Hki 12.4.1845

Kelpo ystävä. 

Lienet viime kirjeeni saadessasi ihmetellyt, ettei se sisältänyt mitään sitä kirjettä koskevaa, joka minun olisi pitänyt saada Robertille osoitetun kirjeen sisällä. Kävi vain niin, että kirjeesi Robertille lojui postissa useita viikkoja ja noudettiin vasta sitten, kun sen kuten eräiden muidenkin postilähetysten saapumisesta kuulutettiin sanomalehdessä. Nyt minun on toistettava pyyntöni ja väitteeni, ettet saa mitenkään tuntea hämillisyyttä siitä, että olet velkaa minulle. Tässä ei minun puoleltani ole kyse vähäisimmästäkään uhrauksesta tai menetyksestä tai puutteesta. Ja sen takia minua hävettää, että minun on selitettävä Sinulle, miten tarpeetonta on huolestumisesi, josta kirjoitit. En myöskään haluaisi kerskailla. Ja lopetetaan siis.

Olipa ikävää, että Saiman laajentaminen epäonnistui. Havaitsen muiden taloudellisten vaikeuksiesi aiheuttaneen painostavaa epäviihtymyksen tunnetta. Mutta pitäisi toki tuntua mieltä nostattavalta, että on täysin omalla Sinun luonteesi mukaisesti suuntautuneella tarmollaan rakentanut uran tyhjästä aloitettuaan ja vieläpä tällaisessa maassa.

Hyvähän sellaisen on sanoa, joka ei itse ole omakohtaisesti yrittänyt saada selville, mitä se merkitsee. Sama pätee myös sanaan, jonka haluaisin laskea sydämellesi Helsingfors Tidningarin puolesta. Topelius on allapäin ja menettämässä rohkeutensa. Hänen lahjakkuudellaan, tyylin kepeydellä ja viehättävyydellä ym. on kiistaton arvonsa yhdistyneenä ajatuksiin, jotka, vaikka eivät olekaan syvällisiä eivätkä silti järin realistisiakaan, ovat silti parempia kuin alituinen uutisten sekamelska, joka ei pelkästään syrjäytä ajatuksia, vaan jonka jatkumiseen ne tukahtuvat. Sinä väittänet vastaan, että pahempaa on puolinaisuus. Topelius on kuitenkin itse rakastettavuus; ja leikillä, kisailulla ja lepertelylläkin on oikeus olemassaoloon. Helsingfors Tidningarin toimittamisessa ilmenee minun mielestäni tietynsuuntainen lahjakkuus, joka toisessa suotuisammassa maassa ja tilanteessa voisi osoittautua kultakaivokseksi. Lehtihän ei ole koskaan vaatinut yletöntä arvostusta, vaan on päinvastoin aina alistunut myöntämään toisarvoisuutensa ja tehnyt tämän joustavasti, tyylikkäästi, ilman kaunaa, kun Saimasta taas huomauttaisin, että se on toisinaan osoittanut olevansa kiihtynyt ja kuohuksissaan polemiikkia käydessään, kohoamatta tällaisten tilojen yläpuolelle, kuten se voisi ylväästi tehdä yleisen mielipiteen arvostamassa asemassaan, vaikka tämä voitaisiin ehkä monillakin alemmilla tahoilla käsittää väärin, mutta toisaalta joutumatta saamaan moitteita, kuten nyt on toisinaan käynyt, ellen erehdy, tahoilta, jotka ansaitsevat enemmän arvostusta kuin ensiksi mainitut. En halua tällä puolustaa mielenlaatua, joka pysyy kylmänä millaisten tahansa syyttelyiden edessä, vaan sellaista kohtuullisuutta, jossa ilmenevät yhtä voimakkaasti itsetunto ja itsekorostuksen välttäminen.

