JOHAN JULIN Muistosanoja kunnioitetusta ja rakastetusta isästä perhejuhlassa sata vuotta hänen syntymänsä jälkeen Helsinki

Editoitu teksti

Suomi

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, 1852

 

On yleinen inhimillinen velvollisuus kunnioittaa huomattavien edesmenneiden miesten muistoa palauttamalla mieliin se hyvä, mitä he ovat saaneet aikaan. Tämän, kuten muidenkin velvollisuuksien täyttäminen tuo muassaan palkinnon: siten kohotetaan jälkeenjääneiden mieltä ja jalostetaan heidän ajatuksiaan.

Kiitollisuuden, kunnioituksen ja ihailun tunteet paisuttavat ihmisen rintaa, kun muistellaan yleisesti hyödyllistä toimintaa, jaloja ja erinomaisia tekoja. Samalla ne luovat maaperää hyville aikomuksille. Toisaalta häpeän tunne siitä, että on annettu itsekkäiden pyyteiden tai alhaisten intohimojen kutistaa sydäntä, kasvattaa voimaa sellaiseen toimintaan, joka ajan tullen ansaitsee elää jälkeenjääneiden muistossa ja pystyy heissä herättämään samoja jalostavia tunteita.

Mutta jos jo pelkällä oivallisen persoonallisuuden muistolla on meihin tämä ylentävä voima silloinkin kun se kantautuu meille tavattoman kaukaisesta muinaisuudesta tai etäisistä maanääristä, niin miten paljon enemmän meitä innoittaakaan niiden muisto, jotka ovat lähempänä aikaamme ja olojamme, persoonallisuuksien, joiden pyrkimyksiä voimme seurata ne täysin oivaltaen! On tunnustettava, että lähinnä Jumalaa meidän on kiittäminen näitä pyrkimyksiä siitä maasta, joka meitä ravitsee, sivistyksestämme, henkisestä elämänilmastamme, siitä yhteiskuntajärjestyksestä, jonka turvin me tulevaisuuden toivossa voimme tehdä työtä omiemme hyväksi ja vuorostamme ponnistella yhteisen hyvän vuoksi. Sillä olisimmehan voineet syntyä pimeyteen ja kurjuuteen, vailla oikeutta maatilkkuun jolla asumme, vailla kristinuskon valoa, vailla tieteen ja tapojen jalostumista, vailla lain suojaa hengelle ja omaisuudelle. Millä tunteilla meidän siis onkaan muisteltava niitä, jotka uhrauksin, puutteessa ja ahdistuksessa, ruumiin- ja sielunvoimansa ponnistaen, kenties verellään tai hengellään ovat lunastaneet meidät tästä alennuksen tilasta, kohottaneet olemassaolomme sivistyneen, lainalaisen yhteiskunnan runsaiden siunausten yhteyteen.

Jos meitä esi-isiemme tekoihin kiinnittävän lämpimän tunteen ainoat juuret olisivat tyytyväisyydessä omaan, heidän meille valmistamaansa hyvinvointiimme, ei se pystyisi vaikuttamaan meihin jalostavasti. Mutta tuolla tunteella on itse asiassa jalompi alkuperänsä ihmisen luonnollisimmissa taipumuksissa, hänen rakkaudessaan vanhempiinsa ja kasvattajiinsa, toisaalta taas hänen huolenpidossaan omista jälkeläisistään – sekä lähemmistä, verisitein häneen liittyvistä, että kaukaisemmista, yhteisen isänmaan lapsista. Sillä mitä iloa ihmisellä olisi elämästä, mikä olisikaan hänen pyrkimystensä päämäärä, ellei hänellä olisi toivoa, että nämä pyrkimykset tuottavat hedelmiä hänen jälkeläistensä ja tulevien sukupolvien hyväksi? Lähinnä juuri siksi ihmisen kiitollisuus ja kunnioitus kohdistuvat niihin manalle menneisiin, joiden vaivannäkö ja ponnistukset ovat sekä tasoittaneet hänen omaa polkuaan että myöskin tehneet hänet kykeneväksi vaikuttamaan tulevan ajan hyväksi ja valaneet häneen luottamusta siihen, että tämä toiminta tulee kantamaan hedelmää. Isänmaanrakkaus, perherakkaus, harrastus meitä ympäröivien kanssaihmistemme parasta kohtaan – kaikki nämä luonnollisimmat ja jaloimmat taipumukset yhdistyvät näin voimistamaan kiitollisuuttamme ja kunnioitustamme niitä erinomaisia vainajia kohtaan, jotka ovat kuuluneet maallemme, maakunnallemme, seudullemme, suvullemme.

