on suhtautunut aivan liian suurpiirteisesti tyttöön. Tämä on nyt tulossa Väsbystä ja lähti Tukholmasta sinne hoitamaan neiti Leyonsköldin vaikeaa hermokuumetta. Heidän välillään on tietysti jotain nuoruuden ystävyyttä. Muulloin hän oleskelee seuraneitinä paroni P:n talossa Tukholmassa. Ystävyydestä vapaaherratarta kohtaan minä otin tehtäväkseni suojella häntä paluumatkalla. Hän kutsuu itseään neidiksi, vaikka siitä asiasta ei voi olla niinkään varma, kuten voitte helposti havaita. Kunpa taivas estäisi tytärtä seuraamasta äidin esimerkkiä. Tukholmassa hän on kuulemma hankkinut monia ihailijoita. Eikä sitä tarvitse ihmetelläkään kun on niin vapaat ja nuorelle tytölle niin sopimattomat mielipiteet – – ”

Patruunan rouva piti pienen tauon. Albert otti enempiä kursailematta lakkinsa ja lähti. Hän kuuli portaisiin miten rouva korotti taas ääntään, luultavasti mustatakseen keittäjättärelle sekä häntä että neitiä. Patruuna näet kuorsasi jo keveästi sohvan nurkassa peilin vasemmalla puolella ja siniviitta oli ottanut esille kirjan ja tuntui paneutuneen siihen innokkaasti. Hän lienee lukenut jotakin kiihdyttävää, koska vahva puna hehkui hänen kasvoillaan.

Läntinen taivas oli kirkastunut ja yöksi tuntui tulevan pientä pakkasta; kello oli nimittäin jo neljännestä vaille viisi ja hämärä uhkasi väistyä pimeän tieltä. Heikkoa valoa tuli vain muutamista tähdistä, jotka lähettivät säteitään pilvien läpi. Piipusta sinkoilevat kipinät näkyivät jo. Jokuset hehkuivat aina veden rajaan asti. Muutamat lensivät tuulenpuuskan kantamina lähellä veden pintaa, mutta useimmat tekivät vain lyhyen kaaren ja sammuivat. Koko näkymä oli vertauskuva elämän ponnistuksista. Satunnainen suotuisa ilmavirta piti tulta pitempään vireillä kiinteämmässä hiilenmurusessa, mutta suuri osa kipinöistä syöksyi kiihtyvällä vauhdilla veteen. Useimmat olivat kuitenkin keveitä ja loppuun palaneita, ne sinkosivat suoraan ylös piipusta ja hehkuivat vain hetken.

Albert katseli jonkin aikaa kipinöiden symbolista leikkiä ennen kuin antoi periksi halulleen tutustua lähemmin kiihottavaan Celestineen. Hän näki tämän istuvan peräkannen penkillä, meni reippaasti tämän luokse, mutta pysähtyi sitten paikoilleen sanomatta sanaakaan. Hän oli jo aikaisemmin huomannut omalaatuisen kiillon suurissa silmissä – ne kiilsivät, mutta eivät säteilleet. Ne eivät salamoineet, mutta olivat kirkkaat ja läpikuultavat ja niiden pohjalla paloi tuli, joka oli houkutteleva kuin taivaankannen sininen kuvajainen kirkkaan veden pohjalla. Nyt pimeässä silmäterät olivat laajentuneet ja kun Albert astui lähemmäksi, hän näki että ne oli suunnattu niihin välähteleviin kuviin, jotka olivat vastikään kiinnittäneet hänenkin katseensa. Vilistävien kipinöiden heijastukset kuvastuivat silmistä selvinä ja valaisivat niiden syvyyttä. Sellaisissa syvissä silmissä on jotain ainutlaatuista. Albert tunsi sen nyt.

”Neiti viettää näköjään aikaansa katselemalla kipinöiden tanssia ilmassa. Mitä ne teidän mielestänne muistuttavat?”

”Elämän ilveilyä. Niissähän on sama tuli ja lämpö päivälläkin, vaikka kukaan ei erota niitä.”

Hän kietoi päällystakin paremmin ympärilleen.

”Ymmärränköhän teidät oikein? Elon päivä kätkee niiden hehkun, mutta kuolon yössä ne kiiltävät?”

”Niin juuri, eikö se ole teidän kaikkien suurten miesten kohtalo? Naisesta minä en puhu mitään; sillä kukapa näkisi naisessa valoa – sen enempää elämässä kuin kuolemassakaan? Valo on vapautta, mutta naista kahlehtivat tuhannet siteet.”

”Joillakin on niin vapaa henki että se murtaa kahleet. Minä kuuntelin äskettäin vapaudentoivon elähdyttämää ääntä.” Albert kävi istumaan. Neiti vetäytyi hiukan penkin nurkkaan päin, vaikka siinä oli tilaa ehkä kahdeksalle.

”Kuka ymmärtää sellaista ääntä?” neiti kysyi hetken äänettömyyden jälkeen. ”Siksi kaikki pysähtyykin pelkkiin toiveisiin. Tekin kai kuulitte miten maailma sellaista tuomitsee. Onneton on se, joka yrittää ravistautua irti kahleista. Joukko sen sijaan tuntee itsensä turvalliseksi kahleissa tai oikeastaan se saa huvinsa siitä, että se on ovelasti kantavinaan niitä uskaltamatta sanoa niitä tuskallisiksi tai arvoa alentaviksi.”

”Miksi pitäisi olla riippuvainen joukosta? Enemmistöhän on aina hullujen puolella. Mutta jalon sielun ei tarvitse etsiä soihtujen valossa ymmärtäjiä korkeammalle lennolleen.”

Neiti kohotti katseensa Albertiin eikä enää painautunut penkin nurkkaan. Albert tarttui hänen vasempaan käteensä, jonka hän oli työntänyt takin piilosta järjestelläkseen isoa huiviaan.

”Teidän on turha pelätä että minä ymmärtäisin teidät väärin, Celestine­­­-neiti”, Albert sanoi.

Albert ilahtui ja samalla hämmästyi kun neiti ei näyttänyt lainkaan huomaavan että hän käytti niin harkitsemattomasti etunimeä. Tämä veti vain hiljaa pienen kätensä Albertin kädestä ja sanoi:

”Te miehet olette kyllä ennakkoluulottomia, mutta vain omaan laskuunne. Teidän vallanhalunne ei siedä mitään riippumattomuutta heikommassa sukupuolessa ja milloin te rohkaisette sitä, haluatte vain – vain – virnuilla heikolle. Niin se on, aika ei ole vielä tullut, mutta joskus vielä vapautuksen päivä koittaa, eikä puolet ihmiskuntaa joudu ikuisesti huokailemaan ikeen alla!”

”Kaunis Celestine, pelkäättekö sitten niin kovin vapautenne puolesta, että kavahdatte kaikkia siteitä – – sydämenkin siteitä?”

Vuosien myötä rohkeus ja hienotunteisuus – tai taktiikka – lisääntyvät. Sen näki Albertista. – – Neiti jäi – sanattomaksi. Mutta pieni vasen käsi, jossa ­ei nyt ollut hansikasta, hiipi jälleen esiin takin hihansuusta. Albert otti sen kevyesti oikeaan käteensä, joka oli odottaen levännyt penkin käsinojalla.

Tuli parin minuutin äänettömyys. Siipiratas vain läiskähteli hiljaa, puolella teholla. Aina välillä kuului keulan puolelta kapteenin käskyjä ruorimiehelle: ”Ruori tyyrpuuriin! – paapuuriin! – pidä suunta!” Taustalla kone jyskytti tasaisesti.

Olisi liioiteltua vakuuttaa, että laivassa löi kaksi sydäntä samassa tahdissa. Celestine, jonka rinnassa toinen niistä sykki, teki yhtäkkisen ”luovin”. Päällystakkiin pukeutunut hattupäinen hahmo kohosi peräkannen laidan ylle. Se oli siniviitta. Hän oli näköjään istunut tuolilla salongin porrasaukon edessä.

”Anteeksi”, hän sanoi vieraalla korostuksellaan, ”anteeksi, hyvä herrasväki, että minä satuin kuulemaan teidän keskustelunne lopun!” Tuli hetken hiljaisuus.

”Kuka sitten olisi vapaa?” hän jatkoi. ”Miten monia siteitä miehelläkin sentään on! Hän kuuluu myös perheen ulkopuoliseen yhteiskuntaan eikä hän voi riistäytyä irti niistä siteistä, joita yhteiskunta hänelle sälyttää syntymästä asti. Jopa se turve, jolla hän on ensi kerran nähnyt päivänvalon, sitoo hänet erottamattomasti itseensä. Ainakaan hän ei voi hylätä sitä menettämättä sisäistä – ja usein ulkoistakin – rauhaansa. Nainen puolestaan kuuluu vain perheeseen. Ainoa hänen tuntemansa side on rakkauden side – – ainakin niin pitäisi olla.”

”Siinäpä se!” puuttui Celestine puheeseen, ”siinä tuli oikea sana: pitäisi olla. Mutta onko niin? Ei toki – tulevat turhamaisuus, ennakkoluulot – – Ja kukapa ei olisi mielellään sidottu uskollisen rakkauden siteellä? – On ihanaa palvella niitä, joita rakastaa.” Tuntui siltä kuin Celestine olisi tässä katsonut Albertiin.

”Se on totta”, Albert sanoi. ”Nykyinen perheside on pakkoa, koska se sallii vapautumisen vain kuolemassa, vaikka rakkautta ei edes olisi. Kuitenkin rakkauden todellisuus nähdään koettelemalla. Ja se onkin kova koetus – sitä on jatkettava senkin jälkeen kun on paljastunut, että rakkaus ei siitä selviä!”

”Saanen vielä lisätä”, jatkoi siniviitta, ”että vaikkakin vapaus on kaiken siveellisyyden ja hyveen perusta, ihmisen täytyy silti tulla riippuvaiseksi kasvaakseen vapauteen. Perheessä samoin kuin yhteiskunnassa on rikkomattomia siteitä. Niin ollen ihminen ei ole vapaa rikkoessaan niitä, vaan poistaessaan niiden sitovuuden. Sen hän tekee yrittäessään tajuta järjellisen kaikessa jumalallisessa ja inhimillisessä järjestyksessä ja ryhtyessään noudattamaan sitä, ei siksi että se on side, vaan siksi että se on järjellinen ja hän itse on järjellinen olio. Tähän pyrkii kaikki ihmissivistys eikä koulussa käytetty patukka ole viimeinen kasvatusväline, joka pakon avulla johtaa vapauteen. Mutta vielä kerran, hyvä herrasväki, antakaa anteeksi minun ehkä sopimaton sekaantumiseni keskusteluun. Kuitenkin siellä missä jalo sielu etsii totuutta, heikoinkin ääni voi korvata kokonaisen syvämielisen niteen.”

Molemmat kuulijat olivat ääneti. Vieras lähti. Albert sanoi hiljaa ja hiukan nyreissään:

”Koulufilosofi.” Hän sylkäisi partaan yli Mälareniin.

”Vapaus, joka on välttämättömyyttä ja pakkoa – se on kahlehditun orjan vapautta!” Celestine lisäsi vielä hiljemmin.

Syntyi äänettömyys. Celestine katseli tulosuuntaan. Albertin katse seurasi pienen pään liikkeitä. Emme tiedä miten kaikki kävi, mutta kun kapteenin huuto: ”Kone seis!” kajahti ja molemmat kohottivat päätään, tuikkivat Strängnäsin valot aivan lähellä ja muukalainen seisoi jälleen porrasaukon edessä. Kun Celestine nousi, muukalainen näki Albertin käsivarren liikkeestä, että neiti oli nojannut tähän tukeen. Hiljaa kuiskattu ”Näkemiin” kantautui hänen korviinsa.

 

 

NELJÄS LUKU

”Ehkä siitä syystä heidän huulensa

tulivat niin lähelle toisiaan,

että eroa ei ollut hiuskarvankaan vertaa.”

 

Neljännestä vaille kahdeksan seuraavana aamuna kajahti kanuunan laukaus ja pani Strängnäsin ullakoiden kaikki pikkuikkunat helisemään. Albert säntäsi ylös vuoteestaan kaupungin kestikievarissa, raapaisi tulta fosforitikulla ja veti ylleen välttämättömimmät vaatekappaleet. Sitten hän raotti ovea ja huusi tavalliseen tapaan: ”Palvelustyttö!”

Hän sai yhtä tavallisen vastauksen: ”Kohta tullaan.” Kesti kuitenkin lähes kymmenen minuuttia ennen kuin palvelustyttö ilmaantui. Albert oli silloin jo täysissä pukeissa, ja koska tyttö tuli tyhjin käsin, ilman kahvitarjotinta ja kahvia, Albert sai lukea tytön kouraan maksun illallisesta ja yösijasta ja lisäksi vielä pienen juomarahan – se tosiaan harmitti Albertia. Hän yritti huuhtoa närkästyksen pois juomalla lasin vettä, kuitenkaan onnistumatta. Merkillistä kyllä hän oli kitkerä myös itselleen, osaksi eilisen tähden, osaksi siksi että Celestine oli nytkin ensimmäisenä hänen mielessään ja hän sai salaista iloa odottamastaan kohtaamisesta. Albert tuli laivalle. Celestineä ei näkynyt kannella – ehkä hän oli alhaalla salongissa. Albert päätti olla menemättä sinne. On mahdotonta sanoa, tahtoiko hän välttää Celestineä vai välttää ensimmäistä jälleennäkemistä kiusallisten todistajien läsnäollessa. Albertista itsestään tuntui, että häntä harmitti kun Celestine ei ollut ajatellut samalla tavoin eikä ollut odottanut hänen tuloaan. Hän joi kahvinsa keulasalongissa. Hän oli käynyt istumaan mahdollisimman etäälle siniviittaisesta muukalaisesta. Tämän tervehdykseen hän oli vastannut vain nyökkäämällä kevyesti.

On mukavaa matkustella vesillä, etenkin höyrylaivalla. Ilman että tarvitsee kantaa pienintäkään huolta koneet käyvät tasaista käyntiään ja matka joutuu. Voi olla millä tuulella tahansa ja uppoutua millaisiin unelmiin tahansa, jopa kaikkein luonnollisimpiinkin – unen luomiin. Maissa tämä on mahdollista vain rikkaalle, joka voi jättää kaiken hovimestarinsa, ajomiestensä ja lakeijoittensa hoidettavaksi ja kaivautua vaunuissaan turvallisin mielin tyynyjen sekaan. Vesillä sen sijaan tarvitsee paljon vähemmän maallista hyvää voidakseen matkata kuin rikkain kreivi. Tältä kannalta höyrylaivat ovat edistäneet melkoisesti ihmisten välistä tasa-arvoisuutta.

Albert saattoi nyt nostaa turkisvuorisen päällystakkinsa kauluksen pystyyn ja painautua mukavasti penkkinsä nurkkaan. Tuntui vain pientä tärinää, mutta hänen ulkoista ja sisäistä minäänsä eivät olleet häiritsemässä kyytikärryjen murjovat töytäisyt, kärttyisät kuskiksi joutuneet talonpojat, laiskat hevoset, ajopelien vaihdot eivätkä tavaroiden purkamiset ja kuormaamiset. Hänen sisäinen minänsä oli ikään kuin vaihtumassa ja hän tunsi miten kiusallinen asia oli, mutta ei voinut varjella itseään siltä. Ihminen elättelee usein teorioita, mutta tuntee itsensä niiden toteutuksessa alamittaiseksi. Hän hyväksyy niiden vuoksi muissa sellaista, mitä hän ei salli itselleen ilman sisäistä levottomuutta. Albertin mielestä oli luonnotonta, että ”kahden toisilleen sopimattoman pitää yhä edelleen elää yhdessä ja kuluttaa toisensa loppuun riitelemällä”. Kun hän ajatteli tulossa olevaa eroa Sarasta, jokin määrittelemätön teki hänet kuitenkin rauhattomaksi. Hän havaitsi nyt selvemmin kuin ennen, että heidän sivistystasonsa oli liian erilainen. Hänen tyytymättömyytensä oli kasvanut melkoisesti siksi, että hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi eikä viihtynyt kotona ja lisäksi Saraa ei saanut jakamaan myötä- ja vastoinkäymisiä kun he huolehtisivat yhteisistä lapsista ja toinen toisestaan. Hänestä tuntui nyt siltä kuin heillä ei olisi mitään yhteistä. Hän oli pitkään suunnitellut lähtöä ainakin joksikin aikaa ja samalla hän oli päättänyt yrittää auttaa Saran ja lasten toimeentulossa uurastamalla väsymättömästi. Olihan hän toki nähnyt miten vähän Sara oli viime vuosina työllään ansainnut. Mitä hän tekisi oman viihtymisensä hyväksi, sitä hän ei ollut lähemmin ajatellut. Nyt hän tiesi hiukkasen siitä, mitä sydämen heikkous merkitsee. Monina Lidköpingin vuosinaan hän oli kyllä joskus ohimennen lämmennyt jokusta kaunista pientä länsigötalaistyttöä kohtaan, mutta pitkään sitä ei koskaan jatkunut. Hän ei ollut voinut välttää näitä tapauksia eikä liioin seurustelua kaupungin paremmissa piireissä, joiden kanssa Sara ei pitänyt mitään yhteyttä. Albert halusi nyt purkaa heidän siteensä omansa ja Saran onnen tähden. Sara itse olisi tyytyväinen siihen, hän ajatteli; eihän hänen lähtönsä ollut erikoisemmin liikuttanut Saraa. Mutta juuri nyt kohtalo lähetti hänen polulleen naisen, jolla oli jotakin Saran rohkeasta hengestä, mutta yhtyneenä syvään tunteikkuuteen ja puhtaaseen naiselliseen omistautumiseen. – Albert tajusi, että Celestine mukautuisi lempeästi miehen ylivoimaiseen sielunvoimaan. Hän hiipisi hoivaten ja hyväillen rakastamansa miehen luo. Albertia kuitenkin kiusasi, että orastava tunne Celestineä kohtaan sotkeutuisi juuri nyt hänen suunnitelmiinsa. Tähän asti Albert oli pitänyt suunnitelmiaan puhtaana huolenpitona yhtä hyvin Saran tulevaisuudesta kuin omastaan. Hän ei juuri voinut uskoa, että Sara etsisi lohdutusta; pelkkä asian ajatteleminen sai hänet raivon valtaan. – Sarako? Hänen lastensa äitikö? Hänkö ryhtyisi – –

Albert kavahti pystyyn ja siinä samassa Celestinen hento hahmo näkyi oviaukossa.

”Anteeksi, herra luutnantti – ja hyvää huomenta! – Minä taisin häiritä teidän untanne.” – Celestine kääntyi tarjoilijattaren puoleen. ”Voisinko saada pätkän mustaa silkkilankaa ja neulan.”

Albert kumarsi vain ääneti vastaukseksi. Tarjoilijatar sen sijaan sanoi: ”Tulee heti”, ja otti pyydetyt tavarat ompelupussistaan.

Albert tunsi että hänen äänettömyytensä oli yhtä huvittavaa kuin neidinkin. Hän päästi itsensä pinteestä kysymällä: ”Miten Celestine-neiti voi eilisen matkan jälkeen?”

”Matka tekee aina rauhattomaksi. Niin tämäkin – – ”

Albert näki liekin häilyvän Celestinen poskella ja silmien syvän kiillon ikään kuin kohoavan niiden pintaan. Tarjoilijatar toi neulan ja langan. Celestine kiitti ja puolittain niiasi ottaessaan ne vastaan ja meni salongin kiiltävästä ovesta.

Albert seurasi häntä parin minuutin kuluttua. Mutta hän ei nähnyt enää Celestineä kannella. Peräkannella istuivat patruuna paksussa villakankaisessa päällystakissaan, keittäjätär ja siniviitta. Albert meni sinne, tervehti niin kuin asiaan kuului kahta edellistä ja aloitti yhdentekevän keskustelun viimeksi mainitun kanssa. Matkalaisiin oli Strängnäsissä liittynyt porvarissäätyiseltä näyttävä pariskunta ja kaksi upseeria. Syntyi pian yleistä keskustelua. Oli kaunis ilma ja laivan toivottiin ehtivän hyvissä ajoin Tukholmaan. Merkillistä! Albert ei olisi nyt mistään hinnasta halunnut olla etukannella, ei vaikka olisi saanut vartioida prinsessan matkalaukkua.

Tarjoilijatar ilmoitti että aamiainen odotti. Albert lähti muun seurueen mukana. Ainakin tänään hän näytti menettäneen nuoruutensa hyvän ruokahalun. Hän päätti aterian nopeasti ja kiiruhti takaisin ylös. Celestine istui peräsalongin portaiden edessä, samalla paikalla missä siniviitta edellisenä iltana. Albert istuutui hänen lähettyvilleen, peräkannen laidalle.

”Olette pysytellyt kovin näkymättömissä tänään, Celestine-neiti.”

”Nukkujat eivät näe muuta kuin unikuvia.” Albert sai vastaansa pienen veitikkamaisen hymyn.

”Toisinaan ne muistuttavat valveilla nähtyjä. – – Celestine, saanko tulla Tukholmassa tapaamaan teitä?”

”Paroni P:n talo on avoinna monille vieraille – erikoisen mielellään siellä nähdään sivistyneitä ja tunteellisia ihmisiä.”

”Kukapa tässä maailmassa tahtoisi antaa tunteen puhua tai kuuntelisi sen puhetta? – Seuraelämän siteet ovat kaikkein raivostuttavimpia, sillä ne ovat vain mitättömiä lankoja, mutta silti ne sitovat. Minä en saa kai enää koskaan puhua Celestinelle niin kuin täällä?”

”Missä luutnantti Albert asuu Tukholmassa?”

”Minulla ei ole vielä asuntoa. Missä sitten asuu – ?”

”Paroni P:n talo on Skeppsbrolla lähellä pankkia.”

Kysymykset tuntuivat aivan yhdentekeviltä, mutta molemmat vaikenivat. Kummallakaan ei ollut enää mitään lisättävää. Celestine katseli alas ja oli kuin kevyt väristys olisi kulkenut hänen kasvoillaan. Kun hän taas kohotti katseensa, sininen kiilto oli vajonnut syvälle hänen silmiinsä ja puna häilähteli poskilla kuin revontuli.

Siniviitta näkyi keulassa. ”Kuka hän on?” Albert kysyi. Celestine ei katsonut lainkaan siniviittaan, vaan tarjoilijattareen, joka vei kahvia ja voileipää alas patruunanrouvalle. Kuitenkin Celestine vastasi: ”Hän on – – hän on eräs tuttava paroni P:n luota.” Miehen nimeä Celestine ei kuitenkaan maininnut; ehkä se johtui siitä, että muukalainen oli jo aivan heidän lähettyvillään ja olisi voinut kuulla sanat.

Kaikkihan tietävät miltä Tukholma näyttää Mälarenilta tultaessa. Ensin on vasemmalla Marieberg ja oikealla on sijainniltaan hyvä, mutta huonosti asutettu Långholmen, mutta sitten Liljeholmen sen läheisyydessä tarjoaa jo miellyttävämpää seuraa. Sitten on korkealla sijaitseva Kungsholmenin kirkko ja vielä korkeammat, pittoreskit etelänpuoleiset vuoret. Taustalla on Riddarholmen ja sen vanha linna ja sen yläpuolella majesteettinen uusi linna. Vihdoin on Norrbro sulkuineen ja sillä vilisemässä pieniä hahmoja, ylhäisyyksiä ja kerjäläisiä, hevosia ja koiria – voimme antaa anteeksi että heitä ei tältä etäisyydeltä juuri erotakaan. Kuuluu kuin meren jylinää ja välillä höyrylaivojen kanuunanlaukauksia – tästä kaikesta syntyy vaikutelma, joka helpottaa melkoisesti mielikuvituksen leikkiä. Ja jos matkalaisella on riittävästi rahaa, mieluiten kuukauden ylläpitoon, hän voi helposti luulla olevansa kaiken tämän ihanuuden herra. Ainakin hän voi helposti ottaa sellaisen ilmeen noustessaan Riddarholmin laiturille.

”Tahtooko herra hyviä huoneita?” ”Mistä?” ”Freden-kellarista läheltä pankkia. Tarvitaanko kantajaa?” ”Kyllä, huone ja kantaja.” – Albert ehti käydä tämän neuvottelun saattaessaan Celestineä alas laskusiltaa. Celestine kiitti puristamalla hänen kättään ja seurasi sitten arvoisaa patruunapariskuntaa, paksutakkista herraa ja kirjallisuutta tuntevaa rouvaa.

Albertin tavarat olivat pian kantopaareilla ja hän lähti seuraamaan niiden mukana opastaan, hiukan juutalaismalliselta näyttävään takkiin pukeutunutta vanhaa miestä yli Riddarholmin sillan ja Ritarihuoneen torin. Hän tunsi isänmaallista iloa nähdessään jälleen Kustaa I:n kuvapatsaan, mutta käänsikin äkisti katseensa siitä ja Ritarihuoneesta, jonka näkeminen herätti hänessä kiusallisen tunteen. Hän muisti minkä vuoksi hänet oli suljettu sen ulkopuolelle. Mutta sitten hän ajatteli: joko minut tai minun lapseni – joten on parempi että jo minut on suljettu pois. He jatkoivat ylös Suurkirkon rinnettä Suurtorille. Albert pani ohimennen merkille, että toinen kaarti oli linnassa vahtivuorossa. Kun hän näki itsekin aikanaan kantamansa asepuvun, hänen sotilaallinen innostuksensa heräsi ja mieleen palasi monia muistoja menneiltä aliupseeriajoilta. Svartmangatanilla oli tyhjää ja hiljaista. Vain Saksalaisen kirkon viereiseltä kujalta kantautui mukava posetiivin ääni. Albert ei enää kuullut eikä nähnyt sen kummempia, Freden-kellarin omituisia rappusia lukuun ottamatta. Niissä on aina muutaman portaan jälkeen ovi. Niin hän meni hotellihuoneeseen, jonka ikkuna oli pihan puolella, peräti kolmannessa kerroksessa, maksoi kantajille ja oli siis toden teolla asettunut asumaan.

