Johanna Lovisa Snellmanille

Tietoka dokumentista

Tietoa
7.8.1847
Pvm kommentti: 
Myös 12. ja 13.8.
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Dresden 7.8.1847

 

Rakkaani, kaivattu oma, ihana, hyvä Puolisoni! 

 

Alan taas kirjoittaa Sinulle, koska minulle on niin vaikeaa, ja silti niin helppoa, niin surullista, ja sentään niin riemullista ajatella Sinua, koska nämä ajatukset täyttävät sieluni alinomaa ja minusta on niin ihanaa puhua siitä Sinulle, niin rakasta toivoa, että sanani, minun harras rakkauteni, minun syvä kaipaukseni saavat vastakaikua Sinun sydämessäsi. Taivaan Luoja, jolta mikään kätketty ajatus ei pysy salassa – Hänen kaikkinäkevän katseensa edessä voin vakuuttaa, että poistuisin mielihyvin tästä maailmasta, jollei minulla olisi Sinua ja lapsiamme, ja että aivan hyvin voisin kuolla Sinun onnesi tähden, jos tietäisin, että minun elämäni tuottaa tai on tuottava Sinulle surua. Hyvä, oma enkelimäinen puolisoni. Eräs asia aiheuttaa minulle usein tämän tuskan. Ota se minulta. Sinä voit tehdä sen, kun ainoastaan suot minulle tyynen uskon, että tahdot täyttyä jaloista tunteista ja ajatuksista (En tiedä ymmärrätkö minua. Tahdon vain olla vakuutettu, että Sinä ajattelet, että Sinulla on täytettäviä velvollisuuksia, että Sinä tahdot ponnistella tunteaksesi ne ja täyttääksesi ne – että Sinä et halua olla välinpitämätön muusta maailmasta, ja vain vaatia rikkumatonta rauhaa omalle itsellesi. Tokihan minä vaadin Sinun huolenpidostasi osan. Mutta jos näen, että Sinä ajattelet ja toimit muiden ihmisten hyväksi, koko oman kotisi hyväksi, niin tunnen iloa.) ja olla täynnä jaloa toimintaa, kun Sinä osoitat tahtoa jakaa nämä tunteeni, jotka jalostavat minun kärsimätöntä, kiivasta, oikukasta tahtoani. Et ehkä usko sitä, rakas pikku vaimoni! Mutta minä tiedän hyvin, että Sinulla voisi olla minuun suuri valta kohti hyvää; ja minä tunnen harrasta halua, että mieltäni määräisi Sinun sanasi, Sinun katseesi, halu totella Sinua, joka olet lapsukainen, kaikessa, missä tahdot tehdä minusta itsesi kaltaisen kärsivällisyydessä ja lempeydessä, tyynessä nöyryydessä. Oi miten kiihkeästi rukoilen Jumalaa ajatellessani Teitä, minun rakkaani, rukoilen Teidän puolestanne, pyydän Teidän tähtenne parannusta ja rauhaa sydämelleni.

Kun muistelen mennyttä elämääni, en varmaan voi sanoa että olisin koskaan tuntenut sielunrauhaa. Pyrkimykset ja rauenneet toiveet, erehdykset ja katumus ovat vaihdelleet siinä, kuten kaikkien ihmisten elämässä. Olen ehkä kokenut tämän suuremmassa määrin, koska minä, niin pitkälle kuin muistan, olen aina vaalinut kunnianhimoisia unelmia, että voisin suorittaa jotakin ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi ja kypsempinä vuosina monasti työskennellyt kiihkeästi sen puolesta. Oli miten oli; olin jo saavuttanut jonkinlaisen rauhan ja vakauden, juuri ennen kuin näin Sinut ja jouduin vähitellen uuden levottomuuden valtaan. Tämän syynä oli enimmälti se, että aloin jälleen ajatella enemmän omaa onneani ja autuuttani. Ja se on aina turmiollista. Sillä mitä paremmin ihminen pystyy unohtamaan oman itsensä ja ajattelemaan ja työskentelemään muiden hyväksi, jättäen oman onnensa Sen huomaan, joka vaalii kedon liljaa, sitä tyytyväisempi ja tyvenempi on hänen sisimpänsä. Mutta Sallimuksen tahtoa on myös se, että ihminen avioliitossa tavoittelee omaa onneaan, ja että kaikki tällainen rakkaus on itsekästä. En voi ymmärtää tätä toisin, kuin että Sallimus täten on halunnut lasten kasvatuksen takuuksi vanhempien omalle onnelle. Eläimiä opastaa vaisto hoivaamaan pentujaan. Mutta pennussa itsessään heräävä vaisto vapauttaa ne kohta tästä hoivasta. Ihmisen lapsi sitä vastoin on kovin pitkään ruumiillisesti avuton, ja sen henkinen hoiva vaatii puolen elämän mittaista vaalimista. Pelkästään kylmästi järkeillen harva ihminen ottaisi kantaakseen tätä kasvatuksen tehtävää. Siksipä luonto ilmeisesti on asettanut molempiin sukupuoliin vahvan taipumuksen ja siten valanut heihin niin väkevän halun omaan keskinäiseen onneen, pelkästään jotta siten johdattaisi heitä kasvattajan vaikeaan ja vaativaan tehtävään. Ihminenhän uhraa myös paljon vapaudestaan, kun hän sitoutuu eliniäksi joka toimessa kysymään toisen tahtoa. Siksi hänen heikkouttaan täytyy houkuttaa onnen tavoittelulla. Että hänen tulee nauttia siitä lastensa rakkauden kautta – sitä Sinä pikkuiseni et tainnut ajatella? Eikä se riitäkään, jollei ole puolisoiden keskinäistä rakkautta, silloin siitä voi tulla vain uusien murheiden lähde. Mutta totta ovat runoilijan sanat:

