Kuopiossa 6.1.1848

Hyvä Kunnioitettu Setä! 

Kiitän sydämellisesti viimeksi saapuneesta sangen tervetulleesta kirjeestä. Jotakin sen sisällöstä olen käyttänyt muistokirjoitukseeni toivoen, että Setä sen hyväksyy, kun en yleensäkään ole pyrkinyt ylistelyyn, vaan lukijaa valistavaan esitystapaan. Minun on myös ilmaistava iloni muotokuvan saamisesta. Se on näköinen ja lapsenomaisen kaunis. Sekin on antanut minulle aihetta korjata tekstiäni. Olen luovuttanut yhden kappaleen Kellgrenille, toisen musiikkimies Lagille, joka pyysi sitä. Hän on Robertin entinen koulutoveri, muuten yleisistä asioistamme kiinnostunut nuori mies, ja ottaa osaa yleiseen kaipaukseen – jonka yleisyys on tuntunut minusta jopa yllättävältä.

Lähetän muistokirjoituksesta muutamia eripainoksia, koska sen saaminen kiinnostaa useampia edesmenneen ystäviä kuin Litteraturbladetin hankkiminen.

–––––

Saamistani huomautuksista kiitän viimeiseksi, mutta en silti vähemmän lämpimästi ja vilpittömästi. Kaksi seikkaa niissä on erityisesti askarruttanut mieltäni: ensinnäkin niiden ankaruus; kuitenkin vielä enemmän ne kiittävät sanat, joilla Setä on arvioinut (tämä näyttää oikealta) arvioinut välttämättömäksi ne pehmustaa.

Olen itse jo kauan tiennyt, että mieleni on alkanut katkeroitua, kuitenkin pikemminkin vetäytymisen suuntaan kuin avoimiin ilmaisuihin pyrkien. Syynä tähän olen minäkin pitänyt eristyneisyyttäni, ei asuinpaikan, vaan pyrkimysteni perusteella. Luonnollista on myös, että näiden ”esille tuomisen tapa” johtuu tästä. Voittavaa mielipidettä, jokseenkin yleisesti tunnustettua oppia voidaan tuskin enää esitellä mitenkään ponnekkaasti. Mutta kun vastassa on välinpitämättömyys tai vastarinta, on selvää, että näkemyksen julkituominen erottuu näistä jyrkkänä ja ärsyttävänä.

Jos voisin vakuuttua seuraavista kahdesta asiasta: että me saamme olla ”rauhassa” ja että maanmieheni ovat enimmäkseen samaa mieltä kanssani, siihen loppuisi paitsi nykyinen esitystapani myös luullakseni kirjallinen toimintani suurimmaksi osaksi.

Meillä ei kuitenkaan ole rauhaa. Ei meillä tosin ole taisteluakaan. Kansallisuudestamme viedään vain osanen joka päivä, ja alkukantaisuutemme ja luonteenlaatumme takia tämä tapahtuu niin, ettemme osaa lainkaan kaivata sitä, mitä menetämme. Kreikanuskoisista venäläisistä tulee virkamiehiämme. Venäjän kieli on oppilaitoksissamme tärkein opittavista kielistä. Suomea opetetaan merkityksettömän vähän. Ruotsia ei lainkaan. Nyt odotetaan, että venäjästä tulee kouluissa historian ja maantiedon opetuskieli. Monet viranomaiset käyttävät kirjeenvaihdossaan jo venäjää. Näin menettelevät luotsilaitos, postilaitos, kuvernöörien kansliat ja muut kuvernöörien alaiset virastot niiden mukana. Teoriassa on selvää, että tähän suuntaan pyritään kaikin voimin. Parhaiten palkitaankin kotimaisten miesten ansioituminen tässä työssä. Se on aivan luonnollista. Keisarikunnan kaltainen valtakunta ei voi sietää rajojensa sisällä, pääkaupunkinsa tuntumassa vierasta kieltä, vieraita lakeja, vierasta uskontoa. Pyydän, että Setä pyytää ystäväämme F. Cygnaeusta antamaan nimenomaisia erikoistietoja tulevaisuuteen tähtäävistä suunnitelmista. Ne ovat täysin riippumattomia siitä, mitä me teemme ja sanomme. Pidän typerinä henkilöitä, jotka sanovat: meidät unohdetaan, kunhan pidämme suumme kiinni; he eivät näe, miten paljon neljässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut, eivätkä pohdi, mitä tulevaisuudessa väistämättä tapahtuu. Lisään tapahtuneeseen vielä sen, että yhä enemmän maata joutuu venäläisten käsiin, että kaikki teollisuustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppa alkaa pian kulkea Pietarin kautta ja että tämän takia useimmat kauppiaat ja kirjanpitäjät, jopa monet kauppamatkoilla käyvät talonpojatkin ovat jo kieleltään, ajattelutavaltaan ja tavoiltaan venäläisiä. Mutta, kuten sanottu, näinhän tässä selvästikin täytyy käydä.

