Frankfurt am Main 16.8.1847
Pikkuiseni, rakas Muoriseni
Pelkään että minä viime kirjeessäni unohdin mainita sekä paikan että päivän. Kirjoitinkin sen kyllä suurella kiireellä ja suurella ilolla kirjeaarteestani – Leipzigissa 14. elokuuta. Olen kaiken kaikkiaan Helsingistä lähdön jälkeen kirjoittanut Riiasta, Berliinistä, Dresdenistä ja Leipzigista; ja koska olen aina itse vienyt kirjeen postiin, toivon, että ne ovat asianmukaisesti saapuneet pikku Vaimoni käsiin. Molemmat viime kirjeet olivat vailla matkakuvausta. Niinpä se seuraa tässä. Mutta karttaa sinä kyllä tarvitset, pikkuiseni. Kun tulen kotiin, käymme yhdessä läpi paremman kartan, jonka tuon muassani.
–––––
Berliini on, kuten Sinä tiedät, Preussin suuri pääkaupunki. Tämä valtio on yksi monista, joiksi Saksa on pirstoutunut. Tämä jakautuminen alkoi siten, että germaaninen (saksalainen) heimo valitsi sotaa varten ylimmän päällikön ja hänen alaisensa; ja kun tämä heimo aikaa myöten valloitti uusia maita, jokainen sai oman osuutensa, jonka he sitten jakoivat sotureidensa kesken. Saksalaiset hallitsivat Kristuksen syntymästä asti omaa maataan. Mutta vasta kun heistä tuli kristittyjä 600–800 vuotta jKr. he saivat vuodesta 800 omat keisarinsa, alaistensa pikkuruhtinaiden valitsemat, joista tuli keisarin ”vasalleja” ja joilla puolestaan oli omat vasallinsa, ritarit, joiden vasalleja olivat myöhemmät maaorjat, talonpojat. Keisarinvaali suoritettiin pitkään täällä Frankfurtissa, jonka eräässä vanhassa rakennuksessa vieläkin on näytteillä vaalisali. Koko tätä hallitsemistapaa nimitettiin feodaalisysteemiksi tai feodaalivallaksi. Se vallitsi myös Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa. Italiassa on yhäkin monta pientä valtiota. Englannissa on feodaaliajan jäänteenä yhäkin rikas aateli, joka omistaa melkein kaiken maan. Mutta Espanjassa ja varsinkin Ranskassa feodaaliherrat syöksi vallasta kuningas, joka otti yksinvallan. Kun Saksan vaaliruhtinaat kävivät yhtä mahtavammiksi, he eivät enää piitanneet keisarista. Talonpojista tehtiin maaorjia, ritareista tuli riistäjiä ja ruhtinaista yksinvaltiaita. Yksi tällainen oli vaaliruhtinas Brandenburgissa, jossa Berliini sijaitsee. Hänen valtansa laajeni, kun hän Lutherin ilmaantumisen jälkeen (1517) siirtyi tämän oppiin, ja oli siksi kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648) ruotsalaisten puolella, joiden kuningas Kustaa Aadolf Suuri saapui Saksaan auttamaan uskonveljiään katolista keisaria ja muita katolisia ruhtinaita vastaan, jotka yrittivät tukahduttaa Luterilaista oppia. Silloin ruotsalaisten voittoisan taistelun jälkeen nimittäin Brandenburgin vaaliruhtinas sai osia Pommerista ja Puolasta ja varsinaisesta Preussista. Yksi heistä otti noin 100 vuotta myöhemmin kuninkaan tittelin. Fredrik II (vuoden 1740 jälkeen), jota myös Ainoaksi kutsuttiin, lisäsi vielä valtakuntaan Schleesian, ison osan Puolaa. Hän oli suuri sankari ja myös kansansa hyvä taloudenhoitaja. Kustaa Aadolf oli myös suuri sotapäällikkö, mutta vielä jalompi mieleltään. Lopulta Preussi sai lisää uusia maita v. 1814–15, kun Napoleon ja ranskalaiset, jotka olivat vallanneet osan Saksaa ja pienentäneet Preussin valtakuntaa, kärsivät taas tappion Venäjän, Englannin, Preussin ja Itävallan yhdistyneitä voimia vastaan. Osan uudesta maasta, Westfalenista (ynnä Münsterin kaupungin ja Reinin maakunnan), näet siis kartalla erillään muusta valtakunnasta. Voisitko kuvitella, että Suomi ei ole kovin paljon pienempi kuin tämä valtakunta. Mutta Preussissa on 16 miljoonaa asukasta, kun meidän maassamme on vain puolitoista. On vaikea sanoa, mikä on tehnyt Preussista 200 vuodessa suuren valtakunnan, jollei syynä ole saksalaisten tarve kuulua suureen valtioon eikä olla jaettuna monen moniin, voimattomiin pikkuvaltioihin. Voisi sanoa, että tämä valtio on mahtavin saksalainen valtio. Sillä Itävaltaan, joka on suurempi, kuuluu monta ei-saksalaista maata: Unkari, Böömi, Lombardia jne. Tämän vuoksi Preussikin on tärkeämpi kuin se muuten olisi; ja sen täytyy ylläpitää suuria sotavoimia. Puolet kaikista Kruunun tuloista menee armeijalle. Jokainen 18–45 -vuotias mies on sotilas. Mutta vain 18–21 -vuotiaat ovat vakituisessa palveluksessa rauhan aikana, 21–24 -vuotiailla on parin viikon harjoitukset vuosittain. Ensin mainitut palvelevat 3 vuotta ja palaavat sitten ammatteihinsa. Ainoastaan opintoja harjoittavat pääsevät yhdellä vuodella. Sota- ja hätätilan vallitessa kaikki joutuvat palvelukseen. Se on hienoa!
Nykyiseen kuninkaaseen ei olla kovin tyytyväisiä. Täällä näet havitellaan uskonnonvapautta (vapautta kuulua mihin kirkkoon tahansa), täydellistä oppimisvapautta ja painovapautta ja perustuslakia, ts. lakia, joka poistaa hallitukselta vallan laatia lakeja yksinään, ja sälyttää sen kansan valitsemille edustajille, jollaisista muodostuvat esim. Englannin ”Parlamentti”, Ranskan ”Kamarit” ja Ruotsin Valtiopäivät. Mutta kuningas ei suostu siihen. Tänä vuonna hän on kylläkin kutsunut koolle ”säädyt”, osasta valituista edustajista, mutta antanut niille vain oikeuden antaa hyviä neuvoja, kun niiltä kysytään, ja esittämään anomuksia. Tästähän on nykyisin puhuttu paljon kirjoissa ja sanomalehdissä.