”Mitä on rakkaus, joka kaiken vaatii

Sen rakkauden rinnalla, joka voi luopua kaikesta!”

Ja tässä kohden minä tunnen, rakas puolisoni, murheen ja katumuksen vallassa, miten paljon olen tehnyt väärin. Toki Sinun onnesi ja tulevaisuutesi ovat alusta lähtien painaneet sydäntäni. Mutta omat vaatimukseni ovat kasvaneet. Jos ajattelisin, että nämä vaatimukset ovat täysin vieraita Sinun ilollesi, pystyisin varmaan ponnistelemaan unohtaakseni ne. Mutta ihmiselle on ylivoimaista tehdä niin tyytyväisin mielin, olla kaipaamatta menetettyä. Miten mies voisi lakata vaatimasta kotia, jossa vallitsee järjestys ja siisteys, tai sitä että voi rakastamansa puolison kanssa jakaa tunteet ja ajatukset, nähdä hänessä muutakin kuin taloudenhoitajan, lastenhoitajan, aisti-ilojen leikin. Ajattele sitä, että lapsi imee äidistä yli puolet sielustaan mitä tunteisiin ja taipumuksiin tulee. Ja ovathan nämä lapset myös miehen lapsia. Pitäisikö miehen vain katsella tyytyväisenä heitä kasvatettavan välinpitämättömän huonosti?

Ihminen voi käskeä itseään: uhraa; mutta hän ei voi kieltää sydäntä kaipaamasta. Hän voi karkottaa vastahakoisuuden ja vihan; mutta hän ei voi väkisin komentaa rakkautta.

Et ole ehkä koskaan ajatellut sitä, rakkaani, että minä olen uhrannut jotakin elämässäni. Onhan niin, että olen hylännyt monia etuja virassani, huolettoman toimeentulon jne., tehdäkseni sen mitä omatuntoni on vaatinut. Työstä ja kokemattomista huveista ja levosta en huoli puhuakaan, koska työ on ollut minun lohtuni ja huvini. Etkö Sinä siis suo minulle anteeksi, että olen vaatinut onnea kodissa, jossa jokin todistaa rakastetun käden huolenpidosta, jossa minä omistan sydämen, jolle voin uskoa kaiken, mikä liikuttaa ja elähdyttää omaani? Jos joudun luopumaan siitäkin, niin miten voisin tehdä sen iloa tuntien? Työni, ajatusteni sisäinen elämä ovat kaikissa vaiheissa olleet lohtuni, jota vailla kukaan ei voi elää. Ja ainoastaan se minulle olisi jäänytkin. Mutta olisiko silloin kannettu huolta Sinun onnestasi? Ja lasten – meidän pienen lapsemme? Olisinko minä voinut unohtaa hänen sielunkehityksensä? Olisitko Sinä ollut onnellinen jos olisin tehnyt niin?

Kaikesta edeltävästä, samoin kuin kirjeistäni, Sinä näet sen, mitä nytkin yritin sanoa, että olen näiden kahden vuoden aikana ollut poissa tolaltani, ollut monen epäilyksen ja harhaluulon uhri ja tuntenut sieluni levottomuuden kasvavan miltei päivittäin. Ulkopuoliset murheet ovat lisänneet sitä.

Sinä et ole koskaan muistanut kysyä, mikä mieltäni on painanut. Ja miten minä voisin uskoa suruni välinpitämättömille korville? Jokainen ajatteleva ihminen meidän maassamme olisi voinut kertoa Sinulle, ettei kukaan täällä ole painostavammassa yhteiskunta-asemassa kuin minä. Mutta uskonpa melkein, ettei oma pikku puolisoni ole tiennyt siitä mitään. Vai kuinka? Oletko ajatellut, että minä kotona odotan lohdutusta, jota en ulkopuolella saa?