 

Albert ei ollut lähtenyt Tukholmaan vain siksi, että se sijaitsee noin kolmenkymmenen peninkulman päässä Lidköpingistä. Lisäksi hän toivoi saavansa enemmän tilaisuuksia tehdä muotokuvia kuin Lidköpingissä. – Kukaan ei voi väittää etteikö hän olisi tehnyt laskelmiaan hyvin perustein. Alussa tuli silti tiukkaa. Hän ei halunnut panna ilmoitusta Dagbladetiin tai Aftonbladetiin eikä esiintyä tällä tavoin julkisesti – kahdestakin syystä. Ensinnä oli hänen luutnantin valtakirjansa ja toiseksi aiheellinen vaatimattomuus, joka sanoi että hänen kykynsä ei ollut vielä kyllin kehittynyt voidakseen asettua julkisen arvioinnin kohteeksi. Siksi hän jouluun mennessä maalasikin vain kaksi muotokuvaa. Tulot jäivät niin ollen niukoiksi, kun taas menot olivat suhteellisen suuret, osaksi siksi että eläminen Tukholmassa tuli kalliiksi, osaksi taas siksi että hänen täytyi pysytellä ajan tasalla, niin kuin sanotaan. Kun hän oli tullut tutuksi paroni P:n talossa, hän solmi siellä useita muitakin tuttavuuksia, eikä ollut aivan halpaa käydä, niin kuin tavat edellyttivät, teattereissa ja tanssiaisissa ja huolehtia asianmukaisista vaateparsista. Uusi hattu, parit muodikkaat liivit ja kaulaliinat ja muutama pari silonahkahansikkaita tietää jo tuntuvaa lovea alemman upseerin kassaan. Hän lohduttautui kuitenkin sillä, että hän tarvitsi sen kaiken tehdäkseen itsensä tunnetuksi. Niinpä häneltä tilattiinkin sitten ennen tammikuun loppua muotokuva vasta nimitetystä komentajakapteenista ja tämän vaimosta. Lisäksi hän sai lisätä mitalin sinisine nauhoineen erään valtioneuvoksen vanhaan muotokuvaan. Komentajakapteenin vaimo oli käyttänyt naisen viekkaudella hyväksi miehen nimitystä ja uutta asepukua ja suostutellut hänet maksamaan kulut, vaikka mies olikin kitsaanpuoleinen. Nyt mies ei puolestaan voinut olla taivuttamatta rakasta puolisoaan mukaan tauluun. Albert sai näistä kuvista kolmekymmentä riikintaalaria kappaleelta ja lisäksi kauniita hymyjä rouvalta. Viimeksi mainitusta asiasta oli naispuolisilla ystävillä ja tuttavilla paljonkin sanomista.

Kuitenkin Albertin siveltimellä oli jo kolmen viikon ajan ollut päivittäin rakkaampi kohde, nimittäin Celestine. Kun tämän muotokuva oli vihdoin valmis, se oli kaikkien mielestä silmiin pistävästi näköinen. Tosin oltiin sitä mieltä, että kuva oli hieman kaunisteltu kun poskilla oli hienoa punaa, vaikka sen tiedettiin vain käväisevän niillä. Mutta – miten ihmeellistä! Maalari tuntui koskettaneen karmiininpunaan kastamallaan pensselillä itse mallinkin viehkeitä poskia. Poskilla aikaisemmin vain häilähdellyt puna oli näet jäänyt pysyväksi. Tosin se oli yleensä hieman himmeämpi kuin taulussa, paitsi silloin kun joku kohtelias kavaljeeri muistutti kaunistumisesta. Silloin tuli esiin niin tumma purppuraväri, että muotokuva puolestaan kalpeni sen rinnalla. Oli jotenkin viehättävää, joskin samalla pelottavaa seurata tätä elävän ja kuolleen kuvan kamppailua. Siniviitta, joka tuntui olevan täysin kotonaan paronin talossa, vaikkei hän siellä tietenkään käyttänyt sinistä viittaansa, vaan tavallisesti sinistä frakkia, ainakin piti tätä kamppailua jopa demonisenakin. Sellaisissa tilanteissa saattoi hänen ja vapaaherrattaren nähdä vaihtavan vaivihkaa muutamia sanoja.

Eräänä aamupäivänä Albert tuli paronin taloon. Muotokuva oli riippunut jo pari viikkoa kullatuissa kehyksissään huoneessa, jota sanottiin tavallisesti kabinetiksi ja siellä se oli myös vähitellen hahmottunut kankaalle. Huoneen tapeteissa oli kellanvalkealla pohjalla isoja hyvin kauniin värisiä ruusuja, sellaisia kuin vielä nykyäänkin näkee konditoriassa saksalaista kirkkoa vastapäätä. Ikkunassa oli tummanpunaiset verhot ja eräänlaisena makuukamarina toimivan alkovin edessä oli samanlaiset – ja siinä olivatkin huoneen mainittavimmat koristukset. Albert sai tietää sievältä pieneltä kamarineidiltä, että herrasväki ei ollut kotona – ”vain Celestine-neiti on täällä”, hän lisäsi hymyillen merkitsevästi. Albert ei kylläkään erityisemmin pitänyt hymystä, mutta otti silti sievää palvelustyttöä leuan alta ja sanoi: ”Hän on niin söpö veitikka, että tekisi mieli jäädä tänne eikä mennäkään sisään.” He olivat eteisessä. Tyttö tuntui odottavan että nyt häntä suudellaan ja väisti sivuun, mutta Albert otti teeskennellyn vastahakoisuuden täydestä, työnsi vapautuneen kätensä taskuun ja veti sieltä pienen paketin, jonka vei saman pienen leuan alle. ”Varasin tämän jo kauan sitten sinulle, sinä kaikkein kaunein kamarineiti.” Samassa hän sitaisi paketin kiinni tytön leuan alle. On vaikea sanoa mitä taikatemppua hän siinä käytti. Tyttö avasi salin oven niiaten ja merkitsevästi hymyillen. Albert astui sisään, meni hiljaa vasemmalle läpi kamarin – sitä kutsuttiin pukeutumishuoneeksi – ja avasi kabinetin oven. Hän ei nähnyt sisällä ketään, mutta kun hän oli ottanut pari askelta, pieni käsi veti alkovin verhot syrjään. Nuolennopeasti Albert sujautti kätensä verhon taakse – ja Celestinen hennon ja lämpimän vartalon ympäri. Alkovi oli hieman kabinetin lattiaa korkeammalla. Niin Celestinen kasvot olivat melkein Albertin kasvojen tasalla. Ehkä siitä syystä heidän huulensa tulivat niin lähelle toisiaan, että eroa ei ollut hiuskarvankaan vertaa.

”Albert! Onko joku oven takana? Minä kuulen – – ”

”Ei, kultaseni – ei siellä ole ketään!”

”Rakkaani! Sielu minun sielussani! Sinun sylissäsi on minun hautani ja kuitenkin se on elämäni kaunein elämä. Älä paina minua niin lujasti sydäntäsi vasten – minun sydämeni paisuville lyönneille ei jää tilaa – – ”

Celestine vaipui raukeana Albertin syliin, hänen silmänsä olivat kiinni ja huulensa kalvenneet, mutta poskille syttyi hehku. Albert kantoi hänet pieneen sohvaan, työnsi sen edestä pöydän, jolla oli muutamia kirjoja ja ompelukori, kävi istumaan Celestine sylissään ja antoi tämän painaa päänsä hänen olkaansa vasten. Albert painoi poskensa Celestinen poskea vasten: se poltti.

”Albert”, Celestine kuiskasi ja painoi lujasti tämän kättä yhä suljettuja silmiään vasten.

”Oma oma rakas Celestine-parka.”

Celestine nosti katseensa, katsoi Albertiin, tämän silmiin; mutta Albertin katse ei kyennyt arvioimaan Celestinen katseen syvyyttä. Albert suuteli Celestinen vasenta silmää, sitten oikeaa, sitten suuta.

He kuulivat eteisen oven käyvän ja vapaaherratar huusi kamarineitiä. Albert laski Celestinen sohvalle, ponkaisi ylös ja otti pöydältä kirjan. Molemmat kuuntelivat. Vapaaherratar kuului kuitenkin nousevan portaita seuraavaan kerrokseen, missä perheen pienemmät huoneet olivat. Albert istuutui taas, joskin aivan sohvan reunalle, ja veti Celestinen luokseen.

”Oma kiltti Celestine! – Tänä iltanako? – – Sano että olet sairas etkä voi mennä muiden mukaan.”

”Voi Albert, älä pyydä – – !”

”Miksi sinä olet niin kova omaa Albertiasi kohtaan, rakas? – Miksi emme voi olla hetkeäkään kahden? – – Tahdotko karkottaa minut iäksi luotasi?” Hän painoi Celestinen lujemmin rintaansa vasten.

”Jos minä vain uskaltaisin! Albert, sinä kyllä tiedät että minä uhraan sinulle kaiken. Maailma ja sen tuomio eivät merkitse minulle mitään niin kauan kuin minulla on sinun rakkautesi – mutta – – ”

”Kaunis Celestine, ethän sinä petä odotustani? – Tulethan sinä? – – Vai onko ehkä siniviitta – – ?”

”Vaikene, Albert, taivaan tähden, vaikene! Minä tu – – ”

Albertin huulet ottivat vastaan viimeisen tavun. Tuli hetken hiljaisuus. Sitten eteiseen vievä ovi avattiin hiljaa. Kabinetista vei ovi myös suoraan eteiseen, vaikka se oli vedon tähden yleensä suljettuna. Albert hiipi hiljaa ovesta ja jatkoi yhtä hiljaa ulko-ovelle. Samana iltana Fredenin palvelustyttö Charlott näki ruudulliseen päällystakkiin pukeutuneen pienen hahmon nousevan Albertin rinnalla ylös omalaatuisia portaita.

 

 

VIIDES LUKU

”Mene helvettiin!”

– – ”Ota avain mukaan.”

– –

”Ajatteleeko Celestine samoin?”

”Kyllä.”

 

Emme osaa tarkoin sanoa miten pitkälle vuosi oli jo kulunut. Lukijan täytyy myöntää, että aika kuluu tosiasiassa paljon nopeammin kuin olemme saaneet sen kertomuksessamme kulumaan. On totta että ulkona näytti aika keväiseltä kun Celestine eräänä aamuna katsoi kabinetin ikkunasta, yhtä kalpeana kuin ennenkin. Ympäröivien talojen seinät olivat jo kappaleen matkaa auringon kirkkaasti valaisemat. Katoilla ei ollut juuri yhtään lunta ja varpuset istuskelivat pitkissä riveissä vesikourujen reunoilla nauttien lämmittävistä säteistä. Samoista kouruista riippuvat pitkät jäiset kristallikeihäät liukenivat kimalteleviksi vesipisaroiksi, jotka yksi toisensa jälkeen tanssivat maahan. Celestine kääntyi äkisti, sillä hän kuuli jonkun kääntävän ovenkahvaa. Kun hän näki vapaaherrattaren tulevan huoneeseen, hän kiiruhti sohvan luo, vetäisi saalin selkänojalta ja kietoi sen tiiviisti kevyen aamuasunsa ylle. Vapaaherratar oli pysähtynyt ovelle ja seurasi sieltä Celestinen liikkeitä. Kun hän kääntyi suoraan Celestineen päin, hänen ilmeensä oli sen verran ärtynyt ja murheellinen, että Celestine pystyi vain epävarmalla äänellä sanomaan yksinkertaiset sanat:

”Hyvää huomenta, arvon vapaaherratar!”

”Onko se siis totta?” vapaaherratar puuskahti matalalla äänellä. ”On! Näenhän minä että se on liiankin totta! Mitä Jumalan tähden sinä olet oikein ajatellut, Celestine?”

Celestine ei saanut sanaa suustaan. Hän katsoi vapaaherrattareen kykenemättä kuitenkaan katsomaan suoraan kasvoihin. Hän yritti kävellä, mutta alkoi hoippua ja kaatui ääntäkään päästämättä sohvaa vasten.

Vapaaherratar tuli nopeasti, nosti hänet vaivoin sohvalle ja istuutui viereen. Celestine tunsi pisaran putoavan kaulalleen ja uskalsi nyt katsoa vapaaherrattaren kyyneltyneisiin silmiin.

”Älkää itkekö, armollinen vapaaherratar”, hän sanoi, ”en minä ole lainkaan onneton – en tahdo enää salata teiltä mitään. Albert rakastaa minua – ”

”Sinä kevytmielinen”, vapaaherratar keskeytti ja kuivasi suuttuneena kyyneleensä. ”Voitko vielä puolustella erehdystäsi? Etkö ole muka rikkonut sitoumustasi ja tehnyt jaloa miestä onnettomaksi? Etkö ole muka tuottanut hyväntekijöillesi häpeää ja antautunut miehelle, jonka tunnet vain nimeltä? Jos hän ehkä meneekin kanssasi naimisiin armeliaisuudesta, niin mistä te elätte ja millaista avio-onnea voit kaiken tapahtuneen jälkeen toivoa?”

Celestine sai rohkeutensa takaisin kuullessaan ankarat syytökset. Hän nousi ja meni vapaaherrattaren eteen.

”Hän ei mene kanssani naimisiin. Minä en pyydä sitä – en halua sitä. Eikä hänen pidä tehdä mitään armeliaisuudesta. Hänen on oltava vapaa niin kuin minunkin; vain rakkauden on sidottava meidät toisiimme – ja – minä tiedän että hänen rakkautensa tulee olemaan ikuista niin kuin minunkin.”

Vapaaherratar katsoi Celestineä järkyttyneenä. ”Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko järjissäsi?”

”Todet ja viisaat sanat tuntuvat ennakkoluuloisen mielestä aina hulluudelta. Tekeekö avioliitto ihmisen ehkä viisaammaksi ja paremmaksi? Jos kaksi ihmistä seisoo rinnan ja valehtelee rakastavansa toisiaan, niin ei kai vihkiminen muuta heidän valhettaan totuudeksi? Jos sitten rakkautta ei ole, vaan nämä kaksi tuhoavat toistensa ruumiin ja sielun, eikö silloin ole väärin että heidän pitäisi jatkaa yhteiselämäänsä vain tarpeettoman vihkimisen tähden? Ei, minä rakastan oman Albertini onnea enemmän kuin omaani. Jos näkisin että hän on onneton, minä kärsisin siitä jopa enemmän kuin jos menettäisin hänen rakkautensa – – ”

”Häneltäkö sinä olet omaksunut noin erinomaisen ajattelutavan? Voin hyvin ymmärtää että hän on kevytmielinen niin kuin monet kaltaisensa, mutta en uskonut että hän olisi noin harkitun roistomainen.”

”Te olette minun hyväntekijäni ja olen siitä teille kiitollinen – olen rakastanut teitä kuin omaa äitiä.” Celestinen kyyneleet valuivat vuolaina, hän tarttui vapaaherrattaren käteen ja suuteli sitä. ”Sanokaa siis minulle mitä vihassanne vain haluatte, mutta älkää tahratko minun Albertiani. Yhdenkään miehen rinnassa ei lyö sen jalompaa sydäntä – hän – – ”

”Sekö on jaloa että ensin iskostaa sinun päähäsi tuollaisia mielettömiä ajatuksia ja sitten? – – ”

”Mutta eihän hän ole sitä tehnyt! Ne ovat minun omia ajatuksiani, vaikka hän taitaa olla samaa mieltä. Meidän sielumme ovat niin samanlaiset! – Enkö minä ole muka lukenut paljon ja enkö ole riittävän vanha huomatakseni, miten monet aviopuolisot purkaisivat mielellään sen siteen, jonka ovat niin harkitsematta solmineet eliniäkseen? Te itse, ettekö tekin tahtoisi tehdä niin – – ?”

”Hävytön!” vapaaherratar puuskahti, nousi ja astui ovelle. Siellä hän kääntyi ja lisäsi: ”Ei kai se kurja jätä teitä kadulle? Tänne te ette voi jäädä.”

Celestine oli innostuksen puuskassa koskenut arkaan paikkaan. Vapaaherrattaren avio-onni ei ollut erityisen suuri, sillä hevoset ja koirat olivat oikeastaan vapaaherran ainoa perhe. Hän oli muutaman kerran päästänyt valituksen sanoja suustaan Celestinelle. Tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt, että se, joka valittaa läheistensä tai jopa omia virheitään, ei silti tahdo kuulla muiden moittivan näitä läheisiään.

Salista kuului vaimeaa keskustelua. Hetken kuluttua eteisen ovi avautui ja Celestine kuuli miten siniviitta sanoi: ”Voi ihmisparkaa! Mutta minun on puhuttava sen miehen kanssa.” – Celestine istui sohvassa, nojasi käsiään pöytään ja kaunismuotoista pientä päätään käsiin. Vasta kun kuuli salin oven käyvän, hän kohotti hetkiseksi päätään. Hänen mielessään ei liikkunut pitkään aikaan yhtään ajatusta. Vihdoin hän nousi, avasi lipaston pikkulaatikon ja otti muutamia Albertin kirjeitä. Tuntui kuin hän olisi halunnut uusia todisteita Albertin rakkaudesta ja etsinyt rakkaudesta tukea sille mitä oli uhrannut ja oli valmis uhraamaan. Mutta nyt niiden sisältö ei tuntunutkaan yhtä lämpimältä, yhtä rakkaudentäyteiseltä kuin ennen – – eikä tämä sydämen tunteiden ja vaatimusten ristiriita ollut mitenkään epätavallinen. ”Hän rakastaa minua, sen minä tiedän”, Celestine ajatteli mielessään ja pani muut kirjeet takaisin, mutta pienen ruusunpunaisen lappusen hän työnsi sellaiseen talteen missä se oli niin lähellä, niin lähellä sydäntä. ”Ja vaikka hän lakkaisikin rakastamasta minua”, Celestine jatkoi mietteitään, ”niin enhän minä ole voinut kuitenkaan toimia toisin. Riittää että minä rakastan häntä ja että minun pitää säästää hänet kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta. Uhraukseni tekee minut hänelle kaksin verroin rakkaaksi.” Mutta mikään ei auttanut, vaan Celestine oli yhä epämääräisen levottomuuden vallassa. Juuri sellainen levottomuus valtaa sydämen aina kun vanhat siteet on katkaistava ja uudet solmittava. Se levottomuus muistuttaa suuresti tunnonvaivoja. Onko jokainen katkaistu side ehkä tihutyö? Vapaaherrattaren kysymys: ”Mistä te elätte?” tuli väliin, sillä Celestine ei ollut lainkaan ajatellut asiaa. Hän ei tiennyt mitään Albertin taloudellisesta asemasta. Mutta tässä hän ajatteli taas: ”Minä elän vain hänelle – ilman mitään hepeneitä – ilman tanssiaisia – ilman teatteria!”

 

Albert käveli hiljaa edestakaisin Freden-kellarin huoneessaan. Telineellä ikkunan ääressä oli keskentekoinen taulu ja viereisellä pöydällä oli myssytukilla naisen pitsimyssy. Sen silkkinauhat olivat heleän värisiä ja kirjailut valkeita. Silloin tällöin Albert loi silmäyksen tauluun ja aina joskus peiliinkin ja kiversi silloin aina viiksiään ylöspäin. Toisinaan hän kohensi myös kekäleitä kaakeliuunissa. Sitten hän otti paletin käteensä ja istuutui työnsä ääreen. Koputus oveen keskeytti hänet ennen kuin hän ehti tehdä muotokuvan puolivalmiiseen myssyyn edes kahta pitsinnurkkausta mallimyssyn mukaan. Hän tiesi kokemuksesta, että varhaisista aamukäynneistä on vain harmia ja hänen epäilynsä kohdistuivat tiettyyn räätäliin. Niinpä hän päätti harmissaan pysytellä hiljaa ja olla avaamatta, mutta muisti samassa että avain oli ovessa. Hän huusi vähemmän ystävällisesti: ”Sisään!” Huoneeseen astui Sara Videbeckin täti Ulla.

Albertin katse mittaili muoria alkaen vanhasta mustasta hatusta, jatkaen pitkin yhtä vanhaa viittaa, sen huppua ja aika likaisenharmaata vuoria ja päätyen kaikkea muuta kuin hienoihin nauhakenkiin. Albert ei olisi varmaankaan tuntenut häntä jos olisi nähnyt hänet vain silloin kun muori jäi niin kohtalokkaalla tavalla kyydistä Riddarholmin laiturille. Mutta aina Tukholmassa käydessään hän oli vienyt Ulla­-tädille terveisiä ja jonkin pienen lahjan. Jopa viimeksi kaupunkiin tullessaan hän oli käynyt muorin luona.

”Hyvää huomenta, armollinen herra luutnantti”, muori sanoi ja niiasi syvään, vaikka hänen äänensä olikin hiukan surullinen. ”Jumala antakoon terveyttä, sehän on aina parasta.”

”Hyvää päivää, rouva hyvä. Mitäs kuuluu? Tulkaahan peremmälle ja käykää istumaan.”

Albert ohjasi muorin istumaan ikkunan lähelle, vaikka tämä vaikutti vähän vastahakoiselta ja katseli paikkaa ovensuusta.

”Istukaahan nyt levähtämään, Ulla-täti.”

”No onpas siinä komea rouva!” muori huudahti nähdessään muotokuvan. ”Sehän taitaa olla meidän kuningattaremme, Jumala häntä siunatkoon!”

”Eipähän olekaan, Ulla-täti, toinen naisihminen se on. Mutta mikä tuo teidät tänne? Teillä on varmasti jotain asiaa – koskeeko se ehkä – – ?”

”Niin nähkääs, armollinen luutnantti, minulla on tässä kirje Sara-paralta, sen toi yksi länsigötalainen mukanaan. Ja hän käski pitää siitä hyvää huolta. Se taitaa olla täynnä rahaa tai mitä lienee. Puhukoot ihmiset mitä huvittaa, mutta totta on että se Sara on kyllä aikaansaava ja kiltti tyttö.” Puhellessaan muori oli käärinyt auki siniruutuisen nenäliinansa, jonka sisään hän oli tallettanut kirjeen. Hän ojensi sen nyt Albertille puhallettuaan päältä ensin nuuskanmurut, jotka olivat siihen tarttuneet.

Albert otti kirjeen vastaan tavallaan vastahakoisesti, mikä ehkä johtui kirjeen tuojasta. Hän avasi kirjeen nopeasti, kätki sisällä näkyvän sinisen setelin kouraansa ja tuijotti kirjettä lukematta sanaakaan. Ulla-täti istui hiljaa paikallaan. Mutta hetken päästä nähtyään että Albert ei edes kääntänyt sivua hän kysyi:

”Mitäs sinne Lidköpingiin kuuluu, jos sopii kysyä? Ei taida kuulua mitään huonoa, tiemmä? Se länsigötalainen toimitti, että Sara itse antoi hänelle kirjeen.”

”Sara voi hyvin eikä muutenkaan kuulu mitään uutta. Kas tässä”, Albert sanoi, otti pitkäntakkinsa tuolilta, lompakon sen taskusta ja lompakosta itägötalaisen kymmenen riikintaalarin bankosetelin (muita seteleitä siinä ei ollutkaan) ”kas tässä! Sara pyysi antamaan tämän häneltä Ulla-tädille.”

Ulla-täti nousi tuoliltaan ja näytti hiukan kysyvältä. Albert arvasi, mitä hänellä oli mielessä, näytti Saran kirjeessä ollutta seteliä ja sanoi:

”Sara lähetti minulle isomman setelin ja osa siitä pitää käyttää pieniin ostoihin.”

Albertin ilme ei ollut lainkaan ystävällinen. Muori kuitenkin vain katseli Albertin ojentamaa seteliä.

”No jos asia kerran on niin, niin sitten minä pyydän luutnanttia sanomaan suurkiitokset kun kirjoittaa. Se Sara­-parka on aina muistanut minua. Mutta olisi Sara kyllä voinut jättää ne ostoksensa minulle. Minä se olen ennen ostellut hänelle yhtä ja toista pientä. Mutta ehkä se sitten oli sellaista mitä minä en osaa ostaa. No, Jumala häntä siunatkoon ja antakoon – – ”

Ulla-tädin toivotuksesta olisi voinut tulla pitkäkin, mutta uusi koputus oveen keskeytti hänet. Kun Albert avasi, sisään astui – siniviitta.

Tuli äänettömyys ja muodostui ryhmä, jossa katselija olisi ehkä hyvinkin huomannut huvittavan puolen. Siniviitan vakavat piirteet lientyivät miltei pieneen hymyyn kun hän näki muorin. Tämä näytti jo kotiutuneen aika hyvin, vaikka olikin päässyt kunniapaikalle. Muori piteli yhä seteliä toisessa kädessään ja toisessa oli siniruutuinen nenäliina, jolla hän kuivaili kyyneleitään. Ne olivat löytäneet tiensä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan kun hän ajatteli Saraa ja tämän hyväntahtoisuutta. Etenkin naisväen joukosta löytyy näet monia, joiden silmät kyyneltyvät aina kun toisesta ihmisestä lausutaan vähäisinkin kiitoksen sana – puhumattakaan niistä, jotka parkuvat kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Albert oli puolestaan jo entuudestaan vaivaantunut. Kiusallinen tunne kasvoi melkoisesti kun siniviitta astui sisään, ja samalla Albertissa heräsi äänetöntä vihaa kuin häkkiin suljetulla leijonalla.

”Nöyrin palvelijanne, herra luutnantti, ja anteeksi että minä häiritsen teitä”, siniviitta sanoi vihdoin ja särki lumouksen. Mutta kun Albert kehotti häntä vain sanattomalla eleellä istuutumaan, siniviitta lisäsi: ”Jos häiritsen niin saanen siinä tapauksessa tulla myöhemmin.”

”Ei! Tehkää hyvin ja tulkaa peremmälle, hyvä herra!” – Tämän fraasin sanottuaan Albert veti esille tuolin, kääntyi muorin puoleen ja sanoi hänelle hiljaa muutaman sanan. Muori niiasi moneen kertaan.

”Kiitoksia, armon luutnantti, mutta minulla ei oikeastaan olekaan muuta sanottavaa. Pyytäisin teitä vain tekemään hyvin ja kertomaan terveiset Saralle kun kirjoitatte. Minä olisin niin mieluusti matkustanut sinne siksi aikaa kun Sara varmastikin tarvitsee apua, mutta ensiksikin kelit ovat luoja paratkoon menneet ihan mahdottomiksi ja sitä paitsi minun liikkumiseni on huonoa – mutta hyvästi nyt, herra luutnantti! Lähettäkää sille ressulle paljon terveisiä.” – Muori aikoi ilmeisesti toistella terveisiään vielä muutamaan kertaan, mutta Albert oli punertunut aina otsan rajaan asti ja oli avannut oven ja muori meni selkä edellä hitaasti huoneesta.

