12. toukokuuta 1852.
Kuka paljon surua nähnyt voi täällä sanoa seisseensä tällaisen haudan ääressä? Ei kukaan, ei varmasti kukaan tässä maassa. Emmehän ole ennen nähneet sellaisen elämänuran kehittymistä ja täyttymistä kuin katsoessamme tätä miestä, jonka kylmenneelle tomulle nyt jätämme jäähyväiset. Sellaista menetystä, jota hänen toimintansa menettäminen merkitsee, ei kukaan mies tässä maassa ole kokenut. Eikä hänen jälkeensä elävien joukossa ole ketään toista Suomen miestä, jonka poismeno olisi yhtä pahoin lamauttanut toiveemme.
Millainen siis oli hänen elämänsä suuri arvo meille?
Hän eli tieteelle! Monet ovat eläneet ja elävät tuollaista elämää, vaikkakin vain harvat yhtä täydellisesti sille omistautuen. Hänen tieteellinen toimintansa oli suurenmoista ja laaja-alaista; se tähtäsi ylimpään päämäärään, jonka hänen tieteenalansa voi itselleen asettaa. Vain harvat voivat tavoitella tuollaista päämäärää, vielä harvemmat saavuttavat sen. Me kaikki tunnemme ne uhraukset, joilla hän oli varmistanut itselleen, että hän saavuttaisi päämääränsä, ja saanut meidät vakuuttumaan siitä. Kaikki tämä kohoaa tavallista ihmiselämää korkeammalle tasolle. Toki muutkin kuin Castrén ovat yltäneet sinne.
Sisäinen oivallus oli kuitenkin johdattanut hänet tielle, jolla kiinnostus tieteelliseen tutkimukseen yhdistyi isänmaanrakkauteen ja jolla jokainen hänen saavuttamansa edistysaskel oli askel kohti Suomen tulevaisuutta. Hänen tieteellinen innostuksensa ei ollut ns. kosmopoliittisuutta, joka jättää sydämen tyhjäksi ja kylmäksi ja opettaa tieteenharjoittajan viihtymään missä ilmapiirissä tahansa. Hänen innostuksensa imi ravintonsa isänmaan mullasta kuten kasvit, jotka muualla kuin kotoisen taivaansa alla kuihtuvat ja kuolevat. Köyhyytemme keskeltä hän oli löytänyt jalokiven, jonka hänen kättensä työ nosti paikalleen maailman suurenmoisimpien joukkoon, yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi kuin ne. Hän halusi hankkia meidän kielellemme, meidän heimomme vähäiselle, unohdetulle kielelle aseman, jossa se puhuisi tasa-arvoisesti maailman sivistyneimpien kansojen kielten kanssa. Tätä työtä hän teki yksin, vailla vertaa meidän joukossamme, kohtaamatta ulkomaalaista kilpailijaa. Hänen valloittamansa kenttä kuului yksin hänelle. Ei ole olemassa, ei täällä eikä muualla, ketään sellaista miestä, joka voisi jatkaa hänen työtään siitä, mihin se häneltä jäi kesken. Hän löysi tämän kentän toiminnalleen – hän yksin keksi ajatuksen opettaa maailmalle jotakin, jonka vain suomalainen voi sille opettaa – siinä oli hänen neroutensa!
Niinpä hänen neroutensa siis yhdistyi hänen isänmaanrakkauteensa. Tämä rakkaus johti hänen askeleensa uralle, jota hän sangen rohkeasti kulki. Se sitoi hänen tutkimuksensa Suomen heimon kieliin ja kohtaloihin. Tällainen alttius tuottaa väistämättä tuloksia; ja hänelle sen tuloksena oli hänen näköpiiriinsä vähitellen kohoava suurenmoinen tieteellinen päämäärä. Tietämys Suomen heimon kielistä ja vaiheista ei enää ollut hänen tutkimustyönsä päätepiste eikä tämän tietämyksen esittäminen maailmalle hänen perimmäinen tavoitteensa. Hän halusi käyttää sitä välineenään korjatakseen perinteisiä vääriä käsityksiä kielitieteestä yleensä sekä historiasta. Hän ei siis pelkästään halunnut antaa Suomen heimolle sen oikeata paikkaa kansojen suuressa perheessä, vaan ponnistella hankkiakseen suomalaisen nimelle ensi kerran itsenäisen sijan tieteiden historiassa.
