Kuopiossa 31.7.1848
Kunnioitettu Setä!
Olen vaiennut näin pitkään ilman mitään nimenomaista syytä, ellen vetoa yleiseen syyhyn, masentuneeseen mieleen ja moniin huolehdittaviin asioihin. Valitettavasti lisään siten mieleni levottomuutta, koska en voi silloin odottaa myöskään saavani ottaa vastaan ystävällisiä rivejä. Ja tunnen yhä vahvemmin asemani yksinäisyyden, kun posti nykyisin tuo kerran toisensa jälkeen vain surkeita sanomalehtiämme ja jokusen ikävän liikekirjeen.
Olen kuitenkin saanut suullisten viestien perusteella iloita Sedän edelleenkin järkkymättömästä terveydestä ja tyytyväisestä mielialasta. Viimeksi (maaliskuussa) saamani kirjekin todistaa Sedän yhä seuraavan kulttuurin asioita vireässä sieluntilassa.
Tämän vuoden merkittävät tapahtumat ovat vaikuttaneet syvästi minuun kuten varmaankin jokaiseen ajattelevaan ihmiseen. Minun sielullinen suuntautumiseni yhdistää tulevan puhtaamman ajan ajattelemisen tuottamaan luonnolliseen iloon kuitenkin raskaan tietoisuuden siitä, että kulttuurin jokainen edistysaskel muussa Euroopassa jättää meidän matalan sivistyksemme yhä kauemmas jälkeen. Kun nykyhetken tärkeys johtaa siellä reaktioon sekä tieteen että yhteiskuntaelämän pinnallisuutta ja valheelle perustuvia asemia vastaan, mitä muuta me puolestamme voimme odottaa kuin mielenlaadun yltyvää turmeltumista? Miten kaukana jäljessä me olemmekaan jo ennestään; ja miten paljon kauemmaksi jäämmekään vain muutamassa vuodessa! Kun tätä ajattelee, mieleen nousee katkera aavistus siitä, mitä tulevaisuus meidän maallemme tuo, kärsimyksistä, joihin joutuminen ei tosin tule meidän osaksemme henkilökohtaisesti, mutta joihin olemme osaltamme syyllisiä.
Älköön Setä luulko, että mainitsen Robertin vain osaa ottavan myötätunnon takia. Ajattelen kuitenkin todella vain harvoin lähitulevaisuutta muistamatta häntä. En sen takia, että yksilön kyvyt merkitsisivät paljonkaan maailman kohtaloissa, vaan siitä syystä, että hänen eläessään tunsin suurempaa luottamusta lähinnä seuraavaan sukupolveen, josta ehkä näin vain hänen raikkaat toiveensa ja vilpittömän luonteensa. Toden totta: tunnen niin harvoja muita. Mutta ajattelen, että minun olisi pitänyt jo oppia tuntemaan heidät, jos heitä on olemassa, koska hartaasti haluan tietää, että heitä on.
Niihin seikkoihin, joiden tähden olen aivan haluton lähtemään yliopistoon, kuuluu tämäkin käsitys tai – olkoonpa vaikka – tietämättömyys. Vain suurin ponnistuksin olen saanut ryhdytyksi lisäopinnäytteen tekoon (tämän kuun 23. päivästä saakka), ja minulla on nyt suurin piirtein valmiina kaksi painoarkkia. Olen tilannut Frenckelliltä kuuden arkin painatustyön – elokuun 20. päivästä lukukauden alkuun. Työn kuluessa olen ilahtunut siitä, että pystyn vielä käsittelemään näitä aiheita con amore [innostuneesti]. Yöt ovat enimmäkseen kuluneet työn ääressä; ja viime päivätkin olen ollut vapaana Litteraturbladetista. Aihe on: luonnonfilosofiaa (!) – ”De spiritus ad materiam relatione” [Hengen suhteesta aineeseen]. Pitääköhän minun käyttää tätä otsikkoa. Tutkimus käsittelee elävän olion käsitettä, generatio spontaneaa [alkusyntyä] ja g. ex ovoa [munasta syntymistä], ensiksi mainittua geologian tutkimustulosten perusteella – sekä alkaa siitä ja päättyy siihen, mitä Hegel pitää siirtymänä luonnonfilosofiasta hengenfilosofiaan.