Albertin ja siniviitan välillä oli vallinnut heti ensi hetkestä alkaen jonkinlainen molemminpuolinen epäluulo, vaikka ainakaan Albert ei osannut selittää syitä siihen. Kertaakaan he eivät olleet käyneet tapaamassa toisiaan. Edes kutsua ei kumpikaan ollut esittänyt. Siksi käynti yllätti Albertin eikä puhelias Ulla-täti parantanut erityisemmin tilannetta. Kun Albert nyt kääntyi kysyvän näköisenä siniviitan puoleen, se näytti miltei taisteluhaasteelta. Siniviitta alkoi pohtia arkaluontoista tehtäväänsä. Albert kysyi kursailematta:

”Mikä suo minulle tämän kunnian?” Samalla hän nosti maalaustelineen nojalleen seinää vasten ja käänsi taulun selkä huoneeseen päin. Taulun näkeminen palautti siniviitan mieleen tiettyjä asioita. Niinpä hän vastasi seisomaan noustessaan yhtä kireällä äänellä:

”Minua ei tuo tänne mikään miellyttävä asia, ellei sitten herra luutnantti keksi siitä jotain miellyttävää. Vapaaherratar P. ja Cel – – neiti Celestine ovat selvittäneet keskenään tiettyjä asioita. Te, hyvä herra, varmaankin arvaatte mistä on kysymys jos lisään, että vapaaherrattaren kamarineiti ei ole pitänyt asioita aivan omana tietonaan, vaan on kertonut yhtä ja toista. Eikä neiti ole väittänyt hänen kertomaansa vastaan. Mahdatteko te, herra luutnantti, myöntää, että nämä seikat koskevat teitä – – ?”

”Aionko minä myöntää? Kenelle sitten myöntäisin? Hyvä herra, teidän pitäisi ainakin olla varma siitä etten myönnä teille mitään oikeutta sekaantua asiaan.” Albert liikahti rajusti ja hänen silmiinsä sattuivat seinällä riippuvat pistoolit. Siniviitan silmät salamoivat.

”Minä olen tullut vapaaherrattaren lähettämänä välittäjänä. Lyhyesti sanottuna – aiotteko te jättää onnettoman kadulle – – ?”

Siniviitan ääni vavahteli selvästi.

”Hän olisi voinut etsiä mukavamman välittäjän – – Kyllä minä tunnen velvollisuuteni ilman että hän tai kukaan mukaan muistuttaa siitä. Mutta vaaditteko te ehkä jotain hyvitystä?” Albert karjaisi viimeiset sanat aivan raivoissaan ja astui pari askelta lähemmäksi.

”Siihen minulla voisi kyllä olla oikeus”, siniviitta vastasi silmissään hurja ilme. Mutta hän alensi ääntään lisätessään: ”Voisin oikeutetusti vaatia hyvitystä sellaisten olosuhteiden perusteella, jotka kuuluvat jo menneeseen – – mutta en halua riistää kiittämättömältä ainoaa hänelle jäänyttä tukea. Te kuulutte korkeamman tuomarin eteen – hänen tulevaisuutensa on teidän käsissänne – kunpa se kaikki kävisi nopeasti, niin hän pääsisi pahimmasta. Siinä tapauksessa meille jäisi vielä aikaa. Teille minulla on sanottavana vain, että hänen asemassaan on nyt välttämättä tapahduttava muutos ja sen on oltava mahdollisimman pikainen.”

Siniviitta lähti kohti ovea.

”Odottakaahan, herra”, Albert huusi ja tarttui häntä käsivarresta. Mutta siniviitta ravistautui väkisin irti. Albert horjahti tuolia vasten. Siniviitta katsoi häntä hurjistuneena.

”Ei, en odota, hänen vuokseen!” siniviitta huusi ja lähti.

Siniviitta paiskasi oven kiinni niin kovaa, että palvelustyttö Charlott juoksi rikkalapio ja pölyharja käsissään viereisestä huoneesta ja toisesta huoneesta kurkisti saksalainen kauppa-apulainen sikari suussa ja kitara kainalossa. Albert ei kohdannut enää muuta kuin heidän hämmästyneet katseensa kun hän pistooli vasemmassa kädessään työnsi oven auki. Hän katsoi portaisiin, mutta ei nähnyt ketään ja meni takaisin huoneeseensa. Palvelustyttö työnsi hiljaa ovea ja kysyi: ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Albert vastasi huitaisemalla kättään ja karjaisemalla:

”Mene helvettiin!” Sitten hän lisäsi hiljemmin: ”Ota avain mukaan.”

Näiden kohtausten jälkeen Albertin mielentila oli kuin meuruava meri, jonka syvyyteen yksikään auringonsäde ei pääse tunkeutumaan, vaan lisää vain välkettä kuohuvaan myllerrykseen. Tällaisia kirottuja hetkiä varten ei ole mitään muita ajatuksia ja sanoja kuin sadatuksia. Ne ovat portteja katumuksen asumuksiin, mistä kadotuksen henget kirkuvat huutoaan:

 

”Kohtalos soma:

Olet helvetin oma.”

 

Albert taivutti pistoolia pitelevää vasenta kättään kaksi kertaa kohti oikeaa kättä, mutta se ei suostunut ottamaan vastaan tarjottua lahjaa. Epätoivoissaan hän viskasi pistoolin sohvaan. Se laukesi, joskin vain puolivireestä – vain sankkiruuti paloi. Albert hengitti huoneessa kiemurtelevaa savua tavallaan tyytyväisenä ja vuodatti samalla kirouksia itseään, Saraa, Celestineä – isäänsä kohtaan – koko maailmaa kohtaan. Miltei puoli tuntia hän mittaili kiivain askelin oven ja sohvan lyhyttä väliä pienessä huoneessaan.

 

Heti Tukholmaan tultuaan Albert oli kirjoittanut Saralle. Eikä hänen tarvinnut kauan odottaa vastausta. Mutta seuraavan kirjeen aloittamisen hän siirsi päivästä toiseen. Vilpistelijälle kirjeen kirjoittaminen on helppoa missä oloissa tahansa. Sellaiset kirjeet, joissa vain maalaillaan kirjoittajan tunteita ja ajatuksia, ovat näet yleensä petosta, vaikka useimmiten myös itsepetosta. Kun joku nimittäin ryhtyy kirjoittamaan tällaista kirjettä, hänen on ravistauduttava irti jokapäiväisistä ajatuskuluistaan ja kirjeen sisältö ilmaisee vain sitä mielentilaa, jonka hän on varta vasten omaksunut. Kuten sanottu, petollisen on helppoa kirjoittaa kirje, sitäkin helpompaa kun hänen ei tarvitse samalla sietää pettämänsä näkemistä ja läsnäoloa. Albert ei kuitenkaan petkuttanut eikä halunnut petkuttaa. Häntä esti kirjoittamasta epämääräinen levottomuus, joka oli jo jonkin aikaa painostanut hänen sisintään. Hän rauhoitteli itseään sanomalla, että parasta olikin jättää kirjoittamatta. Sillä eihän hän tahtonut loukata Saraa kertomalla avoimesti nykyisistä oloistaan. Hänen mielestään oli myös armeliaampaa, että Sara sai vähitellen valmistautua eroon kuin että hän sanoisi suinpäin suhteensa irti. Sen vuoksi hän ei ollut edes käynyt kyselemässä Lidköpingin postia Lilla Nygatanin postikonttorista vastapäätä isoa valaistuslaitosta. Vasta pari kolme viikkoa aikaisemmin hän oli lähettänyt kirjeen, pannut siihen viisikymmentä riikintaalaria ja muutamia aika herttaisia rivejä ja kirjannut sen. Sara oli monina katkerina hetkinään aavistanut asioiden oikean laidan ja hänen aavistuksensa saivat vahvistusta kun Albert ei maininnut mitään paluustaan. Mutta Saran luonteen perustana oli melkoisesti ylpeyttä, ja hänestä oli sietämätöntä, että raha ja itsekkyys olisi ainoa side Albertin ja hänen välillään. Siksi Sara kirjoitti:

”Kun sinä varmaan tarttet Tukholmassa enemmän Rahaa kuin Minä täällä Liköpingissä, niin lähetänkin sinulle tämän Setelin takasin. Lapset voi hyvin. Minä odotan että kuulen sinusta Samaa vaikka et olekkaan kirjottanut, niin pitkään aikaan. älä ole Huolissas meistä Me eletään Jumalan varassa, päivä toisen jälkeen. Jumala antakoon sinun pärjätä voi hyvin

toivottaa Sinun ystäväs

Sara Videbeck”

”PS Seteli on 50 riikintaalarin banko ja Hans Person Truvesta tuo kirjeen Ulla-Tädille hänelle terveiset. Pyydä että hän lähettä sen pikkukorin takas.”

 

Albert luki kirjeen harmissaan, mutta silti se helpotti hänen mielialaansa. Hänen mielestään kirje osoitti suurta kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ja vaikka se antoikin tavallaan oikeutuksen hänen omalle tunteelleen, hän närkästyi silti. Kirje lensi kaakeliuuniin ja Albert keksi huvikseen kohentaa hiilihangolla uudelleen jo mustuneita hiiliä jotta kirje tuhoutuisi nopeammin. Ehkä kirjeen ulkoinen muoto ja säännöistä vähemmän piittaava kirjoitustapa lisäsi hänen närkästystään. Hän aivan kuin pelkäsi että joku näkisi kirjeen. Häntä alkoi uudelleen vaivata sama kiusallinen tunne kuin siniviitan kohdatessa Ulla-tädin. Moista pidetään pikkuasiana; kuitenkin juuri pikkuseikat sitovat ihmisen merkillisen lujasti. Huono painoasu tai paperi voi tehdä nerokkaimmankin kirjan vastenmieliseksi ja toisaalta perin keskinkertaisetkin tekstit saavat tiettyä arvoa kun ne on otettu hienoon vuosikirjaan. Vaikka filosofit saarnaisivat miten tahansa, niin ihminen on ja pysyy ulkoisen ja aistimellisen kahlitsemana ja arvioi sisältöä sen mukaan. Hän kansoittaa tähdet enkeleillä ja etsii kuninkaan kruunun alta viisautta, oikeudenmukaisuutta ja lempeyttä ja toisaalta hän sijoittaa tuhon valtakunnan maapallon sisuksiin, pimeyteen ja yöhön ja aavistelee tavattoman herkästi turmelusta kerjäläisen ryysyjen alla.

Joku ylpeyteen taipuvainen lukija saattaisi olettaa, että Albert poltti setelin kirjeen mukana, sillä Albertkin osasi olla tilaisuuden tullen ylpeä. Mutta uskokaa tai älkää – hän ei tehnyt niin. Hän otti setelin juuri taskustaan, minne oli työntänyt sen siniviitan tullessa, ja sijoitti sen kauniisti lompakkoonsa, joka oli aivan tyhjä. Ehkä hän olisi tehnyt jotain sen tapaista tai olisi antanut setelin köyhille, jos tilanne olisi ollut toinen, jos hänellä olisi toisin sanoen ollut yllin kyllin rahaa. Nyt hän päätti vain joka vuosi tallettaa kaksinkertaisen summan säästöpankkiin Saran lasten nimelle; mutta toistaiseksi hänen oli pakko lainata rahat. Hänenhän oli vielä tänään huolehdittava Celestinestä. Siinä samassa hän vielä päätti itsekin muuttaa pois Freden-kellarista. Se päätös merkitsi selvää säästöä. Tuleehan näet yksi talous aina halvemmaksi kuin kaksi, etenkin jos toinen on poikamiehen talous. Ja sitä paitsi – –

Aikaa ei ollut hukattavissa. Hän pukeutui nopeammin kuin yleensä ja meni alas ravintolasaliin etsiäkseen vuokrattavia huoneita Dagbladetista. Mieluiten hän olisi ottanut huoneet Ladugårdslandetista. Kaikeksi onneksi Grev- ja Riddaregatanin kulmassa talossa nro l6 oli vapaina kaksi erillistä huonetta, joihin oli erillinen sisäänkäynti. Albert joutui jonkin aikaa odottamaan lehteä; kun hän kysyi sitä, tarjoilija vastasi harmittavasti: ”Sitä luetaan.” Odotellessaan Albert tilasi ryypyn ja alkupalat. Hän pani merkille, että ryyppy ja lasi olutta menivät aika helposti alas, mutta alkupaloilla, etenkin ranskanleivällä, oli riivattu halu takertua kurkkuun. Tästä voi löytää luonnollisen syyn juomahalulle, jonka valtaan etenkin miehet usein joutuvat äkillisen onnettomuuden kohdatessa. On näet kumoamattomasti havaittu, että suru kuristaa kurkkua, eikä mikään ole silloin sen luonnollisempaa kuin että ihminen juo mieluummin kuin syö, sillä jollainhan on kurjaa elämää toki pidettävä yllä. Sitä paitsi kaikki kurkun vaivat aiheuttavat jatkuvan janon. Aihetta on kuitenkin turha kehitellä tämän pitemmälle, sillä ihmiset eivät siedä yksinkertaisimpia ja luonnollisimpia selityksiä, vaan etsivät perusteita mieluummin laveammista yhteyksistä – ja vain siksi että tätä etsimistä sanotaan tieteeksi. Vain sydämeltään yksinkertaiset tyytyvät siihen mikä on mutkatonta ja luonnollista.

Albert lähti Ladugårdslandetiin. Hän kulki pitkin Österlånggatania ja ohitti sen monenkirjavat kutsuvat kyltit ja pihvintuoksut. Nyt hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen, että ”Rigan” ja ”Sveriges Vapenin” välissä roikkuu ”Mercurius” valmiina viemään miekkavöitä ja aselakkeja edellisestä jälkimmäiseen ja tuomaan takaisin rahaa ja viehättäviä sanoja. Mutta kun hän tuli tältä ahtaalta ja synkältä kadulta linnan mäelle, hän huomasi tulevansa kauniiseen kevätaamuun. Aurinko valaisi uljaan linnan koko julkisivun ja säteet kimalsivat korkeissa ikkunoissa. Maa oli täällä jo aivan paljaana ja hän vaihtoi Österlånggatanin tasaisen jään mieluusti näihin sangen kuluneisiin katukiviin. Hän kulki linnan itäpuolta nauttiakseen auringon leppeästä valosta ja lämmöstä. Kustaa III:n patsas katseli iloisena ja kiiltävänä jalustaltaan. Yksinpä kaartilainenkin tirkisteli aurinkoa nojaillessaan rauta-aitaa vasten. Kaikki näyttivät entistä iloisemmilta ja kulkivat kevyemmin. Albert ei voinut tukahduttaa kateuden tunnetta nähdessään miten rauhallisesti ja nautinnollisesti rehevä panimorenki matkasi korikuormineen. Norrbron molemmilla puolilla ihmisvirta oli jo täydessä vauhdissa kuin virta Gibraltarin salmessa. Albert astui virtaan, ja vaikka hänen mielentilansa kaiketi oli raskaampi kuin useimmilla muilla, hän eteni silti monia nopeammin. Ainakin hän saavutti pari purjehtijaa, joilla oli sama lippu kuin hänellä – toisin sanoen viikset ylähuulessa – ja miltei samanlainen takilakin – pitkätakki ja hattu. Saattoi arvata, että nämä huutaisivat hänelle, ja hän oli juuri aikeissa siirtyä vastakkaiselle jalkakäytävälle kun toinen katsoi taakseen, eikä kohtaamista enää voinut väistää. Se tapahtui täysin rauhanomaisesti ja tavanomaisin sotilastervehdyksin. Se, joka oli havainnut Albertin ensin, oli sama von P., jonka asian hän oli hoitanut erinomaisesti Lidköpingissä. Nyttemmin he olivat tavanneet usein paroni P:n talossa ja olleet siinä välilläkin lähes päivittäin yksissä. Niin ollen ei oikein käynyt päinsä kieltäytyä kun von P. kutsui Kastenhofiin portterilasilliselle. Sitä paitsi Albertin kurkkutauti ei ollut hellittänyt, ja sen aiheuttama kuivuuden tunne jatkui.

Kun he tulivat isoon holvattuun viiniköynnöksin koristettuun saliin, siellä oli jo lukuisia vieraita ja kullakin oli hummerinpuolikas edessään. ”Tuoretta hummeria!” Oli aivan luonnollista, että he tekivät muille seuraa, joivat sitten portteria ja lopuksi lasin kuivaa madeiraa. Albert oli tosin hiukan levoton siinä istuessaan, mutta sattuuhan sitä toimenmiehillekin, että sitä antaa ajan kulua, jos näet jokin epämiellyttävä asia on edessä – kyllä hekin lykkäävät sitä niin pitkälle kuin mahdollista. Ehkä se on heikkous, mutta perin luonnollinen ja yleinen. Omasta aloitteestaan Albert tuskin olisi viivytellyt, mutta kun kerran kävi niin että hän tapasi pari hyvää ystävää ja nämä houkuttelivat häntä, niin hän antoi periksi. Seura ei tosin tuottanut hänelle erikoisempaa mielihyvää. Aika joka tapauksessa kului ja ellei se tuottanutkaan mielihyvää, niin ei kyllä mielipahaakaan.

”On tuo Albert kyllä piru miehekseen!” von P. sanoi. ”Tytöt juoksevat perässä missä ikinä se näyttäytyykään. Celestinestä tuon jo näkee, siitä kauniista veitikasta! Tässä on vähän yksi jos toinenkin yrittänyt parastaan. Voin yhtään kerskumatta sanoa että minä olin jo hyvässä vauhdissa hänen kanssaan – mutta silloin tulet sinä – ja siinä siunaaman hetkessä tyttö on pihkassa korviaan myöten. On totta vie ikävää että olet jo vanhastaan niin tiukasti sidottu – sillä on se tyttö riivatunmoinen ilo silmälle.” – –

”Puhutaan muusta. Niin kuin tiedät minua ei oikein huvita puhua tästä.”

”Mitä hittoja! Oletko sinä mustasukkainen? Et kai sinä aio haalia niitä kaikkia itsellesi, vaikka ne ryntäävätkin roikkumaan kaulaasi?”

”Mistä sinä muka tietäisit miten tiukasti minä olen sidottu? Enkö minä voi tehdä niin kuin monet teistä, enkö saisi pitää vaihtelusta?” Albert rummutti haarukalla lasia niin että se särkyi.

”Vai niin on asiat. Filosofi on muuttanut mieltään ja lakannut vihaamasta avioliittoa. Onneksi olkoon! Vaikka ei sinun tarvitse myötäjäisiä kyllä kovin monella parivaljakolla hakea. No, saathan sinä ainakin nähdä miten hänen kauniit silmänsä kyyneltyvät, kun lähdet harjoitusleirille.”

”Minä en lähde sinne. Aion anoa lomaa.”

”No, taidat olla varovainen. Muutoin joku voisikin napata hänet ennen kuin ehdit takaisin. Hiivatin kevytkenkäinen se taitaa olla – se on sanottava kaikella kunnioituksella daamia kohtaan. Mahdatko sinä edes saada lomaa? Anomuksia on kuulemma niin rutkasti että jos niihin kaikkiin suostutaan, minulla on kunnia olla ainoana upseerina niissä harjoituksissa.”

”Ellen minä saa lomaa, otan eron. Minulla ei ole tänä vuonna varaa leiriin. Minun on ansaittava.”

”Ottaisitko muka eron? Hulluko sinä olet? Viiden vuoden päästähän olet kapteeni. Voi hyvä Albert, älä anna sinisen silmäparin panna järkeäsi sekaisin!”

”Tehty mikä tehty. No, kuulettehan te sen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. – Minä menen yksiin Celestinen kanssa.”

”Mitä? Aiotko sinä mennä suin päin naimisiin?”

”Aion. Se voi kyllä tapahtua ilman mutisevaa pappia, joka ojentaa kouransa saadakseen maksun. Ja aika arvoton juttu se taitaa olla kun maksaakin vain kaksitoista killinkiä.”

”Piru minut periköön jos enää koskaan uskon tuollaisiin tekopyhiin järjenpuhujiin!” v. P. sanoi miltei liikuttuneena. ”Vai tällaisen lopun se sai! Albert! Mehän olemme aina olleet ystäviä, mutta minulla ei hitto vie olisi koskaan ollut sydäntä tehdä sitä minkä sinä nyt teet.”

v. P:n silmät olivat kostuneet hiukan.

”Lakkaa sitten huutamasta! Mitä minä muka teen? Taivaan tähden, jos asiaa voisi auttaa niin – ”

”Voi Celestine­-parka! Mutta pelasta sitten hänen kunniansa ja mene avioon.”

”Avioonko? No, kenellä sitä vastaan voisi olla? Mutta ystävä hyvä, minähän menen avioon. Vihkiminen vain jää pois, toisin sanoen mitään ei jää pois. Ystävyytemme tähden minä voin itse toistaa kaavan siihen kuuluvine seremonioineen kymmenen kertaa, jos siteestä tulee sinun mielestäsi niin vahvempi.”

”Ajatteleeko Celestinekin samoin?”

”Ajattelee.”

 

 

KUUDES LUKU

”Älä sure, vaikka asutkin ullakkokamarissa.”

 

Albert istui vielä saman päivän iltana, tosin niin myöhään, että oli jo miltei pimeää, pienessä ullakkokamarissa Riddaregatanin mainitussa talossa nro l6. Huone oli talon piharakennuksessa ja näytti aika viihtyisältä, vaikka oli vain ullakkokamari. Seinillä oli kultanahkatapetit, ne olivat säilyneet hyvin ja niissä oli kullanvärisiä arabeskeja. On vaikea tietää kuinka ne olivat eksyneet tähän vaatimattomaan kamariin. Huoneessa oli vain yksi ikkuna, mutta se antoi melko kauniiseen puutarhaan ja lupaili viehättävää näköalaa kesäaikaan. Muutamat harvat huonekalut olivat valkoisia ja niissä oli vanhoja kultauksia. Sohvan ja tuolien päällysteenä oli varmasti aikaisemmin ollut damastia tai ruusunpunaista samettia. Nyt tilalla oli vaatimatonta kattuunia, jossa oli valkealla pohjalla sinisiä koristekuvioita. Kun huoneessa oli lisäksi vuode ja siinä kaunis valkoinen peite ja mahonkipiironki pukeutumispeileineen, ei puuttunutkaan kuin kauniit verhot, jotta huone olisi näyttänyt oikein miellyttävältä. Piironki, peili ja vuodevaatteet olivat Celestinen. Albert arvasi hänen saaneen ne vapaaherrattarelta. Albert ei ollut varsinaisesti tyytymätön siihen, että tavarat olivat täällä, mutta ei toisaalta oikein sietänytkään sitä, että Celestine oli ottanut ne vastaan. Mutta ehkä Celestine oli ollut liian kiihdyksissään ajatellakseen asiaa. Albert pelkäsi nimenomaan tätä iltaa ja ensimmäistä jälleennäkemistä. Vapaaherran luokse hän ei halunnut lähteä, koska pelkäsi ”kohtauksia ja turhia selittelyjä”, kuten hän oli kirjoittanut Celestinelle. Hän oli kuitenkin tilannut kantajat Celestinen tavaroille ja seurannut niiden mukana heidän uuteen asuntoonsa. Vihdoin hän oli lähettänyt vuokravaunut hakemaan itse Celestineä kiellettyään ajuria ankarasti sanomasta kellekään, mihin hänen piti ajaa. Nyt hän kuunteli levottomana harvojen ajopelien ääniä, joita kadulta kantautui; kaikki ajoivat kuitenkin ohi, yksikään ei toistaiseksi pysähtynyt portille.

Tällaisena iltana yksinäisyys herätti hänen sisimmässään monenlaisia mielikuvia. Kun hän ajatteli Saraa ja tämän lapsia, hän ei kyennyt tukahduttamaan verensä levotonta kohinaa. Järki pisti tosin väliin: asiat ovat nykyisellään parhain päin. Jos omatunto tuomitsee minut purkamattomaan avioliittoon, silloinhan ei voiteta mitään karttamalla vihkimistä. Jos olisi väärin erota silloin kun huomaa ettei enää sovi yhteen, niin eihän vihkiminen, joka sitoo lain voimalla kaksi ihmisparkaa toisiinsa, ole toki omaatuntoa vahvempi side. ”Ei – minä en ole tehnyt mitään pahaa”, Albert lisäsi puoliääneen, ”se on meidän molempien etujen mukaista. Mutta on siinä härkäpäinen nainen! Miksi rahat piti lähettää takaisin? Entä jos hän ei olisi lähettänyt niitä? Kohtalo tasoittaa näköjään yhdellä harmilla toisen. On silti pirullista että minä joudun pulassani käyttämään rahat juuri tähän tarkoitukseen. Mutta mitä iloa minulla siitä on – ? Hullutusta! Taivas tietää miten tässä käy ja mihin päädytään. Kunpa olisi rahaa niin matkustaisin maailman ääriin!” Hän sammutti kynttilän, jonka oli vastikään sytyttänyt ja heittäytyi sohvalle.

Albert joutui vähitellen siihen mielentilaan, jossa ihminen toivoo yleistä onnettomuutta, maanjäristystä, vedenpaisumusta, vallankumousta, maailmanloppua, jotta oma kurjuus hukkuisi kaikkien kurjuuteen. Se tunne on järisyttävä, mutta ylevä. On aivan kuin ihminen tuntisi maailman olevan omassa rinnassaan, ja vaikka hänellä ei olekaan voimaa saada aikaan mitään yleistä tuhoa itsensä ulkopuolella, hän voisi silti tuhota sisässään tämän kurjan ulkomaailman. Kristinuskohan saarnaa maailmallisen halveksuntaa. Se halveksunta on samalla syvintä rakkautta, sillä se kunnioittaa ihmisen sisintä, tosi inhimillistä, sisäisen valtaa ulkoiseen. Siitä syystä ihmisvihaaja on epäoikeudenmukainen nimitys. Ihmisvihaaja halveksii ihmistä vain sellaisena miksi tämä osoittautuu – ei sellaisena mikä tämä on – hän vihaa ihmistä, mutta rakastaa ihmisyyttä.