Ihaillen luemme niistä ihmiskunnan sankareista, joiden nimiin liittyy ihmissuvun kehityksen käännekohtia; mutta ihailuun yhdistyy hartaampi kunnioitus muistellessamme niitä jaloja, jotka rauhan ja sodan aikoina ovat uhranneet voimansa isänmaalle; ja lapsen rakkauden kyyneleet valuvat isän haudalla, oli vainajan nimi sitten saava paikkansa maailmanhistorian lehdillä tai vain piirtynyt hänen läheistensä kiitollisiin sydämiin. Ihmisen järjelliseen olemukseen kuuluu kuitenkin se, että hän kirkastaa hämärän, ei-tietoisen tunteen ilmaukset tiedon ja vakaumuksen valolla. Siksi hän hakee tutkien esille ne vainajan ansiot, jotka oikeuttavat kunnioittamaan häntä ja rakastamaan hänen muistoaan. Ihminen tekee tämän opiksi itselleen, asettaakseen seurattavikseen ne ajatukset ja hyveet, joiden avulla kunnioitusta ja rakkautta voitetaan ja saadaan nämä tunteet säilymään jälkeenjääneiden sydämissä.

Tällainen muistelma omistetaan tänään erään kaivatun isän muistolle, jolloin on kulunut vuosisata siitä, kun hän ensi kerran näki päivänvalon. Tulkoon tämä muisto, niin rakas hänen lastensa sydämille, rakkaaksi myös heidän lastensa sydämille. Herättäköön se heidän mielensä, vahvistakoon se heidän intoaan samalla lailla kuin se on ollut ja on heidän vanhemmilleenkin herätteenä ja johteena pyrkiä kunnioitetun vainajan kaltaiseksi ajattelutavan valistuneisuudessa, mielenlaadun ihmisystävällisyydessä, rehellisessä uutteruudessa, hiljaisissa kansalaishyveissä ja epäitsekkäässä yleishyvään kohdistuvassa rakkaudessa.

 

Johan Julinin lapsuuden ja nuoruuden vaiheita ei voi esittää paremmin kuin niillä yksinkertaisilla sanoilla, joilla hän itse on merkinnyt ne muistiin. Nuo sanat ovat yksinkertaisuudessaan liikuttavia; hänen jälkeläisensä ovat ne usein lukeneet, mutta ne ovat heille yhä vielä rakkaita:

