Johanna Lovisa Snellmanilta

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio 4.11.1849

 

Rakastettu Puolisoni! 

 

Istun täällä yksikseni ja murehdin, ja olen ihan tietämätön, miten Sinä elämäni Rakkaus, oikein voit, ja missä olet, sillä nyt sinä olisit jo ehtinyt kirjottaa minulle, jos kaikki olisi tavallisesti, mutta Luoja tietää mitä on voinut sattua.

Minä olen oikein murheissani, ja jos saan odottaa vielä Tiistain yli joudun suunniltani, minä en pääse eroon kaiken maailman kauheista ajatuksista, mutta, saan lohtua Korkeimmalta, ehkä kaikki on mennyt hyvin, vaikka Sinä et ole kerinnyt kirjoittamaan, mutta suurta huolta minä kuitenkin olen tuntenut.

Pikku Hanna oli Schmidteillä ja tuli juuri nyt kotiin, miten ihana sentään on omistaa tuommoinen pieni Olento, hän tuli heti ja ojensi pikku kätensä minua kohti, ja kysy, oliko minulla ollut ikävä, häntä ja olinko minä itkenyt, nyt minulla oli tosiaan ollutkin ikävä häntä ja juuri nyt minulle teki kovin hyvää kun hän paijasi minua, kun istuin murehtimassa, ja en tahtonut päästä irti ajatuksesta, että sinulle ehkä oli sattunut jotain.

Niin mitä minä oikein teen, jos sinä vaikka olet sairas, tai Luoja tietää mitä, minä en tohdi enään ajatella sitä.

Pyydän Sinua Rakas Mieheni, älä koskaan lähde pois luotani, meidän ei pidä erota, ennen kuin se on Jumalan tahto, silloin täytyy kestää ja yrittää niin hyvin kuin voi, olla tyytyväinen. Kumpi meistä sitten joutuu kestämään sen raskaan koettelemuksen.

Näen sinut edessäni niin hyvänä ja ystävällisenä, silloin kun toisen kerran tulit, ja olit unohtanut jotakin, nyt olisin niin, niin onnellinen jos saisin levätä rinnallasi, tai mieluiten jos tietäisin, että minulle on vielä se suotu, en ikänä usko, että Sinä rakastat minua puoliksikaan niin paljon, sillä minä pidän sinusta niin hirveästi. Tänään on suuret päättäjäistanssiaiset, mutta minua ei tosiaankaan huvittanut olla sielä, pelkkien iloisten ihmisten joukossa, kun sieluni oli niin murheissa, mutta kohta olen taas iloinen, kun saan silmiini pari riviä Sinulta, ja Luoja antakoon etten joudu odottamaan pidemmäs kuin Tiistaihin.

Tytöt pukeutuivat täällä ja voit uskoa että siinä minulla oli hommaa, Calle olisi myös tahtonut päästä päättäjäisjuhliin, kun sielä oli paljon muitakin Poikia, ja ensin Tytöt lupasivat ottaa hänet mukaan, hevosella, niin että en ole huolissani. Calle on ollut kiltti, hänestä sinun ei tarvitse huolehtia. Maisteri Therman oli täällä yhtenä päivänä, hän sanoi kysyneensä Maist. Henritziukselta, miten läksyjen laita oli, ja Henritzius sanoi, että kaikki oli mennyt tasaista uomaa. Minäkin pyydän Callea aina lukemaan vielä enemmän kuin silloin kun sinä olet kotona, ja hän näkyy yrittävän kovasti. Hanna on terve ja iloinen, Pikku Poju taas vähän kränä, niin kuin silloin kun sinä läksit, hänellä on taas yksi hammas tulossa. Hänestä sinun ei tarvitse olla huolissa, sillä hän ei ole yhtään kipeä, vain vähäsen kränä. Hän ottaa jo itse pari askelta, ja toivon että hän kävelee aivan kunnolla, kun sinä tulet.

Lokakuun viimmeisenä tuli palvelus Tyttö, Iisalmesta, Hänen Isänsä oli saattamassa, hän on Iisalmessa Puuseppänä, tuntui olevan kunnon mies ja Tyttö on myös iloinen ja kiltti, aika nuori hän on, mutta melkein yhtä iso kuin se edellinen. Isä sanoi että tulee vielä Joulu aikaan, heittämään hyvästit, samoin kuin hänen Äitinsä, hän toivoi kovasti että olisimme Tyttöön, tyytyväisiä monta vuotta. On minulla toinenkin Tyttö, joka on palvellut Bygdeneillä kaksi Vuotta, mutta lukutaidottomuuden takia hänen täytyy nyt olla itsekseen, jotta olisi keväällä vapaa rippikoulun aikaan. Minä puhuin rouva Bygdenin kanssa, hän piti tytöstä.

Aina vaan palaa ajatus, että joku onnettomuus on sattunut minun Rakkaalle, sydämmen pohjasta Rakastetulle Miehelleni, kumpa saisin jolta kulta kuulla jotakin sinusta, ehkä joku on tänään saanut kirjeitä Helsingistä. Täytyy toivoa että huominen päivä tuo lohdun. Nyt minä menen maate, ja ajattelen sitä ihanaa aikaa, kun me Luojan avulla taas tapaamme, ja sitten en enää ikänä päästä sinua lähtemään meidän luotamme. Luulen myös että sitä kiintyy vuosi vuodelta enemmän, sillä koskaan minulla ei ole ollut niin suurta ikävää kuin nyt.

Christina joka oli meillä palveluksessa, sai viimme yönä pikkuisen, ja kuoli sitten päivällä. Se koski minuun kovasti. Luulen että sekin sai minut murheelliseksi. Näkemiin Rakas Puolisoni, kumpa tämä kirje tavoittaisi Sinut, Terveenä ja tyytyväisenä, sitä toivoo

Sinun Jeanettesi

 

 

 

 

Vertailu