Vaunujen kolina havahdutti Albertin. Hän kuuli selvästi vaunujen pysähtyvän talon eteen ja lähti alas. Kun hän tuli kadulle, ajuri oli jo avannut vaunujen oven. Hän kuuli Celestinen sanovan: ”Menkää kysymään luutnanttia.”

”Tässä minä olen”, Albert sanoi ja käänsi vaunujen portaat alas. Kun hän aikoi auttaa Celestinen ulos, tämä heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi päänsä hänen päätään vasten. Hänen oli kannettava Celestine pihalle. Tämä ei sanonut sanaakaan; vain puoliksi tukahdutetut, rajut nyyhkytykset osoittivat, että hän oli yhä tajuissaan. Albert laski hänet varovasti maahan ja piteli käsivarttaan tukena vyötäröllä kun Celestine horjuen lähti takaisin porttia kohden.

”Rauhoitu, rakas Celestine! Voi Celestine-parka, millaista piinaa tämä päivä onkaan sinulle ollut!”

Celestine tuntui hieman toipuvan, kun Albert suuteli häntä. Ainakin hän sanoi kaksi kertaa hiljaa: ”Albert! Albert!” ja antoi Albertin taluttaa itsensä piharakennukseen ja ylös aika jyrkkiä portaita. Kun Albert tuki Celestineä oikealla kädellään ja tapaili vasemmalla kamarin ovea, hän huomasi väristyksen puistattavan Celestineä. Hetken haparoituaan Albert löysi ovenkahvan, vei Celestinen sisään ja ohjasi pienelle sohvalle. Hän aikoi mennä sytyttämään kynttilän, mutta Celestine veti hänet viereensä sohvalle ja sanoi kiihkeästi:

”Albert, minullahan on sinut. Sinähän rakastat minua!”

”Oma kulta Celestine, rauhoitu! Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa.”

Sen hän sanoi todella huolissaan. Ehkä hänen äänensä oli siitä syystä hellä ja vakuuttava. Ainakin Celestinen nyyhkytykset vähenivät seuranneen äänettömyyden aikana ja loppuivat vihdoin kokonaan. Kului hyvinkin puoli tuntia, ennen kuin Albert sytytti kynttilän ja sen valossa Celestinen poskilla näkyi jo hiukan väriä.

”Eikö kamari ole kaunis, Celestine-kulta? Tapetit ovat suorastaan ruhtinaalliset! Tämä on kyllä pieni, mutta eihän sinun pikkuinen kabinettisi ollut yhtään isompi.” Celestine huokasi. Albert meni kiireesti avaamaan pienen vaatekomeron oven. ”Katsohan miten mukavaa. Älä sure, vaikka asutkin ullakkokamarissa. Niin kuin näet, ullakko on laudoilla eristetty ja siinä sinulla on tilava ja valoisa eteinen.” Niin sanoessaan Albert avasi oven ja valaisi kynttilällä ullakkoa. ”Minulla on huone alemmassa kerroksessa. Se on hiukan isompi ja portaiden tähden se olisi ollut mukavampi sinulle. Mutta siellä on enemmän valoa ja minä kai tarvitsen valoisan huoneen muotokuviani varten. Et kai sinä ole tyytymätön minun järjestelyihini? Kiireessä en saanut järjestetyksi tämän paremmin. Sinä sait kai tänään vasta myöhään sen kirjelappuni? Anna anteeksi, Celestine kiltti, mutta asiaa ei voinut auttaa.”

”Voi, kaikki on hyvin. Älä yhtään huolehdi minun mukavuudestani. Kyllä sinulla on varmasti muutenkin tarpeeksi huolia, Albert-parka.”

”Eräs asia on todella hankala. En ole vielä pystynyt hankkimaan meille palvelijatarta. Isäntäväen palvelukset eivät kelpaa. Jaksatko sinä odottaa vähän aikaa niin käyn järjestämässä illallista?”

”Ei, älä lähde mihinkään, oma Albert. Ei minun ole yhtään nälkä.”

”Celestine-kulta, onhan sinun sentään syötävä jotain! Tulen heti takaisin. Ota avain siksi aikaa sisälle. Ole nyt kiltti, ei täällä tarvitse mitään pelätä.”

”Mutta älä viivy sitten pitkään, Albert!”

”Minä tulen aivan heti.”

Albert lähti. Hän kulki nopein askelin Riddaregatania Nybrogatania kohti. Tykistön verstaissa oli vasarointi vaiennut, mutta talleista kantautui hevosten tasainen kavioiden kopina. Kun hän tuli Nybrogatanille, hän poikkesi Äpplet-kellariin, tilasi puolikkaan St. Julienia ja söi odotellessaan niukan juusto- ja leipäillallisen ja joi lasin olutta. Albertin ruokahalu tällä yksinkertaisella aterialla osoitti, että hänen omalla nälällään ja hänen Celestinelle osoittamallaan innokkaalla huolenpidolla oli ehkä jotain yhteyttä. Hän sai pullon, työnsi sen päällystakin taskuun ja kulki perheenisän vakain askelin Melanderin kahvilaan Nybron lähelle. Sieltä hän osti erilaisia leivonnaisia ja palasi aika kevyin mielin ja askelin tykistönaukion poikki tulevaan kotiinsa.

Celestine aukaisi pienen ullakkokamarin oven, kun Albert kutsui hiljaa. Celestine oli nyt pukeutunut siihen kauniiseen siniseen silkkitakkiin, jossa Albert oli nähnyt hänet heidän tuttavuutensa ensi päivänä. Se istui nyt hiukan tiukemmin, mutta valkea aluspuku hohti sitä viehättävämmin takin tummissa kehyksissä. Albert asetteli tuomansa ilta-aterian pöydälle, siirsi pöydän sohvan eteen ja järjesti puuhakkaasti tortut ja leivokset lautaselle, jonka isäntäväki oli kohteliaasti tuonut vesikannun alle. Hän aukaisi tottuneesti viinipullon, mutta hämmentyi hiukan kun löysi kannun viereltä vain yhden juomalasin. Celestine ei voinut pidättää hymynkaretta kun Albert työnsi lasin varoen pullon viereen. Albert katsoi Celestineen ja huomasi hymyn, ja silloin Celestine ojensi pyöreät, puoliksi paljaat käsivartensa häntä kohti.

”Voi Albert-parka miten paljon puuhaa sinulla on emännöinnissä. Mutta tämä jääkin viimeiseksi kerraksi.”

Albert ei vastustellut, kun Celestinen hienot käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa. Hän painoi suudelman vasempaan käsivarteen, vei Celestinen sohvan luo ja nosti polvelleen kevyesti kuin lapsen. Samassa Albertin katse osui vuoteeseen heitä vastapäätä. Se oli nyt sijattu ja sitä oli vedetty leveämmäksi, se ei selvästikään ollut enää yhdelle tarkoitettu. Mutta pöyheät pitsireunuksiset tyynyt eivät olleet vierekkäin, vaan päällekkäin keskellä pääpuolta. Celestine katsoi samaan suuntaan. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat vahvasti kun Albert käänsi katseensa häneen ja hymyili – nyt oli Albertin vuoro hymyillä. Celestine kätki hehkuvat kasvonsa Albertin rintaa vasten.

Celestine ei itse nostanut päätään, vaan Albert sai luvan auttaa nostamalla kahdella sormella pienen pyöreän leuan alta. Albertin täytyi nähdä paljon vaivaa saadakseen Celestinen juomaan hiukan enemmän viiniä ja maistamaan erilaisia torttuja, joissa oli omenatäytettä, kirsikkahilloa ynnä muuta. Celestine pelkäsi saavansa viinistä päänsärkyä ja vakuutteli moneen kertaan ettei jaksanut syödä enempää. Kuitenkin hän oli syönyt vain jokusen murusen ja maistanut vain tilkkasen viiniä. Albert teki sen tahdittomuuden, että vei leivoksen hänen pienelle suulleen ja piteli lasia hänen pyöreillä huulillaan –näytettyään sitä ennen kiitettävää esimerkkiä lasillaan. Rangaistukseksi Celestine pakotti hänet syömään leivoksia – ja vaikka Albert ei ollut ”mokomien imellyksien” erityinen ystävä, on hänen kunniakseen sanottava, ettei hän näyttänyt kertaakaan hapanta naamaa kun häntä niin ruokittiin. Niin ilta kului, ja luonnon tavanomaisen järjestyksen mukaan se vaihtui hiljaiseksi yöksi.

 

Aika kului nopeasti, sillä nuorelle parille eivät muutamat viikot ole mikään iäisyys. Kevättuulet puhaltelivat ulkona ja kevättuulet henkäilivät pienessä ullakkokamarissa. Yöt olivat vielä jokseenkin kylmiä – ulkosalla; mutta sisällä huoneessa oltiin suojassa tällaisilta nopeilta lämpötilan muutoksilta. Maa oli jo pukeutunut vihreään ja koivujen, pihlajien ja tuomien puvut jäljittelivät enemmän tai vähemmän sitä väriä, joka hohteli niiden juurien ympärillä. Tammet sen sijaan olivat vielä harmaita ja paljaita. Vain jokusissa oli pientä ruskean vivahdusta. Albert ja Celestine saattoivat nähdä sen kaiken toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin koko Tukholma virtasi Djurgårdeniin. Siihen asti nuori pari oli tehnyt vain iltaisin hämärän laskeutuessa tai kuutamolla kävelyretkiä Blåportenille, Ladugårdslandetin tullille tai joskus Norrbrolle tai Skeppsbrolle. Mutta tänään Celestine tunsi vastustamatonta halua päästä Djurgårdeniin ja ihmisvilinään. Albert oli parin viime viikon aikana syönyt usein päivällistä ulkona ja viettänyt jopa muutamia iltoja ystävien ja tuttavien seurassa. Celestine ei ollut sanonut mitään. Hän oli tyytynyt vain kohteliaasti valittamaan miten ikävystyi Albertin ollessa poissa. Kun Albert kerran viipyi kahteentoista yöllä, Celestine ei vastoin tapojaan odottanutkaan hänen tuloaan, vaan sammutti valon ja meni nukkumaan. Kun Albert näki että Celestinen kamarissa oli pimeää, hän meni omaan huoneeseensa alempaan kerrokseen. Seuraavana aamuna hän selitti, että ”en tahtonut häiritä sinun untasi”. Mutta kohteliaisuus ei näyttänyt miellyttävän Celestineä yhtä paljon kuin Albert oli luullut, sillä Celestine pysyi koko aamupäivän hiukan happamena. Albertin retket johtivat siihen, että hän oli heti halukas kävelylle Djurgårdeniin kun Celestine ilmaisi halunsa huudahtamalla: ”Voi miten hauskaa se olisikaan!” Albert oli muutamaa päivää aikaisemmin muuttanut rahaksi kultaketjun, joka oli roikkunut menneiden parempien aikojen muistona hänen kellostaan. Siten hänen kassassaan ei ollut tässä vaiheessa valittamista ja se kesti hyvin pieniä ylimääräisiä menoja.

Valtioiden kohtaloissa ulkoinen tila riippuu sisäisestä ja usein arvaamattoman paljon raha-asioiden tilasta. Raha-asiat ovat aika usein ratkaisseet maailmanhistorian tärkeimpiä kysymyksiä – sen vakaumuksemme tahdomme esittää, vaikka se tuntuu ehkä uskalletultakin. Esimerkiksi Napoleonia kuulee usein moitittavan siitä, että hän ei tehnyt rauhaa Dresdenin taistelun jälkeen ja pysytellyt Reinin länsipuolella. Mutta nämä moittijat eivät ole ajatelleet, seisoiko hän raha-asioissa kyllin vankasti omilla jaloillaan pitääkseen omassa maassaan yllä joukkojaan, loistokkaan keisarinhovinsa arvohenkilöitä ja alempia aatelisia. Vaikka kuulostaa oudolta, voi silti sanoa, että Napoleon oli liian köyhä tehdäkseen rauhan. Albert oli mutatis mutandis [tarvittavin muutoksin] samassa pisteessä. Hän oli liian köyhä voidakseen selvittää raha-asiansa ja päästä sotkuisesta tilanteestaan. Hän sai yksinkertaisesti luvan pelata pelinsä loppuun ja laahautua hiljakseen päivästä toiseen. Meidän on nyt lyhyesti esitettävä mitä hän tältä kannalta teki, sillä asioiden luonteesta johtuen tarinan ulkoinen tapahtuminen on muuttunut sisäiseksi.

Jo jonkin verran aikaisemmin Albert oli jättänyt eroanomuksensa. Siihen ei vielä ollut tullut suostumusta, mutta käymällä linnan länsisiivessä hän oli hankkinut luvan jäädä eroa odotellessaan pois vuotuiselta harjoitusleiriltä. Enempiä empimättä Albert julkaisi ilmoituksen, jossa olivat hänen osoitteensa ja hintansa ja käytti Aftonbladetissa uncialkirjakkeista ladottua ”Muotokuvia”-sanaa ja Dagbladetissa isokokoista ”Huom!”-sanaa. Ensimmäisellä viikolla ei tuloksia tullut. Sitten hän painatti samat ilmoitukset kolme kertaa aina muutaman päivän välein. Ja nyt virtasi Riddaregatanin numeroon 16 – eräs varusmestari ratsastavan henkivartiokaartin kasarmeilta ja muuan kapakoitsija Djurgårdenista. Olihan se toki jotain. Muotokuvia ei kuitenkaan tehdä kädenkäänteessä ja niinpä ennen kuin Albert pääsi edes aloittamaan niitä, ehtivät maksut Freden-kellariin ynnä muutto ja taloksi asettuminen tyhjentää hänen kassansa. Pari hopeahelaista merenvahapiippua muuttui rahaksi, nimittäin bankoseteleiksi ja täytti pienen osan lompakon tyhjästä tilasta. Sitten varusmestarin muotokuva valmistui, mutta ikävä kyllä tämä pystyi lunastamaan sen vasta parin viikon kuluttua. Niinpä kultavitjat oli uhrattava. Lohdutukseksi samoihin aikoihin ilmaantui malli uuteen muotokuvaan. Se rohkaisi Albertia yrittämään uudelleen laajempaa ilmoittelua. Toivomme yhdessä hänen kanssaan että se onnistuu. Sitä paitsi hänellä oli tiettyjä odotuksia, jotka perustuivat virkaeroon ja asepuvun erinäisten osien myyntiin.

Celestine ei tiennyt kaikkea sitä minkä lukija nyt tietää. Hän huomasi tosin heti kultavitjojen katoamisen, sillä vitjoineen Albert oli näyttänyt niin hyvinvoivalta. Kun Albert sitten selitti, Celestinen mielestä oli luonnollista, että rikkoontuneet vitjat piti viedä kultasepälle korjattaviksi. Olisi epäoikeudenmukaista kiistää, että Celestine oli perin taloudellinen. Mutta sumppikahvia hän ei jaksanut sietää ja Albertin tähden oli tarjottava viiniä niiden laihojen vesikeittojen kanssa, joita heille tavallisesti tuotiin. Sitä paitsi täytyi ruuasta ja kahvinkeitosta huolehtivan matamin näyttää siistiltä. Kun hän oli vähissä varoissa, hän ei pystynyt tässä tyydyttämään Celestinen toiveita. Siksi oli vain kohtuullista ja tarpeellista, että Celestine lahjoitti hänelle pari kaulaliinaa ja kattuunia päällysnuttuun. Taloustöihin Celestine ei ollut tottunut. Sen sijaan hän käytteli ahkerasti neulaa. Albert ei saanut pitkiin aikoihin selvää, mikä oikein teetti hänellä niin runsaasti työtä, sillä Celestine kätki aina ompeluksensa kun Albert tuli kamariin. Silloin Celestine otti aina esille kauluksen, jota hän oli jo pitkään kirjaillut ja jonka hän tavallisesti toi mukanaan tullessaan alakertaan Albertin luo – aina silloin kun hän oli ”pitkästynyt istumaan yksin näkemättä omaa Albertiaan koko pitkän päivän aikana”. Mutta kerran Albert yllätti hänet työn äärestä. Albert näki että hän pani työnsä pieneen koriin ja kun Albert pitkien jahkailujen jälkeen sai tutkia koria, hän löysi siitä kauniissa järjestyksessä perin sieviä reikäompeluksella koristeltuja pikku lakanoita, pieniä pitsireunaisia tyynynpäällisiä, joiden läpi hohti punaisia tai sinisiä silkkinauhoja ja paljon muuta pientä, toinen toistaan somempaa. On epävarmaa herättikö kaikki tämä Albertin silmissä suurta ihastusta. Celestinelle sen sijaan kaikki tällainen oli uutta. Paitsi että itse työ tuotti iloa, hän kaiken valmistuttua sai joka päivä iloa tutkiessaan ja tarkastellessaan uudelleen jokaista pientä esinettä. Nyt hänen kasvoillaan loisti tyytyväisyyden puna, mutta hän halusi selvästikin nähdä Albertin kasvoissa iloista yllättyneisyyttä, rakkautta ja innostusta. Erityisen paljon ei niitä kyllä näkynyt. Oli selvää, että Albertin oli sanottava ja tehtävä jotakin. Niinpä hän syleili Celestineä ja sanoi:

”Olet sinä aika veijari kun olet salannut kaiken minulta.”

”Sinä et saa nauraa minulle, Albert.”

”Nostahan pääsi pystyyn, pikkuinen; anna kun katson sinun silmistäsi kenelle tämä kaikki on tarkoitettu.”

”Albert, sinä olet ilkeä! Teet vain pilkkaa minusta kun olen ajatellut asiaa jo näin aikaisin. Mutta koeta – – ”

”Hyvä on, hyvä on, kyllähän minä ymmärrän ettei siihen voi koskaan varautua liian aikaisin. Kukas sen tietää miten kiltti sinä oikein oletkaan, ehkä teet varmuuden vuoksi vielä toisenkin painoksen? – – Älä nyt ole surullinen, oma pieni eukkokulta. Minä lasken vain leikkiä. Mutta tämä näyttää kyllä ihan päällysviitalta.” – –

”Siitä sinä et ymmärrä mitään! Ole hyvä ja anna se tänne! Kun olet noin häijy, rangaistukseksi et saa nähdä enää ikinä koko koria.”

Albertin hyväillessä häntä Celestine järjesti kaiken asianmukaisesti paikoilleen koriin. Mutta Albert ei antanut hänen nostaa koria vaatekaappiin; Celestinen oli ehdottomasti annettava Albertin tehdä se. Kiistely asiasta johti siihen, että Celestine riippui yhä Albertin käsipuolessa senkin jälkeen kun kori oli saatu kunnolla paikoilleen. Kun Albert sitten istuutui sohvaan, Celestine oli aivan lähellä, eikä Albert tarvinnut erityistä nokkeluutta tai taitoa saadakseen hänet polvelleen – ja tätä kevyttä ja kaunista taakkaa olisi monikin kadehtinut häneltä jos kohtauksella olisi ollut todistajia.

Tämä tapahtui toukokuun ensimmäisenä. Voidaan varmasti otaksua, että tämän kaltaiset kotoiset tapahtumat ovat aika oleellinen keino siteiden sitomisessa. On vielä vähemmän aihetta epäillä sitä jos ajattelee, että varsinaisena salattuna syynä oli perillinen, jota odotettiin. Toistaiseksi oli tosin epäselvää mitä hän perisi. –

Mutta kukapa isä tai äiti ei toivoisi, että heidän lapsellaan olisi jokin heiltä itseltään saatu ulkoinen tai sisäinen piirre? Etenkin sisäisillä piirteillä on suuri merkitys. Ei ole pelkkää tyhjää puhetta että vanhemmat heräävät uudelleen henkiin lapsissaan. Sillä siinä ihmisellä on tosiasiassa kouriintuntuva todistus sielun kuolemattomuudesta. Kuitenkin vähäisin osa siitä, mitä lapset ovat vanhemmiltaan saaneet, on tullut syntymässä. Vanhemmat uhraavat parhaan osan sekä henkisistä että ruumiillisista voimistaan jatkuvaan, keskeytymättömään hoivaamiseen ja kasvattamiseen. Ja vasta tämä hoito tekee lapset niin sanoaksemme vanhempien omiksi – tällöin heistä ei tule ainoastaan vanhempien kuvia, vaan vanhempien oikeiden, kauniiden ja tosien piirteiden, heidän järjellisten ja kuolemattomien puoliensa elävää, jatkuvaa kehityskulkua. Tämä tie kuolemattomuuteen on yhtä lähellä jokaista. Valtiomies, tiedemies, taiteilija voi kukin tahollaan jättää henkisen toimintansa ja sen hedelmät perinnöksi lähimmäisille, jotka eivät ole heille mitään sukua.

Jos sen sijaan ihmisen toimintapiiri ulottuu vain yksinkertaiseen huolenpitoon päivän tarpeista ja jos hänen tuotteensa ovat niin ollen usein huomaamattomia ja päivän myötä katoavia, hän voi jättää ihmiskunnalle jäljen olemassaolostaan vain synnyttämällä ja kasvattamalla lapsia. Maanviljelyksen tavoin huolenpito suvun henkisestä viljelyksestä lasketaan syystäkin jalompiin töihin. Nämä työt näet asettavat ihmisen ja ihmiskunnan kestävään suhteeseen, myös perhesiteiden ulkopuolella. Siten sydämellisiä perhesuhteita esiintyykin erityisesti siinä luokassa, jota aikamme kutsuu keskiluokaksi. Sen sijaan yhteiskunnan muut jäsenet, sekä pelkästään kuluttavat että maan jalostuksella toisia välittömästi elättävät jäsenet osoittavat hienostuneen tai kehittymättömän itsetuntonsa vuoksi usein perheasioissa kevytmielisyyttä tai kylmäkiskoisuutta. Mutta kuten sanottu, avioliitto ja lasten kasvattaminen on niin toiselle kuin toisellekin ainoa varma ja käden ulottuvilla oleva keino elää aikakirjoissa omaa katoavaisuuttaan pitempään. Niin ollen on helppo ymmärtää, että kasvattaminen on kaikkein henkisin side kahden puolison välillä, ja heidän sielunsa sulautuvat yhteisessä hellyyden kohteessa toisiinsa ja jatkavat olemassaoloaan. Liioin se lohdutus, mitä ihminen saa kun hän on omaistensa ympäröimä kuolinvuoteellaan, ei perustu pelkästään egoistiselle halulle saada muilta osanottoa. Pikemminkin se perustuu vakaumukselle, että järjellinen henki jatkaa elämäänsä omaisissa ja kuuluu heidän välityksellään yhä edelleen ihmiskuntaan. Ikuisella rakkaudella on tässä todellisuutensa, ja se purkautuu nuorukaisen ja neitosen kukoistavilta huulilta epäselvänä ja rintaa paisuttavana aavistuksena juhlavan valan muodossa.

Nämä vakavat mietteet johdattavat meidät kuitenkin pois toukokuun ensimmäisestä ja sen iloisesta elämästä. Albert ja Celestine menivät Djurgårdeniin. Celestine näytti perin tyytyväiseltä astellessaan kevyesti ja saadessaan tukea Albertin voimakkaasta käsivarresta ja huolehtivaisesta katseesta. Hänen oma katseensa saattoi kierrellä huolettomana erilaisissa kävelijöiden, ratsastajien ja vaunuissa ajavien ryhmissä. Luullakseni vain tämä huoleton onnellinen eteneminen ihmisvilinässä tekee nuoren naisen niin rakastettavaksi ja vastustamattomaksi kun hän keinahtelee eteenpäin miehen käsipuolessa – väittäköön kateus sitten mitä tahansa. Harkitkaa huolellisesti asiaa, te nuoret tytöt, mutta ottakaa harkitessanne vastaan tarjottu käsivarsi. Celestinen laita oli lisäksi niin, ettei hän ollut moneen viikkoon nähnyt juuri ketään, ja mikä vielä pahempaa, vain Albert oli nähnyt hänet. Hänen aikomuksenaan kyllä oli, niin kuin hän oli usein vakuuttanut, ettei hän halua miellyttää muita kuin Albertia. Jos häntä nyt huvitti olla monien ihailevien katseiden kohteena, niin se tapahtui yksinomaan Albertin tähden; sillä kukapa nainen ei tuntisi ylevää iloa siitä, että miellyttää koko maailmaa ja samalla kuitenkin osoittaa rakastetulleen, että tämä, yksin tämä on hänen rakkautensa kohde ja hallitsee ainoana kaikkea tätä viehättävyyttä.

Päivä oli kaunis ja lämmin, kauniimpi ja lämpimämpi kuin tavallisina vuosina on tavallista. Iltaa kohti ilma tosin viileni melkoisesti. Päivän suurin juhlallisuus oli jo mennyt tai pikemminkin ajanut ohitse – nimittäin kuninkaallisen perheen vaunut. Nuoret herrat olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen näytelläkseen uusia bonsvuurejaan ja nyt he siirtyivät kahviloihin. Niissä nautittiin enemmän jääpunssia kuin jäätelöä ja enemmän jäävettä kuin limonaatia. Myös meidän parimme meni Carlmarkille. Albert ohjasi Celestinen vapaaseen pikkupöytään ja meni itse tilaamaan tiskiltä kaksi teetä.

Hän tuli pian takaisin ja toi kaksi torttua pienellä kristallilautasella. Hän näki Celestinen juttelevan viereiseen pöytään istuutuneen miehen kanssa. Tämä oli siniviitta – tällä oli todella viitta jälleen yllään – ja Albert kuuli hänen päättävän puheensa:

– – ”Suokoon Jumala että te olisitte onnellinen, Celestine.”

”Kiitos, Gustaf, kyllä minä olen onnellinen – – kunhan sinä vain voisit antaa minulle anteeksi. – Mutta sinä et saa tulla tapaamaan minua – – unohda minut ja anna anteeksi! – – Menehän nyt, Gustaf hyvä – hän ei tahdo nähdä sinua.”

Celestine kohotti katseensa ja kohtasi Albertin katseen, joka kääntyi hurjasti leimuten siniviitasta häneen. Se katse pelästytti Celestinen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt Albertin silmien ilmettä sellaisena. Pieni puistatus vavisutti häntä ja Albertin poskien tumma puna heitti vaaleamman heijastuksen Celestinen poskille. Siniviitan katse oli seurannut Celestinen katsetta, hän nousi, käänsi Albertille puoliksi selkänsä ja lähti. Vasta silloin Celestine uskalsi katsoa hänen peräänsä. Se katse näytti kiitolliselta. Albert istuutui pöytään ja katsoi Celestineen ja tämä erotti selvästi Albertin mutisemat sanat:

”Hyvä – – sinä – – hän.”