Julin, Johan Eerikinpoika, syntyi Västeråsissa 26. syyskuuta 1752. Isä Erik Julin, tullikirjuri Västeråsissa, tuli tullikirjuriksi Enköpingin meritulliin 1756. Minulle opetti sisälukua tullikirjuri Enbom, kristinoppia ja kirjoitusta tullikirjuri Bäck; tulin 1764 Enköpingin kouluun 1 ½ vuodeksi, jossa aloin lukea hiukan latinaa, mutta en ennättänyt kieliopin loppuun, ennen kuin minut tammikuun 1. päivänä 1766 pantiin apteekkari Lorenz Nymanin apteekkiin samassa kaupungissa. Hän oli eräänä sunnuntaina kirkkotiellä tavannut isäni ja silloin kysynyt, eikö hän tahtoisi panna poikaansa apteekkiin. Olin todella kovilla vuoteen 1769. Sain hoitaa hevosia, ajaa halkoja ja vettä kuin renki. Eräänä päivänä äitini sattumalta huomasi, että vesisammio kaatui kelkasta eräässä mäessä Munksundin tullin luona ja kasteli minut, kun en jaksanut estää sammiota kaatumasta. Se säälitti eukkoa, ja hän päätti ottaa minut pois tältä isännältä. Keväällä 1769 minä nyt tulin apteekkari De Creuxin luo Strängnäsiin. Koska minulla ei ollut lainkaan kyytirahaa, menin sinne jalkaisin, mutta tapasin matkalla erään Tynnelsöstä kotoisin olevan voudin, joka otti minut rekensä perään Strängnäsiin asti. Vuonna 1771 De Creuxin apteekki suljettiin velkojien vaatimuksesta. Silloin menin Tukholmaan, mutta en saanut mitään tointa. Samana syksynä rupesin puotipojaksi ryytikauppias Zellingille Strängnäsiin. 13. tammikuuta 1772 laukaisin pyssyn, joka varomattomuudesta oli ladattu kahdella kovalla panoksella perätysten. Pyssy räjähti ja piippu iski minulle reiän otsaan os frontiksen [otsaluun] yläpuolelle. Ei ollut ketään välskäriä, joka olisi voinut sitoa haavan; mutta luonto lääkitsi sen, vaikka craniumissa [kallossa] oli kolme diagonaalista halkeamaa. Yksi ½ tuuman ja kaksi pienempää luunsirua irtautui ja tunkeutui ulos märkimisen aikana; ensin mainitun kehystin kaulanapiksi. Elokuussa jätin paikkani Zellingillä ja matkustin Enköpingiin katsomaan iäkkäitä vanhempiani, jotka makasivat sairaina ilman että kukaan olisi heitä hoitanut, lukuun ottamatta paria hyväsydämistä naapurin eukkoa, Flinkin ja Schulzin muoria. Edellinen oli vanhan sotilaan, jälkimmäinen köyhän vaskenvalajan vaimo. Lisäksi kengitysseppä Åkerström ja suutari Råberg auttoivat hiukan muonavaroilla. Vuodet 1771 ja 1772 olivat kaksi kovaa katovuotta Ruotsissa, etenkin Uplannissa; isä ja äiti makasivat sairaina; ei ollut mitään syötävää. Päivisin tein työtä värjäri Widströmillä ja välistä myös kengitysseppä Åkerströmin pajassa tai ryytimaalla, jotka pikemmin hellyydestä ja säälistä köyhyyttämme kohtaan antoivat minulle ruokaa ja kaksi kenkäparia. Kun isäni jaksoi nousta hiukan ylös, sorvasi hän napinvalimia, joita me vuorotellen tyrkytimme kaupungin räätäleille ja kauppiaille joitakin sillejä, silakoita tai muutamia rahapennejä vastaan. Pyssylläni sain silloin tällöin ammutuksi jonkun linnun tai oravan. Varikset, vieläpä sattumalta tavattu kuollut haarahaukkakin käytettiin ja maistuivat oikein hyviltä särpimenä. Välistä menin maaseudulle ja kaikenlaisilla sorvuutöillä ja lääkeaineilla vaihdoin itselleni piimää, jauhoja ja jonkun leipäkakun, joita kylläkin oli katovuoden takia sangen vaikea saada. Kun tulin kotiin, käytettiin jauhot vesivelliin; harvoin niitä riitti puuroksi, koskaan sen sijaan ei leiväksi. Niin me autoimme itseämme eteenpäin hyvien ystävien ja avuliaiden ihmisten tukemina sekä niiden vähien juurikasvien turvin, joita pienessä ryytimaatilkussamme kasvoi. Tänä aikana, 14. joulukuuta 1772, kuoli äitini Anna Maria julin, ja saman kuun 27. päivänä otin vastaan toimen sillä välin Strängnäsiin tulleen apteekkarin, Gustaf Regnérin luona, jossa nautin kaikkea hyvää ja opetusta. Samana päivänä nimittäin, jona äitivainaja piti haudattaman, tuli eräs mies, Stenman, mukanaan kirje Regnériltä, joka tarjosi minulle paikkaa luonaan. Hyväntekijäni Strängnäsissä olivat suositelleet minua. Heti hautajaisten jälkeen soudin yhdessä erään loismies Widströmin kanssa urkuri Humblan 12 killingin palkkiosta Strängnäsiin, jolloin vein mukanani koko äidinperintöni: samettilakin, peilin, päänaluksen ja lyhyen pumpuliesiliinan. Olin oppilaana 2 vuotta 4 kuukautta, kunnes esimieheni hyvällä suosiolla otin paikan Arvid Ithimaeuksen Apteekki Gripenissä Tukholmassa, joka niin kuin rouvansakin kohteli minua erinomaisella hyvyydellä.1 Syksyllä 1776 muutin koreiden proviisorintointa koskevien lupausten takia Köpingiin apteekkari Senkiepelin Enhornigiin; mutta kun huomasin tulleeni petetyksi, aioin matkustaa seuraavana keväänä Venäjälle, jonne minua hra asessori Odhelius myös oli luvannut suositella. Mutta muutin aikeeni, kun asessori ja apteekkari hra von Aken Örebrosta tarjosi minulle paikkaa keväällä 1777. Hänen kanssaan matkustin huhtikuun 3. päivänä Tukholmasta. Samana keväänä leikkasin partani ensi kertaa ja rupesin tästä lähtien sitä ajamaan. Asessori von Akenin talossa sain paljon hyvää osakseni, ja aivan erinomaista hyvyyttä minulle osoitettiin vaikean sairauden aikana, joka kesti marraskuun 5. päivästä 1778 loppiaisaikaan 1779. Sain sellaista hoitoa ja hellyyttä kuin olisin ollut oma lapsi, mistä olen koko elämäni ajan oleva kiitollinen.