Ensiksi saapuneessa kirjeessäsi on mietteitä, jotka antavat aiheen vanhan tunnustuksen toistamiseen ja myöntelyyn. Saakoon tai säilyttäköön tämä myönteinen kanta Sinun silmissäsi hiukan arvoa juuri tuossa edellä esittämäni kielteisen huomautuksen ansiosta. Haluan toistaa myönteisen kantani erityisesti siihen, mitä olet sanonut Robertia ajatellen nuorille suunnatusta varoittelusta, ettei heidän pidä kuvitella itsestään liikoja. Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Kokeneiden ja ikääntyneiden on kuitenkin muistutettava sellaiselle, joka uskoo itsestään jotakin, että hänen on myös varustauduttava tehtäväänsä. Tämä on muuta kuin silkasta ujoudesta johtuva ujostelematon tyytyminen kädet ristissä istumiseen tai ikuiset valmistelut, joista ei päästä itse asiaan, johon kuten tunnettua ei kylläkään päästä ilman reipasta loikkausta, hyppyä, joka on ainoa mahdollisuus kokeilla kykyjensä kantavuutta. Hypätessään reunan yli ja uskaltaessaan on kuitenkin vietävä mukanaan jotakin. Prudenti audacia [varovaisen rohkeus] oli Pehr Afzeliuksen sinetin kaunis tunnuslause. Sinä itse, joka toki veit mukanasi tehtävääsi runsaan harjoittelun tulokset ja suuret voimavarat, et liene kuitenkaan käynyt käsiksi Saiman julkaisemiseen ilman erityisiä ennakkovalmisteluja sitä varten. Vaikka Nervander sanoi nokkelasti ystäväämme Cygnaeusta Cunctatoriksi, jonka uhriksi Hannibal taas joutui, hän näyttää minusta kuuluvan niihin, jotka eivät kuitenkaan osaa cuncteroida oikein. [Konsuli ja diktaattori Fabius Maximus ”Cunctator” (Hidastelija) pelasti taistelua välttävillä sotaliikkeillä Rooman nujertumasta Hannibalin ylivoiman edessä Cannaen tappion jälkeen.]

Cygnaeus tuli nyt mieleeni, koska eilisiltana ollessani Bygdénin luona ristiäisissä hänestä tuli puhetta Lillen kanssa. Lille on nimittäin äskettäin saanut Cygnaeukselta kirjeen Roomasta. Hän tuntuu Roomassa palelleen ja kylmettyneen niin pahasti, että häntä vaivaa nyt pahanlainen reumatismi. Sekä parantuakseen siellä missä on sairastunutkin että kerätäkseen arkistoista Venäjää koskevia asiakirjoja, joiden jäljille hän on päässyt, hän haluaa pysyä siellä vielä vuoden. Hän haluaisi apurahaa tähän tarkoitukseen. Mutta sen saadakseen hänen olisi pitänyt lähettää tänne jokin osoitus siitä, mitä hän pystyisi saamaan siellä aikaan; tämän hän on kuitenkin jättänyt tekemättä. Näinä päivinä ilmestyy sen sijaan kokoelma hänen runojaan nimellä Ljus och skugga [Valoa ja varjoa]. Meidän hänen ystäviensä on epäilys mielessämme odotettava, sijoittuuko hän sen myötä pikemminkin varjoon kuin valoon.

Minun on valitettavasti peruutettava se, mitä viimeksi Aminoffista kirjoitin, siltä osin, että hänelle on kuulemma sanottu, ettei hänen kannata laatia var­moja suunnitelmia sen varaan, että hän saa teologian professuurin, koska virka määriteltäneen käytännölliseksi eli saarnaajien koulutukseen tähtääväksi, jotta lahonnut seminaari saataisiin korvatuksi. Yritin tavoittaa Aminoffin pari päivää sitten keskustellakseni tästä asiasta hänen kanssaan, mutta hän ei ollut silloin kotona. On valitettavaa, että hän joutuu näin havaitsemaan, että hänen sangen vakavasti ja pitkään elättelemiensä toiveiden pohja on pahasti pettänyt.

Mitä tässä yhteydessä minuun tulee, olen alkanut yhä voimakkaammin tuntea, että minun on päätettävä tehtäväni yliopistossa; tästä syystä olen alkanut yhä enemmän kaivata mahdollisuutta eron saamiseen. Filosofia minun suosimassani muodossa on menettänyt merkityksensä. Sen on herätettävä uudessa asussa kiinnostusta ja ulotettava vaikutuksensa yleissivistykseen. Minusta tuntuu, että näen nuorten suhtautumisen muuttuvan yhä kylmemmäksi ja välinpitämättömämmäksi. Tämä ei ole vain tilapäistä, vaan ajan merkki. He aavistavat ja tuntevat hämärästi, ettei elintärkeä kysymys nyt ole abstraktin järjestelmän hallinta. Heidän kiinnostuksensa kohteetkin ovat nykyisin käytännöllisiä, tai he ainakin itse mieltävät ne käytännöllisiksi. Toisaalta lienen itsekin, tosin huomaamattani, jämähtänyt joihinkin esitystavan ulkonaisiin muotoihin, niin kuin vanhoille opettajille pyrkii väkisinkin käymään. – Näkemiin jälleen tältä erää. Liitän tähän lopuksi perheeni lämpimät terveiset Sinulle.

Aina Sinun, J. J. T.