Nyt olet varmaan kuullut tarpeeksi politiikkaa. Siispä muihin asioihin. Neljänä iltana olen ollut näytöksissä. Yhtenä kävin katsomassa draamaa (ts. vakavaa näytelmää, jossa on onnellinen loppu): ”Venetsian kauppias”, kirjoittanut Shakespeare (äännä Schäkspir), englantilainen kirjailija n. vuodelta 1600, paras, mitä on koskaan ollut. Toisen kerran kuuntelin tunnettua oopperaa (vakava laulu- ja musiikkinäytelmä): ”Taika-ampuja”, säveltänyt Saksalainen Carl Maria von Weber, joka kuoli 10–12 vuotta sitten. Kolmannen esityksen, koomisen oopperan: ”Rykmentin Morsian”, säveltänyt suosittu italialainen säveltäjä Donizetti, mikä kappale on tullut muotiin Jenny Lindin avulla, näin vain osittain, koska kävin puhumassa junakonduktöörin kanssa rakkaista kirjeistä Hampurissa. Neljäs esitys oli merkityksetön kappale, jollaisia esitetään Wienissä. Siinä kerrottiin peruukkimaakarista, jonka lumosi ja jota vietteli haltiatar; sellainen hyvä tai paha keijuolento, joista saduissa kerrotaan. Peruukkimaakari huiputti lopulta itselleen keijun taikasauvan, jolla hän teki monta ihmeellistä temppua, ja järjesti itsensä vapaaksi antamalla sen takaisin. Täällä on kolme teatteria. Yhdessä esitetään oopperoita. Viime Berliinin käyntini jälkeen se paloi ja on nyt uudistettu kullankimalteiseksi. Toisessa esitetään isompia näytelmiä, ja kolmannessa milloin mitättömyyksiä, milloin parempia, sekä oopperoita että näytelmiä. – Yhtenä iltana olin Prof. Micheletin luona, jonka rouva lähetti terveisiä. – Unohdin myös kertoa, että konsuli Böringh Tallinnassa kohotti Sinulle Champagne-maljan. – Tutustuin myös erääseen pietarilaiseen luutnanttiin, jonka sisaret aikovat perustaa pensionaatin Kuopioon. Osoita heille huomaavaisuutta, Kultaseni, jos mitenkään voit.
Tälläkin kertaa kävin katsomassa kovin kuuluisaa Gropiuksen ns. Dioramaa. Siinä astutaan pieneen kammioon, jonka kaksi seinää ovat esirippujen peitossa. Kun ne kohotetaan, avautuu näkymä suureen saliin, jonka vastapäisellä seinällä näkyy vain yksi suuri maalaus, mutta muita seiniä, kattoa tai lattiaa ei näy. Katosta lankeaa valo värillisten lasien läpi, joiden kautta syntyy päivänpaiste, aamu- ja iltarusko, hämärä ja kuutamo. Tällä lailla näytetään maisema tai suurten kirkkojen sisus, ja illuusio on niin voimakas, että kuvittelee näkevänsä todellisuutta. Jos esillä on kirkko, kellot kutsuvat hämärissä iltarukoukseen. Kynttilät sytytetään, ja urkujen soidessa juhlallisesti esiin vaeltaa kulkue sytytetyin soihduin. Tämä saadaan aikaan siten, että taulun alareuna on kaksinkertainen, ja kun etummainen osa vähitellen poistetaan, ihmishahmot tulevat esiin, ja samaan aikaan taaemman kuvan kynttilöitä ja soihtuja esittävät kohdat ovat läpikuultavia ja niitä valaistaan taulun takaa. Kun tällä lailla saa näkyviinsä yhä isompia hahmoja ja kirkkaampaa soihdunkajoa, tuntuu, että kulkue lähestyy. Se on erinomaisen kaunista.
Längmanin toivomuksesta asuimme täällä isossa hotellissa. Sellaisen edessä seisoo kultakaluunainen portieeri, ovenvartija. Hän soittaa kelloaan, ulos säntää Oberkellner, ylimmäinen palvelija, kääntää vaunun astinlaudan alas, avaa oven ja auttaa laskeutumaan. Sitten isäntä toivottaa tervetulleeksi, ilmoittaa huoneen numeron, ja toinen palvelija on jo paikalla opastamassa ja kantamassa palttoota, samoin renki kantamassa matkalaukkuja. Yhtäkkiä siinä ollaan suurta herraa, palvelushenget ympärillä. Kohta ilmaantuu vielä siivoojatar tuomaan raikasta pesuvettä. Jo eteinen on korea, siinä on suuri kello, jossa on ilmapuntari ja lämpömittari, kaupungin kartta jne. Portaat on vahattu, kiiltäviä kaidepuita tukevat valurautaiset kultakoristeiset pylväät. Portaikon ikkunoissa on lasimaalauksia, Rafaëlin jäljennöksiä, jotka ovat maksaneet erinäisiä satoja ruplia, ja käytävien päässä on suuria kauniita öljymaalauksia. Huoneissa kaikki on mahonkia, vaatekaapit, kirjoituspöydät, lipastot, uhkeat sohvat ja tuolit. Vuoteen ja sohvan edessä on kauniita mattoja. Tässä hotellissa on 60–70 huonetta. Leipzigissa oli 100 ja frankfurtilaisessa missä asuin oli 112 huonetta matkalaisille. Mutta nämä viimeksi mainitut eivät olleet ensi luokan hotelleja, kuten tämä Berliinissä. Täällä asuisi jo mukavasti vaikka eteisessä, sekä kauniissa kerroskäytävissä, joissa on suuria öljyvärimaalauksia, Aurora, toivon Jumalatar jne. Huoneiden ikkunoiden edessä on auringolta suojaavat markiisit, kuten Kellgrenillä. Lisäksi tietenkin kierrekaihtimet ja verhot. Mainitsen sivumennen seikan, joka näissä maissa tekee ikkunat viehättäviksi. Ne nimittäin avautuvat huoneeseen päin, niinpä ulkoseinällä on usein kukkaruukkuteline. Kaikkialla on kirjavia kellonnyörejä. Eri soitoilla saapuu palvelija, renki tai piika, viimeksi mainittu tosin hoitaa vain pesuvedet, vuoteensijauksen ja siivouksen. Päivälliselle soitetaan isompaa kelloa, täällä klo 4 ip. Alakerrassa on sali, suurempi kuin voimistelusali; toisella pitkällä sivulla suuret kirkonikkunat ja värikkäät verhot kullattuine hapsuineen, toisella yhtä monta ja isoa peiliä, kuin ikkunaa, kehykset ja koristeet kullattuja (peilit tosin 15–20 eri lasilevystä), takaseinää peittävät korkeat ruukkukasvit ja kukat, ja niiden edessä pieni valurautainen suihkulähde, kultakaloja on maalattu pohjaan johon vesi ryöppyää. Tällaisessa huoneessa on kukkasin koristettu ruokapöytä, joka vesikarahvin kupeessa on jäävati. Alempana on tarjoilupöytä jota peittää puhdas liina. Keittoa jaetaan hopeakulhosta, jokaiselle vieraalle on pari hopeahaarukkaa ja iso ja pieni lusikka, ja kun tarjoillaan Champagnea tai muuta kalliimpaa viiniä, se tuodaan esiin kauniissa jäillä täytetyssä hopeakulhossa. Joka voitasetilla on voin ympärillä pari jääpalaa. Tarjolla on yleensä 12–15 ruokalajia, lukematta mukaan että valita voi kahdesta keitosta, paistista jne. ynnä erilaisista salaateista ja hedelmistä. Tällainen päivällinen maksaa kaksi ruplaa hengeltä. Viiniä on otettava aina, eikä tietenkään kehnointa. Mutta saa ottaa puolikkaankin pullon. Isäntä istuu pöydän toisessa päässä ja tarkkailee vieraiden toiveita ja katseita. Oberkellner tarjoilee, ja muut tarjoilijat häärivät ja hyörivät tai seisovat tuolin takana, sukat ja kengät jalassa ja servietti käsivarrella. Me olimme Berliinissä viikon. Minä söin talossa vain neljä päivällistä – enkä yhtään illallista. Mutta viikko siellä maksoi yksin minulta 40 ruplaa ja 7 ruplaa juomarahoja – Längmanilta vielä enemmän. Sängyissä on joustinpatjat alla, ja päällimmäisenä upeat jouhipatjat. Jopa täällä missä nyt asun, on vuode erinomainen, ja vuodemattoa peittää osittain oravannahka, jotta jaloissa tuntuisi oikein mukavalta. Muu täällä on kyllä korutonta.