12. heinäkuuta 1780 otti Kuninkaallinen Tiedeakatemia minut aloittelijaksi erään asessori Bengt Qvist Anderssonille lähettämäni kirjeen johdosta, joka sisälsi kertomuksen maaliskuun 5. päivänä 1780 nähdystä sääilmiöstä sekä kertomuksen Örebron lähellä sijaitsevasta kivihiililouhoksesta ja hienon hiomakivilajin löytämisestä Glanshammarin vanhasta hopeakaivoksesta. Samana vuonna suoritin proviisorintutkinnon Collegium Medicumissa ja otin vastaan proviisorintoimen leskirouva Beata Scharenbergin luona Tukholmassa sekä hoidin hänen apteekkiaan Korppia 1 ½ vuotta eli maaliskuun 19. päivään 1782 saakka, jolloin se myytiin. Rouva Scharenberg osoitti minulle erinomaista hyvyyttä. Paitsi 50 riksin kunniallista palkkaa hän antoi minulle 1781 joululahjaksi parin hopeisia kynttilänjalkoja, painoltaan noin 27 luotia, ja matkustaessani Uuteenkaarlepyyhyn hän antoi hopeisen ruoka- ja teelusikan, sängyn vuodevaatteineen, pöytäliinan, servietin, veitsen ja haarukan – sain siis paremman palkan kuin niin lyhyenä aikana olisin ansainnut.

Inventoituani apteekin hallustani sen uudelle omistajalle, hra Gillbergille, matkustin Upsalaan kuuntelemaan kemian ja luonnonhistorian luentoja; lisäksi otin siellä toimen apteekkari Lokkin luota. Samana vuonna sain kutsun apteekkariksi Uuteenkaarlepyyhyn, jota varten suoritin Tukholmaan palattuani heinäkuun 11. päivä tutkinnon Kunink. Collegium Medicumissa.

Tämä niin vaatimaton, harvasanainen kertomus, joka vanhan tavan mukaan oli perheitä sattuneita syntymiä ja kuolemantapauksia koskevan kronikan ohella kiinnitetty perheraamatun kanteen, viehättää lukijaa samalla lailla kuin satu korkeampien voimien suojelemista lapsista, jotka ovat lähteneet torpparin töllistä ja päässeet iloitsemaan suurimmasta inhimillisestä menestyksestä koettuaan sitä ennen ihmiselämän masentavimmat vaiheet. Satuun verrattuna tällä kertomuksella on silti, paitsi totuus- ja todellisuusarvoa, myös suurempi kyky kohottaa lukijan mieltä, sillä sankarin menestys ei ole riippunut ihmeellisestä kohtalosta, vaan hänen omasta tyynestä voimastaan ja uutteruudestaan. Jalosta sydämestä todistavalla vilpittömällä kiitollisuudella Julin puhuu hyväntekijöidensä, niiden ihmisten ”hyvyydestä” ja ”erinomaisesta hyvyydestä”, joiden kanssa nuoruuden kohtalot veivät hänet kosketuksiin. Mutta kukapa ei tästä hänen harvinaisesta onnestaan joutua vain hyvien ihmisten huomion esineeksi havaitsisi, että hänessä itsessään on täytynyt ilmetä ominaisuuksia, jotka tekivät hänet sellaisen hyvyyden arvoiseksi. Hänen myöhempikin elämänsä osoittaa, että hänessä liittyi selkeään ymmärrykseen voimakas toimintahalu ja kaikelle hyvälle altis mielenlaatu.

Hänen elämänsä myöhemmät kohtalot eivät olleet vailla kaiken inhimillisen elämän vaihteluja, mutta yleensä ottaen ne osoittavat tasaista kulkua riippumattomuuteen, onneen ja tyydytykseen. Nuoruusvuosien myötä hänen kamppailunsa olivat päättyneet, ja pian hänellä oli ilo valmistaa oman turvatun toimeentulonsa varassa huoleton vanhuus isälleen, jolle aiemmat kovat koettelemukset olivat rauhalliseen satamaan pelastuneen merimiehen muistoja kestetyistä myrskyistä.

