1:nen Kirje

Oi – Äiti luonto lahjoitti sinulle sydämen, joka on jaloille tunteille avoin. Valheet eivät tahraa nuoria huuliasi, mielesi täyttävät vain lapsen viattomat ajatukset, sinä kavahdat sitä, minkä tunnet olevan väärin, ja kohdatessasi kurjuutta kauniit silmäsi kostuvat myötätunnosta ja ojennat auttavan kätesi.

Onko siis elämäsi jalon ihmisen, jalon naisen elämää? Katselet kukkaa, jota rakastat, sen nupun rauhaisaa puhkeamista, sen viattoman punertavaa väriä, sen tajuamatonta rakkautta valoon ja sen iloista kasvua, kun auringon elähdyttävän lämmin sädevuo sitä ympäröi. ”Tuollaista on oma elämäni!” sinä huokaat, ja lisäät ehkä murheisen aavistuksen ihmiselämän vakavuudesta: ”tuon kaltainen suloinen kuolema, ennen kuin talvi pakottaa suojautumaan koleudelta ja ilottomuudelta!” – Mutta sinun elämäsi ei ole kukan elämä. Uudet halut lietsovat rinnan levottomuutta. Sinä rakastat yksinäisyyttä ja hiljaisia unelmia, mutta silti pakenet niitä ja haluat hilpeässä maailman kuhinassa nauttia siitä mistä muut näyttävät nauttivan – mutta palaat sieltä sydän tyhjänä ja kaivaten jotakin muuta, kuin mitä maailmalla oli tarita.