–––––
Berliini sijaitsee hiekkapitoisella tasangolla, jolle ihmisten uurastus on kuitenkin synnyttänyt melkoista viljelystä. Ja kaupungin pääkatu sisältää Kuopion torin kokoisen aukion, jossa on nelinkertaiset rivistöt vanhoja suuria lehmuksia ja talorivien editse kulkee leveitä katuja, ja suunnilleen kolme kertaa pitempiä kuin Kuopion pisimmät kadut. Sen varrella ovat komeimmat rakennukset, molemmin puolin kokonainen rivi suuria palatseja. Katu on kuuluisa ”Unter den Linden”. Sillä on monta poikkikatua, yksi niistä lähes 4 virstan pituinen. Pääkadun toisessa päässä kohoaa suuri muurattu kaupunginportti, jossa on viisi läpikäytävää, ja sen ulkopuolella hyvin iso puisto. Ja sen toisella laidalla on kauniita puistokatuja, joita reunustavat kauniit talot, ja niiden edessä uhkeita puutarhoja, ja lukuisat parvekkeet ovat täynnä ruukkukasveja. Täällä on myös paljon yleisiä puutarhoja, joissa esitetään iltaisin musiikkia. Koko kaupunki valaistaan kaasulla, kadut ja osa taloista – mainitsemani hotellin eteinen, portaat, käytävät ja ruokasalikin. Näin on laita kaikissa suurissa kaupungeissa täällä. Kivihiiltä kuumennetaan (se on hiililaji, jota louhitaan maasta ja vuorista) rauta-astioissa, ja siitä kehittyy höyryä (ilmantapaista tai kaasua), joka palaa, kun se sytytetään, hyvin kauniilla liekillä, ja sitä johdetaan maanalaisissa rautaputkissa kaikkien kaupunginosien lyhtyihin.
–––––
Ympäristöltään Berliiniä kauniimpi on Dresden. Se on Saksin pääkaupunki, Saksi oli ennen samanlainen vaaliruhtinaskunta kuin Brandenburg, mutta sen hallitsijat sata vuotta sitten olivat Puolan kuninkaita ja käyttävät sen aikaista titteliä. Koska kuningas oli Napoleonin puolella, maa paloiteltiin vuonna 1814 ja siinä on nyt vain 1 600 000 asukasta, ts. vähän enemmän kuin Suomessa. Mutta kun Suomen pinta-ala on yli 3 tuhatta neliöpeninkulmaa (sivuiltaan peninkulman pituisia neliöitä), se on Saksissa vain 272. Jos jakaa
272/1 600 000/ tulee Saksille = 5 800
3 300/1 500 000/ Suomi = 450 asukasta joka neliöpeninkulmalle. Niinpä Saksi on noin 11 kertaa viljellympi ja asutumpi kuin Suomi. Jos meidän maamme joskus saavuttaisi sellaisen viljelyn, siellä pitäisi olla 16 ½ miljoonaa ihmistä. Ilmasto ja maaperä kuitenkin estävät sellaisen viljelyn. Jopa puolet väkimäärästä tekisi Suomesta jo suuren maan.
Tässä on puhe saksalaisista tai geograafisista peninkulmista, joita meidän ruotsalaiseen peninkulmaamme mahtuu 1 ½. Kuvittele siis mielessäsi maa, jossa ei voi siirtyä mihinkään suuntaan neljää virstaa, ei edes Kelloniemeen asti, kohtaamatta kaupunkia, joka on suurempi kuin Kuopio, (noin 3 tuhatta asukasta), niin saat käsityksen, miltä Saksi näyttää. Esim. Leipzigin ja Hallen ympärillä on monen peninkulman mittaisia tasankoja, silmänkantamattomiin, joiden joka soppi on viljelty. Puita näkee vain teiden puistokujilla ja puutarhoissa. Dresdenin tienoilla sitä vastoin on kukkuloita ja laaksoja, ja ensin mainituilla kauniita tammi-, pyökki-, saarnimetsiköitä ja muita, meillä harvinaisia lehtipuita. Mäntyä ja kuustakin on, mutta vähän.
Täällä tehdään työtä uuraasti, mutta se ei ole kovin raskasta, koska sitä hoitaa monta käsiparia. Mutta kyllä hävettää, kun näkee miten ahkeria kaikki ihmiset täällä ovat. Sinä pikkuinen et varmaan ole kovin tarkkaan miettinyt, mitä hyötyä ylettömästä aherruksesta on. Mutta ajattelepa, minkä työn on vaatinut se, että ihmiset on muutettu verenhimoisista, hillittömistä, raaoista villeistä näiksi valistuneiksi, rauhallisiksi kansalaisiksi, jotka toimivat oikein silkasta vakaumuksesta, ja kunnioittavat tietoa ja totuutta elämän korkeimpina hyvyyksinä. Miten moni hikikarpalo onkaan kostuttanut tätä maata, ennen kuin se muuttui salomaasta puutarhaksi, kuinka monet verivirrat, ennen kuin turvallisuus ja laillinen järjestys saivat vankan sijan, kuinka monta valvottua yötä, ennen kuin viisaat lait saatiin kirjoitetuiksi ja laadituiksi, ennen kuin sekä Jumalan sana että ihmisen tieto olivat kaikkien tavoitettavissa, kuten täällä nyt ovat. Ennen Lutherin aikaa saivat esim. vain papit lukea hepreaksi (Vanha testamentti) ja kreikaksi (Uusi testamentti) tai latinaksi kirjoitettua Raamattua. Hän käänsi sen saksaksi. Sitten se käännettiin maailman kaikille kielille. Ennen n. vuotta 1400 oli harva ihminen nähnytkään kirjaa, koska tuolloin oli vain käsinkirjoitettuja kirjoja. Siitä lähtien kun Gutenberg keksi tavan painaa kirjoja, on taitoa jatkuvasti parannettu, ja nykyisin yksin Saksassa painetaan noin 10 tuhatta kirjoitusta joka vuosi, jokaista vähintään 500 kappaletta, s.o. 5 miljoonaa kirjaa vuodessa. Lisäksi sanomalehtiä miljoonia numeroita. Niinpä joka tönössä on nyt lukemista. Kun oivaltaa, miten paljon vaivaa ihmiskunnan jalostaminen on maksanut, ja miten hyvät ja jalot ihmiset ovat sen eteen työskennelleet, kukin omassa kaupungissaan, niin väkisinkin arastuttaa nauttia hedelmiä heidän työstään, heidän uhrauksistaan, usein heidän kärsimyksestään ja ennenaikaisesta kuolemastaan, panematta itse tikkua ristiin heidän työnsä loppuun saattamiseksi ja jotta jälkeen tuleville jäisi jotakin hyvää.