Sen jälkeen kun Julin oli perustanut ja avannut apteekin Uuteenkaarlepyyhyn, sai paikkakunnalla läpikulkumatkalla ollut maaherra Tandefeldt hänet ottamaan vastaan Oulussa avoimeksi joutuneen apteekkarinviran, ja Julin muutti Ouluun jo 1783 myytyään Uudenkaarlepyyn apteekin. Tähän päätökseen vaikutti hänen omien muistiinpanojensa mukaan tukholmalainen arkkiatri Bäck, ja, kuten näyttää, myöskin hänen Oulun-käyntinsä jälkeen herännyt kiintymys edellisen sikäläisen apteekkarin seitsentoistavuotiaaseen tyttäreen Albertina Karbergiin, jonka kanssa Julin vietti häitään vielä saman vuoden juhannuksena. Kosinnastaan hän kertoo itse:

Maaliskuun 29. päivänä klo 9 a. p. kosin neito Albertina Karbergiä, Oulun edellisen apteekkarin Karbergin tytärtä. Huhtikuun 1. sain hänen puolittaisen myöntymyksensä ja huhtikuun 13. täyden vakuutuksen hänen kädestään ja sydämestään, jolloin läsnä olivat hänen velipuolensa, kauppias Zachris Uhlander Oulusta, hänen holhoojansa, raatimies Mats D:npoika Nylander, kauppias Henrik Lundman, sihteeri Bergenklinga ja raatimies Peter Petrelius; ja tämä lupaus sinetöitiin muutamilla kyynelillä ja suunnitelmilla – –

minkä lakonisen kertomuksen uskottavuuden vahvistaa se seikka, ettei Albertina-neito itse, joka kai häiden jälkeen on monta kertaa silmäillyt sitä, ole siihen liittänyt pienintäkään vastalausetta.

Samana vuonna muutti isä Erik Julin, joka myöhemmin oli mennyt uuteen avioliittoon Margareta Lindqvistin kanssa, vaimoineen poikansa luokse Ouluun, missä molemmat elivät hänen hellästi vaaliminaan kuolinpäiväänsä saakka.

Ilman erityisempiä elämän vaihteluja Julin nyt oleskeli Oulussa vuoteen 1814 saakka, jolloin hän osti apteekin Turusta ja muutti tänne myytyään Oulun apteekkinsa ja aikanaan Tornioon perustamansa haara-apteekin. Oulussa myös syntyi hänen avioliitostaan yksitoista lasta, nuorin vuonna 1804. Lapsista viisi kuoli pieninä, niinikään Oulussa.

Vaikka Julin oli kasvanut köyhyyden koulussa ja joutui pian huolehtimaan suuresta perheestä, hän piti silti hyvällä menestyksellä huolta maallisesta vaurastumisestaan. Hän osti Oulun apteekin 18 000 riksillä, ja joskin hän vaimonsa myötäjäisinä sai osan tästä siihen aikaan huomattavasta kauppasummasta, jäi sentään suurempi osa vähitellen maksettavaksi. Kuitenkin hän saattoi 30 vuotta myöhemmin maksaa apteekista ja talosta, jotka hän Turussa osti apteekkari Freudenthalilta, 48 000 riksiä valtion obligaatioina, ja kuollessaan hän jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden tämän kiinteistön ohella.

Ammatissaan hän oli yhtä taitava kuin järjestystä rakastavakin ja toimelias mies; oppilaat, jotka hänen johdollaan harjoittelivat, saattavat vieläkin ilolla muistella sitä tarkkuutta, mikä hänen apteekkiliikkeessään vallitsi – sitäkin suuremmalla ilolla, kun hänen lempeä ja ystävällinen mielenlaatunsa teki annettujen määräysten täyttämisen verrattain helpoksi. Tässä koulussa hän kasvatti myös omat poikansa rakastamaan säännöllistä työtä.

Mutta Julin ei tyytynyt vain ammattiinsa ja omaan maalliseen menestykseensä tähtääviin pyrkimyksiin. Hänen mielensä suuntautui elävällä halulla opintoihin ja tieteelliseen tutkimustyöhön. Siitä ovat todisteena hänen monet julkistetut tieteelliset tutkielmansa ja useiden tieteellisten seurojen niihin kiinnittämä huomio.