Herran hallussa on, miten tyytyväinen Setä voi tähän opukseen olla. Perusajatukseni on ollut, että filosofia on vilpillistä ja luonnontutkimus kevytmielistä. Hegel on ehkä toiminut ”bona fide” [hyvässä uskossa] – vaikka hänkin on ilman käsitteellistä selitystä hankkiutunut eroon ”maapallo-organismista” ja geologisesta kehityksestä. Seuraajilla on ollut luonnontutkimus silmiensä edessä, mutta he ovat jättäneet sen omaan erillisyyteensä. Ainakaan minä en voi löytää heidän kirjoituksistaan muuta kuin sen perusedellytyksen, että ihmiskunta on myös ajallisesti ollut olemassa ikiajoista ikiaikoihin, niin vähän kuin filosofia muuten haluaakin tästä ikuisuudesta tietää.
Onko kukaan kehitellyt luonnonfilosofiaa Hegelin hengessä? Mielessäni väikkyy Rosenkrantzin nimi, mutta en ole asiasta varma. Jos Sedällä on hallussaan jokin tällainen teos, pyydän saada sen ”pika”-postissa luettavakseni.
Jos Setä olisi ollut kaupungissa, olisin ahdistellut rukouksillani, että Setä lukisi käsikirjoituksen. Nyt minulla ei ole ketään, jolta voisin pyytää apua edes latinan oikeinkirjoituksen tarkistamiseen ja arkkien korjauslukuun. En tiedä, missä Cygnaeus oleskelee. Olen kuitenkin nyt yrittänyt hankkia tarpeellisia tietoja henkilöistä, joilta voi saada apua.
Laurellin filippiikki [hyökkäyskirjoitus] on jättänyt minut kylmäksi. Jos vastaus olisi ollut toisenlainen, olisin voinut tuntea hiukan tunnontuskia. Hänen vastauspuheenvuoronsa suhteeton ylimittaisuus on nyt vaikuttanut minun kannaltani niin edullisesti, ettei minulla juuri ole sisäistä eikä ulkonaista tarvetta puuttua asiaan enää.
Nervanderin kuolema on painanut mieltäni raskaasti, ja Cygnaeuksen laatima muistokirjoitus on lisännyt taakkaa. Tämä ei ole kuitenkaan järkyttänyt vakaata uskoani siihen, ettemme olisi päässeet yhteistoimintaan, vaikka hän olisi elänyt pitempäänkin, vaan edessä olisi ollut monia repiviä kiistoja; tosin olen vakuuttunut sitä, että yksityinen keskinäinen luottamuksemme olisi varmaankin palautunut. Lukiessani uudelleen viimeksi häneltä saamaani kirjettä minua liikuttaa ajatus meidän kaikkien heikkoudesta; minullehan Nervander toistuvasti ja mitä iloisimmin ylisti vapaata asemaansa, jossa hän ei enää kaivannut hyväksymistä ylhäältä eikä alhaalta – asemaa, jonka hän viiltävin äänenpainoin kuvailee Cygnaeukselle tuntevansa jopa huonommaksi kuin se todellisuudessa oli. Jos olisin saanut ottaa vastaan saman valituksen, se olisi Jumala nähköön järkyttänyt sisintäni ja tehnyt mahdottomiksi kaikki soimaukset kummaltakin puolelta. – –
Halusin kirjoittaa pitkän kirjeen, mutta postin lähtöaika asettaa sen pituudelle välttämättömän rajan. Lähettäen alttiit terveiseni perheelle itseltäni ja perheeltäni allekirjoitan meidän kaikkien puolesta kunnioittaen ja kiitollisesti
Joh. Vilh. Snellman.
