Johan Jakob Tengströmille

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio 7.11.1845

 

Kunnioitettu Veli! 

 

Lämpimin kiitokseni suuresti arvostamastani Veljen viime kirjeestä.

Siirryn heti sen jälkikirjoitukseen, asiaan, josta minun olisi pitänyt kirjoittaa jo kauan sitten, mutta jonka kehittymistä olen halunnut odottaa, jotta en aiheuttaisi kaikkien osapuolten kannalta tarpeettomia mielenilmauksia.

Veli pitää suunnitelmaa muuttaa Lundiin varsin harkitsemattomana. Minua ei hämmästytä tuollainen arvio; eihän ihmisen sisintä helposti ymmärrä kukaan toinen, siihen ei riitä edes sellainenkaan isällinen ystävyys, jota Veljellä on.

Sallinet kuitenkin, Kunnioitettu Veli, että yritän muutamalla sanalla perustella samaista suunnitelmaa, kunhan ensin olen kertonut, että olen lokakuun 23. päivänä lähteneessä postissa peruuttanut hakemukseni. Perusteleminen on minulle erityisen tärkeää, koska se on osoitettu Veljelle.

Aloitan kysymyksellä: mitä minä haluan täällä tehdä? Kun minut karkotettiin nykyiseen tehtävääni, lähdin tänne mielessäni suunnitelma Saiman luomiseksi, saadakseni jonkinmoisen tilaisuuden puhua suoraan ja varoja voidakseni lähteä maasta hyvässä järjestyksessä. Jälkimmäiseen päätökseen vaikutti tuntuvasti harmi, mutta melkoiselta osalta se johtui vakaasta käsityksestä, johon olin päätynyt. Noin vuodesta 1834 lähtien suunnitelmiini oli kuulunut parhaillaan valloillaan riehuva fennisismi eli jonkin tuontapaisen liikkeen aikaansaaminen oli kuulunut toiveisiini. Muistan esim. vuonna 1835 joutuneeni pohjalaisten [osakunnan] piirissä tästä asiasta Nervanderin kanssa kiivaaseen sananvaihtoon, jonka jälkeen suhteemme olivat kylmät jonkin aikaa. Tämä asia näytti ainoana lupailevan vaikuttamisen mahdollisuuksia tulevaisuudessa, tätä toivoin ja päätin yrittää toimia sen edistämiseksi. Nyt on, kunniasanalla, harmi haihtunut, mutta vakaa käsitykseni omasta tulevaisuudestani on ennallaan. Jos olisin aikonut palata Helsinkiin, minun ei olisi pitänyt ryhtyä julkaisemaan lehteä enkä olisi ryhtynyt siihen. Törmäsinhän pakostakin vastavoimiin. Mutta tiedän nyt vielä paremmin kuin silloin tunteenvaraisesti tajusin, että näyttelisin osani suomen kielen asiassa nopeasti loppuun. Pysyvään rooliin sillä alalla tarvitaan nimittäin muuta kuin katumus- ja parannussaarnoja. Ikäni ja koko edeltäneen elämänkaareni takia oli ja on mahdotonta muuttaa suuntaa ja ryhtyä todelliseen tutkimustyöhön, jotta voisi kielitieteilijänä tai muuten kirjailijana edistää suomenkielistä kirjallisuutta. Toimintani luovana kirjoittajana etenkin oman tieteenalani ulkopuolella on liian heiveröinen pohja uuden kielen hallitsemiseen. Ilman kaikkea tuota ei vähäinen huutoni kuitenkaan kanna pitemmälle.

Niinpä minun oli pakko ajatella, että minun oli vallitsevista oloista huolimatta pysyteltävä filosofian piirissä. Siihen tarvitaan yleensä pääsemistä esiin oman maan ulkopuolella. Eihän täällä ole tieteelliselle kirjallisuudelle riittävää kannustetta eikä yleisöä, mikä on sama asia. Tässä on siis kylliksi syytä pyrkiä Lundiin, josta on Saksaan tuskin enemmän kuin päivän matka. Lisäksi tuskin kukaan voi hyvällä omallatunnolla kiistää sitä, että minulla on tuskin mahdollisuuksia päästä Helsinkiin. Ennenkin tilanne näytti kehnolta. Saima on lopullinen niitti. Ilman sitäkin minut varmasti unohdetaan 4–5 vuoden poissaolon jälkeen; ja jouduttuani eristetyksi kaikesta tieteenharjoituksesta tulen samassa ajassa suhteellisen kelpaamattomaksi. Tältä kannalta muutto meren yli on siis sekä välttämätön että viisas ratkaisu. Aika on kuitenkin toisaalta johtanut minut tunnustamaan oikeaksi abstraktin lauseen: että muutto isänmaasta on häpeällinen pako, silloin kun tämä tarvitsee kaikkia voimia – kuten se kaiken kaikkiaan aina tarvitsee. Siitä syystä olin nytkin lujasti päättänyt, etten pakene ainiaaksi. Nervanderin välityksellä saamani tieto paluun mahdottomuudesta sai minut peruuttamaan hakemukseni.