”Kiltti oma Albert”, Celestine kuiskasi, ”täytyihän minun vastata hänelle – – ”

”Entä hyvä – ja sinä?”

”Voi Albert, kerron sinulle kaiken. Mutta enhän voi tehdä sitä täällä.” – –

Siinä samassa tarjoilijatar toi teen. Ja kaksi uutta asiakasta istuutui sen pöydän ääreen, missä siniviitta oli istunut. He istuivat niin lähellä että olisivat varmasti kuulleet kuiskauksenkin. Sitä paitsi molemmat tuntuivat teroittavan korviaan kuullakseen jokaisen Celestinen suusta tulevan sanan, ainakin he katselivat häntä hellittämättä. Albert katseli takaisin sen näköisenä kuin aikoisi purra. Toinen julkeni vastata hänen äkeisiin katseisiinsa puolittaisella hymyllä. Mutta sellainen voi koskea ihmisen sisimpään.

Kotimatkalla he pysyttelivät pitkään ääneti. Celestine sai itse etsiä Albertin käsivartta. Siitä ei kuitenkaan ollut enää samaa turvaa kuin aiemmin päivällä. Nyt Celestine pikemminkin talutti, ei Albert, eikä hänen katseensa liidellyt iloisesti ihmisvilinässä, vaan tähyili hätääntyneenä ympäriinsä kun kuului vaunujen kolinaa tai hevosen kavionkapsetta. Siitä syystä Celestine tuntui myös puhuvan vain katkonaisia lauseita:

”Rakas oma Albert, älä ole niin vihaisen näköinen – – Sinähän tiedät että hän ja minä olemme tunteneet toisemme nuoruudesta lähtien – – Sen jälkeen kun hän tuli siltä pitkältä matkaltaan, minä olen toisinaan sanonut häntä – vain silloin tällöin – tuttujen kesken – – Gustafiksi tai joskus sinuksi. Ei kai siinä ole mitään pahaa? – Minä en ole kertonut tästä sinulle – – Entä jos et olisikaan pitänyt siitä?”

”Onko siinä kaikki?”

”On – – hän – – ”

”Hänen piti antaa jotain anteeksi. Mitä se oli? Ehkä se että sinä sanoit Gustaf hyvä? 'Rakas!' olisi varmasti kuulostanut paremmalta hänen korvissaan. Tahdot varmaan että se kuulostaisi kauniilta minunkin korvissani?”

”Albert-kiltti, kummaltakin suunnalta tulee vaunut – tule lähemmäksi.” Celestinen ääni vapisi ja silmät kiilsivät pinnalta. ”Älä suutu, vaikka minua pelottaakin, Albert. – Hän taisi – – pitää minusta paljon, luulen niin – siis ennen vanhaan, näetkös.”

”Kyllä näen ja olen nähnyt jo ennenkin. Puhuihan hän itse teidän välisestänne siteestä.” – –

”Voi Albert, sehän oli ennen kuin tapasin sinut! Hän luuli – – hän kai luuli – että minä en ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Ehkä minä en ollut tarpeeksi varovainen. – – Hän – – minä pidin hänestä kuin veljestä, ja syynä oli se että hän on aina puolustanut minua. Hänellä on jalo sydän – – ”

”Sen minä olen kuullut jo tarpeeksi monta kertaa. Mene sinä sisään. Minä lähden kaupungille – minulla on asioita.”

”Älä viivy pitkään. Äläkä ole vihainen, Albert kiltti. Ja anna anteeksi minulle! Minullahan ei ole muuta kuin sinut.”

He olivat nyt kotitalonsa portilla. Celestine odotti lohduttavaa vastausta. Albert kuitenkin lähti sanomatta enää sanaakaan.

Kun Celestine lähti nousemaan jyrkkiä ullakon portaita, kyynel vierähti joka askelella. Portaat eivät olleet vielä milloinkaan tuntuneet niin raskailta. Mikään ei auttanut – hänen oli istuuduttava ylimmälle portaalle. Vastapäisessä kamarissa asuva vanha rouva tuli huoneestaan. Celestinen oli annettava rouvan auttaa ja kätkettävä kyyneleensä. Hän oli vähällä menettää tajuntansa istuessaan sohvalla pienessä kamarissaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. ”Olisiko hänkin tehnyt samoin?” Celestine mietti. ”Mutta enhän minä uskalla kertoa kaikkea. Albert ei unohtaisi milloinkaan, että olen vannonut rakkautta toiselle ennen häntä. Saisin turhaan vakuutella, että en vielä tiennyt mitä rakkaus on. Onko sitten rikos että kunnioittaa toistakin? Sanoohan hän itsekin, että minä olen hänen ensimmäinen todellinen rakkautensa. Hänkin luuli ennen olevansa rakastunut. Voi, minähän rakastan häntä niin palavasti. Enkö ole uhrannut kaiken hänen tähtensä? Mihin minä menisin jos hän lakkaisi rakastamasta minua? Voi hyvä Jumala – jos hän ei enää tulekaan?”

Myöhään yöllä Celestine kuuli Albertin kuitenkin tulevan. Hän kuunteli ahdistuksen vallassa tämän askelten ääniä. Niitä ei kuulunut enää portaista. Albertin huoneen ovi avautui ja sulkeutui taas kolahtaen. Celestine otti kynttilän ja kiiruhti alas.

Hiljaisten nyyhkytysten lomasta kuului Celestinen kuiskaus: ”Albert, kiltti Albert, avaa!” – Mutta ovi ei auennut.

Silloin hänen silmänsä äkkiä kuivuivat ja hän kiipesi ripeästi taas raput ylös.

Meni puolisen tuntia ja askelet kolisivat taas portaissa; mutta tällä kerralla ne olivat haparoivat ja epävarmat. Albert koputti ovelle ja sanoi:

”Minä täällä, Celestine – – oma Albertisi!”

Mutta vastausta ei kuulunut eikä ovi auennut.

 

 

SEITSEMÄS LUKU

”Sen sijaan Albert – hän oli

nähnyt sellaista jo kerran ennenkin.”

 

Yö ei ole milloinkaan niin pitkä etteikö aamu koita.

Aamu ei tullut vain äskeisen yön jälkeen, vaan lukuisien seuraavienkin öiden – ja pitkään se oli aina edeltäjäänsä kauniimpi. Eikä se touko- ja kesäkuussa ihmeellistä olekaan. Päivien ja öiden vaihtuessa myös toukokuun ensimmäisen muisto katosi parimme mielestä, kuten kai useimpien Djurgårdenissa silloin käyneiden mielistä. Niin, neljän viikon kuluttua kaikki oli unohtunut jo siksi tarkkaan, että Albert ja Celestine kävivät uudestaan samassa paikassa. Se tapahtui eräänä aamupäivänä. Kaikki viheriöi jo, oli pukeutunut virkeään elinvoimaiseen väriin. Kukat ja linnut lisäsivät viehätystä väriloistollaan, tuoksullaan ja laulullaan. Albert kulki ilman päällystakkia ja Celestinellä oli pelkkä vaaleanpunainen silkkiviitta. Kevyt asukin kevensi osaltaan heidän mieltään. Jokainen on kokenut varmasti saman päästessään ensi kertaa talven jälkeen ulos ilman turkkia ja päällyskenkiä. – He kulkivat pitkin Brunnsvikenin rantaa, ohi Sirishofin, aina kauniiseen Rosendaliin asti. Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Suurta ruukkua katseli vain sirkku, joka istui viserrellen sen reunalla. Jo ulos kannettujen pomeranssipuiden hyvistä tuoksuista nautti vain sotilas, joka käveli koppavana edestakaisin vihreäksi maalattujen laatikoiden keskellä. Hän tuntui kyllääntyneen tuoksuihin, sillä hän otti juuri tuohisen nuuskarasiansa ja vei annoksen tyytyväisenä nenänsä alle. Brunnsviken oli vielä peilityyni kun Celestine heitti siihen viimeisen silmäyksen heidän lähtiessään Djurgårdenin halki läntiselle puolelle. He päättivät kulkea Blockhusuddeniin syödäkseen siellä yksinkertaisen aterian ja niinpä he ohittivat uljaan Manhemin ja seurasivat tietä, joka jäi milloin tuuheiden puiden varjoon, milloin taas kiemurteli auringon paisteessa pienten kumpareiden yli ja pikkuisten, vaatimattomien talojen keskellä. Täällä he saattoivat kokonaan unohtaa, että pääkaupunki hyörinöineen ja paheineen oli niin lähellä. Kaikesta henki täällä maaseudun rauha ja viihtyisyys. Hekin unohtivat kaikki huolet ja heidät valtasi hiljainen tyytyväisyys, joka ei tosin puhjennut sanoiksi, vaan äänettömiksi kädenpuristuksiksi.

He söivät sellaisen aamiaisen, joka kuuluu tapoihin hyvinvoivissa pappiloissa: tuoretta ahventa, mansikoita ja kermaa sekä munkkeja. Albert otti aterian jälkeen nokkaunet Celestinen tuuditettua hänet uneen ja vedettyä myös sikarin hiljaa hänen huuliensa välistä. Ne moninaiset ilmeet, joita puoliuneen vaipuneen Albertin kasvoille tällöin tuli, huvittivat Celestineä suuresti ja saivat hänet iloiselle tuulelle. He olivat pienessä valoisassa kulmahuoneessa ja siitä saattoi katsella laivaväylää molempiin suuntiin. Idästä oli noussut pieni tuulenviri ja purjelaiva toisensa jälkeen liukui hitaasti ohi, kun taas pikkuveneet kiitivät yhtä reipasta vauhtia sekä myötä- että vastatuuleen. Yksi isoista suomalaisista höyrylaivoista kohisi raskaasti eteenpäin täynnä innokkaasti menosuuntaan kurkistelevia matkustajia. Tämän elävämpää näkymää ei ollut missään. Celestine katseli sitä ihastuneena. ”Voi kunpa saisi asua täällä!” hän ajatteli. Ensi kertaa hänestä tuntui painostavalta, että Albertilla ei ollut rahaa eikä sukulaisia. Celestine ymmärsi, että hän ei voisi asua maalla eikä edes käydä kenenkään luona maalla.

Päivä kului sukkelaan. Koska pitkä kävelymatka oli väsyttänyt Celestinen, Albert päätti että he palaavat laivalla, joka vei heidät Waldemarsuddeniin. Sieltä he jatkoivat jalan pitkin alavaa maata. Se oli jo täynnä kävelijöitä. Posetiivi rämisi ja surisi. Taalalaispoika kulki ympäriinsä kantaen pikkusiskoa korissa selässään ja heidän perässään tuli nuorempi veli kävellen käsillään ja heitellen kärrynpyöriä herättääkseen yleisön huomiota ja saadakseen kuparilantteja. Korista pistävä pienokaisen pää oli niin kaunis ja lapsi niin iloisen ja viattoman näköinen, että Celestine kaivoi laukustaan lapselle pikkuleivän sen lisäksi että Albert oli antanut seurueelle kolme killinkiä. Celestinen oli vaikea erota kauniista lapsesta ja mennessään hän kääntyi katsomaan sitä vielä monta kertaa.

Aina heillä ei kuitenkaan ollut tällaisia makean leivän päiviä. Jokainen päivä toi omat piinansa etenkin Albertille. Hän ei tosin rasittunut istuessaan paletti toisessa ja pensseli toisessa kädessä, mutta häntä huolestutti tilausten niukka määrä ja usein hän hermostui myös Celestinen läsnäolosta. Heti kulloisenkin mallin lähdettyä Albert tiesi varmasti odottaa Celestineä huoneeseensa. Tämä tahtoi joko lukea hänelle tai kuluttaa aikaa juttelemalla. Eikä Albert voinut kieltää kumpaakaan; toisaalta hän ei saanut mielestään, että tästä syystä hänen työnsä aina joskus epäonnistui. Niin kävi etenkin parille laatukuvalle, joita hän yritti tehdä hyvien kaiverrusten mukaan.

Kerran Albert kävi Ulla-tädin luona kuullakseen Sarasta. Ei pidä ihmetellä että hän oli hiukan utelias siinä asiassa. Tiesihän Albert sentään, että huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa Saralle tulisi muutamia vaikeita päiviä. Ulla-täti oli saanut kirjeen Gustava-siskolta, joka oli nyt Lidköpingissä Saran luona ja tiesi kertoa, että kaikki oli sujunut aika onnellisesti, mutta jokusen päivän päästä pikkutyttö oli kuollut ja Sara oli kuulemma vielä kurjassa kunnossa. Ne uutiset olivat jo vanhoja, sillä Albert oli lykännyt käyntiään viikosta toiseen ja Gustava-siskon kirje oli jo kolme kuukautta vanha. Albert sai tietää kaiken tämän myöhäisenä iltana. Kun hän vielä myöhemmin tuli kotiin, hän tapasi Celestinen lukemasta Törnrosens bokin osaa Columbine. Lukeminen oli herättänyt hänen kauniissa päässään tavallista enemmän romanttisia haavekuvia. Niinpä Albert sai iloita tavallista vuolaammasta rakkauden vakuutusten ja lämpimien hellyydenosoitusten vyörystä. Celestine sen sijaan totesi Albertin tavallista kylmemmäksi ja hajamielisemmäksi. Albert ei selvästikään ollut mielissään pienistä viittailuista siihen mitä kaikkea Celestine oli hänen tähtensä uhrannut eikä liioin lupauksista alistua vastakin kaikkiin uhrauksiin. Kun Celestine vihdoin valitti miten kylmä Albert oli häntä kohtaan ja sanoi itkien: ”Voi miten onnettomaksi sinä minut teetkään, Albert!”, silloin Albert ratkesi hillittömään sanatulvaan:

”Olenko minä muka vähemmän onneton – – ? Sinä annat usein kuulua uhrauksistasi. Luuletko sinä, että minä en lainkaan huomaa omia uhrauksiani? Rakkaus! Enkö minä muka osoita sinulle joka päivä rakkauttani tekemällä väsymättä työtä – mikäli sinä annat minun tehdä työtä. Sälytänkö minä omat murheeni sinun kannettavaksesi? Ihminen ei voi ikuisesti leikkiä niin kuin lapsi. Minulla on ehkä paljonkin huolenaiheita. Sinä annat tulla vain ikuisia valituksiasi sen sijaan että kannustaisit minua. Olenko minä puhunut niistä ilmeistä, joita sinä esität vihamiehelleni, olenko sanonut jotain teidän salaisista kohtauksistanne – – ?”

”Jumalan tähden, Albert, mitä sinä sanot?”

”Sanon sen mitä tiedän. Luuletko että minä en huomannut miten huokailit kun te kohtasitte teatterissa – tai nähnyt miten herrasväki lyöttäytyi toistensa seuraan Djurgårdenissa? Kuitenkaan minä en tahdo moittia sinua. Tahdon vain olla rauhassa sinun ikuisilta valitusvirsiltäsi. Elämä ei ole rakkauden leperryksiä. Se on tarpeeksi raskasta muutenkin. Älkäämme tehkö sitä tyhjillä sanoilla vielä raskaammaksi.”

”Miten epäoikeudenmukainen sinä oletkaan, Albert! Voi minua onnetonta – – !”

”Oikeudenmukainen tai epäoikeudenmukainen – – onnellinen tai onneton – – meille molemmille riittää kyllä niitä kumpaakin – – ”

”Anna minun sitten selittää, Albert. Minä tahdon kertoa sinulle kaiken. Minä – – ”

”Ei, säästä minut selityksiltäsi. En tahdo kuulla niitä. Sinä olet jo ennenkin kertonut minulle kaiken. Anna minun nyt olla rauhassa.”

”Kiltti, kiltti Albert!” Celestine sanoi ja hyväili Albertia. ”Älä aja minua pois luotasi. Älä ole niin julma!”

”En minä ole julma, mutta sinä olet ymmärtämätön. Menehän nyt omaan kamariisi, Celestine!”

”Minä olen siellä niin yksin – niin kuin koko maailmassa!”

”Mene nyt. Minä tulen sitten sinne.”

Kun Albert kuuli onnettoman raskaiden askelten nousevan ullakon portaita, hänkin tunsi ahdistusta mielessään. Sellaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin.

Mutta Celestinelläkin oli yhtä hyvin moittimisen aihetta. Usein hän oli toistanut mielessään kysymystä: ”Olisiko hänkin tehnyt samoin?” Hän oli toistanut sitä yhtä usein kuin oli ollut huomaavinaan kylmyyttä Albertissa; ja hän näki sitä nykyään miltei päivittäin. Halu olla rakastettu tai edes pidetty, on jotakin niin jaloa ihmisessä, että sitä ei suinkaan sovi moittia, kaikkein vähiten naisen kohdalla. Sillä naisen luontoon ei sovi, että häntä pelätään tai pelkästään kunnioitetaan. Koska Celestine oli tottunut elämään seuran keskellä ja näkemään ihailevia katseita, hän nautti siitä naisellisesta huvista että sai edes näyttää itseään kävelyillä. Missä hän sitten näyttäytyikin, hänen oli helppo havaita kauniiden ja ilmeikkäiden kasvojensa herättävän huomiota, eikä hän siinä ollut tavallista turhamaisempi. Siksi myös kävelyretket Djurgårdeniin olivat olleet hänelle erityisen rakkaita. Ja he olivatkin jatkaneet niitä jonkin aikaa. Albert oli vienyt hänet jopa pari kertaa Djurgårdenin näytäntöihinkin. Mutta jo toisella kerralla vihattu siniviitta istui viereisessä aitiossa. Hän tervehti Celestineä ja täytyihän tämän toki vastata tervehdykseen; kumpikaan ei kuitenkaan sanonut sanaakaan toiselle. Albert käänsi selkänsä naapurilleen. Mutta Celestine ei voinut näytösten välillä olla silloin tällöin luomatta Albertin ohi silmäystä siniviittaan. Hän teki sen vain varmistuakseen saamastaan huomiosta. Hän ei uskonut että Albertkin tarkkailisi häntä ja hänen silmäyksiään, saati että se huokaus, joka eräässä vaiheessa pääsi häneltä iskisi Albertin sydämeen asti. Albert ei sanonut mitään, mutta sen jälkeen hänellä ei ollut juuri milloinkaan aikaa lähteä Celestinen kanssa ulos. Kävelyretket Djurgårdeniin loppuivat kokonaan.

Siitä pitäen kun he eivät enää yhdessä lähteneet kotoa nauttiakseen mitä milloinkin oli tarjolla, pieni ullakkokamari alkoi tuntua Celestinestä yhä kolkommalta ja epäviihtyisämmältä. Samaan aikaan Albert alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa. Erityisesti iltaisin hän viipyi aina myöhään. Celestinellä ei ollut nyt mitään mieluisaa tekemistä. Hän ei jaksanut alinomaan laulaa luuttunsa säestyksellä. Muutamien uusien tuttavien sivistystaso oli niin erilainen, että heidän seuransa ei juuri kiinnostanut häntä. – Albertin taloudellinen tilanne oli estänyt häntä hankkimasta Celestinelle sellaista seuraa, joka olisi vastannut paremmin hänen makuaan ja elintapojaan. – Kaunis vuodenaika jatkui ja Celestinen tilan tähden liikunta oli hänelle hyödyllistä, jopa välttämätöntä. Kukapa voisi siis moittia häntä siitä, että hän joskus iltaisin hiipi kotoa mennäkseen Djurgårdeniin, vaikkakin yksin. Mutta pian hän huomasi, että miehet katselivat häntä siellä oudosti – ja ne katseet tuntuivat hänestä loukkaavilta ja sietämättömiltä. Siksi hän rajoitti kävelynsä Ladugårdslandetin kauniille ja väljille kaduille. Kerran hän kohtasi siellä siniviitan. Ja merkillistä kyllä – se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Hänen olisi kyllä pitänyt välttää Storgatania, missä hän aina kohtasi tämän. Mutta – siniviitta oli aina kaltaisensa, niin vakava ja niin ystävällinen. Hän ei puuttunut milloinkaan Celestinen entisiin oloihin ja nykyisiinkin vain hiukkasen. Heidän keskustelunsa koskivat vain sukupuolten välisiä suhteita yleensä ja joskus heidän iloista lapsuusaikaansa. Celestine ei voinut salata itseltään, että pitkän ikävän päivän mittaan hän nautti eniten niistä hetkistä, jolloin sai olla siniviitan seurassa. Hän kaipasi usein iltaa. Niin, pariin kertaan Albert jopa viipyi hänen mielestään liian pitkään kotona. Toisaalta Albert pysytteli vain alhaalla omassa huoneessaan ja Celestine oli huomannut, että sinne hän ei aina ollut tervetullut.

Albert oli varmasti ollut joissakin tilanteissa näkymättömänä silminnäkijänä. Hän ei kaiketi itsekään uskonut, että häntä petettiin. Sen sijaan hän ymmärsi, että kun hänen tilanteensa ja mielentilansa olivat nykyisen kaltaiset, ei olisi vaikeata taivuttaa Celestinen sydäntä pois hänestä. Sisimmässään Albertin oli myönnettävä, että se saattaisi olla hänen kannaltaan jopa tervetullutta, jos hän tällöin vapautuisi kaikista siteistä ja ellei kyseessä olisi – juuri siniviitta. Silti asia viilsi jonkin verran hänen sydäntään. ”Mutta mistä minä oikeastaan voisin syyttääkään Celestineä”, Albert ajatteli. ”Onhan hänellä oltava oma vapaa tahtonsa. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen – – No, olkoon!” – Ja kuitenkin hänen mieltään kaiveli – sen hän tunsi selvästi. ”Jospa hän olisi antanut minun tehdä työtä heidän hyväkseen”, Albert ajatteli, ”ja pitänyt hiukan huolta myös minun viihtymisestäni! Entä jos hän olisi huolehtinut myös minun omastani – – ? Silloin en olisi ikipäivänä joutunut tähän helvetilliseen pinteeseen.”

Celestine oli kieltämättä huolehtivainen ja piti omalla tavallaan huolta Albertin viihtymisestä. Niinpä Celestine ei ollutkaan Albertin tarkoittama hän. Kuitenkin Celestinen huolenpito oli mitoiltaan kovin pientä ja vaati sellaista kiitollisuutta, jota Albert ei saanut itsestään irti eikä pystynyt osoittamaan.

Tässä johdumme taas sisäisten suhteiden historiaan. Se että Albert oli nyttemmin saanut virkaeron ja oli sen seurauksena myynyt kaikki asepukunsa tamineet, ei sinänsä tiennyt mitään ahdinkoa. Sen sijaan hän joutui kyllä ahdinkoon siksi, että ne kaikki oli nyt muutettu seteleiksi. Onpa näet asepuvun takki tiukan leikkauksensa tähden miten kuluva ja katoava tahansa, niin seteli on vieläkin katoavampi esine. Sen voi jakaa ilman tappiota useammaksi paperilapuksi ja vasta silloin siitä tulee todella käyttökelpoinen – juuri päinvastoin kuin on asepuvun laita. Ikävä kyllä juuri tämä suuri käyttökelpoisuus on syy siihen, miksi paperilaput ja niiden mukana koko raha on niin helppo käyttää. Niinpä saattoikin sitten tapahtua, että Albertin asepuku, joka olisi päältä katsoen voinut kestää vielä vuoden, kului muutamassa viikossa kokonaan loppuun ja tuli hävitetyksi. Monikin lienee huomannut, kuinka vähän seteleitä voi tuottaa pensselillä, etenkin vielä harjaantumattomalla. Me puhumme tässä tietenkin epäsuorasta tuottamisesta. Titulus Darellin esimerkki näet osoittaa selvääkin selvemmin miten turhaa setelien suora valmistus on. Niinpä siis Albertin tulot olivat vähenneet vähenemistään ja hänen pensselinsä oli kannustuksen puutteessa saanut kokonaan levätä kahden viimeisen viikon ajan. Ilmoituksista ei tuntunut tätä nykyä olevan mitään hyötyä. Niillä ei saanut edes kuluja takaisin ja kun julkaisi kolme kertaa peräkkäin ison ilmoituksen otsikolla ”Muotokuvia” tai ”Huom!”, se maksoi yli kolme bankotaalaria. Niin ollen tämä puoli sisäisten suhteiden historiasta ei tarjoa juuri ilahduttavia näkymiä – kuten ei väittämän mukaan myöskään Ruotsin historia vuoden l8l0 jälkeen.

Kuten tiedämme, toisena puolena on Celestinen tieto asiasta ja hänen suhtautumisensa. Hän oli pari kertaa huomauttanut kultaketjuista ja Albert oli silloin manaillut kultasepän laiminlyöntejä. Mutta sitten kävi niin, että matami toikin aamiaiseksi tyhjän tarjottimen ja pelkät terveiset rouvalta, joka laittoi ruuan. Terveisten sisältönä, sellaisina kuin matami ne esitti, oli yksikantaan, että ruokaa ei tule ennen kuin rahat viimeiseltä kahdelta viikolta on lyöty pöytään. Kuullessaan sen Celestine punastui hämillään eikä hänen kassansa riittänyt vaadittujen kahdeksan riikintaalarin maksamiseen. Täytyi odottaa Albertin tuloa. Hän tuli vasta myöhään iltapäivällä. Kaikki oli tietenkin unohduksen syytä. Hän lähti saman tien maksamaan ”sille häpeämättömälle rouvalle”. Palattuaan hän kertoi tehneensä sopimuksen toisen ruokapaikan kanssa. ”Se on paljon parempi kuin edellinen”, hän vakuutteli. Hän olikin ollut jo pitkään tyytymätön tuotuun ruokaan. Matami yritti puolestaan joka päivä todistella, ”että edellisen rouvan ruoka oli paljon parempaa”. Celestine jätti asian siihen. Mutta jo seuraavana aamuna hän huomasi, että kiiltävät pistoolit, joita hän oli aina niin pelännyt, olivat kadonneet Albertin seinältä. Hän ei kysellyt niistä mitään. Sen sijaan hän yhdisti asian kultaketjuihin ja siihen seikkaan, että Albertilla oli joskus ollut pelkästään isoja seteleitä, mistä syystä hän oli lykännyt joidenkin pienten taloustavaroiden ostamista. Tuloksena Celestinen tutkimuksista ja laskelmista oli monta yksinäisyydessä itkettyä kyyneltä ja tulevaisuuteen kohdistuvat pahat aavistukset. Emme puutu siihen mikä vaikutus tällä saattoi olla hänen kävelyretkiinsä.