Ei tosin epätavallista, mutta toki muistelemisen arvoista on, kuinka mitä epäitsekkäin yleiseen hyvään kohdistuva rakkaus ja mitä innokkain pyrkimys korkeaan tosi-inhimilliseen tasoon ovat kasvaneet matalan töllin katon alla ja kamppailussa puutetta ja ahdinkoa vastaan. Ihminen osaa arvostaa oikein sitä, mitä vailla hän on tuntenut olevansa, mitä hän on työllä ja ponnistuksilla hankkinut. Mitä hän taas kokonaan ilman omaa ansiota on saanut, sen etuja hän kyllä voi omasta puolestaan rakastaa ja nauttia niistä, mutta hän ei hevin herää tajuamaan sen todellista arvoa, mikä piilee lisääntyneessä kyvyssä tehdä kanssaihmisetkin osallisiksi näistä samoista eduista. Sivistyksen verratonta lahjaakin käytetään siellä, missä se on suotuisien olosuhteiden luonnollinen hedelmä, tavallisesti aivan ajattelemattomasti omia etuja palvelemaan; harvoin tullaan ajatelleeksi, että se on Jumalan lahja, edellisten sukupolvien ja vuosituhantisten ponnistelujen lahja, joka on maksettava takaisin jälkeen tuleville ja jota heidän tähtensä tulee kehittää ja kartuttaa.

Vaikka Julinin nuoruuden olot olivatkin niin tukalia kuin mitä hän kuvaa, hänellä oli silti intoa ja voimia hankkia itselleen tietoja yli sen määrän, mitä hänen valitsemansa ammatti välttämättä vaati.

Jo Julinin mainitsemista nuoruuden kirjoitelmista voi nähdä, että hänen tieteellinen kiinnostuksensa oli suuntautunut luonnon havainnointiin, ja hänen myöhemmät työnsä vahvistavat tämän. Niistä kirjoitelmista ja tiedonannoista, joiksi hän on nämä havainnot pukenut, on seuraavat jätetty Ruotsin tiedeakatemialle ja ne löytyvät akatemian Handlingar-sarjasta:

1789. Försök till upplysning om Uleåborgs klimat jemte utdrag af Väderleks-Journalen, hållen i Uleåborg åren 1786–87. [Tutkielma Oulun ilmastosta sekä ote Oulussa vuosina 1786–87 pidetystä sääpäiväkirjasta.

1793. Ett markvärdigt Norrsken och Magnetålens rörelsen, den 4 April 1791 observerade i Uleåborg. [Eräs huomionarvoinen revontuli sekä magneettineulan liikkeet, havaittu Oulussa huhtikuun 4. päivänä 1791.]

1795. Uleåborgs Minaralkällä, beskifven och chemiskt undersökt. [Oulun kivennäisvesilähteen kuvaus ja kemiallinen tutkimus.]

1800. Försök tille upplysning om Uleåborgs klimat och om luftkretsens och barometer förhållanden åren 1788–97. [Tutkielma Oulun ilmastosta sekä ilmakehän ja ilmanpaineiden suhteista vuosina 1788–1797.]

– Om Utsjoki klimat på grund af Castréns observationer. [Utsjoen ilmastosta Castrénin havaintojen perusteella.]

1801. Tillägningar till Adlerbergs rör om Tjädeerfogeln så i dess vilda som tama tillstånd. [Lisiä Adlerbergin huomioihin metsosta niin luonnonvaraisena kuin kesytettynäkin.]

1803. Ett sträcktåg flygande myror, anmärkt i Uleåborg den 20 Juni 1789. [Lentävien muurahaisten retki, havaittu Oulussa 20. kesäkuuta 1798.]

1804. En lefvande fluga, funnen inuti ett stycke Copalharts. [Kopaalihartsipalasen sisältä löydetty elävä kärpänen.]

1811. Berättelse om en lefvande orm, funnen uti ett fogelägg under en myrstack. [Selostus elävästä käärmeestä, joka löytyi linnunmunasta muurahaispesän alta.]

 

Tiedeakatemia kutsui Julinin jäsenekseen 9. helmikuuta 1791, ja 1792 hän piti tulopuheensa ”Eläinkunnasta”. Akatemia tunnusti hänen jättämiensä tutkielmien arvon antamalla hänelle kymmenen erityistä palkintojetonia, muistorahoja joita akatemia oli lyöttänyt Carl Linnéstä, C. de Geeristä, Dan. Ekströmistä, P. Wargentinista, Fr. Sparresta, J. C. Wilkestä, A. Schwabista, O. af Acrelista, C. V. Scheelestä ja J. G. Walleniuksesta.

Myös Ruotsin Isänmaallinen seura kutsui Julinin jäsenekseen maaliskuun 3. päivänä samana vuonna 1791, ja tämän seuran Hushålls-Journalissa, vuosikerroissa 1791, 1792 ja 1800 on häneltä pitkähkö kirjoitelma ”Pohjanmaan luonnontuotteet”. – Seuralta Julin sai vastaanottaa muistorahan Kustaa III:sta ja toisen Joh. Hisingeristä.