Tätä hän halusi. Toteuttaakseen tahtonsa hän tarvitsi vain pitempää elämänkaarta. Kaitselmus päätti olla suomatta sitä hänelle.
Ihminen ei voi kokea syvemmin murheellista kohtaloa.
Näemme elämän, jonka täyttivät uurastus ja rasitukset ja uhraukset, joiden veroisia tuskin monikaan tieteenharjoittaja on elämässään kokenut. Näemme sen tuloksen: tietämyksen varannon, joka tarvitsisi vain saattaa tieteelliseen muotoon, ja syvällisesti ajatellun periaatteen, jonka mukaisesti tämän muodon olisi pitänyt rakentua. Ja näemme nyt – järjestävän ja hahmottavan hengen asuinsijan kuoleman kylmentämänä, lamaantuneena sen käden, jonka piti viedä työ päätökseen. Missä on se sydän, joka ei murehdi tätä kohtaloa, suuren ja jalon elämän osittaista valumista hukkaan, sikäli kuin ihmissilmin asioita arvioida voi.
Järkyttyäksemme tästä kohtalosta sielumme syvyyksiä myöten ei todellakaan tarvita sitä tietoa, että se on meitä, meidän isänmaatamme kohdannut onnettomuus, vaikka tästä syystä olemmekin lähimpiä surijoita. Ja taivas tietäköön, että tähän kohtaloon sisältyy vielä muuan syvää tuskaa tuottava oka.
Kaitselmuksen päätökset ovat tutkimattomat. Ihmisen viisaus ei kykene aavistamaan, mitä teitä Jumala ihmiskuntaa ja kansoja johdattaa. Mutta jos Suomen mies paneutuu koko sielullaan työhön isänmaansa kielen ja kirjallisuuden, yleensä Suomen kansakunnan tulevaisuuden hyväksi, millaisen varmuuden tästä tulevaisuudesta hänelle tarjoaa menneisyyden tarkastelu ja katseen kohdistaminen nykyisyyteen? Onko elossa ketään, jonka rinnassa varma tietoisuus, kuolemankin yli kantava luja luottamus kertoo, että tuo aika on tulossa? Tuollainen luottamus olisi jo enemmän kuin toivo – se olisi todiste. Myöntävä vastaus olisi onneksi. Mutta pelkään – kukaan ei vastaa – Ei ole ketään!
Saattoiko tällaista luottamusta sitten olla hänellä, tuossa sydämessä, jossa noin vahva rakkaus eli? – Ei, suomalainen isänmaa! Sinun jaloimmat poikasi astelevat maaperälläsi surun raskauttama katse alas painettuna, ja kun heidät peitetään poveesi, on vain ennestään murtunut sydän murtunut.
Hän kävi tätä taistelua, hän kantoi tämänkin kohtalon miehekkäästi, urheasti. Hän ei nähnyt lopputulosta, hänellä ei ollut luottamusta sen saavuttamiseen. Mutta hän teki sen, mihin sydän häntä kehotti, sen, minkä hän koki velvollisuudekseen.
Hänen taistelunsa on päättynyt. Tämä päätöskin oli sellainen koettelemus, että itsekäs kaipauksemme vaietkoon, toivottakaamme hänelle haudan rauhan onnea.
Ja lohdutukseksemme hän jätti meille sen, minkä aikaansaaminen hänelle suotiin, ja jalon esimerkkinsä seurattavaksi –
Hänen hautansa ääressä mieltämme painavaa raskasta tunnetta keventäköön myös se, että hänen elämänkaarensa viimeinen vaihe soi hänelle puhdasta inhimillistä iloa tarjoavan levähdyspaikan. Olkoon siunattu se nuori sydän, joka tämän hänelle soi. Häntä, nuorta vaimoa, lohduttakoon se, että hänen kanssaan suree koko kansa, että tämä hänen kanssaan kunnioittaa ja siunaa poismenneen muistoa.
J. V. S.
