Porvoo 4.2.1847

Hyvä Veli Snellman. 

Sain eilen kirjeesi, tänään minulla on vielä hakuaikaa jäljellä. Minulle kallisarvoinen, ystävällinen kehotuksesi ei siis ole saapunut liian myöhään, vaan juuri siinä vaiheessa, jolloin sen pitäisi vahvimmin vaikuttaa, ratkaisevalla hetkellä. Toivoisin, että voisin esittää Sinulle syyt päätökseeni olla hakematta professuuria yhtä selvästi kuin näen ne sisimmässäni. Tämä ei ole mahdollista, mutta toivoakseni havaitset ne kylläkin sellaisiksi, ettet pidä täysin vääränä sitä, että toimin niiden mukaisesti.

Sikäli kuin inhimillisin kyvyin arvioida voidaan, yliopistolla on hyvin pian edessään tulevaisuus, jossa sen käytettävissä on niin paljon kykyjä ja voimia, että sillä tuskin koskaan missään olemassaolonsa vaiheessa on ollut aihetta yhtä valoisiin toiveisiin kuin juuri nyt. Jos erityisesti puhutaan kielitieteestä, koska kyseessä on kreikan kielen professuuri, millaisia mahdollisuuksia sille avaavatkaan Castrén, Lönnrot, Wallin ym.? Olen nimittäin kanssasi samaa mieltä siitä, ettei itse Pirukaan voi estää heitä saamasta paikkaa yliopistosta. Tulkootpa nyt nämä työskentelemään samaan paikkaan, neuvomaan, valistamaan, tukemaan toisiaan, liittämään yhteen niin etelä- kuin pohjoisaasialaisistakin kielikunnista kokoamansa laajat aineistot ja ryhtymään kirvesmiehen töihin – niin arvelenpa heidän saavan aikaan ihania rakennuksia ja niin suuria, että ne sekä houkuttelevat luokseen että mahduttavat asukkaikseen joukoittain Euroopan kielentutkijoita. Mutta mitä suurempia tuloksia voidaan odottaa näiden miesten toiminnasta, sitä painavampi velvollisuus kyvykkyytensä osoittamiseen on heidän rinnalleen asettuvalla miehellä. Heidän tulevat aikaansaannoksensa lisäävät yleisön ja etenkin akateemisen nuorison vaatimuksia, että myös aivan toisen kielen tutkimuksen johtoon asetetun henkilön on osoitettava erinomaisuutensa, ja jos hänet havaitaan viranhoidossaan heitä huonommaksi asiassa, jossa hänen velvollisuutenaan on olla mestari, minkäänmoinen ansioituneisuus jossakin erillisessä muuhun suuntaan viittaavassa oheisharrastuksessa ei voi pelastaa hänen mainettaan. Akateemisen opettajan kaikki mahdollisuudet vaikuttaa nuorison sivistymiseen riippuvat kuitenkin tästä hänen nauttimastaan arvostuksesta; ilman sitä hänestä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ehkä esität sellaisen vastaväitteen, että voisin uutteralla työllä päästä tieteenalallani niin päteväksi, että pystyisin hyvin perustein esiintymään kreikan kielen tutkimuksen edustajana maassamme. Se olisi ehkä mahdollista, mutta siinä tapauksessa ja ottaen huomioon kielitieteen meidän aikanamme omaksuman ja ehdottomasti edelleen säilyvän suuntauksen vertailevaan tutkimukseen minun olisi kokonaan omistauduttava näihin opintoihin. En tiedä, miten joku muu saattaa arvioida uhrausta, jonka joutuisin tässä yhteydessä tekemään luopuessani pyrkimyksistäni runouden alalla, minusta itsestäni tämä uhraus tuntuisi liian raskaalta. Tällä alueella minulla on koossa se pieni keko, jonka olen elämäni parhaina päivinä saanut kerätyksi, sen luo ja sen ympärillä kulkevat rakkaat ja tutut polkuni; jos minulla on vielä jonkin verran kykyä jäljellä, tuolla alueella on minulle tarjolla aineksia työntekoon enemmän kuin tarpeeksi, en voi enkä halua lähteä luopioressukaksi toiselle kentälle. Ja tässä yhteydessä huomiota vaatii myös ajatus ailahtelevasta terveydentilastani, joka ei lainkaan siedä rasitusta aiheuttavia ja pitkään jatkuvia älyllisiä ponnisteluja, etenkään jos ne eivät samalla ole omalta kannaltani mielenkiintoisimpia.