Nyt olen mainitun abstraktin lauseen takia todellakin katkaissut kaikki mahdollisuuteni tulevaan toimintaan – tai pikemminkin: maamme asian takia tuo abstrakti lause on muuttunut nykyiselleen – abstraktioksi. Aion tosin hakea professuuria Helsingistä; tiedän kuitenkin sen hakemisen turhaksi. Jäljellä on sitten elämä kääntäjänä tai Suomen kirjallisuuden kartuttaminen rajalliseen kykyyn perustuvilla kaunokirjallisilla tuotteilla. Jos perheeni näin eläessäni kasvaa, voin tuskin välttyä papinvirkaan päätymiseltä.

Kun tilanne on tämä, taloudellisille epäilyksille olisi ollut tuskin lainkaan sijaa. Olisin elänyt Lundissa matkamiehen tavoin. Minkä tahansa yliopiston kannalta taas kaksi tai kolme vuotta miehen parhaasta iästä on varmasti toivottavampi vaihtoehto kuin niiden jälkeen seuraavan pitkän vanhuuden kustantaminen. Kohtuullista valittamisen aihetta ei Ruotsissa siis olisi ollut.

Ja vielä muuan seikka. Jos en olisi voinut saada paikkaa Helsingistä, olisin kaikin voimin pyrkinyt Saksaan. Hagberg (vaikka hänen takiaan Rooman kirjallisuuden apulaisprofessori on matkustanut Saksaan opiskelemaan filosofiaa) kirjoittaa nyt Lundista olevansa kaikkien Lundin yliopiston parasta ajattelevien kanssa samaa mieltä siitä, että minun on saatava tuo virka – ilman lisäopinnäytettä. Olisin voinut muutaman vuoden työn jälkeen toivoa samanlaista menestystä Saksassa ja samalla laajempia mahdollisuuksia kelvollisten tulosten aikaansaamiseen. Kuten jo sanoin, kykyni ovat liian vähäiset ja ikäni liian korkea uudelle uralle suuntautumiseen nyt. Olot ovat ajamassa minua ulos aloittamaltani uralta. Saima ja minä, me olemme nähneet parhaat päivämme.

Näin ollen valehtelisin, jos peittelisin sitä, että jättäydyn kohtaloni huomaan raskaan resignaation painamana. Aika saattaa saada mielen kirkastumaan; oman aikani arvioin kuitenkin olevan ohi. Tiedän, että Veli hyvänä ystävänä näkee mahdollisuuteni valoisammin; itse tunnen kuitenkin tilanteeni niin hyvin, etten voi elää kuvitelmien vallassa. Mutta mitäpä tuosta. Löydän varmasti jonkin kiinnostuksen kohteen. En hirtä itseäni – tarvitaanhan sulhanen häissäni – jotka vietetään 18. eikä 11. päivänä. Morsian, jolla on tätä asiaa koskevia pieniä vaatimuksiaan, kiittää välitykselläni Kunnioitetun Veljen ystävällisistä terveisistä lapsenmielisen nöyrästi. Hän tietää jo jonkin verran osatakseen arvostaa niitä, joita minä arvostan ja kunnioitan, ja pystyy tulevaisuudessa todistamaan, että tunnustan syvästi minulle isänmaassa osoitetun ystävällisen myötämielisyyden arvon.

Kunnioitetun Veljen kirjeen ohella olen saanut uuden osoituksen tästä eräiden nuorten miesten kirjeessä; joukossa on myös Robert. Vastaukseni tulee seuraavassa postissa, yhtä teräväsanaisena kuin esitetty kysymyskin.

Palaan vielä rakkaaseen aiheeseen. Jos olisin tiennyt, että Veljen hääpäivä on 20. tätä kuuta, olisi siitä päivästä tullut minunkin lupauksenantopäiväni. Olisin ollut oikein onnellinen sellaisesta pienestä yhteensattumasta. Lämpimät terveiset Rouvalle ja lapsille.

Kunnioitetun Veljen

alttein ja kiitollisin

Joh. Vilh. Snellman.

 

 

Vertailu