Rakastettu Vaimoni! Olethan sinäkin saanut taakkoja kannettavaksesi, ikääsi soveltumattomia huolia – ja vain vähän iloa. Sillä mitä minä voin tarjota Sinulle? Ainoastaan kiitollista rakkautta. Mutta jos osaisit lukea sydäntäni, miten kiihkeästi minä Sinua rakastan, miten kiivaimmatkin sanani kumpuavat suuresta tuskasta, että ei mikään pikkuseikka sinänsä, vaan sen herättämät ajatukset tulevaisuudesta, ovat kiihdyttäneet mieltäni – jos pystyisit näkemään sisimpääni, miten kiitollinen tulen olemaan, kun kotini on kerran oleva pakopaikka kaikista ulkopuolisista paineista. (Älä kuitenkaan luule, Rakkaani, syvästi Rakastettu, etten osaisi kiittää Sinua äärettömästi ihanan hartaasta rakkaudesta, Sinun maltillisuudestasi, hyvyydestäsi, kärsivällisyydestäsi minun kiivauttani kohtaan. Miten raskasta, kenties sietämätöntäkin kaikki muuten olisi ollut. Niin, Luoja siunatkoon Sinua Puolisoni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt ja kärsinyt puolestani. Säilytä sydämesi tuollaisena, niin en voi koskaan olla onneton.) Ja onhan se nytkin minulle rakkain soppi maailmassa, ihka-ainoa jossa tahdon elää ja kuolla. Oi hyvä hyvä Jumala, suo minulle vikani ja virheeni anteeksi, ja anna minun vielä kerran nähdä tuo koti ja painaa sydäntäni vasten ne joita rakastan yli kaiken maan päällä. Rukoile kanssani, rakas pikku vaimoni, rukoile kanssani, puolestani, murtuneen sydämen pohjasta, kuten minun on. Hän on kuuleva rukouksemme. Laskekaamme nöyrästi Hänen, Kaikkivaltiaan käteen heikot sydämemme ja tulevat kohtalomme.

 

Dresden 12. Elokuuta

Olen vielä täällä. Eikä vieläkään kirjettä. Sitä minä odotan, odotan tuntien levottomuutta ja kärsimättömyyttä, jotka tekevät minut todella sairaaksi. Berliinissä yritin hankkia kirjeet Hampurista erään rautatien virkailijan avulla. Mutta tämä kieltäytyi ottamasta kirjeitä vastaan. Sitten Längman kirjoitti eräälle kauppamiehelle Hampuriin. Mutta hän unohti ilmoittaa, mistä kirjeitä odotettiin. Ja Hampurissa on monta Postikonttoria. Längman sai tänne pyynnön ilmoittaa sen. Mutta minä tapasin tulomatkalla erään hampurilaisen, jonka tunsin Helsingistä. Tämä mies kirjoitti Hampuriin ja lähetti mukaan minun valtakirjani kirjeiden saamiseksi. Ne olisivat voineet saapua jo toissapäivänä. Mutta vielä en ole saanut mitään. Kello lyö juuri 9 ap., ja postin pitäisi tulla silloin. Klo 3 ip. tulee taas postia. Minä en lähde ennen kuin klo 5. Jollen silloin saa kirjettä, minun on pakko uskoa, ettei Hampurissa olekaan niitä. Ei, en minä voi uskoa sitä! Eikö minun oma pikku vaimoni ole tuntenut tarvetta kirjoittaa. Eikö hän olisi vaistonnut kaipaustani, huoltani, eikä jakanut niitä lainkaan? Ei ei, sehän on mahdotonta! Eikö niin, rakas, kiihkeästi rakastettu puolisoni? Olethan sinä kirjoittanut. Ainakin kolme, kovin lapsellista, hyvää, lohduttavaa kirjettä. Enkä minä ole saanut nähdä niitä, suudella niitä tuhannesti, itkeä helpottunein sydämin ja iloiten Sinun hyvästä sydämestäsi ja rakkaudestasi, iloiten Teidän kaikkien tyvenestä, häiriintymättömästä elämästänne, terveydestänne ja hyvinvoinnistanne.

Jollen minä saa kirjettä tänne, niin matkustan edestakaisin Hampuriin. Siitä koituu 70 ruplan kulut ja kahden päivän menetys. Mutta minä en voi enkä halua elää uskossa, ettet Sinä ole kirjoittanut.

Klo 9:n postissa ei kirjettä. Voi pikku lapsukaiseni, kunpa tietäisit miten syvä minun tuskani on! En pysty enää kirjoittamaan.