Tämä kansa tuntee juuri näin, ja siksi kaikki uurastavat ja ahertavat. Aamuvarhaisesta kello 7:ään illalla ihmiset eivät suo itselleen juuri lainkaan lepoa. Mutta sitten kukin mieluusti laittautuu kuntoon ja lähtee kävelylle tai puutarhaan, kovimman talven aikana johonkin suureen salonkiin, jossa esitetään musiikkia, tai teatteriin. Puistokonsertin sisäänpääsy maksaa tavallisesti 3 hopeakopeekkaa. Pienen iltapalan ja olutta voi saada 20 hopeakopeekalla. Mutta pienissä porvaristaloissa syödään illallinen kotona, ja nautitaan vain olutta tai kahvia 6 hopeakopeekalla hengeltä. Suurperheissä ei ole tähän varaa joka ilta; mutta silloin otetaan lapset mukaan kävelylle ja istutaan katselemassa heidän leikkejään. Pikkulapsiakin kuljetetaan iltaisin ulkona, eikä äiti ujostele kaikkien nähden nostaa lasta rinnoilleen, peittona vain päähuivin kulma. Minä olen usein leperrellyt noille pikkuisille, Hannan ikäisille. Mutta on myös raskasta nähdä muita omiensa keskellä, kun itse on yksin. Kaikki, kaikki muistuttaa minua Teistä. Mitä tahansa näenkin, ajattelen aina Sinun iloasi, jos olisit mukana; ja miten hauskaa minusta olisi näyttää ja selittää Sinulle kaikkea, jos vain olisit kiltti ja tahtoisit oppia. Minun oma hupini ei totisesti ole mitään siihen verrattuna.
Tämä kirje tosiaan hävettää minua. Mutta näethän, että se on kirjoitettu eri hetkinä, useimmiten hyvin väsyneenä – ja Frankfurtissa kovin huonolla musteella, joka ei tahdo kuivua, ja täydestä mustepullosta, josta syntyy tahroja – ja tämä jälkimmäinen taas musteella joka on kuin vettä. Kuumuus on ollut sietämätöntä, yli 30º (astetta) Reaumurin (Råmyrin) asteikolla, so. 37 ½º Celciusta, auringossa, 27 astetta Celciusta varjossa. Näet molemmat asteikot lämpömittarista ikkunani ulkopuolella. Tällaisella helteellä juokseminen väsyttää, ja käsi vapisee, kun kirjoittaa. Pöydätkin ovat matalat ja tuolit korkeat.
Paitsi että Dresdenin ympäristössä on kukkuloita ja metsiä, keskellä kaupunkia virtaa myös Elbe-joki, yhtä leveä kuin järvi Tuhkaniemen ja Karstenin maatilan välissä, mikä lisää seudun viehätystä. Myös Berliinin halki virtaa Spree-joki, mutta se on kovin pieni ja lisäksi makasiinien kätkemä. Dresdenissä sitä vastoin toista joenparrasta myöten kulkee varmaan 10–20 kyynärää korkea kivimuuri, joka on paikoin torin levyinen ja jota kauniit puut varjostavat (nimi on Brühlin terassi.). Täällä liikuskelee ihmisiä joka ilta, syö jäätelöä sievän konditorian edessä tai nauttii voileipiä ja olutta kahvisalongissa tai sen ulkopuolella, missä useimpina iltoina soitetaan hyvää musiikkia. Pimeinäkin iltoina, kun rantamien ja pitkien korkeiden laiturien kaasuliekit heijastuvat veteen, täällä on kaunista. Joka puolella on lisäksi kauniita puistokujia ja varsinkin kastanjaistutuksia. Dresdenissä on lisäksi hienoja kokoelmia. Galleriassa on peräti 2 000 taulua. Täällä on myös kokoelma kipsijäljennöksiä useimmista menneiden aikojen ja monista nykyajan kuvanveistoksista ym. kokoelmia: kirjasto, vaskipiirroksia, muinaisjäännöksiä yms. Onpa nähtävillä myös kokoelma timantteja, jalokivitöitä, kultaa ja hopeaa ja muita kalleuksia. Minä näin tällä kertaa vain Taulugallerian ja kipsijäljennöskokoelman, ensiksi mainitun joka päivä Dresdenissä ollessani.
Samainen vaaliruhtinas August II, josta tuli Puolan kuningas ja joka tämän vuoksi kääntyi katoliseen uskoon, vaikka saksilaiset ovat luterilaisia, laski myös perustan näille kokoelmille. Nythän ne ovat hienot olemassa; mutta tuolloin ne vaativat kansan hikeä ja vaivaa. Samainen August eli myös ylellisesti ja kantoi siksi suuria veroja. Ranskan kuninkaiden esimerkin mukaan, joista varsinkin Ludvig XIV (kuoli 1714) ja hänen seuraajansa Ludvig XV olivat kevytmielisiä, jälkimmäinen vajonnut paheisiin, Saksankin ruhtinaat halusivat ylvästellä ylellisillä ja kevytmielisillä elämäntavoilla, tuhlaten siten kansan omaisuutta. August II ylitti kaikki muut. Yksi hänen rakastajattaristaan oli kuuluisa kaunotar Aurora Königsmark. Kun Ruotsin urhea Kaarle 12. karkotti hänet Puolasta, hän lähetti Auroran hieromaan rauhaa. Mutta kuten sanotaan laulussa ”Kuningas Kaarle nuori sankari” jne.
”Högbarmad, smärt gullhårig / En ny Aurora kom/ Från hjelten tjuguårig / Hon vände ohörd om.”
[Povi korkeena, kultaisin kiharoin / saapui uusi Aurora / Kaksikymmenvuotias sankari ei / hälle korvaansa kallista.]
Noista kahdestatuhannesta maalauksesta en ole edes vilkaissut läheskään kaikkia. Täällä pitää, kuten olen myös tehnyt, tutustua parhaisiin ja tutkia päivittäin ainoastaan niitä. Minä tunsin edelliskerrasta kaiken niin hyvin, että minun tarvitsi vain valita, mitä halusin nähdä. Niinpä olen nyt päässyt suunnilleen niin pitkälle, että tunnen parhaiden mestarien työt ja pystyn jokseenkin varmasti arvioimaan, mikä kuuluu mihinkin koulukuntaan, joista asiantuntijat erottavat pari tusinaa niiden lisäksi, joita olen edellä maininnut.
Olen varma, että Sinun mielestäsi maalauksia tutkitaan pelkän huvin vuoksi. Mutta katsos pikkuiseni: jos kuvaisi vaikka kauneinta naista, minkä luonto on luonut, olisi hänen kauneutensa mitäänsanomatonta, jollei sitä elähdyttäisi kaunis sielu. Ja nythän jokainen asia luonnossa on tietyssä mielessä epätäydellinen. Et löydä yhtäkään puuta, yhtäkään kukkaa, joka olisi lajissaan niin täydellisen kaunis, ettei ainutkaan oksa olisi alaston ja käppyräinen, ainutkaan terälehti kurtistunut tai epämuotoinen. Näin on laita myös ihmisen luonnollisen hahmon. Ja miten paljon epätäydellisempi onkaan jokainen ihminen henkisesti. Siksi taiteilija, runoilija, kuvanveistäjä, maalari, säveltäjä yrittää luoda kauneimman sielun kaikkein kauneimpaan ulkoiseen olemukseen, ylipäätään sisällyttää mahdollisimman suuren henkisen merkityksen kaikkeen, mitä hän luo, ja yrittää samoin tehdä ulkomuodon sisäisen hengen arvoiseksi. Siksi maisemamaalauksissa esim. on aina jokin ihmisryhmä, joitakin rakennuksia tai muu ihmiskäden jälki, joka antaa maisemalle oman merkityksen. Mutta lisäksi myös kalliot, puut jne. ovat sillä tavoin aseteltuja ja muotoiltuja, että niiden sommitelmasta syntyy kaikkialla jotakin kaunista. Luonnossa ei ole näin. Täysin villi maisema ei vedä läheskään vertoja yhtä kauniille, jossa lisäksi on ihmiskäden jälki, ja elämää ja liikettä. Ja luonnossa on tavallisesti kauniin rinnalla jotakin rumaa ja häiritsevää, jota toivoisi pois; mutta jota taiteilija ei asetakaan esille. Siksi sanotaan, että taiteilija pyrkii kohti Ideaalia, so. sen kaiken korkeinta muotoa, mitä voidaan sanoa kauniiksi. Hän ilmaisee siten maallisessa muodossa, sanalla tai sävelellä korvalle, taululla tai veistoksella silmälle, jotakin ylimaallista, henkistä. Niinpä sanotaankin oikeutetusti, että taide, samoin kuin uskonnollinen tunne sekä tietoisuus henkisyydestä ylipäätään, kohottaa ihmisen sielun ajallisuudesta iäisyyteen.