Juuri nyt kaikki pelot näyttivät kuitenkin turhilta, sillä Albertilta tilattiin seuraavana aamuna kaksi muotokuvaa. Tämä onnellinen sattumus ilahduttaa varmaankin lukijaa yhtä lailla kuin se ilahdutti Albertia ja minua. Jätämme näin ollen tarinan tämän puolen ja lisäämme vain, että joskin pienen talouden menot myöhemmin syksyllä lisääntyivät, samoin kuin itse talouskin, niin myös muotokuvatilaukset lisääntyivät lähempänä joulua. Kuitenkin Albert katsoi tarpeelliseksi ottaa ennen vuoden loppua kolmensadan bankotaalarin diskonttolainan. Etenkin kaksi seikkaa vaikutti siihen päätökseen. Ensiksi hän halusi pitää sanansa ja tallettaa säästöpankkiin rahaa Saran lasten tiliin. Lisäksi hän talletti viisikymmentä riikintaalaria eräälle toiselle pikkulapselle. Toiseksi hän oli päättänyt ottaa tunteja taiteessaan professori Westiniltä. Eikä siihen tarvittu summa ollutkaan aivan vähäinen. Hän oli kuitenkin varma, että menoerä tulee vastaisuudessa kokonaan takaisin.

Ei tarvitse erityisemmin ihmetellä, että rahavarojen tilapäiset heilahtelut vaikuttavat mielialaan ja tuuleen. Ihmeellisempää sen sijaan on että jotkut luonteet todella säilyttävät hilpeytensä näiden heilahtelujen sattuessa, ja saavat jopa hupinsa virnuilemalla omalle köyhyydelleen – samaan tapaan kuin sävel soi voimakkaammin tyhjässä huoneessa kuin kalusteita ja tarvekaluja täyteen ahdetussa. On tosin syytä olettaa, että sävelillä on sointinsa vain kauempaa kuuntelevalle kuulijalle, mutta itse soittajan korvissa ne sekoittuvat epämusikaaliseksi sekamelskaksi. Albert ei ollut näitä luonteita. Jos siis lompakkoa sanotaan hänen luonteensa kaikupohjaksi, se osoittautui sitä soinnikkaammaksi, mitä vankempi se kullakin hetkellä oli. Tämä omalaatuisuus johti siihen, että välien paraneminen hänen ja Celestinen välillä ja sitä seuraava tyynempi suhde toi jonkinlaista korvausta niistä yhä uusista myrskyistä ja pilvisistä päivistä, jotka olivat seuranneet kesän ihanaa vapautta ja kirkkautta.

Me Pohjolan asukkaat voimme parhaiten havaita, kuinka lämmöstä ja sulosta saa paitsi kevyen mielen, myös kevytmielisyyttä. Kaikki kirmaavat silloin ulkoilmaan vapaina arkipäivän asioista ja huolista. Silloin jokainen ottaa asiaa pohtimatta itselleen vapaapäiviä. Iloa saa silloin huokealla. Luonnon lämpö avartaa sydämen ja se halajaa rakkautta. Edes senkään halun tyydyttäminen ei tule kalliiksi. Se on lyhyttä humaltumista nuoruuden tunteen uudesta paluusta. Vasta talven koittaessa itse kukin osaa antaa arvoa omalle liedelle. Silloin kodin lämpö kelpaa jälleen eivätkä ihanimmankaan rakastajattaren suudelmat ole kyllin tulisia korvatakseen tätä arkielämän kotoista lämpöä. Varokaa kesää, te perheenäidit. Sen kirkkaatkin päivät antavat helposti sadekuuroja eivätkä ne ole vaaraksi vain pyykeille, jotka te olette ripustaneet kuivamaan. Teidän huolenpitoanne kaipaavat silloin monet muutkin puhtaat siteet kuin vain vastapestyjen esiliinojenne nauhat.

Mutta myös kotilieden tuli vaatii kohentamista. Kekäle voi helposti pudota uunista ja pilata perheenäidin kiusaksi kauniin pehmeän maton. Minun silmissäni hyvä perheenisä on aina sellainen, joka kiertelee huoneissaan tyytyväisenä hiilihanko kädessään kaakeliuunilta toiselle. Poikamies pitää tällaista ikävänä ja lyö aina laimin tulen hoitamisen kaakeliuunissaan, ellei ole saita. Albert, puoliksi poikamies, vaikkakin kahden mies, saattoi nauttia tästä ilosta vain omassa huoneessaan, sillä Celestine asui ylhäällä ullakkokamarissa ja Lidköpingiin oli yli 30 peninkulman matka.

Eräänä aamupäivänä Albert laski pensselin kädestään ja lähti ulos. Emme voi tietää minne hän meni, mutta noin puolentoista tunnin kuluttua hän palasi kotiin. Portilla hän mutisi hampaidensa välistä kirouksen, pysähtyi ja tuijotti – siniviittaan, joka oli parhaillaan astumassa Riddaregatanin talon numero 16 pihalta. Siniviitta teki jonkinlaisen puolinaisen tervehtimiseleen. Albert tuijotti hänen jälkeensä ja katsoi sitten porttia. Siinä luki selvästi: Nro 16. Pikemminkin juosten kuin kävellen Albert meni pihalle ja ylös rappuja. Kun hän tempaisi Celestinen oven auki, hän näki tämän istuvan pöydän ääressä silmät kyynelissä ja pää käteen nojaten. Albertin tulo oli niin äkkinäinen, hänen liikkeensä niin kiivaita ja olemuksensa sellainen, että Celestine nousi tahtomattaankin, mutta vaipui sitten takaisin istumaan. Albertin kiivaus alkoi laantua kun hän näki toisen heikkouden ja ajatteli tämän tilaa. Hetkeen Albert ei saanut sanotuksi mitään, sitten hän kysyi verkkaisesti:

”Sinähän itket – – ? Onko joku kävijä järkyttänyt sinua noin – – ?”

”Albert! Älä katsele minua tuolla tavalla – – minä en tahdo salata mitään. Katso tätä – lue se!” Celestine sanoi ja ojensi aukinaisen kirjeen pöydältä. Albert vilkaisi sitä, näki että se oli naisen käsialaa ja luki allekirjoituksen: ”Rosa Leyonsköld”.

”Oliko sen miehen pakko tuoda tämä? Joko sinä petät minua, Celestine – tai sitten hän on – – roisto.”

”Roistoko? Albert, minä olen sinua heikompi ja sinä voit parjata minulle ketä vain haluat. Mutta sitä vakaumustani, että hän on jaloin mies auringon alla, sinä et – – ”

”Jaloin mies auringon alla? – Et kai sitten arastele tunnustaa, että sinä rakastat häntä ja että rakkautesi minua kohtaan on ollut teeskentelyä? Siksikö sinä itket että kaipaat häntä? No hyvä! Mene hänen peräänsä – pidä kiirettä! Tuhoa hänet niin kuin minutkin – – ”

”Lue se kirje! Tai älä lue! Sinä etsit vain syytä päästäksesi eroon minusta – – Olen aavistanut sen jo pitkään. Mene! Minä olen uhrannut kaiken sinun tähtesi! Vie se loppuun asti – – !”

Celestine liikahti ottaakseen kirjeen takaisin. Albert työnsi hänen kätensä hiljaa tieltä ja luki:

”Oma rakas Celestine! On kulunut jo pitkä aika siitä kun minä viimeksi kirjoitin sinulle tai näin sinun rakkaan kätesi kirjoittaman rivin. Älä laske sitä meidän ystävyytemme unhoittamisen tiliin. Eihän toki – minä säilytän sen aina yhtä pyhänä! Gustaf selittää sinulle lähemmin syyt ja olosuhteet. Sinulle ei varmaankaan enää tuota tuskaa, kun kuulet, että Gustaf on minun, ikuisesti minun. Voi, miten onnellinen minä olenkaan!!! Meidän sydämellistä ystävyyttämme viilensi usein niin hirveästi se, että minä näin hänen rakastavan sinua.

– Mutta sinähän olet nyt purkanut siteen ja lahjoittanut autuuden ikuisesti kiitolliselle Rosallesi. Minä nautin siitä kaksin verroin kun tiedän, että myös sinun rakkautesi on tehnyt sinut onnelliseksi. Celestine! Älä yhtään luulekaan että minä tuomitsen maailman tavoin. Meidän ystävyytemme on ikuista, eikä mikään, ei edes hauta, voi meitä erottaa.” – –

”Minä pyydän ystävyytemme nimessä sinua ottamaan vastaan sen mitä olen liittänyt tähän mukaan. Kuten sinä tiedät, minä perin paljon ja Gustafkin on rikas. Minä lähetän tämän vain sinun omaa kassaasi varten. Minä en saa rauhaa jos minun täytyy olla siinä uskossa, että sinä joudut elämään elämäsi uhrausten keskellä. Meidän pyhän ystävyytemme nimissä vannon pitäväni nyt ja vastaisuudessa kaikkea meidän keskemme yhteisenä – –.”

Albert käänsi katseensa kirjeestä ja katsoi kysyvästi Celestineen. Tämä otti ompelukoristaan pienen kokoon taitetun keltaisen paperin. Albert avasi sen. Siinä oli kolme sadan riikintaalarin bankoseteliä.

”Ja tämän armolahjan sinä olet siis ottanut vastaan siltä mieheltä! Oletko valitellut olojasi – – ? Sinä loukkaat kylmäverisesti minun kunniaani ja tahdot sitten saada minulta vielä kiitoksen. Se todistaa hänen – se ilahduttaa sinua. Olet itkenyt siksi että olet menettänyt hänet. – Voi taivaan tähden – eikö minulle ole kasaantunut tarpeeksi taakkaa jo tähänkin mennessä?”

Albert nappasi setelit, meni kaakeliuunin eteen ja vetäisi suupellit auki. Silloin Celestine syöksyi hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarresta. Mutta Albert töytäisi hänet rajusti luotaan.

”Voi, vielä tämäkin!” Celestine huudahti. ”Lähetä ne takaisin, Albert – – ”

Celestine kaatui. Hän iski päänsä tuolin kulmaan ja verta alkoi pisarrella sulkeutuneelle silmälle ja kalvenneelle poskelle. Albert nosti hänet katuvaisena vuoteelle – vaikka hänen voimansa eivät tahtoneetkaan riittää. Celestine virkosi pian Albertin hoivatessa häntä. Celestinen ensimmäiset sanat olivat:

”Minä annan sinulle anteeksi, Albert. Kuolema vapauttaa sinut pian!”

Celestine sulki jälleen silmänsä ikään kuin olisi parhaansa mukaan yrittänyt toteuttaa ennustuksensa. Ihminen on kuitenkin merkillisen sitkeähenkinen ja tarvitaan suuria suruja jotta sydän todella murtuisi. Elämä muistuttaa tässä suhteessa sitä tukahduttavaa unitilaa, josta rahvas sanoo: painajainen riehuu. Ihminen yrittää turhaan päästä sen kynsistä. Hän on jopa tietoinen siitä, että hänen tarvitsisi vain herätä voidakseen jälleen hengittää vapaasti ja kevyesti. Ahdistava paino tekee kuitenkin kaikki ponnistelut tyhjiksi. Vain väkivaltaisella liikkeellä voimme saada vapautemme takaisin.

Albert jäi Celestinen luo kunnes veri oli lakannut vuotamasta ja Celestine istui jo vuoteella. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ei liioin kyyneltäkään vierähtänyt. Celestinen huulilta kuului vain hiljainen valitus. Sitten Albert ei kestänyt enää. Hän lähti ja sanoi mennessään:

”Tee niin kuin tahdot. Minä tiedän kyllä, että minun kunniani ei ole sinulle paljon arvoinen.” – –

”Eikä minun onneni sinulle”, Celestine pisti väliin. ”Sinä et ole milloinkaan rakastanut minua. Et ole ymmärtänyt minun lämmintä rakkauttani. Sinä ylenkatsot sitä, koska se oli tosi ja epäitsekäs, koska minä – – ”

Mutta Albert ei enää kuunnellut, hän oli jo oven ulkopuolella. Hän meni alas ja lähetti matamin Celestinen luokse. Kun tämä tuli huoneeseen, setelit olivat yhä hajallaan lattialla ja Celestinellä oli kädessään verinen nenäliina, jolla hän oli pyyhkinyt kaatumisensa jälkiä. Eukko alkoi itkeä: ”Minä näin kyllä miten asiat olivat. Neidin ei tarvitse salata minulta mitään. Sellaisia ne kaikki miehet ovat.”

Jokin Celestinen katseessa osoitti, että hän ei kylläkään uskonut samaa kaikista. ”Hän on jalo ja järkevä”, Celestine ajatteli. ”Voi, mistä syystä – ?” Lopun hän ajatteli niin hiljaa, että ei itsekään erottanut ajatustensa sanoja. Matamin läsnäolo vaivasi ja loukkasi häntä. Vain tältä vieraalta ja sivistymättömältä naiselta hän sai osanottoa – tai ei osanottoa, vaan sääliä. Tällainen sääli on kuitenkin loukkaavaa. Jos Albert olisi osoittanut edes sääliä, sekin olisi lohduttanut häntä.

Niinpä matami sai hetimmiten lähteä hakemaan miestään ja Celestine uskoi tälle kirjeen vietäväksi siniviitalle. Sen päältä jo näki, että se sisälsi riitaa aiheuttaneet rahat. Muuta siinä ei sitten ollutkaan – ei yhtään ainoaa sanaa. Vain kuoreen kirjoitettuun nimeen oli liitetty suudelma – ja kyynel.

Siitä alkaen vallitsi rauha talossa, joskaan ei asukkaiden sisimmässä. Eikä rauha palannut sisimpään suinkaan sen avulla, että muutamaa päivää myöhemmin Albert diskonttolainan otettuaan tyrkytti Celestinelle sata riikintaalaria bankoseteleinä. ”Käytä ne miten sinua huvittaa.” Celestine otti rahat vastahakoisesti eikä käyttänyt niitä lainkaan. Albert puolestaan ryhtyi nyt pitämään mitä tarkimmin huolta talouden pienistä tarpeista. He tapasivat toisiaan vain lyhyesti päivän mittaan. Ja päivät olivatkin nykyään lyhyitä.

Celestine yritti turhaan pohtia mistä syystä Albertin rakkaus oli muuttunut niin nopeasti. Hän ei tuntenut Albertin menneisyyttä eikä tiennyt, että Albert ei olisi kyennyt vastaamaan hänen haaveelliseen ja antaumukselliseen tunteeseensa. Celestine oli uneksunut eteerisestä, syvästä antaumuksesta ja sen synnyttämästä onnen hurmiosta. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut keskinäisiä velvollisuuksia ja onnea, joka riippui niiden täyttämisestä. Hyve oli hänelle samaa kuin kuohuva nuoruudenrakkaus ja se uskollisuus, jonka tämä antaa ja haluaa. Hänen suhteensa siniviittaan ei sisältänyt sitä tunnetta. Siniviitta oli niin kylmä. Albert taas – –

Albert? Oliko hänessä sitten lämpöä? – Niin, hän oli aluksi ollut lämmin, kuten jokainen mies silloin kun nuori kaunis nainen antaa hänen epäröimättä nähdä sydämessään hiljaa syttyvän antaumuksen. Albert oli kokenut sen jo kerran aikaisemmin. Hän ei kylläkään kertonut siitä Celestinelle. Mutta nythän se oli ohitse – ja olisi vaadittu yli-inhimillistä uhrausta, jotta olisi itse pystynyt muuttamaan niin lämpimän rakkauden pelkäksi kiintymykseksi. Niin ollen Albert jättäytyi olosuhteiden vietäväksi ja sovelsi niihin omia teorioitaan. Kaikkea oli siten helppo puolustaa, eikä hän näyttänyt omissa silmissään kevytmieliseltä eikä luonteettomalta, vaan vahvalta ja ennakkoluulottomalta mieheltä. Oli luonnollista, että hänen liekkinsä oli sammunut pian. Eihän se ollut milloinkaan erityisen voimakas ollutkaan; nuoruudenrakkauden iloista leikkiä ei voi näet toistaa. Celestine taas vaati juuri sitä. Siksi Celestinen vaatimukset alkoivat näyttää hänen silmissään tunkeilevilta. Eikä mikään johda sen nopeammin penseyteen. Lisäksi tuli vielä mustasukkaisuus. Ellei mies itse pysty tarjoamaan rakkautta, hän pelkää eniten toisen rakkautta. Ja jos suhdetta ei ole sitomassa sen enempää laki kuin tapakaan, silloin ei ole helppoa säilyttää luottamusta uskollisuuteen, joka hiljaisen sopimuksen mukaan voidaan haluttaessa rikkoa. Sitä paitsi Albertin mielessä liikkuivat Lidköping ja tulevaisuuden näkymät – –

Celestinelle koitti sitten uusien huolien ja kipujen, mutta myös uuden ilon aika. Albertkin sai osansa huolista, mutta saiko hän myös ilosta – – ?

Celestine piteli pientä poikaa käsivarsillaan haaveellisen hellästi kuin nuori äiti ainakin. Hän katsoi tutkivasti Albertin silmien ilmettä. Hän odotti sen heijastavan hänen omia tunteitaan ja koko tulevaisuuden toivo oli tässä Celestinen katseessa. Sen sijaan Albert – oli nähnyt sellaista jo kerran ennenkin. Celestine painoi kyyneltyneet silmänsä käsivarsiensa suloiseen kantamukseen.

 

 

KAHDEKSAS LUKU

”Minä lähden matkalle

enkä tiedä milloin pääsen takaisin.”

 

Joulu ja uusi vuosi menivät ja Albertin ainoiksi jouluiloiksi jäivät palkkiot muutamista muotokuvista. Celestinenkään ilo parista pienestä joululahjasta ei ollut suuren suuri. Hänen silmänsä olivat usein punaiset ja itkettyneet ja se osoitti, että hänen vasta saamansa pieni seuralainen ei voinut liioin loihtia paljon iloa. Hänen seuranaan oli vielä lapsentyttö, mutta hän piti tämän alituista läsnäoloa kiusallisena, vaikka se tarpeellista olikin. Albert sai siitä uuden syyn kartella ullakkokamaria. Hänen pitkät iltansa lyhenivät jonkin verran lukemalla lehtiä ja poliittisia kirjasia. Lehtiä hän luki tavallisesti Hamburger-Börsissä, sillä hän sai samalla hiukan liikuntaa kävellessään pitkän matkan edestakaisin. Tässä vaiheessa hänet nähtiin siellä usein kello kuuden ja kahdeksan välillä illalla. Kävi monta kertaa niin, että hän ei puhunut sanaakaan muiden vieraiden kanssa. Hän omisti aikansa vain piipulle, lehdille ja totilasille. Monesta lukijasta tuntuu varmaan lattealta, ehkä surkealtakin, että hän joi joka ilta yhden lasillisen totia. Saamme siis ilmoittaa, että hän joi aina kaksi ja toisinaan kolmekin lasillista. Olemme jo edellä esittäneet luonnollisen syyn siihen. Vallitsevista olosuhteista voi vain päätellä, että hänen kurkkusairautensa oli tullut nyt pysyväksi eli ammattikielellä ilmaistuna muuttunut krooniseksi vaivaksi. Juominen ei tehnyt häntä hilpeämmäksi eikä puheliaammaksi, ei liioin saanut häntä taipuvaisemmaksi rakkauteen ja ystävyyteen. Hän lähti samanlaisena kuin oli tullutkin, hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena. Kotiin tullessaan hän meni vain harvoin Celestinen huoneeseen. Jos joku olisi tällaisen käynnin jälkeen ollut katsomassa Albertia tämän omassa huoneessa, hänen olisi nähty istuvan tuntikausia pää käsien varassa, toisinaan silmät kyynelissä ja aina kalvava kipu sydämessä.

Eräänä iltana Albert kulki tapansa mukaan kotiin päin. Pyrytti hiukan. Kun hän kääntyi Jaakobin kirkon kulmasta ja lähestyi oopperaa, hän kuuli heikon äänen itkevän katkerasti ja nyyhkyttävän yhtä mittaa. Hän katseli ympärilleen ja näki pienen pojan tulla rahjustavan Kustaa Aadolfin torilta päin. Hän meni lähemmäksi ja näki pojan kantavan selässään muutamia kaislamattoja ja luutia. Poika piteli niitä toisella kädellä ja kuivaili toisen käden hihalla kyyneleitään.

”Miksi sinä itket, poika?”

”No kun joku akka vei mun leivän. Koko päivänä oon myynyt vaan yhden maton. Minun piti viedä se leipä kotiin Ulla-tätille kun se on kipee ja sitten se akka tuli ja vei sen – ja sitten se löi mua kun juoksin sen perään.”

Pojan ensimmäiset sanat kuulleessaan Albert tunsi väristyksen, joka tunki luihin ja ytimiin. Se ei johtunut kylmästä ilmasta, mutta oli silti puistattavan kylmä. Se tuntui uudestaan kun hän kuuli Ulla-tädin nimen – ja kun poika jatkoi puhettaan, hänen äänensä alkoi kuulua yhä tutummalta. Albert pyöritteli kädessään kolikkoa, jonka oli koneellisesti ottanut taskustaan ja sitten hän tarttui käsi vapisten pojan käteen, joka oli lumesta ja kyynelistä märkä. Poika olisi voinut puhua pitkäänkin, sillä Albert ei saanut sanaa suustaan; sitten poika pelästyi hänen sanatonta elettään ja vaikeni äkisti. Vasta hetken kuluttua Albert pystyi kysymään:

”Mikä sinun nimesi on?”

”Paulus”, poika vastasi ja alkoi taas itkeä.

Taakka Albertin rinnassa keveni vastauksesta, mutta jonkin epämääräisen levottomuuden tähden hän talutti pojan Kaarle XIII:n torilla lyhdyn alle ja kysyi:

”Oletko sinä aina asunut täällä Tukholmassa?”

”En ole! Olen asunu äitin luona Lidköpingissä.”

Samassa lyhdyn valo valaisi pojan kasvot. Albert horjahti lyhtypylvästä vasten ja veti pojan mukanaan. Hän jatkoi puoliksi kuiskaamalla:

”Adam, etkö sinä olekin Adam?”

”Isä!” poika huudahti katsoessaan ällistyneenä ylös. Poika ei enää pelännyt ja hän lakkasi itkemästä kun Albert kumartui hänen puoleensa ja painoi itseään vasten. Tuli jälleen hiljaista, sillä Albertin kuiskaus: ”Sara, oma Sarani” oli niin hiljainen, että poikakaan ei kuullut sitä. Poika rikkoi hiljaisuuden:

”Isä kiltti, minä palelen!”

”Vie minut kotiisi Ulla-tädin luo. Anna ne mattosi tänne, poloinen poikaraukka. Voi taivaan Jumala, kunpa hän ei kiroaisi onnetonta isäänsä!”

Albert laski matot ja luudat torille, kuivasi nenäliinallaan pojan silmät ja kasvot ja suuteli häntä.

”Missä Ulla-täti asuu?”

”Norrlandsgatanilla. Mutta kai minä otan matot mukaan. Ulla-täti antaa piiskaa jossen tuo niitä.”

”Anna niiden olla. Minä ostan ne.”

”Mutta ne varastetaan täältä ja isä jää ilman mattoja. Ne on hyviä mattoja – ne maksaa kakstoista killinkiä kappale.”

”Anna niiden olla. Minä maksan ne Ulla-tädille, mutta en tahdo niitä.”

”Isä voi silti antaa ne tätille”, itsepäinen poika jankkasi.

Albert sai luvan ottaa mattonipun toiseen käteen ja toisella kädellään hän kietoi takkinsa liepeen niin hyvin kuin mahdollista pojan ympärille. Tämän hampaat kalisivat kylmästä. Niin he menivät pitkin Norrlandsgatania. Albert kulki ääneti. Pojallakaan ei ollut mitään sanottavaa ennen kuin he ohittivat leipäpuodin, jonka hän tunsi hyvin.

”Tää tässä on leipäkauppa!” hän sanoi.

”No, Adam, käy ostamassa leipää tällä. Ja osta näillä kolikoilla rinkeleitä itsellesi.”

”En minä ole Adam, isä, minä olen Paulus. Enkä minä tahdo rinkeleitä. Täti sanoo että reikäleipää saa enemmän kuin rinkeleitä ja siitä tulee maha täyteen.”

Poika meni. Hänellä oli iso takki villapaidan päällä ja hän otti sen taskusta nuoran ja sitoi kätevästi leivät yhteen. ”Odota vähän”, hän huusi, juoksi takaisin edelliseen kadunkulmaan ja palasi kaksi paperiin käärittyä silliä kainalossaan ja leipänippu kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli leipä, jota hän pisteli hyvällä ruokahalulla. Hän liikkui ja toimi nyt reippaasti ja iloisesti ja puhui samalla tavoin:

”Tietkö, isä, toinen silli on näin iso.”

Albert kiitti mielessään Jumalaa, että poika ei pystynyt tajuamaan hänen hämminkiään ja tuskaansa.

”Miksi sinä et tahdo olla Adam?”

”Täti sanoo etten saa olla Adam kun ne on nyt kastaneet Paulukseksi. Se on hienoa, kuule isä, sen saat uskoa! Kirkossa oli niin komeeta ja niin paljon väkeä.”

”Onko tädin luo vielä pitkä matka?”

”Ei, se on justiin tässä.”

Poika poikkesi kadulta pihalle. Hän kulki porttikäytävästä jonkinlaisen vajarakennuksen läpi takapihalle, jyskytti ovelle ja huusi:

”Minä täällä, Ulla-täti. Isä on mukana.”