 

Dresden 13:s

En voinut lähteä täältä ilman kirjeitä. Mutta koko eilispäivän odotukseni oli turhaa. Se teki minut sairaaksi mieleltäni ja myös ruumiillisesti. Mutta en voi viipyä tätä päivää, vaan on lähdettävä klo 1 ip., mikäli en tahdo menettää matkan parasta osaa.

Pitäisi kuvata tähänastista matkaani, mutta en jaksa. Berliinistä tulin tänne junalla Leipzigin kautta, matkalla ohitettiin monta pienehköä kaupunkia. Aikani täällä ovat täyttäneet taulugalleria, Saksan ylväin, sekä veistosgalleria. Yhdessä Längmanin kanssa olemme käyneet Maanviljelys- ja metsänhoitoakatemiassa Tharandissa sekä seudun metsänviljelyksillä. Toissapäivänä Längman lähti Teplitziin, böömiläiseen kylpylään. Minä matkustan Leipzigin, Hallen, Weimarin, Gothan, Eisenachin ja Hanaun kautta Frankfurt am Mainiin. Kiertotie johtuu rautateistä. Sieltä Mainziin ja sitten Reininjokea pitkin Kölniin. Sitten Aachenin ja Lüttichin kautta Brüsseliin. Siellä minä taas toivon kirjeitä ja kirjoitan itsekin. Tämä tapahtuu siis noin viikon kuluttua.

Tämä matka ei haluta minua ollenkaan. Se ei tarjoa mitään, mikä ilahduttaisi. Ja siinä huolessa, jota tunnen Teidän tähtenne, en voi tehdä työtäkään.

Älä pahastu minulle, Rakkaani, siitä että saat näin surullisen ja ikävän kirjeen. Asiat ehkä paranevat, kun pääsen taas matkaan. Kunhan vain saan Sinulta muutaman rivin – ja ne kumpuavat sydämesi pohjasta – niin enköhän minä vielä kestä jokusen viikon – miten pitkiksi ne käyvätkin. Minä en enää koskaan, koskaan jätä Teitä.

Kai Calle-rukka aloitti lukemisen ajoissa? Tervehdi Melanderia mitä sydämellisimmin ja pyydä häntä hyväsydämisesti huolehtimaan pojan ensimmäisistä päivistä Koulussa. Me olemme vasta 10. Syyskuuta Lontoossa ja kotiinpaluu viipyy luultavasti Lokakuulle. Olen niin huolissani, että Callen opiskelu ei siihen asti suju hyvin. Sano hänelle, että toivon hänen kuitenkin käyttäytyvän hyvin, ettei hän kerskaile muille pojille eikä puhu valheen sanaa. Hänen tulee aloittaa läksyjen luku joka ilta klo 7, ja Minan tulee herättää hänet joka aamu kello puoli seitsemän, jotta hän ehtii kerrata läksyn vielä aamulla. Kunhan hän heti palattuaan koulusta klo 11 ap. lukee iltapäiväläksyn, niin hän saa kauniilla säällä juosta Koululle klo 2, leikkiäkseen toisten kanssa klo 3:een.Välitä Calle-rukalle minun isällisen rakastavat terveiseni ja painota hänelle, miten pahoillani tulen olemaan, jos hän on käyttäytynyt huonosti. Juttele Sinä kulta Rakkaani hänelle joskus ystävällisesti. Hellä tervehdykseni Papalle, äläkä unohda pikkutyttöjäkään. Jos tarvitset markkinoille enemmän rahaa, kuin saat Syyskuussa, niin pyydä Pappaa ystävällisesti antamaan niitä. Tervehdi myös Minaa ja Mariaa. Jos voit pitää heidät ensi vuoden, se ilahduttaa minua. Suutele pientä Pikkuruista tuhat kertaa. Kaipaan häntä tuskallisesti kuten Sinuakin, ja näen hänen hivelevät ilmeensä ja äännähdyksensä sieluni silmillä koko ajan. Jokainen lapsi, jonka näen, vie ajatukseni häneen, samoin kuin jokainen nuori nainen miehen käsipuolessa vie ne sinuun. Anna hänen olla paljon raittiissa ulkoilmassa. Se on paljon terveellisempää kuin veto avoimen ikkunan ääressä.

Varjelkoon Taivas Teitä, Rakkaimpani, kiihkeästi rakastetut ja kaivatut, ja suotakoon minun vielä kerran painaa teidät kukkuraiselle sydämelleni. Minä elän ja kuolen Rakkaan, ihanan, hyvän, kärsivällisen Vaimoni

Oma

kiitollinen, rakastava, uskollinen puolisosi.

J. V. S:n

Salainen

 

 

Vertailu