Jos Sinä luet jotakin kaunista, kuulet kaunista musiikkia, tai tutkistelet Madonnaa kamarisi seinällä, tunnet aina olosi hartaaksi, ainakin hetken verran vapautuneeksi tyytymättömyydestä, ärtymyksestä, kaikista pienistä arjen ajatuksista. Siksi taidetta onkin kaikkialla käytetty kirkon hyväksi, koristeltu se kuvin ja tauluin ja toimitettu Jumalanpalveluksia lukemalla runoja, soittamalla ja laulamalla.
Ja jotta ymmärtäisi, mitä kaunotaide on, tulee varsinkin pitää mielessä, että, vaikka taiteilijan täytyy esittää ajatuksensa kuvin, jotka hän on lainannut luonnosta, niin hän antaa näille kuville korkeampaa kauneutta ja korkeampaa merkitystä kuin niillä luonnostaan on. Katso tarkkaan pikku Madonnaasi ja hänen lastaan, niin huomaat, että yhäkin voit kuvitella ja tulkita, mitä hyvää ja jaloa heidän hahmoissaan piilee. Tarkoitan että: kuva ilmaisee niin paljon, että on aina syytä tulkita sen merkitystä entistä paremmin. Mutta niin paljon sisäistä sielua et voi löytää kestään elävästä ihmisestä.
Jopa muotokuvan tulee olla tällä tavoin idealisoitu. So. vaikka se on näköinen, sen pitää ilmaista henkilön luonnetta ylemmällä tasolla, kuin hänen omat kasvonsa. Sillä ihmisen kasvonpiirteitä vääntävät lakkaamatta mielenliikkeet tai välinpitämättömyys yms. Ainoastaan hetkellä jolloin ihminen ajattelee ja toimii jaloimmin, voi esim. jalon ihmisen sielu edes jotenkin ilmetä hänen kasvoillaan. Mutta todellinen maalari, joka ei tietenkään ole todistamassa tällaisia hetkiä, tietää aivan itsestään, miltä henkilö näyttää, kun hänen todellinen luonteensa on näkyvillä, ja osaa myös kuvata sen. Tästä huomaat, etteivät dagerrotypiamuotokuvat voi olla kelvollisia. Yhtälailla ovat ne muotokuvat, joita olet nähnyt kuvernöörin luona, pelkkiä töherryksiä.
Nyt Sinä kulta Pieni ajattelet, että on toki ikävää, ettet Sinä ole saanut nähdä kauniita taideteoksia. Mutta silloinpa unohdat, että Sinulla on niitä hyllyssäsi, Schillerin, Runebergin, Stagneliuksen kirjoissa. Ja jos olet kiltti ja soitat ja laulat vähäsen, voit Sinäkin nauttia monista taideteoksista. Vakuutan Sinulle, että taulujen ja kuvienkin tutkiminen vaatii paljon ahkeruutta. Moni, niin, useimmat, laukkaavat gallerioissa, saamatta tuijottamisestaan mitään hyötyä. Kaunista taulua täytyy tutkia kuin kirjaa, jos aikoo ymmärtää jotakin sen kauneudesta ja merkityksestä. Samoin on runo luettava useasti, jotta ymmärtäisi ja käsittäisi, miten kaunis se on, ja jalostuisi sen jalosta hengestä.
Mutta nyt palaan matkaani. Berliinistä jatkoin rautatiellä – Wittenbergiin, jossa Luther asui Yliopiston opettajana, herttuakuntien Anhalt Dessaun (17 neliöpeninkulmaa, 60 tuhatta asukasta) ja Anhalt Cöthenin (15 neliöpeninkulmaa, 40 tuhatta asukasta) halki, eli siis molemmat yhteensä tuskin enempää kuin suunnilleen 1/3 (?) Kuopion läänistä, mutta neljä kertaa niin monta asukasta, molempien pääkaupunkien ohi Halleen (jälleen Preussissa) ja Leipzigiin, yhteensä 20 Ruotsin peninkulmaa 7 ½ tunnissa. Seuraavana päivänä, 5. elokuuta, matkustin Dresdeniin jälleen rautatiellä, 10 peninkulmaa 3 tunnissa. Sieltä olisin lähtenyt 10:ntenä, mutta odotin levottomana Sinun kirjeitäsi 13:een, jolloin palasin Leipzigiin. Sieltä 14:ntenä Hallen, Weissenfelsin ohi (jonne Kustaa Aadolfin ruumis, kun hän oli kaatunut lähistöllä Lützenissa, vietiin), Weimariin, Suurherttuakunta Saksin Weimarin pääkaupunkiin (27 neliöpeninkulmaa, 250 tuhatta asukasta). Täällä elivät aikanaan Saksan suurimmat runoilijat, Goethe, Schiller, Herder, Wieland, ja täällä ovat heidän talonsa, hautansa ja muut muistomerkkinsä. Läheisellä Jenan Yliopistolla asui samoihin aikoihin joukko huomattavia miehiä, ja pieni valtio oli tuolloin Saksan kuuluisin – (suunnilleen vuodesta 1770 vuoteen 1810). Täältä 15. ohi Erfurtin (taas Preussissa), Gothan, toisen saksilaisen herttuakunnan pääkaupungin, Eisenachiin, kaupunkiin joka puolestaan kuuluu Weimarin Suurherttuakuntaan. Koko tämä matka Leipzigista, 15 peninkulmaa, vei 4 ½ tuntia. Eisenachista matkataan postivaunuilla vaaliruhtinaskunta Hessenin (pääkaupunki Cassel) ja Baijerin Kuningaskunnan pikku sakaroiden läpi Frankfurt am Mainiin, vapaaseen kaupunkivaltioon, jossa on 60 tuhatta asukasta, pienellä maa-alueella lisäksi noin 5 tuhatta. Tänne saavuin 16. elokuuta klo 7 ap. 16 peninkulman öisen postivaunumatkan jälkeen.
Täällä minun piti seisahtaa, hankkiakseni uuden takin, uudet liivit jne. Sillä semmoiset ovat täällä halpoja. Ja nyt Sinun ukkosi on äärimmäisen nykytyylinen, on ruudulliset housut, samanlaiset liivit jotka ulottuvat edestä pitkälle vatsan päälle, vankkatekoinen takki, nappikengät ja uusi hattu – onpa myös uusi ruudullinen kaulahuivi. Mutta saat nähdä, että kaikki noudattaa hyvää makua, on tummaa ja vakavamielistä.