Vuonna 1794 Julinista tuli Lundin Fysiografisen seuran, 1795 Yleisen kansalaistietouden seuran, 1798 Suomen Talousseuran ja 1802 Göteborgin Tieteen ja kirjallisuuden yhdistyksen jäseneksi. Hänelle annettiin palkinnoksi Suomen Talousseuran ja Yleisen kansalaistietouden seuran mitalit. Edellisen palkinnon hän saavutti seuran kehotuksesta laatimallaan, Turussa 1815 painetulla kirjoitelmallaan Om Bränneriredskap för Brännvinsbränning af potatis och om potäters användande till brödbakning.

Vielä on tallella vainajan jälkeen jättämä, hänen jossain tilaisuudessa saamansa Axel Oxenstjernan muistoraha. Meteorologisia havaintojaan, jotka hän aloitti saavuttuaan Ouluun 1783, hän jatkoi 31 vuotta eli aina vuoteen 1814 saakka; näin hän rikastutti tiedettä huomioilla, joiden ansiokkuus on tunnustettu sekä isänmaassa että sen ulkopuolella.

Julinin tieteelliseen toimintaan kuuluvat myös hänen sellaisessa tarkoituksessa tekemänsä matkat. Niinpä hän seurasi silloista Oulun läänin maaherraa kenraali J. F. Carpelania matkalle Sotkamoon, Hyrynsalmeen ja Suomen koillisille rajaseuduille. Julin toi tältä matkalta mukaansa näiden maanseutujen luontoa ja kulttuurisuhteita koskevan käsinkirjoitetun vihon, joka kuitenkin on valitettavasti joutunut kadoksiin jonkun lainaajan huolimattomuuden takia. Vuonna 1799 saatteli hän Math. Castrénin kanssa kuuluisia matkailijoita Acerbia ja Sköldebrandia kappaleen matkaa heidän retkellään kohti pohjan periä sekä avusti heitä näiden seutujen luonnontuotteiden keruussa ja kuvauksessa.

Omalta osaltaan oli Julin jo varhain ryhtynyt keräämään luonnon kolme valtakuntaa käsittävää kokoelmaa. Hänen ensimmäiset kokoelmansa tuhoutuivat kuitenkin kirjaston lisäksi haaksirikossa Ouluun muutettaessa. Mutta uupumattoman innokkaasti hän ryhtyi uuteen keruutyöhön, ja hänen onnistuikin koota pieni museo, joka saavutti lisää arvoa hänen makunsa ja taiteellisen järjestelykykynsä ansiosta sekä herätti ulkomaalaistenkin matkailijoiden huomiota. Ajan luonnonhistorioitsijoihin, muun muassa kuuluisiin ruotsalaisiin Thunbergiin, Sparrmaniin ja Olof Swartziin solmimiensa laajojen suhteiden avulla hän hankki myös vieraiden maiden harvinaisempia luonnontuotteita. – Erityisen runsas oli hänen Lapin kasvien ja hyönteisten kokoelmansa. Imettäväisten ja lintujen kokoelma myytiin ennen Oulusta muuttoa; professori Stålille annettu hyönteiskokoelma päätyi hänen kauttaan Ruotsiin. Kalat, sammakkoeläimet ja joukon muita spriissä säilytettyjä alempien luokkien eläimiä Julin lahjoitti Turun yliopistolle, jonka kokoelmien keralla ne tuhoutuivat tulipalossa 1827. Silloin hävisi myös kasvikokoelma, ainoa mikä oli siirtynyt Julinin perillisille.

Julin oli sangen taitava sekä imettäväisten että lintujen täyttäjä. Paitsi luonnonesineitä hän hankki itselleen vähitellen myös kokoelman fysikaalisia kojeita. Hänen huvinaan oli näytellä näitä kokoelmia, kuvailla luonnontuotteita ja selittää kojeiden toimintaa. Joka sunnuntai-iltapäivä hän piti tällä tavoin luentoja Oulun koulunuorisolle ja kylvi näin nuorten mieliin monta siementä, jotka jälkeenpäin ovat tuottaneet hedelmää.

Tällainen suurisuuntainen keräilyinto on harvinaista etenkin meidän maanäärillämme, ja vielä harvinaisempaa tämän keräilijän avomielisyys, joka samalla todistaa, että Julinin kokoelmat ovat kasvattaneet häntä itseään ja että häntä oli johtanut niiden hankkimisessa todellinen rakkaus tietoon ja sivistykseen eikä tuo tavallisempi keräilymania, mikä saa ihmiset haalimaan joltain suppealta alalta aineistoa, jota he eivät edes itse ymmärrä käyttää hyväksi.