Tätä kehitystä tukee se seikka, että sivistyksemme jää päivä päivältä enemmän jälkeen sivistyneestä Euroopasta. Olen vakaasti sitä mieltä, että olimme 1809 lähempänä sitä kuin nyt. Mitä enemmän tämä kuilu laajenee, sitä kapeampi uoma erottaa meidät idästä. Koko yhteiskuntamme tila oli 1809 kutakuinkin samanlainen kuin kaikkien muidenkin kansojen englantilaisia lukuun ottamatta, sillä uudempi yhteiskuntajärjestys ei vielä silloin ollut missään juurtunut syvälle ihmisten mieliin. Nyt olemme Euroopan heimoista kaikkein syrjäisin ja takapajuisin – tuskinpa edes turkkilaisten edellä. Yliopistommekin oli silloin suunnilleen samalla tasolla kuin useimmat muutkin. Millaisia miehiä nyt istutetaan sen oppituoleihin?

Voidaan toki myöntää, että olemme näiden 40 vuoden aikana edistyneet yhtä paljon kuin useina edellisinä samanmittaisina kausina. Muu Eurooppa on kuitenkin tänä aikana edistynyt askelin, joille ei löydy vertaa historiasta. Tämäkin on kumoamaton tosiasia. Olemme itse aiheuttaneet tämän tilanteen, koska olemme tottumattomia hoitamaan asioitamme omatoimisesti. Lisäksi on tehty paljon, ei sentään aivan kaikkea, jotta meidät pidettäisiin aloillamme.

Saako tämä jatkua? Epäilen, voiko tapahtua muuta. Ja jos tätä jatkuu ”200 vuotta”, tuskinpa Suomessa enää elää yhtään luterilaista, saati suomalaista. Arvellaan, että 50 vuoden kuluttua viron ja latvian kieli sekä luterilaisuus ovat kadonneet Itämerenmaakunnista. Se on lopputulos 150 vuodesta. Sangen todennäköiseltä kuitenkin näyttää, että tulevaisuudessa kaikki muutokset nopeutuvat. Mitä nopeammin herramme kehittyvät, sitä nopeammin he tekevät meistä lopun.

Mitä on tehtävissä? Kansallamme ei ole aavistustakaan tulevaisuudesta eikä sen suuremmin mielenkiintoa nykyisiä tapahtumia kohtaan. Ja tämä onkin pahin onnettomuus. Vähemmän merkitystä on sillä, että varsin vähäinen osa yrittää huolehtia omista eduistaan haaksirikon tapahtuessa ja toinen ryhmä ei itsekkäänä mukavissa oloissaan liikauta sormeaankaan, vaikka näkee tilanteen selvästi. Olen pyrkinyt kohdistamaan sanani vain ensiksi mainituille ihmisille, vastustamaan tietämättömyyttä ja velttoa välinpitämättömyyttä.

Minun on mielestäni tunnustettava viakseni myös ”rohkeuden puute”. Eihän minulla suinkaan ole vahvoja toiveita menestyksestä. Tässä yhteydessä voidaan jättää huomiotta se, että voin ehkä vakuuttaa olleeni kyllin rohkea asettaakseni velvollisuuden oman etuni edelle. Ja velvollisuutenani olen pitänyt seisomista toivottomassakin tilanteessa sillä paikalla, jolle kohtalo on minut asettanut.

Rohkeuden puutteeseeni vaikuttaa se, että pienet kansakunnat näyttävät kaikkialla tuhoutuvan. Minun järkeni mukaan niiden ei kuitenkaan pidä edistää sitä omilla toimillaan. Historia voi ehkä saada jotakin aikaan siitäkin pienestä kipinästä, joka leimahtaa liekkiin niiden kuoleman hetkellä. En tässä puhu muista liekeistä kuin niistä, jotka voivat ilmaantua näkyviin taistelussa sivilisaation kentillä. Kunhan tietoisuus on olemassa, vähäisinkin voi vastustaa ulkoapäin pakolla tunkeutuvaa sivistysmuotoa omaa vakaumustaan ja ajattelutapaansa suojaavan sisäisen torjunnan avulla. Meillä ei ole tällaista tietoisuutta tilanteestamme. Pitkään kestänyt alamaisen asenne on veltostuttanut mielemme, eikä mitään ole tehty sen herättämiseksi. Vähän tapahtunee tulevaisuudessakaan; onhan joen patoaminen vaikeampaa kuin puron.

Ehkäpä olen eristyksissä kaikkine näine käsityksineni. Tämän perusteella ei toki voida puolustella ulospäin suuntaamaani katkeruutta, mutta kylläkin osaksi selittää sitä. Koko elämäntilanteeni on ehkä myötävaikuttanut siihen, samoin omat erehdykseni. Mutta uskonpa silti voivani vakuuttaa, että sisimmässäni rakastan Jumalaa ja koko maailmaa.