Huomattavinta mitä täällä näin oli ilmapallo. Piirroksista näit että se on kirjava. Pallo on nimittäin tehty erivärisistä silkkikankaista. Kangas saadaan ilmatiiviiksi vernissalla. Sitten pallo täytetään vetykaasulla, samanlaisella ilmalla joka palaa Papan tupakansytyttimessä. Tämä ilmalaatu on paljon kevyempää kuin tavallinen (atmosfäärinen) ilma, joka muodostuu enimmäkseen hapesta ja typestä. Kun pallo on poikkileikkaukseltaan yhtä korkea kuin kuvernöörin talo katonharjaan, niin ymmärrät, että se on melko iso pallo. Kevyempi ilmalaji pyrkii ylöspäin, aivan samoin kuin kevyet ilmakuplat raskaassa vedessä, ja kun pallo on iso, se kannattaa enemmän kuin suurehko laiva. Pallon ympärillä on vahvojen lankojen verkko. Sen alareuna päättyy paksuihin köysiin, jotka on kiinnitetty käsivarren paksuiseen tynnyrinvanteeseen, ja tämän alapuolella riippuu gondoli, eräänlainen vene. Ilmapurjehtija, englantilainen Green (lue Grin) istui itse, sikäli kuin näin, vanteella, frakki ja hattu yllään. Tämä oli hänen 164. matkansa. Gondolin kummassakin päässä istui eräs toinen englantilainen, aika peloissaan, ja yksi reipas poika, kievarinpitäjän poika Frankfurtista. Kun pallo päästettiin irti, musiikki kaiutti jylisevän tervehdyksen, 20 tuhatta katsojaa hurrasi, Green heilutti hyvästiksi hattuaan ja muut kaksi lippujaan. Näky oli sanomattoman kaunis. Pallo kohosi niin tasaisesti ja hienosti. Sitten se pysähtyi ehkä kahdentuhannen jalan korkeuteen. Mutta silloin Green heitti ulos 3 tai 4 pientä hiekkasäkkiä, jotka olivat painolastina, ja pallo kohosi taas. Ehkä korkeimmillaan 7–8 tuhatta jalkaa, ts. 16–18 kertaa niin korkealle kuin Puijon vuori. Kymmenen minuutin kuluttua ihmisiä ei enää erottanut. Suunnilleen tunnin päästä pallo laskeutui taas. Tuuli oli tänä aikana kuljettanut sitä Reinin suuntaan 1 Ruotsin peninkulman. Lähtö tapahtui klo 7 ip. Klo 2 yöllä ilmapurjehtijat olivat taas ehjin nahoin Frankfurtissa. Minä ajattelin: olisipa tuo hauskaa! Mutta kevytmielistähän se olisi, tarpeetonta. Ja seuraava ajatukseni oli: Koko tämä matkani oli enemmän, kuin minun olisi pitänyt tehdä; sillä Teidän vuoksenne, Teidän kanssanne, omat rakkaani, minä haluan elää. Kuolema näytti ennen minusta kovin helpolta; nyt ajatus siitä alkaa tuntua yhä raskaammalta.
–––––
Bryssel 21. Elokuuta
En pysty jatkamaan kuvaustani ilman että ensin siunaan Sinua, kiitän Sinua, suutelen Sinua tuhannesti Rakas, ihana Puolisoni, kirjeestäsi, jonka sain tänään, ja joka on odottanut minua täällä 14. päivästä lähtien. Se pikku kirje on niin lämmin, niin hyvä ja niin ajattelevainen. Suorastaan toivon, että saisin olla pitkään poissa, jotta saisin useammin kuulla noita ihania sanoja Sinun rakkaudestasi. Pikkuinen, pikkuinen! minähän en muulloin koskaan kuule niitä, enkä sanaa tai nimeä, joka muistuttaa siitä! Vaan ei sentään, minä tahdon kotiin Sinun luoksesi, meidän pienen lapsemme luo! Tahdon oppia ymmärtämään Sinun katseitasi, Sinun äänettömiä ajatuksiasi! En aio koskaan enää epäillä, vaan aina uskoa, aina toivoa – koko elämäni tulee olemaan toisenlaista, kuin se viime aikoina on ollut.
Vielä kerran kiitos, kiitos, oma Rakas, ihanasta kirjeestä. Toivon taas vakaasti, että saan pian nähdä Teidät jälleen! Nythän sain uutisia, jotka eivät ole kolmenkaan viikon vanhoja. Te elätte siellä niin onnessa ja rauhassa, ja minä voin olla varma ettei Teille ole sattunut mitään pahaa. Luoja Kaikkivaltias olkoon meille armollinen, varjelkoon Teitä ja tehköön sieluni nöyräksi ja kiitolliseksi siitä ansaitsemattomasta hyvyydestä, jonka Hänen Sallimuksensa on minulle suonut!
–––––
Ja sittenpä palaan taas kuvaukseen, joka on kirjeeksi varsin pitkä. Mutta silti se tuskin pystyy välittämään sitä, mitä olen nähnyt parissa päivässä.
Kun minä mainitsen kaupunkeja, joita olen ohittanut ja nähnyt matkallani, Sinun pitää koko ajan muistaa, että päivässä olen nähnyt pari kolme tusinaa pikkukaupunkia niiden lisäksi, jotka mainitsen. Mutta kohta suurten kaupunkien luku nousee tusinaksi päivässä.
Frankfurtista lähdin Mayniin 18. klo 9 ap., rautateitse 3 ½ peninkulmaa Bieberichiin. Siellä näin jälleen kauniin upean Reininjoen 7 vuoden jälkeen. Bieberich sijaitsee hiukan etelään Mainzista (70 tuhatta asukasta jonka portilla olin, ehtimättä käydä sisään. Siellä nousin heti höyrylaivaan, ja niin mentiin pitkin Reininjokea. Sen lumovoimaa minun on vaikea kuvata. Ajattele vain, että täkäläisten linnojen ja kaupunkien historia alkaa jo Kristuksen syntymän aikoihin, ja että maan kulttuuri siis on 1 800 vuotta vanhaa. Joen vasemmalla rannalla on Sveitsi, Ranska, osia Saksasta, oikealla ainakin viisi erillistä Saksan valtiota, ja suiston molemmin puolin Hollanti. Joukko suuria sivujokia virtaa siihen molemmin puolin. Italiasta ja Välimereltä kulkee lisäksi kauppatie Triestestä Augsburgin halki Frankfurtiin ja Reinille. Joella matkaa siis, paitsi paria tusinaa höyrylaivaa, satoja tavaralaivoja, tukki- ja lankkulauttoja. 10 erillistä rataa vie jo joen rantaan, yksi niistä kaukaa Saksan ja Puolan sisäosista, yksi Ranskan sisäosasta, ja monin paikoin on rakennettu teitä joen vartta pitkin, kun virran kiivas vauhti ei riitä. Useimmat sivujoet ovat pitkälti purjehduskelpoisia, ja Mainjoki, jonka varrella Frankfurt sijaitsee, on nyt yhdistetty kanavalla Tonavaan joka laskee Mustaanmereen.
Kun nyt muistat, että kaikista näistä ylen vauraista maista, ja kaikista maanosista (Hollannin ja Triesten läpi) virtaa tavaroita Reinille, joko jäädäkseen tai kuljetettavaksi eteenpäin, että liikemiehet kaikista Euroopan maista tulevat ja menevät, ostamaan ja myymään näitä tavaroita, että kymmenet tuhannet ulkomaalaiset matkaavat joka kesä edestakaisin, joko huvikseen tai moniin joen varren kylpylöihin tai niistä pois, ja että tietenkin jokirantojen asukkaat itsekin nautiskelevat lyhemmistä tai pidemmistä retkistä, et varmaan enää pidä outona sitä, että ne 10–12 höyrylaivaa, jotka päivittäin lähtevät ja palaavat jokea pitkin, kuljettavat kukin 50–150 matkustajaa. On sentään huomautettava, ettei yksikään alus ehdi koko matkaa yhdessä päivässä. Mutta joen alavirtaa pääsee yhdessä päivässä Strassburgista Rotterdamiin.
Kulkemallani matkalla Bieberichistä Kölniin (suunnilleen 16 Ruotsin peninkulmaa) on 28 kaupunkia, asukkaita 70 tuhannesta 2 tuhanteen, lisäksi rannan partaalla 80 paikkaa joissa noin 1 000 asukasta, ja suunnilleen yhtä monta puolen peninkulman etäisyydessä. Osa tiestä kulkee halki hedelmättömän vuoriseudun, jossa kasvaa matalaa lehtimetsää; mutta useimmin paikoin vuoret, Puijon korkuiset, ovat huipulle asti viinitarhojen peitossa. Vuorten väliset tasangot ovat kuin viljeltyjä puutarhoja, kultaisen ja vihreän kirjavia palstoja ja kaikilla palstoilla hedelmäpuita, jotka notkuvat vuoden runsasta satoa.
Muistomerkkejä on Rooman valloitusajoista lähtien. Kristinuskon alettua, kun Rooman Paavi lähetti matkaan munkkinsa ja pappinsa, nämä viihtyivät hyvin tässä kauniissa maassa. Kaikissa kaupungeissa on yhä tuon ajan kauniita kirkkoja – yksinomaan Kölnissä oli tuolloin 200 kirkkoa. Piispat rakensivat linnoja ja munkit luostareita, jotka ovat yhä pystyssä ja toimivat kouluina tai muina hyödyllisinä laitoksina, linnat usein nykyisten hallitsijoiden huvilinnoina. Samoihin aikoihin kukoistivat ritarit, alun perin pikkuruhtinaiden lähimmät alaiset soturit, joista, kuten olet romaaneista lukenut, tuli siellä ja täällä (varsinkin Etelä-Ranskassa ja Espanjassa) uskon sotureita, ylhäisönaisten palvelijoita ja suojelijoita, pelkän kunnian tähden, mutta tavallisimmin, erityisesti Reinin varrella, he ryöstivät kauppiaita, jotka eivät maksaneet suojatullia tavaroistaan, ja riistivät talonpoikiaan. He rakensivat linnansa korkeille vuorenhuipuille. Nyt niiden rauniot koristavat Reiniä ja ovat myös muistona laittomuuden ajoista, ja korostavat nykyisten asukkaiden rauhaisan hyvinvoinnin arvoa. Yksi tällainen linna on yhä ehjänä, jotkut on kohennettu huvilinnoiksi, ja raunioita on monta tusinaa.
Liitä tämä kaikki nyt yhteen virran kanssa, joka on leveydeltään 400 kyynärästä (suunnilleen ¼ virstaa) 1 400 kyynärään (3/4 virstaa), joka kohdasta syvä ja vuolas, vähän vihreänharmaata vettä, joka kuitenkaan ei sumenna sen kirkkautta kirkkaimmilla kohdilla – niin saat pääsumman sen kauneudesta, romanttisen kaunis maisema, viljelystä ja vilskettä niin kuin harvoissa paikoissa maan päällä, runsautta kaikessa, mikä kuuluu elämän välttämättömyyksiin, ja lisäksi suuria tieteen ja taiteen aarteita.
Nyt olen vihdoinkin ostanut mustetta ja uusia kyniä, mutta, nähdäkseni, jälleen epäonnistunut jälkimmäisten suhteen.
Bonnista alkaa jo se rautatie, joka vie Belgian kautta Pariisiin. Mutta minä pysähdyin yöksi Königswinteriin, pikkukaupunkiin juuri siinä kohden, jossa Reinin romanttinen osa päättyy. Siellä menin iltasella Drachenfelsiiin, linnanraunoille vuoren ulkokielekkeellä, joka on melkein kaksi kertaa niin korkea kuin Puijo, mutta kooltaan paljon pienempi ja siksi niin jyrkkä, että virran voi nähdä jalkojensa juuressa. Näköala sieltä on ihana. Minä istahdin puolikkaan viinipullon ääreen ja viivyin pimeän tuloon asti. Puolikuu antoi tarpeeksi valoa, jotta näki virran mutkat ehkä kolmen neljän peninkulman matkalta. Laaksosta kuului kellonlyöntejä ja soittoa varmaan 20 eri pikkukaupungista ja kylästä, joiden valot ja lyhdyt kumottivat tyynesti tänne ylös asti. Minä istuin ja ajattelin Teitä Sinua rakkaani ja kaivattu Puolisoni, miten ihanaa olisi jos Sinä olisit täällä rinnallani. Kadun kovasti, etten edellisinä kesinä ole irrottautunut useammin, oleillakseni Sinun kanssasi vapaassa luonnossa. Se olisi säästänyt monelta huolelta ja levottomuudelta. – Mutta kaipauksesta huolimatta tämä päivä oli koko matkan hienoin.
Olin edellisyönä nukkunut melko vähän, matkustanut kovassa helteessä ja käynyt Drachenfelsissä. Kuitenkin nousin 19:nä klo 5 ja ajoin höyrylaivalla Kölniin, jossa koko päivä kului tutustuessa dômiin (lue ”då”-), suureen kirkkoon, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1248, mutta joka on vieläkin keskeneräinen. Tämä johtuu sen suunnattomasta koosta. Se on suurin piirtein yhtä pitkä kuin Kuopion tori, ja yhtä leveä kuin meidän kirkkomme on pitkä. Pylväsrivit jakavat sen pituussuunnassa viiteen ns. laivaan, toisesta päästä katsottuna. Keskimmäinen laiva on 150 jalkaa korkea, s.o. 75 kyynärää, enkä usko että Kuopion torni on korkeampi. Sivulaivoissa on katto, taitekatto, ja ne on koristettu joukolla pieniä torneja, jotka on hakattu kivestä kuten kaikki. Mutta niiden koko pinta on veistetty lehvästömäiseksi kaikenlaisin kuvin. Ikkunat ovat maalattua lasia, so. polttomaalein maalattua. Toisen pään kaksi suurta tornia tulevat olemaan yli 250 kyynärän korkuisia. Nyt on vasta toinen 1/3 osalta valmis. On laskettu, että sen mitä koko kirkkoon vielä tullaan tekemään, kustannukset ovat suunnilleen 5 miljoonaa hopearuplaa.
Klo 2 ½ ip. lähdin jälleen rautateitse Aacheniin, vain 6 peninkulmaa, ja katselin tätä kaupunkia, joka oli Kaarle Suuren (v. 800) asuinpaikka, ensimmäisen Keisarin, joka hallitsi tuolloin sekä Ranskaa että Saksaa. Hänen aikansa jälkeen Saksan hallitsijoista tuli keisareita, mutta Ranskan kuninkaita. Tämä päättyi Napoleonin sotien aikana, niin että entinen Saksan keisari on nykyisin vain Itävallan keisari. Täällä näin myös ensimmäistä kertaa pelihallin, jonka huoneet ovat niin koristettuja kuin ikinä jonkin ruhtinaan voi olla.
20.:nä ajoin rautatiellä, ensin Lüttichiin, sitten tänne, yhteensä 15 peninkulmaa. Ensin mainitussa paikassa juoksin itseni näännyksiin nähtävyydeltä toiselle. Täällä olen joutunut viipymään passini takia. Mutta sain täällä Tuomiokapitulin suostumuksen vielä kahden kuukauden virkavapauteen.
Rautatie Kölnistä Lüttichiin, missä seutu on vuorista, on todellinen uroteko. Parissakymmenessä paikassa ajetaan pimeitä tunneleita, jotka on louhittu vuorten läpi, ne ovat täällä löyhää liusketta tai hiekkakiveä. Niiden välisissä laaksoissa edetään korkeiden patojen päällä, eräässä kohdin yli 182 jalan korkuisen kivisillan, so. 91 jalkaa, laakson matalimmassa kohdassa. Mutta siinä on tukevat sivuseinämät, ja ylitys kestää silmänräpäyksen.
Koko seutu on täynnä tehtaita. Eräällä asemalla laskin, että noin puolikkaan Kuopion kokoisella alueella oli yli 20 höyrykoneen savupiippua. Täältä Lüttichiin seutu muuttuu tasaiseksi, niittyjä ja pensaikkoja ja puuistutuksia. Kanavissa näkyy laivoja keskellä metsää. Näet varmaan kartalta, että olen nyt Belgiassa. Kuvittelepa, että minun täytyy täällä päivittäin puhua pelkästään Ranskaa. Toivon, että se alkaa sujua muutamassa viikossa. Pakollisista asioista selviän kyllä. Mutta olen myös käynyt pitkiä keskusteluja asuinpaikkani isännän kanssa.
Nyt on taas mentävä passiasioille. Aion samoin viimeistään huomenna 23. päivä lähettää tämän kirjeen täältä tai Antwerpenistä. Ylihuomenna tapaan sitten H. K[ellgrenin] ja R. T[engströmin].
Tämä Bryssel on jo pikku Pariisi, varsinkin mitä tulee makasiinien ja myymälöiden kauneuteen. Aivan äskettäin on puhkaistu kaksi korttelia, jotta saadaan galleria, nimittäin leveä kahden kerroksen halki kulkeva käytävä jossa on lasinen taitekatto, seinät koristeltu pylväin (puolipylväin, jotka on upotettu seinään), maalauksin ja kuvapatsain, molemmin puolin myös kauniita myymälöitä. Illalla, kun koko galleria samoin kuin myymälät on valaistu kaasulampuin, tavarat näyttävät erityisen hienoilta kirkkaiden peililasien takana. Eilen kävin täkäläisessä teollisuusnäyttelyssä, so. yksinomaan näyttelykokoelma kaikkia mahdollisia maassa tuotettuja teollisuus- ja käsityötarvikkeita. Oli ihana nähdä kaikkia näitä mestariteoksia. Mutta hinnat olivat sen mukaiset. Yksinkertainen kaulus mansetteineen maksoi 100 frangia, paita 32 Frangia, vaununvaljaat 1 200 Frangia jne. Siellä oli suurenmoisen kauniita ja kallisarvoisia pianoforteja. Huomasin että enää ei käytetä flyygeleitä, vaan pystyssä seisovia kaappeja, vähän lyhkäisempiä kuin minun kirjoituspöytäni, vähän korkeampia kuin tavallinen lipasto, mutta suunnilleen sen levyisiä, joissa on etupuolella pieni ulkonema klaviatuuria varten.
Nyt en hetimiten tiedä, mitä vielä kertoa. Matkustan tänään ap. Antwerpeniin ja sieltä eteenpäin. Eilen oli sunnuntai ja täkäläinen palvelu huijasi minua passin suhteen. Niinpä olen täällä Brysselissä vielä 23. päivä.
–––––
Kun Sinä esität Tohtori ja Tohtorinna Frosterukselle nöyrän, sydämellisen, kiitollisen tervehdykseni, niin sano myös avoimesti, että olen neuvonut Sinua vastaanottamaan heidän hyväntahtoisen tarjouksensa niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista. Mutta jos tunnet haluavasi tervehtiä myös tri Schmidtiä, niin matkustat sinne varmaan syyskuun puolivälissä. Ota silloin Iisalmesta luotettava ajuri, joka vie Sinut omalla hevosellaan koko matkan. Talon palvelusväelle Sinun varmaan pitää jakaa muutama rupla, pari kullekin. – Kotiin voit varmaan palata syyskuun lopulla. Kirjoita kilttiseni mamselli Oppmanille, että sihteeri antaisi minun laskuuni maalata eteisen ja Sinun kamarisi kaakeliuunin, minun kadunpuoleisen kamarini kokonaan, samoin porstuan.
Siihen mitä Sinä kysyt omasta olemisestasi, voin vastata vain: Kun Sinä koko sydämestäsi tahdot tehdä kaikki ihmiset tyytyväisiksi ja osoitat hyväntahtoisuutta kaikille, koska pidät sitä jokaisen ihmisen velvollisuutena, silloin Sinä käyttäydyt aina hyvin. Mutta kun olet toisinaan välinpitämätön, mutta toisinaan osoitat suopeutta, siis vain jollekin tietylle henkilölle, silloin Sinä haluat vain itse miellyttää, ajattelet itseäsi, et muiden iloa. Ylipäätään kaikki se on hyvää, mitä ihminen sanoo ja tekee muiden parhaaksi, vailla turhaa itserakkautta ja ajattelematta omaa etuaan. Mutta se on vaikeaa, se vaatii työtä koko elämän ajan.
Ja Pikkuisella on siis kaksi hammasta. Kunpa sekin sujuisi yhtä onnekkaasti kuin muut. Rakasta häntä sydämesi pohjasta rakas pikku Vaimoni, mutta älä luulottele, että hän on jokin ihmelapsi. Sellainen vaikuttaa koko Pikkuisen rassukan tulevaisuuteen. Ihmelapsista tulee tavallisesti kehnoja ihmisiä, minkä vanhempien heikkous ja haihattelu saa aikaan. Siispä ajattele että lapsiraiska on sekä sielullisesti että ruumiillisesti samanlainen kuin muutkin. Useimmat ihmiset ovat järkeviä ja hyviä. Niinpä on hyvä, jos hänestä tulee samanlainen kuin useimmat. Pikku heikkous Mammalta on toki anteeksiannettavaa. Mutta jos Hän uskoo ihmelapseen ja tutkailee sydäntään, niin Mamma huomaa, että se usko kumpuaa hänen omasta pikku turhamaisuudestaan.
Hyvästi nyt oma kaivattu, kiihkeästi kaivattu, hyvä, rakas Vaimo. Toivon, että nämä viimeiset viikot kuluisivat ripeämmin kuin menneet kahdeksan, jotka ovat minusta tuntuneet pitkän pitkältä ajalta. En enää koskaan tahdo lähteä ulkomaille. Olen jo saanut niin tarpeekseni matkasta, että ne suuret kaupungit, jotka vielä saan nähdä, eivät kaikessa ihanuudessaan houkuta minua yhtään.
Sinun luonasi, Sinun rakkaan Puolisoni, ja meidän lastemme luona minä tahdon olla. Voi miten ihanaa tuleekaan olemaan, kun saan taas sulkea Sinut käsivarsieni syleilyyn, lepuuttaa suruisten ajatusten usein uuvuttamaa päätäni oman Puolisoni sydäntä vasten. Hyvä Jumala varjelkoon Sinua ja meidän omiamme, rukoilen sitä usein ja nöyrästi. Voi hyvin! Voi hyvin! Kaipaa vain hiukan. Aika rientää nopeasti, ja kohta saat jälleen lohduttaa ja onnellistutttaa Sinun
hellän kiitollista uskollista
Puolisoasi
J. V. S:nia.
Saat kirjeen vasta kahden viikon päästä – ja luultavasti Lontoosta lähetettynä.