Julinille ominaisesta keräilyinnosta ja avomielisyydestä koituva hyöty täytyy sen sijaan arvioida sitä suuremmaksi, mitä enemmän häntä lähinnä ympäröivä yhteiskuntapiiri tarvitsi vapautusta piintyneistä ennakkoluuloistaan. Kerrotaankin, miten Julin sähkökojeensa vaikutuksilla ällistytti paikkakunnan kuuluisan poppamiehen ja osoitti niiden loitsujen tehottomuuden, joilla tämä yritti suojella itseään sähköiskuilta. Nykyisin olisi Oulussakin tarpeetonta saattaa taikuus häpeään. Mutta silloin, viime vuosisadan lopulla, oli sillä uskovia ihailijoita kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa.

Ennakkoluulojen hävittämiseen suuntautuvaa intoaan Julin osoitti erään toisen kerran siten, että rokottamalla oman tyttärensä 1802 antoi Pohjanmaalla ensimmäisen esimerkin rokotusaineen käyttämisestä. Harvinaisen näytteen uutteruudestaan hän antoi 1784, kun hän ei ankaran luuvalon takia pitkään aikaan kyennyt käyttämään oikeaa kättä. Hän harjoitteli näet kirjoittamaan vasemmalla kädellä ja laati näin kaksi nidettä, joihin sisältyi osaksi hänen omia kirjoitelmiaan luonnonhistoriallisista aiheista ja muistiinpanoja hänen tekemistään havainnoista, osaksi poimintoja painetuista kirjoituksista. Nämäkin käsikirjoitukset ovat kuitenkin hävinneet. Ne tuhoutuivat Turun palossa 1827.

Tämä uutteruus selittää, miten Julin pystyi sekä omin voimin kohoamaan köyhyydestä riippumattomuuteen ja hyvinvointiin että myös nousemaan siitä tietämättömyydestä, mikä oli hänen tukalan nuoruudenelämänsä luonnollinen seuraus, paljon runsaampien tietojen haltijaksi kuin useimmat ihmiset, sellaisetkin jotka ovat saaneet huolellisen kasvatuksen. Tuon ajan käytännöllisiin havaintoihin pyrkivä suunta tuki ja elähdytti hänen tälle taholle tähtäävää intoaan ja taipumustaan, ja me näemme hänen näin kohoavan tieteelliseen etevyyteen, joka silloin – kuten nykyäänkin – oli harvinaista yliopistojen ja muiden oppineiden piirien ulkopuolella.

Julinin ammattiin liittyvät tehtävät tai hänen tieteelliset askareensa eivät silti eristäneet häntä omaisista ja ympäristöstä arkielämän oloissa. Hän ei ollut ainoastaan elintavoiltaan nuhteeton; hän oli myös yhtä hellä puoliso ja isä kuin oli ollut rakastava poika. Vakavuudella ja hyvyydellä hän piti huolta lastensa kasvatuksesta opettaen heidät jo varhain löytämään onnensa ja tyydytyksensä toimeliaasta elämästä. Hänen ihmisrakas luonteenlaatunsa sekä varhain koetut elämän puutteet ja kamppailut tekivät myös hänen sydämensä ja kätensä alttiiksi osallistumaan lähimmäisten kärsimyksiin.

Niin hän vietti elämänsä ehtooajan hellän puolison vaalimana, lastensa kunnioituksen ja rakkauden, kansalaistensa arvonannon ympäröimänä. Julinin ansiot herättivät myös maan uuden hallituksen huomiota, joten hän 1814 sai asessorin nimen ja arvon.

Vaikka hänen terveyttään aiemmin häiritsivät luuvalo ja vuosina 1790–1791 muuan tapaturmainen ulkoinen vamma, vakaantui se jälleen ja säilyi hänen vanhuutensa ajan järkkymättömän hyvänä, kunnes kuumetauti tempaisi hänet pois 67 vuoden iässä 19. toukokuuta 1820. Julin jätti tämän maallisen elämän kaikkien niiden kaipaamana, jotka olivat oppineet tuntemaan ja pitämään arvossa hänen ymmärryksensä ja sydämensä ominaisuuksia. Häntä jäivät suremaan puoliso, joka eli viisitoista vuotta hänen jälkeensä, ja kuusi lasta, joista viisi on vielä elossa, jalon vainajan muistoa kunnioittamassa ja siunaamassa.

 

 

  • 1. Kun vuonna 1782 tein jäähyväiskäyntini tämän herrasväen luona, sain rouva Ithimaeukselta kunnollisten matkaeväiden lisäksi liinan, servietin, veitsen, haarukan sekä käsipyyhkeen.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: