Kuopiossa 14.8.1845
Kunnioitettu Veli!
Täysin tahallisesti olen lykännyt kirjoittamista, kunnes voin nyt kertoa, että tuleva avioliittoni täällä Kuopiossa apteekkarina toimivan Wennbergin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin kanssa kuulutettiin saarnastuolista viime sunnuntaina ja voin siis sydämellisimmin kiittää Veljen isällisistä, ystävällisistä onnentoivotuksista. Olen morsiameni nuoren iän takia pelännyt hätiköityyn päätökseen perustuvaa vastausta, joten sitova on ollut vasta kirjallinen lupaus kuulutuksia varten eikä minulla ole ollut oikeutta puhua asiasta, jonka kaikki täällä ovat silti tienneet.
Mitään erityistä selitystä asiasta en osaa antaa. Elämäni tuntui raskaalta. Tyttö oli houkuttelevan kaunis ja lempeä. Hänen hellästä luonteenlaadustaan kuuli vain yhdenlaisen mielipiteen, ja hänen entinen opettajattarensa oli hyvä ystäväni ja aikeistani tietämättä kertoi minulle niin hänen ansionsa kuin vikansakin. Vuoden verran mietin asiaa, ennen kuin avasin suuni, ja sen jälkeen Hänellä on ollut kolme kuukautta aikaa tehdäkseen päätöksensä vapaasti. Kaikki on näin ollen sujunut niin harkitsevasti kuin inhimillisen heikkouden puitteissa mahdollista on, ja elän edelleen lujasti tulevaisuuteen uskoen. Veljeä varmaan ilahduttaa tieto, että jonkinmoinen harkinta verhoaa sitä suurta järjettömyyttä, että valittu on kahdeksantoistavuotias. Tämä järjettömyys johtuu siitä, että houkuttelevalta tuntuvan naisen löytäminen on vaikeaa eikä minun iässäni ja elämäntilanteessani ilman houkutusta nosteta sormeakaan moisen asian takia. Minua taas vetää puoleensa lempeä naisellinen olemus. Millään muulla on silloin vähän merkitystä; aika ja kärsivällisyyshän johtavat siihen, että muut vaatimukset täyttyvät. Hankalaa tässä on vain se, että minulla on niitä molempia vain vähän.
Elämänmuutoksen vaikutuksesta kirjalliseen uraani voi tuskin syntyä epätietoisuutta. [tt content="Ei kirjoja, vaan lapsia"]”Icke Böger uden Börn”[/tt] saataneen varmaan tästä lähtien merkitä minunkin tunnuslauseekseni. Kaalin ja perunan viljelyssä, halkojen edullisimman hinnan kyttäämisessä jne. on aluksi huolehdittavaa kylliksi. Sitten tulevat huonot ajat, ja tuottoisa kirkkoherran virka ei silloin ehkä ole hätäankkuri, mutta kuitenkin hyvä uimarengas, jonka varassa voi räpiköidä myrskyn läpi pää aaltojen pinnalla. En sitten varmastikaan hämmästy, kun aikanani saan viisi ääntä piispan virkaan ja teologian pyhitetyn tohtorinhatun lohdutuksekseni. Tämän uran näen avautuvan eteeni. Lisäopinnäyte professorin virkaa varten voinee olla siltä syrjään johtava sivutie, jota tuskin kuitenkaan koskaan kuljen.
Nuorempi sukupolvihan näyttää nyt hyvin lupaavalta, ja väistyminen sen tieltä on ehkä aivan oikein. Tulisinhan nimittäin mukaan suunnilleen samassa vaiheessa kuin varttuneeseen ikään ehtineet ja kunnian kirkastamat apulaiset – siis apulaisprofessorit.
Täällä kerrotaan, että Nordström jää sittenkin maahan. Olen iloinen tästä etenkin Nordströmin ja hänen maineensa kannalta. Onhan muuten hänkin pian kuiviin puristettu sitruuna niin ikänsä takia kuin siitäkin syystä, ettei hän käsitä maan nuorison pyrkimyksiä. Sellaista on maailman meno, kun edistys todella lähtee liikkeelle. Minäkin tunnen jo, että muut ovat minua rohkeampia ja innokkaampia. On ilo nähdä, miten rohkeus ja into ja niiden myötä nuoret voimat ovat kasvaneet. Fosterländskt Album kerrassaan hämmästytti minua, sen sisältämät kirjoitukset tuntuvat minusta niin lujasti rakennetuilta eivätkä lainkaan nuoruudentöiltä. Ja pidän tämän saman herätyksen seurauksena koko sitä kirjallista liikehdintää, joka nyt on maassamme havaittavissa.
Vaikka en ole saanut kirjeitse tietoja Veljen kesäasunnolta, olen kuitenkin kuullut, että oleskelu siellä on ollut virkistävää kuten ennenkin ja etenkin vaikuttanut nopeasti ja edullisesti Veljen terveydentilaan. Jumala suokoon, että näin on käynyt. Kun ei uutisia kuulu, se on sitä paitsi hyvä merkki, ja niinpä voinkin toivoa, että nämä rivit tavoittavat Veljen ja Perheen pirteissä kesätunnelmissa. Pyydän erityisesti kertomaan sydämelliset, veljelliset terveiseni rakastettavalle ja viehkeälle Sofille, jonka kateutta ketään kohtaan tuntematta toivon vielä näkeväni onnellisena tässä maailmassa. Monesti kuitenkin vielä muistan menettäneeni sen onnen, että saisin sanoa: Kunnioitettu Isä – sen sijaan, että nyt sanon: Kunnioitettu Veli, ole vakuuttunut minun muuttumattomasta, kiitollisesta kunnioituksestani ja kiintymyksestäni!
Joh. Vilh. Snellman.