Joku nainen avasi oven, hän ei ollut Ulla-täti. Poika astui sisään ja Albert meni hänen perässään. Huone oli siisti eikä se siis ollut epäviihtyisä, vaikka vähäiset huonekalut osoittivat asukkaiden köyhyyden. Vuode ja iso kaappi olivat parhaat kapineet ja lisänä oli vanha nojatuoli, jossa täti itse istui pienen kaakeliuunin edessä. Huoneessa oli lisäksi tuoli, joka oli pehmustettu tyynyllä, tosin päällyksettömällä. Albertia pyydettiin istumaan siihen. Oven avanneella naisella oli kirja kädessään ja hän oli ilmeisesti käyttänyt luentakatederina pientä pallia, joka oli Ulla-tädin nojatuolin vieressä. Kahvipannuakaan ei puuttunut kaakeliuunilta. Punertavanlaikukas kissa, joka sijoittui asukkaan ja irtaimen välimaille, istuskeli vuoteella.

”Hyvää iltaa, rouva”, Albert sanoi.

”Taivaan vallat! Luutnantti! Mistäs poika on herran löytänyt? Ota se takki päältäsi, Paulus. Uunin takana on kuivat sukat.”

”Miten poika on tänne tullut? Missä Sara on? Onko hän Tukholmassa?”

”Ei, Luoja varjelkoon! Ei se Sara-parka enää matkustele, tiemmä. Hän on ollut viime keväästä asti kurjassa kunnossa ja sairaana. Pojan hän lähetti tänne yhden länsigötalaisen mukana kahdeksan viikkoa sitten. Gustava oli kauan Saran luona Lidköpingissä. Mutta ei kuulu olevan enää. Hän on tiemmä vienyt molemmat vanhemmat tytöt luokseen. Nuorin vaan on nyt kotona äitin luona. Taitaa hänellä olla tarpeeksi puuhaa yhdenkin lapsen hoitamisessa, niin heikkona kun on ollut jo pitkät ajat – – ”

”Mikä häntä sitten vaivaa?”

”Mikäs muu kun keuhkotauti, niin minä ainakin uskon. Hän kyllä kirjoittaa että se ei ole sitä, mutta poika sanoo että hän yskii päivät päästään.”

”Niin se on! Ja verta vaan tulee”, poika lisäsi.

”Miksi Ulla-täti ei ole kertonut mitään minulle? Ettekö tiedä missä minä asun?”

”No kyllähän minä sen nyt tiedän. Minähän tunnen sen herrasväen passerskan. Mutta Sara kirjoitti että minä en saa missään tapauksessa sanoa mitään herra luutnantille. Eikä meillä ole ollut mitään hätääkään. Minulla on, Jumalan kiitos, ollut jokapäiväinen leipä, vaikka minä menetinkin nuuskapuodin. Nyt on kyllä ollut pari kolme viikkoa kehnompaa. Mutta kunhan tästä toimertuu taas jaloilleen tuolta kurjalta kihdiltä, niin kyllä se siitä taas sujuu.”

Albertin oli vaikea käsittää mitä muori tarkoitti jokapäiväisellä leivällä. Hän katseli poikaa, joka kalpeana ja laihana ahtautui kaakeliuunin viereen ja piteli rautaiseen vartaaseen pistämäänsä sillin puolikasta.

”Tämä ei käy pojalle, Ulla-täti. Hänen täytyy saada jotain oppia. Onko täällä lähistöllä leipuria? Minä menen heti sinne.”

”Onhan täällä yksi lähettyvillä ja kunnon mies se onkin. Mutta nyt on jo myöhä. Huomenna – – ”

”Ei auta. Minä matkustan – – huomenna muualle – – joksikin aikaa. Voisitteko te näyttää missä leipuri on?” Albert kysyi naiselta, jolla oli kirja kädessään.

”Mielelläni näytän jos arvon herra tahtoo.”

”Näkemiin toistaiseksi, Ulla-täti. Hankkikaa portin avain että minä pääsen myöhemmin illalla sisään.”

”Luutnantin sopii iskeä kolme kertaa kovaa porttiin. Muuten minä – – ”

Albert ei kuitenkaan kuullut enää jatkoa. Hän meni tapaamaan leipuria, joka asui Jakobs-Bergsgrändillä. Hän sopi tämän kanssa, että Adam (joka kutsui itseään Paulukseksi) otetaan oppipojaksi ja tulisi kahdeksassa vuodessa täysinoppineeksi. Kun hänellä oli vielä kovin vähän ikää, ”eikä hänestä ole isommin hyötyä, vaikka syökin kuin aikamies”, niin kuin leipuri sanoi, Albert sitoutui maksamaan kertakaikkisena kahdensadan riikintaalarin korvauksen. Viisikymmentä hän maksoi heti käteisellä ja lupasi maksaa loput säästöpankin vastakirjalla. Leipuri lupasi hankkia säästöjen koroilla ”paremmat vaatteet kuin tavallisesti annetaan”. Sopimus tehtiin nopeasti ja leipuri antoi kirjallisen sitoumuksen sekä saamastaan maksusta asianmukaisen kuitin, jonka todisti kaksi rehellistä kisälliä.

”Ottakaa poika vastaan niin kuin kuolevalta”, Albert sanoi lopuksi, ”sillä huomenna minä lähden matkalle enkä tiedä milloin pääsen takaisin.”

Leipuri vakuutti, että ”ihminen se olen minäkin siinä missä joku toinen eikä minun ole nähty kohtelevan ihmisten lapsia kehnosti.” He erosivat lyötyään kättä.

Nyt Albert meni takaisin Kaarle XIII:n torille. Enkhusgrändenillä vastaan tuli ajuri, joka oli palaamassa reki tyhjillään takaisin Brunkebergstorgetille. Albert huusi ajurille ja istuutui rekeen. ”Riddaregatanille!” hän sanoi niin nöyrällä äänellä, että takana jalaksilla keikkuva ajuri katsahti ihmetellen hänen viiksiinsä.

Lukija koettakoon itse ajaa pienessä pyryssä ajurinreellä ajurinkaakin tavalliseen hiljaiseen hölkkätahtiin ja sanokoon sitten millaisia tuumia hänen päähänsä tuli, iloisia vai surullisia. Albertin ajatukset eivät olleet kumpaakaan lajia. Hän matkasi kuin unessa ja ohi vilahtelevat lyhdyt näyttivät hänestä kulkevan alaspäin kohti tätä viheliäistä maatamme, samoin kuin lumihiutaleet. Hän sulki silmät päästäkseen siitä aavemaailmasta, johon tunsi joutuneensa. Mutta silloin hänestä alkoi taas tuntua, että hän on joka hetki syöksymässä alas kuiluun. Hän odotti vauhdin juuri nyt kiihtyvän hillittömän nopeaksi. Hänessä heräsi voittamaton halu katsoa alas siihen syöveriin, joka edessä ammotti. Hän avasi taas silmänsä, mutta näki uudestaan saman lyhtyjen ja lumihiutaleiden leikin. Kuvitelmien näin myllertäessä hän pääsi vihdoin omalle portilleen. Hän kiipesi huoneeseensa kuin unessa, otti lipastosta mainitun säästökirjan ja vähän rahaa ja lähti saman tien edes sytyttämättä kynttilää.

”Tule tähän viereen istumaan ja aja reippaasti, niin saat reippaat juomarahat, riikintaalarin yli taksan”, hän sanoi ajurille.

Tämä kömpi rekeen ja löi hevosta kaikin voimin, mutta luuska ei sen kummemmin välittänyt nuoren pojan kiirehtimisistä. Silloin Albert tarttui piiskaan ja hevoseen tuli aivan uutta vauhtia. Se helpotti. Albert tunsi olonsa kevyemmäksi ja mutisi: ”Miksikäs sinä olet sitten aikoinasi ruvennut hevoseksi – – ? Etkö usko että vedettävälläsi on raskaampi kuorma kuin sinulla – – tai että on niitä pahempiakin piiskoja kuin tämä?” Piiskan läjähdysten ja kysymysten joukkoon tuli ”oojaa” ja muutamia maiskauksia. On turha edes mainita että kysymykset olivat liian syvällisiä sekä ajurille että hevoselle ja jäivät siten vaille vastausta. Matka sujui sen sijaan ripeästi. Albert nousi leipurin portilla reestä ja kävi jättämässä säästökirjan samojen todistajien läsnäollessa. Sitten hän ajoi Ulla-tädin luo. Portti oli yhä auki, mutta luukun raoista ei nyt vilkkunut tulen kajoa kuten edellisellä kerralla. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi: ”Minä täällä, Ulla-täti.” Siihen tuli välittömästi vastaus: ”Heti tullaan.”

Kun Albert pääsi sisään, oven avannut nainen alkoi heti rapistella tulusrasiaa. Pian alkoi iloisia kipinöitä tanssia samaan tahtiin kuin tulusrauta hankasi piitä ja ne levittivät Ulla-tädin kasvoille punerruksen, jollaista niillä ei ollut päivänvalossa käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Täti istui yhä nojatuolissaan jalat hyvin käärittyinä vanhaan mattoon. Albert ravisteli yhä lunta yltään kun rikkitikun liekki värjäsi huoneen esineet sinervänkalpeiksi. Kohta pimeys muuttui valoisaksi naisen sytyttäessä kynttilänpätkän, joka oli kiinnitetty vanhaan tinajalkaan.

Albert näki kynttilän valossa, että poika, jonka hengityksen hän oli kuullut pimeässä, nukkui rauhallisesti huoneen nurkassa. Hän ei erottanut mikä oli vuoteena, sillä sen päälle oli levitetty melko siisti, joskin karkea lakana. Mutta Albert näki selvästi, että peittona oli villahame. Hän otti muitta mutkitta pienen pallin ja istuutui vuoteen viereen. Jonkin aikaa hän katseli hellittämättä poikaa, joka nukkui rauhallisesti. Ulla-täti oli kyllin tahdikas ollakseen häiritsemättä häntä sanallakaan. Mutta kun hän tarttui pojan käteen ja nosti sitä varovaisesti, täti risti hartaasti omat kätensä. Joko mielijohteesta tai pelkän tavan vuoksi täti alkoi hiljaa rukoilla:

 

”Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä,

Herra valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja

olkoon meille armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille iankaikkisen rauhan!”

 

Albert ei häirinnyt muoria, vaan antoi tämän jatkaa. Hän taivutti vain hiukan päätään ja painoi pojan käden silmilleen, jotka olivat kuivat ja polttavat. Hän olisi istunut mielellään pitkäänkin sillä tavoin; mutta kun rukous loppui, lyhyt horroskin katkesi siihen. Albert laski hennon käden varovasti takaisin vuoteelle ja nousi.

”Katsokaahan nyt tänne, Ulla-täti! Tämä paperi teidän on säilytettävä. Se on leipurin kanssa tehty sopimus. Lähettäkää poika sinne huomenna. Ja tässä on vähän myös Ulla-tädille. Pitäkää välillä huolta poikaparan vaatteista.”

Hän antoi sopimuksen ja rahaa. Muorin silmät kyyneltyivät siinä samassa ja hän vastasi:

”Ainahan minä olen sanonut, että herra luutnantti on hyvä ja kunnollinen herra – Jumala siunatkoon häntä, joka huolehtii lapsipoloisesta eikä unohda minuakaan. Eihän minun asiani ole oikeastaan kysellä, mutta viipyykö herra pitkään poissa?”

”Kyllä, minä viivyn pitkään.”

”Matkustaako herra luutnantti lainkaan Lidköpingin suuntaan?”

”Ehkä minä tapaan Saran piankin. – Hyvästi, Ulla-täti.”

”Voi, miten iloiseksi hän tulee. Jumala siunatkoon luutnanttia! Näytähän valoa, Lisa!”

Lisa otti kynttilän ja lähti ovelle, mutta kun Albert avasi oven, tuuli tunkeutui sisään ja kynttilä sammui. Albert jätti heidät samaan pimeyteen, missä oli heidät tavannutkin.

Hän lähti taas kotiin päin. Ajuri oli halukas jatkamaan, vaikka vähän mutisikin: ”Onpa lemmon ilma! – Seisomaanko meinaat jäädä, ryökäle? – Nyt se lyö kymmenen.” Hevonen oli sen sijaan haluton, vaikka vaikenikin kuin muuri. Enkhusgrändenillä se teki tenän ja kun sitä ei saatu monilla turhilla yrityksilläkään enää liikkeelle, Albertin oli noustava kyydistä, maksettava ajurille ja jatkettava matkaa jalan.

Monenlaisia ajatuksia kiersi hänen päässään omia teitään. Vain yksi oli pysyvä. Oli paettava huolia, jotka kasaantuivat hänen kannettavikseen. Albert ajatteli: ”Häntä minä en tahdo tavata, en voi tavata. Totta on että hän itse toivoi itselleen täyttä vapautta ja antoi minulle samanlaisen vapauden. Mutta millainen tapaamisesta nyt tulisikaan! Entä mitä se hyödyttäisi? Rakkautta en voi hänelle antaa. Minä tunnen kyllä sääliä häntä kohtaan, mutta miten voin osoittaa sitä? – Entä sitten tämä? Miksi hän heittäytyi syliini? Minä itse otin tuskin yhtään askelta. Samoin teki Sara! En kai minä olisi kiintynyt häneen muutoin kuin ohimennen ellei hän – – ? Kaikkialla mihin minä käännynkin tulee onnettomuutta ja kirousta. Minä olen vapaa, sillä teen heidät molemmat vain onnettomiksi. Enkö minä ole maksanut näistä onnettomista suhteista oman elämäni rauhalla? On kirottua miten viheliäisiin siteisiin ennakkoluulot kietovat ihmisen. Minä olen syytön, sillä enhän minä voinut luoda heidän onneaan. Tulokset ovat osoittaneet, että meidän taipumuksemme eivät sopineet yhteen. Mutta miten minä voisin olla vastuussa siitä? Se, joka istutti ihmisen sydämeen rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarpeen, istutti sinne myös halun vaatia kohdetta rakkaudelle. Minä en sitä kohdetta löytänyt. En voi sille mitään. Kohtalo, olosuhteet, sattuma sitoivat minut suhteisiin, joita inhoan. Niin, minä vihaan näitä siteitä. Minä olen vapaa; minun pitää paeta niitä. Paetako? Entä miten? On vain yksi ainoa tapa. Olen hukassa, minulla ei ole valinnan varaa – – ! Tästä asiat eivät voi mennä huonompaan suuntaan, huonompaa ei voi tulla kuin tämä jokapäiväinen piina.”

Albert tuli kotiin ja hiipi huoneeseensa mahdollisimman hiljaa, sillä hän näki että Celestinellä paloi vielä kynttilä. Hänkin sytytti kynttilän, katsoi samassa seinää vuoteen yläpuolella, missä pistoolit olivat ennen olleet ja huokaisi. Pieni puistatus kulki selässä. Oli aivan kuin hän olisi tuntenut jotain kylmää, jotain vastakkaista pistoolin lämpimälle henkäykselle. Totuus vaatii oikeutuksensa ja meidän on tunnustettava, että Albert otti ensi töikseen kauniista pullonpitimestä piirongilta hiotun pullon, jossa oli Kustaa III:n nimi kullatuilla kirjaimilla. Pullon sisältö oli yhtä läpinäkyvä kuin itse pullokin. Nyt on jo vaikea selvittää, oliko käsillä ryyppylasia; on kuitenkin varmaa, että Albert kaatoi juomalasin piripintaan ja joi noin kolmanneksen. Hän toisti ehkä saman tempun, koska lasi oli seuraavana aamuna yhä lipastolla, mutta siinä oli jäljellä vajaa kuudennes.

Mutta nyt Albert otti liivintaskustaan kultakellon, sormestaan melko kalliin kantasormuksen ja peilipöydän laatikosta jalokivin koristellun soljen. Hän taittoi ne kaikki paperiin ja työnsi paketin pieneen lasirasiaan, jonka kannessa oli hänen ja Saran nimet toisiinsa liitettyinä. Hän sinetöi rasian ja istuutui sitten kirjoittamaan. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, taittoi paperin pieneksi ja kirjoitti päälle: C. v. P. Lappusessa luki:

”Ystäväni Carl! Minä lähden matkalle enkä tiedä, milloin pääsen takaisin. Jätän tähän vähäisen omaisuuteni. Ellet sinä käytä sitä sen takuun maksamiseksi, johon olet minun puolestani mennyt, niin lähetä sinetöity lasirasia sisältöineen Lidköpingiin – tottahan tiedät – ja anna hänen täällä pitää muu. Voi hyvin! Älä kiroa minun muistoani. Jumala suokoon, että sinä saisit onnellisemman lopun kuin Sinun A.”

 

Sitten Albert keräsi monia kirjeitä ja muita papereita lipaston pikkulaatikoista, vei ne kaakeliuuniin ja sytytti palamaan. Kun liekki vielä leimahteli voimak­kaimmillaan, hän aukaisi pienen ruusunpunaisen paperin, katseli sen sisällä olevaa hiussuortuvaa, suuteli sitä hiljaa ja heitti sitten tuleen. Hän seisoi nopeasti loppuun palaneen tulen edessä muutaman minuutin ajatuksissaan tai ehkä ajattelematta mitään, lämmitteli käsiään vähäisessä lämmössä ja hieroi niitä yhteen jotenkin tyytyväisenä. Mutta pian ei näkynyt enää kipinääkään. Käsissä ei tuntunut enää yhtään lämpöä. Silloin hän tunsi uuden heikon väristyksen ja sanoi melko kovalla äänellä:

”Se on ohi. Aika on tullut.”

Hän otti päällystakkinsa ja juuri saatuaan sen päälleen hän kuuli hiljaisia askeleita ullakon portaista. Ovi avautui ja Celestine tuli huoneeseen. Hän oli puolipukeissaan, mutta päässä ja hartioilla oli iso villasaali.

”Anteeksi, Albert. Minä kuulin sinun puhuvan. Luulin että olet sairas. Mitä, lähdetkö vielä ulos?” – –

”Lähden”, Albert sanoi lyhyesti, meni pöydän luo ja keräsi kovia ja pehmeitä lyijykyniä, joita oli siinä hajallaan.

”Näin myöhäänkö, Albert?”

”Niin! Minun täytyy lähteä.”

”Albert, älä petä minua! Sinä olet ennenkin ollut öitä poissa. Miksi sinä et tahdo olla kotona, Albert, oman Celestinesi luona? Niin, sinähän olet väsynyt minuun. Sinä et enää viihdy minun luonani.” Kyyneleet tulvahtivat syvistä silmistä. ”Oma Albert, älä lähde pois! Älä hylkää minua!”

Celestine ojensi paljaat käsivartensa Albertia kohti. Saali oli pudonnut pään ja hartioiden yltä. Alta hohti niin valkeaa, pehmeää ja lämmintä. Hänen äänensä oli hyvin vetoava ja kyyneleet kiilsivät korkeina kaartuvien ja vikkelien silmäluomien reunoissa liikuttavina. Albert katsoi vain kerran Celestineen päin ja laski käsivartensa. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri, otti laukkunsa, työnsi siihen muutamia puhtaita paperiarkkeja ja sanoi:

”Minun täytyy mennä, Celestine kiltti. Minulla on töitä. On tehtävä kuva vainajasta. Hänet haudataan – – ”

”Mitä, kuolleestako? Oletko sinä yksin kuolleen kanssa – – ?”

”No älä nyt ole lapsellinen. Mene sinä vain ylös huoneeseesi. Minä näytän sinulle valoa, oma Celestine-parka.”

Hänen äänensä värähti hiukan kun hän sanoi viimeiset sanat. Celestine tuli hänen luokseen ja kietoi hienohipiäiset käsivartensa hänen kaulaansa.

”Albert kiltti! Tulethan sitten ylös luokseni kun palaat kotiin? Minä en tiedä mistä se johtuu, mutta en tahtoisi millään päästää sinua menemään tänä iltana.”

He seisoivat hetken näin, Celestine pää taivutettuna Albertin olkaa vasten ja Albert silmät kiinni. Vihdoin Albert toisti:

”Kas niin! Menehän nyt, oma Celestine.”

Samassa Albert painoi suudelman Celestinen huulille, meni lipaston luo ja otti kynttilän. Celestine katseli hänen jälkeensä ja kuivasi huulensa aivan kuin niihin olisi tarttunut jotain epämiellyttävää. Hän huomasi hiotun pullon ja lasin ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus. Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain löytämättä kuitenkaan oikeita sanoja. Sitten hän sanoi vain hiljaa ja ilman erityistä lämpöä:

”Hyvää yötä!”

Ennen kuin Albert ehti kynttilän kanssa portaaseen, Celestine oli jo hävinnyt ja Albert kuuli hänen lyövän ullakkokamarin oven kiinni aika kiivaasti. Albert kääntyi hitaasti. Hän pysähtyi ovensuuhun, heitti laukun lattialle, otti hattunsa ja työnsi kynttilän pesupöydän vesikannuun. Sitten hän astui huoneesta, lukitsi oven, työnsi avaimen taskuun ja lähti talosta numero l6.

 

Hamburger-Börsin tarjoilija oli ulkona portilla ja aikoi juuri sulkea sen, kun hän näki pitkääntakkiin ja hattuun pukeutuneen miehen tulevan jalan Regeringsgatanilta. Kun mies tuli eteisen valon piiriin ja kulki tarjoilijan ohi, tämä tunsi hänet Albertiksi ja tervehti. Albert vastasi pelkästään nyökkäämällä ja meni sisään. Etummaisessa huoneessa oikealla oli vielä asiakkaita ja tupakkahuoneessa oli meluisa seurue. Albert meni tarjoilupöydän luo, tilasi totin ja meni pieneen huoneeseen vastapäätä salin ovea, vaikka siellä olikin jo pimeää. Tarjoilija toi nopeasti kynttilän, mutta Albert sanoi vihaisesti:

”Vie se pois. En tarvitse sitä.”

Kun tilattu lasi oli tuotu, ei kestänyt kauankaan kun pikkuhuoneesta kuului hänen äänensä:

”Tarjoilija!”

”Niin?”

”Vielä lasillinen.”

Tarjoilijat katsoivat ihmeissään toisiinsa ja eräs heistä, sama kuin ensimmäisellä kerralla, lähti nopeasti täyttämään tilausta. Hän otti uuden lasin, sillä hänestä tuntui miltei pelottavalta lähteä pikkuhuoneeseen hakemaan vanhaa. Kun hän oli vienyt lasin, hän ehti tuskin palata takaisin saliin kun Albert jo tuli hänen perässään. Tarjoilija väistyi säikähtäneenä syrjään. Albert otti taskustaan kauniin punapohjaisen silkkinenäliinan, ojensi sen ja sanoi epäselvällä äänellä:

”Ota tämä ja maksa sinä lasit!”

Poika ei tahtonut ottaa liinaa vastaan. Albert pudotti sen lattialle ja lähti nopeasti ulos. Tarjoilijat näkivät hänen horjahtavan ovenpieltä vasten, mutta kenenkään ei tehnyt mieli nauraa. Tarjoilija, joka lähti päästämään häntä ulos, löi oven kiinni niin nopeasti kuin suinkin.

Viisi minuuttia myöhemmin rähjäinen, kehnosti pukeutunut mies rahjusti Norrbron yli ja katseli varovasti ympärilleen. Hän näki yksinäisen ihmisen lähestyvän Kustaa Aadolfin torin poikki ja pysähtyi. Myös toinen, jonka hän erotti nyt hattupäiseksi mieheksi, pysähtyi päästyään sillalle ja nojautui kaidetta vasten. Mutta hetkeä myöhemmin toinen lähti laskeutumaan portaita Rosenbadiin. Ryysyläinen katseli uteliaana kaiteen yli. Hän näki vieraan pysähtyvän portaiden tasanteelle. Kun tämä hetken kuluttua aikoi jatkaa matkaansa, tämä kaatui ja alkoi vieriä alas. Vieras näkyi tekevän pari kierähdystä edestakaisin alhaalla rantamuurilla. Sitten raskas rautaketju rämähti muurin reunaan ja vieras oli kadonnut.

Ryysyläinen juoksi sillan toiselle puolelle ja katsoi alas virtaan, mutta ei nähnyt mitään. Hän laskeutui hitaasti ja varovasti samat portaat. Alhaalla rantamuurilla oli hattu. Hän otti sen ja silitti kädellään. Se tuntui aika hienolta. Silloin hän otti oman resuisen reuhkansa, paiskasi sen vauhdilla virtaan ja pani löytämänsä hatun päähän. Hänen huuliltaan pääsi hidas, hirnahtava nauru ja hän mutisi tyytyväisenä: Sehän käy laatuun!

KERTOMUS MARI APPELBERGISTA.

ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN LUKU

”Ei, se ei käy laatuun,

sanoin mielessäni.”

 

On helppo nähdä, että Albertin Lidköpingistä lähdön jälkeisten kohtaloiden kirjaaja ei olisi päässyt niin lähelle totuutta kuin on päässyt ilman lukuisia uutteria tutkimuksia. Osan tiedoistaan hän on saanut poliisin selonteosta, joka laadittiin kun myöhemmin keväällä Skeppsholmenilla tuli esiin hukkuneen ruumis. Enimmät tietonsa hän on kylläkin saanut siniviitalta. Tämä esitti kirjallisessa muodossa tietonsa asioista, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen nimeään ei paljasteta ja että muut nimet Albertia lukuun ottamatta muutetaan tai merkitään pelkillä nimikirjaimilla hyvän asian puolesta toimineiden suojelemiseksi. Celestinen myöhemmistä kohtaloista hän sen sijaan vaikeni itsepintaisesti ja sanoi vain, että toisaalta hän ei tuntenut niitä ja toisaalta ne hänen tietääkseen olivat sen laatuisia, että hän mieluummin oli puhumatta niistä. Näin oli sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli aikaisemmin ollut erityisen kiintynyt kyseiseen ihmiseen.