Eniten minua huolestuttavat Sedän kiittävät sanat. Niistä nimittäin huomaan, että usko turhamaiseen itserakkauteeni on yleinen. Sen laita on ehkä samoin kuin ulospäinkin suuntautuvien tunteitteni. Olen aina sisimmässäni innokkaasti vainonnut itserakkautta. Olen mielestäni ollut hyvin selvillä kehnoudestani niin ihmisenä kuin kirjailijanakin. En ole koskaan puolustautunut arvostelijoita vastaan – äärimmäisen vähän jopa Saimassakin, vaikka vastauksia odotettiin ja pyydettiin. Kukaan ei liene myöskään koskaan kuullut minun puhuvan aikaansaannoksistani. Olen jokseenkin hyvin pitänyt siitä huolen. Kiivasluonteisena ja suvaitsemattomana olen kuitenkin usein käynyt toisten ihmisten mielipiteiden kimppuun enkä ehkä ole myöskään kylliksi arvostanut heidän ansioitaan. Tämän asian korjaamiseksi on kaiketi tehtävä työtä, vaikka usein tuntuukin siltä, että tämä tuskin kannattaa jäljellä enää olevaa lyhyttä aikaa varten.

Suhdettani Nervanderiin, sehän tähän on lähinnä aihetta antanut, voitaisiin valaista sanomalla yhtä ja toista, mikä kuitenkin mieluummin jääköön sanomatta. Voin rauhallisin mielin vakuuttaa, että ainoa pulma tässä on närkästykseni siitä, mitä pidän hänen luonteensa heikkoutena. Hän voi pitää minua epäviisaana tai jopa narrina; tiedän kuitenkin hyvin, että hän olisi itse mieluummin omaksunut uhmailevan ja herättelevän asenteen, jos se olisi ollut yhdistettävissä hänen muihin suunnitelmiinsa. Tiedän myös, ettei hän voi sanoa minua pelkäksi narriksi. Paremmin kuin kukaan muu hän tuntee sen vähäisen hyvän tahdon määrän, joka minussa on, ja myös tunnustaa sen olemassaolon. Kun hän tuomitsi pyrkimykseni, hän teki sen vain puolustaakseen itseään. Meitä kuitenkin erottaa juuri tämä, että hänen on puolustauduttava minua vastaan. Omasta puolestani ilmaisin tuossa yhteydessä vain suuren katkeruuteni. Nykyisin sitä ei enää tarvitse purkaa tuolla tavalla; se pysyy kuitenkin pakostakin entisellään, niin kauan kuin uskon, että Nervander tarvitsee tätä mainitsemaani puolustuskeinoa.

Anteeksi nyt, että olen puhunut tästä näin paljon. Mutta en kai olisi voinut jättää noita ystävällisiä huomautuksia täysin vaille vastausta. Setä voi olla varma siitä, että ”kestän ne hyvin” ja että tunnustan vilpittömästi sen minkä olen tunnustanut – myös myöntäen oikeaksi hieman enemmän kuin omahyväisyydessäni olen havainnut. Kipeää tekivät vain nuo mainitut kiittävät sanat moitteiden lomassa. Tuollainen puolustelu on aina hieman surullista.

–––––

Lämpimintä kiintymystä tuntien toivotan Sedälle ja perheelle lohdullista uutta vuotta. Onneksi elämä ei pysty tuottamaan monia sellaisia suruja kuin kulunut vuosi toi, ja jokainen uusi vuosi seuloo uutta ainesta sisimpämme ympärille.

Ajattelen kuitenkin Sedän vapautumista virasta melko huolestuneena. Kun otetaan huomioon Sedän noudattamat ankarat elämäntavat, muutos tuntuu varmasti hyvin suurelta. Yliopiston historia vuoden 1809 jälkeen olisi luultavasti mieluisa työ aiempien jatkoksi. Kun otetaan huomioon maan muut olot ja yliopiston vaikutus niihin, tuollainen historia varmasti tavoittaisi laajan yleisönkin. Puhuin kuitenkin melkeinpä vastoin vakaumustani käyttäessäni sanoja ”mieluisa työ”. Onhan tällä aikakaudella minun käsittääkseni tarjottavanaan valtaosaltaan vähemmän ilahduttavia ilmiöitä. Tämä ei silti vähentäisi tuollaisen teoksen hyödyllisyyttä. Joka tapauksessa se korjaisi nykyisin vallitsevia käsityksiä. Anteeksi nyt ehdotteluni, joka on varmasti tarpeetonta. Vaimoni liittää terveisiini nöyrät uudenvuodentoivotuksensa.

Kunnioittavasti ja alttiisti

Joh. Vilh. Snellman.