Johan Jakob Tengströmille

Tietoka dokumentista

Tietoa
5.7.1843
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Isällinen ystäväni! 5.7.1843

 

Jos varomaton käytökseni – sikäli kuin sitä niin voi nimittää – on tuottanut minulle Veljeni epäsuosion, niin tämä tekee elämäni katkeruuden kukkuraiseksi. Mutta en voinut toimia toisin. Jo aikaisemmin, siinä surkeassa tilanteessa että on joutunut valitsemaan isänmaan välillä ja kaiken sen, mikä tähän asti on ylläpitänyt parempaa elämääni, on oman kodin kaipuu pannut minut päivä päivältä enemmän epäröimään valinnassani – koti, sana, joka jo vuosikaudet on saanut olemukseni vavahtamaan, aivan kuin juuri se nimenomaan estäisi minua olemasta ihminen ihmisten joukossa. Se että lisäsin tämän kaipauksen isänmaanrakkauteen oli kuten pitääkin. Se että liitin molemmat päämäärät Veljen tyttären pienoiseen käteen – se oli erehdykseni; mutta inhimillinen sellainen. Omaamatta läheskään varmuutta Veljen suostumuksesta, en myöskään täysin vailla tietoa rakastettavan tyttären ajattelutavasta, voinut anoakaan sitä. Tämä tieto minulta puuttui. Hänen viaton, lempeä ja iloinen olemuksensa, Veljen aina minulle osoittama isällinen ystävyys, ja se suopeus minua kohtaan, jonka olen rohjennut tulkita Veljen puolison taholta, kaikki tämä sai jo aikaa sitten minut tekemään päätökseni. Enhän toki milloinkaan olisi vastoin Veljen vahvistusta rohjennut tavoitella sitä minkä katsoin voivan muodostua onnekseni. Ikäero vähensi rohkeuttani, ja minä luotin Veljen ratkaisuun, jotta en saisi omalletunnolleni liian raskasta taakkaa nuoren sydämen tulevaisuuden onnesta. Aikeeni rehellisyydestä pystyin vastaamaan; mutta tällaisissa tapauksissa väistämätön itsekkyys esti minua varmasti arvioimasta sekä olosuhteita että omaa kykyäni. Ihminen uskoo helposti sen mitä koko sielunsa hehkulla toivoo. Ehkä – tai varmaankin – syy on minun, kun olin näkevinäni mitättömissä tapahtumissa ja sanoissa enemmän kuin niissä oli. Myönnän mielihyvin, etten milloinkaan nähnyt tai kuullut mitään sellaista, mikä olisi voinut sallia minulle vaatimuksia, eipä edes perusteltua toivoa – mutta silti uskoin että kokemani perusteella en voinut kevytmielisesti heittää pois houkuttavaa elämän onnea. Minun iässäni antautuu toiveille vain harkiten ja laskeskellen. Mutta kerran niille antauduttuaan kukaan ihminen ei hallitse järkeään ja tyyneyttään – varsinkaan sellaisessa tilanteessa kuin nyt kyseessä oleva. Niinpä olivat minunkin miehekkyyteni ja tyyneyteni kohta siinä pisteessä. En tahdo valittaa, mutta on mainittava ne tuskantäyteiset päivät ja unettomat yöt, joina olen jo yli kuukauden ajan heittelehtinyt toivon ja pelon välillä. Tilani, johon en millään toiminnalla ole voinut vaikuttaa, koska olen ollut täysin kykenemätön työhön, on sielun kärsimyksestä muuttunut ruumiin kärsimykseksi. Minun oli saatava varmuus mihin hintaan hyvänsä. Olen nyt kahden ja puolen vuorokauden aikana nukkunut 3 ½ tuntia, viime yönä en silmällistäkään. Asiantilaan olen kai taas itse syypää; mutta voin vakuuttaa, että koen nyt ensimmäistä kertaa eläissäni tällaista sielun ja ruumiin yhteistoimintaa. Oli syy mikä tahansa – en kyennyt enää kestämään epävarmuutta. Lisäksi nykyinen tilanteeni vaatii määrätietoisia päätöksiä ja määrätietoista toimintaa. Mutta molemmat olivat riippuvaisia samasta varmuudesta kuin sieluntilanikin. Sillä minä vakuutan pyhästi, että, miltä olenkin saanut asian näyttämään, olen vain joinakin toivottomuuden hetkinä (ajatuksissa, en milloinkaan teoissa) erottanut toisistaan suunnitelmia tulevasta toimeentulostani ja elämäni päämäärästä sekä kiihkeästi kaipaamastani onnesta. Ensiksi mainitut riippuisivat tälläkin hetkellä täysin jälkimmäisestä sekä Veljen suostumuksesta. Nyt se on ohi. Sain varmuuden tuskasta. Mutta sekin palauttaa sieluni voiman, ja nyt voin itse tehdä ratkaisun. Tämä on ensimmäinen kerta aikuisiässäni, jolloin olen laskenut kohtaloni jonkun muun käsiin – hentoihin käsiin – ja se on Luoja nähköön oleva viimeinen. Puute, huolet ja taistelu ovat kasvattaneet minut. Ne tulevat varmaankin olemaan jäljellä olevien päivieni seuralaiset. Mutta mikä ei tähän mennessä ole murtanut minua, ei ole tekevä sitä vastakaan. Olen yhä turtana, mutta tunnen, että voin jälleen tukeutua vain itseeni, ja se on voitto verrattuna epävarmuuden tuskaan. Menettänyt olen unelman ja elämän ilon, jota lempeä kohtalo ei ole minulle suonut. Suokoon jumala sitä runsaasti sille, jonka puolesta rukoilen nöyrin sydämin.

Jalo, isällinen Ystävä! anelen anteeksiantoa sille, minkä ehkä tein väärin – rukoilen syvimmästä sielustani että saisin yhä säilyttää sen ystävyyden, jonka omaaminen on minulle kallis. Pyydän anteeksi myös sitä että usein uskoin Veljen tietävän, mitä sisimmässäni liikkui, ja että vielä viime hetkellä verhosin omat toiveeni siihen velvollisuuteen, että kun minun suhteeni Veljen perheeseen kerran oli tullut yleiseen tietoon, hylkäisin kaiken turhan ylpeyden enkä etääntyisi jonkin oikun tai vain oletetun menestyksen perusteella. Tarve, velvollisuus ja taipumus sopivat liian hyvin yhteen. En voinut muuta. Tämä on minun anteeksipyyntöni. Jätän luottavaisesti Veljen jalomielisen ja humaanin arvioinnin varaan, jääkö jotakin selvittämättömäksi. Suutelen pojan arvonannolla ja rakkaudella Veljen ystävän kättä ja olen

Veljen kiitollinen

Joh. Vilh. Snellman

 

5. Heinäk.

 

PS Minulle on yhdentekevää, tietääkö muu maailma vastoinkäymisestäni. Mutta minun ei kenties sovi toitottaa siitä. Vaikka minä siksi muutan kaupunkiin jo huomenna, jätän kapistukseni tänne ja annan muuton vaikuttaa yhden päivän poissaololta, jota sitten soveliain syin voi pidentää. Tämä käy sitäkin helpommin, kun olen ensi hetkestä lähtien valmistanut naapureitani siihen – ja ollut itse siihen valmistautunut.

 

 

Vertailu