Lukija tai rakastettava lukijatar – ehkä en voi toivoa useampaa kuin yhtä lukijatarta, jolle niin mielelläni haluaisin polvilleni langeten suositella itseäni ja teostani – päätelköön itse, kuinka paljon asia mahtoikaan kiihottaa uteliaisuuttani. Minä etsin Celestineä jokaisesta kohtaamastani kasvoiltaan kalpeasta ja mielenkiintoisesta naisesta, jolla oli tummat, syvät silmät. – Eräänä iltana kävin tietyssä talossa Ladugårdslandstorgetin varrella. Ohimennen sanottuna olen sitä mieltä, että käynti siellä on omiaan herättämään jokaisen homekorvankin oivalluskyvyn. Ainakin minulle kävi tietyssä mielessä niin. Sain näet kirkkaan ajatuksen ollessani kotimatkalla ja kulkiessani ohi Äpplet-kellarin, Melanderin kahvilan ja Kaarle XIII:n torin lyhtypylväiden – kaikki ne toivat mieleeni monia seikkoja. Muistin Ulla-tädin tunteneen Celestinen matamin. Juuri kun oikealla kädellä otsaani painaen seisoin siinä ihmettelemässä pääni yhdistelykykyä, sattui ajuri paikalle. Olikohan se ehkä sama ajuri, jonka kyydissä Albert oli ollut viimeisenä iltanaan? Saattaa ollakin, minä ajattelin, kömmin kiireesti rekeen ja hihkaisin yhtä vauhdikkaasti: ”Norrlandsgatanille!” Pääsin nopeasti tunnettuun leipomoon. Leipuri itse ei ollut kotona. Kun sitten kysyin oppipoika Paulusta, paikalle tuli kalpea ja vaaleatukkainen nuorukainen ja mittaili minua kysyvin katsein. Tarkkailin häntä tietyllä tavalla liikuttuneena ja vertailin hänen ulkonäköään siihen kuvaan, jonka olin muodostanut Albertista. Kesti hetken ennen kuin muistin oman asiani ja kysyin Ulla-tätiä. Hän asui nyt kaupungin etelälaidalla Tantossa. Mikään ei kuitenkaan voinut laannuttaa innostustani. Ykskaks olin taas reessä. Ajurini tuntui tuntevan kaupungin ja talot kuin minä pienen ullakkokamarini. Niinpä sainkin helposti selville Ulla-tädin asunnon. Maksoin ajurille ja menin sisään. Muori oli juuri laittamassa lihapullia, jotka aikoi myydä seuraavana päivänä. Aluksi hän oli aika sulkeutunut ja vierasti minua. Mutta kun vakuutin hänelle olevani Celestinen sukulainen, haetin pullon olutta ja avasin ison nuuskarasiani, hän aukaisi sanaisen arkkunsa. Kuuntelin sen rikkaita aarteita pitkälle yöhön asti. Hän toisti monta kertaa kertomuksensa kuluessa, että ”kukaan ei voi enää tietää missä se matami asustaa; sitä paitsi se oli yksinkertainen höppänä eikä tiennyt mitään.”

Seuraavaa kertomusta on näin ollen pidettävä Ulla-tädin kertomana, vaikka olenkin paikkaillut sen monia aukkoja eri tahoilta saamillani tiedoilla. Näissä kohdissa sen enempää kuin muuallakaan en ole tosin pystynyt jäljittelemään muorin erinomaista, eeppisesti viehättävää esitystä.

 

 

Ulla-tädin kertomus

 

Niin nähkääs, juttu on näin. Kun minä talvella vuosi takaperin, helmikuuhan se sillon oli, tulin kerran kotiapäin – minä asuin siihen aikaan niin kun nytkin täällä etelälaidalla ja siunattu päivä minulla oli ollutkin kun olin saanut kaikki lihapullani myydyksi – niin no, kun olin paraikaa menossa Timmermansgatanin kulmassa, niin siinä seinävierellä istuikin nuori nainen. Hän oli peittänyt kasvonsa molemmilla käsillä ja nojasi kyynärpäitä polviin. Juuri niin hän siinä istui – mutta yhtään hän ei itkenyt enkä minä myöskään kuullut että hän olisi valittanut tai huokaillut. Minä ajattelin itsekseni: tuon ihmisen täytyy olla kipeä – ja vaikka olenkin vanha ja köyhä niin minulla on sentään hyvä sydän lähimmäistä kohtaan. Sanotaanhan sitä Pyhässä Sanassakin että kaikki ihmiset ovat meidän lähimmäisiä. Kysyin sitten häneltä:

”Onko hän kipeä?”

Silloin hän katsoi minuun niin kauniilla silmillä että ne ihan loisti, vaikka olikin jo aika pimeätä. Mutta ei hän mitään muuta vastannut kun vaan otti pehmeällä kädellä minua varovasti käsivarresta. Kysyin sillon taas:

”Missä hän asuu?”

Sillon hänen kielen kantansa irtosi, niin kun sanassa sanotaan ja hän vastasi kauniisti ja sävyisästi:

”Minä – minä en asu nyt missään.”

”Mihin hän meinaa mennä yöksi?” kysyin minä. Minä näet tuumasin: ehkä se on joku onneton piikatyttö, joka on ajettu pois jonkun pikku virheen tähden. Kyllähän minä tiedän mitä ankara emäntä voi sanoa jos sillä on vielä nuori ja nätti piika. Minä siinä sitten tuumailin tähän tapaan: voihan se tyttöraasu nukkua minun pienessä murjussa. Ruokaakin hän saa kun Jumala antoi minulle tänään niin hyvät ansiot. Kun hän ei mitään vastannut, vaan alkoi katkerasti itkeä niin minä sanoin suoraan mitä olin tuumannut. Mutta sepäs oli näkemisen arvoista. Hän hyppäsi pystyyn ja otti minua kaulasta ja muiskautti vanhaa poskiluutani ja sanoi:

”Kiitos, kiltti muori. Jumala ei ole minua vielä kokonaan hylännyt kun hän lähetti luokseni noin hyvän ihmisen.”

Ja niin me sitten lähdimme yhtä matkaa kotiin minun luokse. Matkalla hän tahtoi auttaa minua korin kantamisessa, mutta tyhjähän se oli eikä paljon painanut. Ja kaiken kukkuraksi hänen jalkansa olivat niin heikot että minun piti taluttaa häntä ennen kun tänne päästiin.

Kun sitten pääsin kotiin ja sain tulen palamaan ja katsoin häntä kun hän istui siinä minun nojatuolissa – siihen minä näet vein hänet heti kun tultiin kotiin – niin näin että liian hienohan hän oli piiaksi. Hänellä oli ruskea leninki tiibettikankaasta vai miksi sitä sanotaan ja kaunis silkkihuivi kaulassa ja iso kaunis liina päässä ja tuolinkarmilla lepäävässä vasemman käden sormessa näin kaksi kultasormusta. Silloin minä pelästyin oikein kunnolla. En puhunut kyllä mitään, tuumasin vaan: Parasta on että hän saa rauhassa itkeä itkunsa – hän näet aina vaan itki – ehkä raukka on, niin minä tuumasin, joutunut riitaan miehensä tai vanhempiensa kanssa – minä en näet erottanut oliko hän rouva vai mamselli. Mutta kyllä se siitä huomiseksi taas järjestyy.

Kun minä ehdin sitten lämmittää pari lihapullaa ja hakea ulkoa kannun juotavaa niin pyysin että hän söisi vähän jotain lämmintä. Eihän ne surut ihmistä elätä. Hän kyllä väitti ettei ole nälkä, mutta lopuksi minä pakotin hänet pöytään. Kun hän sitten otti ison liinan päästään ja kävi pöytään lampun ääreen, niin silloin hänen nuoret kasvot näyttivät minusta niin tutuilta että en voinut olla sanomatta:

”Voi Luoja miten näköinen! – Miten sopii sanoa – – ? Mamselli vaiko neiti – – ?”

Hän hätkähti kun minä niin sanoin ja näytti melkein pelästyneeltä ja sanoi aika tuimasti:

”Sanokaa minua Mariksi. – Minun nimeni on Mari Appelberg.”

Mari Appelberg, minä rupesin tuumimaan. Sehän nyt on kumma. Enkä oikein tiennyt mitä ajatella. En tahtonut siinä illalla ruveta kyselemään kun hän näytti niin pelästyneeltä kun minä tahdoin tietää hänen nimensä ja säätynsä.

Seuraavana päivänä minä puhuin hänelle sävyisästi ja sain tietää että hän asui Högbergsgatanilla. Hän kertoi itkien että poliisi oli tahtonut viedä hänet vaikkei hän tiennyt mistä syystä ja että hän oli paennut kadulle kun oli kuullut että ne tulevat ja oli koko päivän kulkenut ympäriinsä jotta pääsisi kauas pois. Eikä hän nyt edes tiennyt missä osassa kaupunkia hän oikein olikaan.

Ennen kun minä lähdin myymään, hän otti esiliinansa pikkutaskusta jokusen setelin ja tarjosi minulle. Minä otin niistä sitten yhden riksin ja menin lähelle yhden kunnon rouvan luo ja ostin hänelle palan suklaatia ja hiukka maitoa. Sitten otin muutaman lastun ja hain esille kahvipannun ja se olikin ihan puhdas kun en ollut maistanut tippaakaan kahvia joulun jälkeen, niin totta kuin tässä seison (hän istui nojatuolissa). Minä lupasin hänelle että käyn kuulostelemassa mikä on tilanne Högbersgatanilla ja neuvoin häntä kantamaan surunsa kristityn tavoin ja lähdin ulos kori mukanani.

Siinä kun kuljin suluille minä tuumin yhtä ja toista. Kyllä sen täytyy takuulla olla hän. Olinhan minä nähnyt tytön jo ennenkin, ja miehen kuoleman jälkeen – herra kyllä tietää ketä minä tarkoitan eikä ole hyväksi mainita niitä sellaisia näin myöhään illalla – mitäs minun pitikään sanomani? Niin nähkääs, tyttö oli silloin kovin kipeä ja minä se valvoin hänen luonaan kahtena yönä. Sinne tuli silloin monta kertaa päivässä nuori upseerimies kyselemään miten hän jakselee. Matami se kertoi minulle, että hän antoi sille samalle upseerille kirjeen kuolleelta – Jumala antakoon hänelle rauhan! – Ja senkin kuulin että upseeri hankki hänelle toisen huoneen sitten kun hän oli taas terve, sillä vanhassa hän ei tahtonut enää asua. Se upseeri järjesti myös lapsen lastenkotiin, vaikka äidille oli kuulemma kovin vaikeata luopua lapsesta.

Siitä pitäen olen nähnyt hänet monet kerrat, vaikka aina hienona ja koreana kuin prinsessa. Ja harvoin olen nähnyt häntä kävelemässä, useimmiten vaan ajamassa. Aina minä olen kyllä tuntenut hänet, sillä hän katsoo eri lailla kun muut. No, no! minä ajattelin monta kertaa, se raukka lentää nyt kunnes polttaa siipensä. Enhän minä kellekään pahaa toivo, mutta niin on käynyt monelle muulle.

Kun minä pääsin siihen taloon Högbergsgatanille missä hän asui, niin menin keittiöön. Isäntäväen piialta sain kuulla että poliisi oli käynyt hänen asunnossaan ja vuokraisäntä oli nyt ottanut avaimen haltuunsa. Se piika ei oikein tuntunut tykkäävän hänestä, vaikka ei hän kai ollut mitään pahaakaan piialle tehnyt. Piika kertoi että hänen luonaan oli käynyt monia miehiä ja öisin oli kovasti hakattu porttiin ja ikkunaluukkuihin. Poliisit olivat sanoneet, että ei hänen nimensä ole Mari Appelberg. – Senhän minä tiesin jo vanhastaan! – Ne olivat sanoneet, että se oikea Mari Appelberg oli vienyt paljon rahaa joltain herralta Norrilla ja matkustanut Venäjälle väärällä passilla ja esiintynyt neitinä. Nyt hänet on lähetetty sieltäkin takaisin. Se piika kertoi vielä että poliisit olivat sanoneet, että joku suurvaras oli herraksi pukeutuneena käynyt monta kertaa siinä talossa. Siksi ne tahtoivat viedä hänet poliisiin.

Kun me siinä parastaikaa juttelimme, niin siihen tuli nuori tyttö ja oli kovin murheellisen näköinen ja kysyi eikö mamselli ollut vieläkään tullut. Minä kuulin että tyttö oli mamselli Marin apulainen. Silloin minä sanoin: ”Jos apulainen tulee mukaani niin hän saa tietää missä mamselli on.” Me juttelimme pitkään porttikäytävässä. Hän tunsi koko sen jutun. Se upseerismies oli vuokrannut huoneen Hornsgatanilta ja he olivat olleet hyvät ystävät. Vihdoin upseeri oli matkustanut pois ja oli ollut poissa puoli vuotta. Siihen aikaan hänestä oli tullut mamselli Marin apulainen ja mamselli oli usein ollut surullinen ja oli itkenyt. Sillon kukaan ei käynyt hänen luonaan, eräs vanha herra vaan, joka asui samassa talossa. Mutta yhtenä päivänä kun mamselli oli kaupungilla, tuli joku nuori upseeri kysymään neitiä. Herra varmaan käsittää nyt miten asiat oikein olivat. Se apulaisparka ei vaan käsittänyt. Hän oli mennyt sanomaan että ei siellä mitään neitiä asu, yksi mamselli vaan. Tyttö ei tiennyt edes hänen nimeään. Sillon se upseeri oli kysellyt tarkasti miltä mamselli näyttää ja näkynyt tunteneen hänet tarkasti. Kun mamselli oli illalla kotona ja se vanha herra istui hänen luonaan, niin joku poika tuli tuomaan kirjeen. Vanha herra otti kirjeen vastaan ja luki päällekirjotuksen. Silloin se herra tuli kalpeaksi kuin ruumis ja käski mamsellin sulkea oven ulompaan huoneeseen missä tyttö istui. Tyttö kuuli sinne miten mamselli kertoi itkien, että hänen äitinsä oli ollut neiti. Sitten tyttö ei ollut kuullut muuta ennen kun mamselli huusi kovaa: ”Minun isäni!” ja alkoi huutaa apua. Ja kun tyttö tuli huoneeseen, vanha herra makasi lattialla niin kun kuollut suu ja nenä veressä. Sillon tyttö juoksi hakemaan apua. Vanha herra oli kannettu asuntoonsa ja hän kuoli vielä sinä samana yönä. Mamselli muutti heti seuraavana päivänä Högbersgatanille ja siellä hän oli asunut yli vuoden. Mutta siitä lähtien mamselli oli aina surullinen kun hän oli tytön kanssa kahden ja usein hän käveli ympäriinsä huoneessa ja puhui yksikseen ja näytti toisinaan hiukan sekapäiseltä. Mutta tytölle hän oli aina kunnollinen ja lahjotti rahaa ja muuta.

Kaiken sen minä kuulin siltä tytöltä. Hän sanoi ettei ymmärrä koko juttua. Mutta minulla oli siitä omat tietoni. Minä pyysin että tyttö menee vuokraisännän luo ja pyytää mamsellin huoneen avaimen että saadaan hänen päällystakkinsa sieltä. Mutta vuokraisäntä oli sanonut: ”Minä en anna sitä kenellekään muulle kun mamsellille itselleen.”

Kun minä tulin illalla kotiin niin hän istui uunin vieressä huoneen nurkassa. ”Hyvää iltaa, mamselli”, minä sanoin, sillä neidiksi en tahtonut häntä sanoa, ”minä kävin mamsellin asunnolla, mutta isäntä ei anna avainta muille kun mamsellille itselleen. Huomenaamulla lähden mamsellin kanssa sinne.” Silloin hän katsoi minuun sen näköisenä että minä pelästyin kerta kaikkiaan. Eikä hän vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois ja katseli uunin taakse. Silloin minä huomasin ettei hänen laitansa ollut hyvin. Niin minä talutin hänet sänkyyn ja riisuin siinä – itse minä nukuin sen yön lattialla. Hän antoi minun tehdä itselleen niin kuin tahdoin.

Jonkun aikaa hän makasi hiljaa aloillaan. Mutta sitten hän alkoi puhua itekseen pikkupojastaan ja virrasta ja isästään. – Jumala minua sellaiselta varjelkoon. Tuntui niin kauhealta kun hän sanoi: ”Etkö sinä palele, pikku raukka? – Sinun isälläsi on lämmin virrassa. – – Mistä minä saatoin tietää että hän oli minun isäni? – – Voi! Voi! – Virta – vettä – antakaa vettä!”

Minä kiiruhdin antamaan vettä ja Jumala tietää, että lasiin putoili isoja kyyneleitä kun minä ojensin sen hänelle. Hetken hän pysyi vielä vaiti, mutta sitten hän alkoi taas puhua sekavia. Minä olin vallan ymmällä hänen kanssaan; mutta kun minulla oli vähän seljateetä ja hokmannin tippoja, niin tuumasin: ei sekään taida pahitteeksi olla. Ja niin minä keitin hänelle teetä ja annoin tippoja sen mukana. Pian hän alkoi hiota ja nukahti sitten aamupuolella.

Koko seuraavan päivän hän oli levollinen, mutta niin uuvuksissa, että minä en voinut jättää häntä yksin. Otin sitten hänen rahojaan ja ostin jotain pientä mitä tarvittiin. Aamupäivällä hän oli jo sen verran kunnossa että joi vähän lihalientä, jota minä olin keittänyt ja me juteltiin kauan hänen asioistaan. Minä neuvoin häntä että matkustaisi Örebrohun tai sinne päin ja hankkisi itselleen paikan. Mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi sitten itse että matkustaisi Gävleen. Mutta sitä ennen hänen piti myydä monenlaista tavaraa. Me siinä sovittiin että hän muuttaa siihen asti minun luo. Minä kun tunnen hyvin yhden rouvan, joka pitää vaatekojua Benicke-brinkenillä, niin lupasin huolehtia vaatteiden myynnistä.

Seuraavana päivänä me menimme yhdessä ulos. Kun hän kulki jonkun aikaa raittiissa ilmassa niin vähän kerrassaan hän näytti reippaammalta. Oli hän kyllä vielä kalvakas, mutta niin kaunis että kaikki vastaantulijat vaan toljottivat häntä. Minua oikein pelotti että hän panee sen pahakseen ja rupeaa taas suremaan. Mutta ei hän siitä näyttänyt välittävän, korjasi vaan kaunista liinaa päässään ja katseli käsiään niin kuin olisi hävennyt kun ei ollut hansikkaita. Minä neuvoin miten hän pääsee helpoimmin omaan kotiinsa. Itse minä aioin mennä Södermalmstorgetille hakemaan kantajan ja niin me erosimme.

 

Tässä kohdin naapurin eukko tuli käymään Ulla-tädin luo ja hänen kertomuksensa keskeytyi. Tunnustan että juuri sillä hetkellä keskeytys ei lainkaan miellyttänyt minua. Toivoin näet kertomuksen päättyvän ja odottelin syystäkin jo selvyyttä siihen, miten tämä kertomus liittyi Celestinen kohtaloon. Minulla oli tosin omat aavistukseni, mutta ne eivät olleet mitenkään varmoja ja niitä saattoi täysin verrata Ferrando Brunon käsitykseen siitä ihmelähteestä, johon enkeli Mikael niin armollisesti ja ovelasti pyysi häntä katsomaan. Hillitäkseni tavatonta uteliaisuuttani edes jossain määrin kävin istumaan horjuvan pöydän ääreen, levitin muistikirjani lihamurekelautasen ja kaljakannun väliin ja aloin kirjoittaa kuulemaani muistiin. En juuri häiriintynyt muorien jutellessa halkokuormasta, jonka he aikoivat yhdessä ostaa seuraavana päivänä. Enemmän minua häiritsi omien ajatusteni kulku tai pikemminkin niiden harhailu. Minä mietin: entä jos se on hän? – Miten merkillinen hänen elämänsä silloin olisikaan! Entä kuka voisi sanoa hänen toimineen väärin? Hän olisi silloin joutunut tuhoon aatteen tähden – toden vai väärän, samantekevää. Sillä kukapa tässä maailmassa ratkaisisi mikä on totta ja mikä valhetta? Minusta tuntui kylläkin siltä, että aatteen totuus on mitattava sillä kohtalolla, johon sen toteuttaminen johtaa. Sillä sanottakoon mitä tahansa, niin maailman meno on kokonaisuutena sangen järjellistä; ainakin on vaikea löytää mitään sen järjellisempää. Olisi näet vähintäänkin kummallista, jos jotain järjellisempää olisi olemassa, eikä meidän Herramme olisi päässyt siitä perille tai jos hän olisi keksinyt järjellisemmän maailmanjärjestyksen, eikä olisi toteuttanut sitä. Voisi tosin olla sitäkin mieltä, että meidän maapallomme kuuluu kaikkein kehnoimpiin ja että jollakin toisella planeetalla kaikki sujuu paljon viisaammin ja oikeudenmukaisemmin. Silloin olisi vain vahinko, että lukuisat maailmanparantajat, joiden suunnitelmat ovat menneet savuna ilmaan, niin kuin on tapana sanoa, eivät ole syntyneet esimerkiksi kuussa. Mutta jos planeettojen Luoja onkin ehkä nähnyt hyväksi tehdä yhden planeetan taivaallisen viisauden akatemiaksi ja toisen hullujenhuoneeksi, niin ei ole mitään ymmärrettävää syytä, miksi meidän ihmisten pitäisi löytää paikkamme juuri hullujenhuoneesta ja kaiken lisäksi meitä itseämme asiassa lainkaan kuulematta, vaikka luonnoltamme ilmetysti sovimme molempien planeettojen asukkaiksi. Siinä tapauksessa on myös perusteltua, että meiltä ei paljon vaaditakaan. Vaikka kaikki tämä olisi tottakin, on silti varminta suhtautua asiaan viileästi. Onhan näet selvää, että hullujen puhuessa on kaikkein hulluin se, joka luulee yksin olevansa viisas. Jos joku näin ollen sanoo: ”Tässä on teille keino, joka tekee teidät viisaiksi, hyveellisiksi ja onnellisiksi, mutta minä tiedän, että se ei teitä auta, sillä olette liian sekapäisiä käsittääksenne sen suuren arvon”, niin hän voisi yhtä hyvin sanoa: ”Minun keinossani on se ainoa vika, että se ei kelpaa.” Ei auta sanoa: ”Teidän lapsenlapsenlapsenlapsenne ovat varmasti viisaampia ja ymmärtävät käyttää sitä keinoa.” Yhtä hyvin voisi näet toivoa: Voi kun olisin syntynyt kuussa!

En osaa varmasti sanoa mihin ajatuskulkuni olisivat vielä voineet johtaa. Juuri kun minä käsi sydämellä ja varmaankin surkean näköisenä huokasin: onko minun jätettävä kaikki kauniit, joskin toteutettaviksi kelpaamattomat suunnitelmani tänne Ulla-tädin kamariin, niin Ulla-täti itse seisoikin edessäni ja sanoi vahvistukseksi: ”Herra saa nyt kuulla lisää.”

Minä hätkähdin. Hän jatkoi:

 

Mihin minä jäinkään? No, niinhän se oli! Minun piti silloin mennä Södermalmstorgetille hakemaan kantajaa. Mutta ei niitä sieltä saanut. Ja niin sitä täytyi mennä Tyska brinkenille asti. Siinä kului tietysti aikaa ennen kun minä sain asiani hoidetuksi ja pahaksi onneksi menin tulomatkalla vielä Benicke-brinkenin kautta kun aioin samalla kertaa puhua sen vaatekojun pitäjän kanssa. Eikä minun iässä liikuta enää kovin vikkelästi ja sillä rouvallakin oli paljon puhumista ja kysymistä.

Kun minä sitten tullessa ehdin kaupungintalolle ja aloin kavuta ylös Göthgatanin mäkeä, niin sitä alas tuli suuri joukko ihmisiä ja kun minä rupesin katsomaan, niin mamselli se siinä kulki joukon edessä – kyllähän minä tunsin hyvin sen kauniin liinan, joka oli ollut hänellä päässä. On totinen tosi että minun vanhat jalkani alkoivat täristä niin että en päässyt enää askeltakaan eteenpäin. Kun he tulivat lähemmäksi, niin minä näin että hänellä oli päällystakki yllä ja kaksi ilkeätä – kaikella kunnioituksella sanottuna – poliisia piteli häntä käsistä, jotka pistivät hihansuista. Ei hänellä nytkään ollut hansikkaita. Ne melkein raahasivat häntä, sillä hän jaksoi tuskin liikuttaa jalkojaan ja pää roikkui toisella olalla. Kun hän tuli sille kohdalle missä minä seisoin, hän katsoi minuun. Siinä vasta oli katse, se meni minulle luihin ja ytimiin! Silloin minä sain voimat takasin ja lähdin seuraamaan muitten mukana ja sanoin hänelle: ”Älkää pelätkö, mamselli, eivät ne tee teille mitään pahaa, tehän olette syytön.” Silloin hän taas katsoi minuun aivan kun kiittäisi siitä että minä lohdutin. Se raukka ei varmaan jaksanut puhua. Ja poliiseille minä sanoin: ”Eikö herrat näe että mamselli on kipeä? Älkää viekö niin nopeasti.” Kyllähän minä tiesin että niille pitää olla kohtelias. Ja ne alkoivatkin kulkea hitaammin.

Mutta kun me tultiin sitten punaiselle sululle niin siinä oli sellainen tungos, että niitten täytyi pysähtyä. Kun minä siinä seisoin itkemässä niin siihen tuli yksi herra, joka pysähtyi minun eteeni. Hänellä oli komea sininen turkki ja hieno hattu päässä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa ennen. Hänellä on kauniit kasvot ja vilkkaat silmät, käkkärä tukka ja ohuet huulet ja hän on joku rehtori tai lehtori vai miksi niitä sanotaan. Hän kysyi siinä minulta:

”Ketä ne tuolla vievät?”

”Yhtä mamselliparkaa, joka ei ole tehnyt mitään pahaa”, minä vastasin. Siihen hän sanoi:

”Mamselliako? – Eikö hän ole neiti, Celest – – ?”

Mutta minä en enää kuunnellut. Sillä ne olivat jo vieneet hänet – –

 

Minäkään en kuunnellut enää. Heitin setelin Ulla-tädille ja kiiruhdin pois, sillä olin kuullut riittävästi.

Illuusioni olivat kadonneet. Tunsin sen selvästi vaeltaessani murheellisena ja mietteissäni kotiin pitkin pimeitä ja tyhjiä katuja. Ei, se ei käy laatuun! sanoin mielessäni.

Sitten jatkoin: olet ehkä liian heikko. Joku vahvempi sielu ei ehkä tuntisi ja ajattelisi kuten sinä. Ajatukseni siirtyivät tahtomattani siihen mieheen, joka oli puhunut Ulla-tädille punaisella sululla. Minä ajattelin: hän ei sanonut mitään asiasta. Mutta olikohan hänen kasvoiltaan luettavissa: ”Käy laatuun?”

 

 

Vertailu