Älä esitä sitä vastaväitettä, että paikalle, jolle nyt jätän pyrkimättä, tulee joka tapauksessa kyvyiltään rajoittunut mies. Myönnän, ettei kumppanini missään suhteessa vastaa vaatimuksia, jotka voidaan perustellusti esittää, mutta jos hän ei näe sen vertaa ympärilleen, että uskoo olevansa kelvollinen, pitäisikö minun olla samanlainen kuin hän? Jos minun nimittämiseni yliopiston virkaan herättäisi laajemmin huomiota, eikö minun pitäisi sitäkin tarkemmin varoa, etten omalla esimerkilläni valtuuttaisi muita tieteenharjoituksen keskinkertaisuuksia loikkaamaan sen oppituoleihin? Mitä suuremman arvostuksen kohteeksi professorin virka voidaan kohottaa, sitä enemmän vaikeutetaan tulevaisuuden surkimusten tietä tuohon virkaan; sille ei hankita arvostusta, jos professorin tuoliin istuutuu ujostelematta sellainen mies, joka ei ole viran edustaman tieteenalan huipputasolla.

Palaan edelliseen aiheeseeni. Jollen käyttäisi kaikkea jäljellä olevaa aikaani kreikan kieleen, en pystyisi kunnolla täyttämään tämän kielen professorin velvollisuuksia, ja minulle pitäisi voida antaa anteeksi se, etten pysty tekemään tuollaista päätöstä. Jos taas saavuttaisin jonkinmoista menestystä suunnalla, joka on vähintäänkin jossakin määrin etäällä siitä tavoitteesta, jota kohti asemani yliopistossa velvoittaisi minut pyrkimään, ja odottaisin tällä perusteella ylimääräistä suopeamielisyyttä, tämä olisi anteeksiantamaton virhe, ja olen varma siitä, että sen seuraukset olisivat haitallisia sekä minulle että jossakin määrin tälle yliopistollekin. Kun pidättäydyn hakemasta kyseessä olevaa professuuria, tämä ei siis johdu välinpitämättömästä suhtautumisesta yliopistoon eikä sen vaalimaan nuorisoon, joka on minulle tärkeämpi kuin oma elämäni, vaan päinvastoin juuri niitä kumpaakin kohtaan tuntemastani kunnioituksesta ja kiintymyksestä. Jokainen yliopistossa edustettuna oleva tiede, olkoonpa se sitten -logiaa tai -sofiaa, vaatii joka tapauksessa miehensä koko sydämen, jotta se ei näivettyisi ja jäisi kaikkien hyljeksimäksi; minun sydämeni on jo vanhastaan kiinnittynyt toisaalle, ja sovinnaisuusliitto on minulle kauhistus.

Huomaat, että olen kirjeessäni koko ajan arvioinut asioita ikään kuin olettaisin hakemukseni professorin virkaan johtavan tulokseen. Useilta tahoilta saamieni kehotusten perusteella tuollainen otaksuma olisi anteeksi annettavissa. Nämä kehotukset pohjautuvat kuitenkin yhtä moniin toiveisiin, ja koska lähinnä minun itseni pitää tuntea omat kykyni, minun tehtäväni on punnita, pystyisinkö täyttämään nämä toiveet. Arvioin ennakolta, että suoriutumiseni jäisi liian puutteelliseksi; eikö siis velvollisuuteni ole jättäytyä pois? –

Sinun, miehen sellaisen kuin Sinä, pitää toimia yliopistossa. Sinun pian tapahtuva siirtymisesi sinne lohduttaa minua Saiman meitä kaikkia koskettaneen epäonnen jälkeen ja lisää iloani perheonnestasi. Ja sitä ajatellen pyydän Sinua suutelemaan ”yhdeksäntoistavuotiastasi” ja sitä pientä kehdossa makaavaa tietämätöntäsi, koska on oikein miellyttävää esittää pyyntö, jonka tietää tulevan täytetyksi ja koska haluan lähettää heille ensimmäiset terveiseni sellaisen lämpimän viestintuojan välityksellä, jollainen Sinun suukkosi on. ”Nelikymmenvuotiaani” esittää kunnioituksensa vakuutuksen ja sydämellisen kiitoksensa Sinun minulle lähettämästäsi kirjeestä, ja samalla hänen viisi poikaansa vahvistavat viisinkertaisella kumarruksellaan hänen yksinkertaista niiaustaan. Hyvästi, kerro vanhalle ystävällemme Lindforsille ja rakastettavalle ”tädilleni” Josefin Kellgrenille, että olen elossa ja ajattelen heitä usein.

Alttiisti Sinun

Runeberg.