Johan Jakob Tengströmille

Editoitu teksti

Suomi

Kuopiossa 6.3.1848

 

Kunnioitettu Setä! 

 

Olen varmaankin huonon omantuntoni takia käsittänyt eräät Sedän viimeistä edelliseen kirjeeseen sisältyneet ilmaisut kovin henkilökohtaisesti minuun kohdistuviksi. Tämä käsitykseni ei ole kuitenkaan ollut pelkkää luulottelua, sen osoittavat seuraavat Sedän kirjeen sanat:

”Uhmakkuus, asioiden ja niistä puhumisen vaatiman hienovaraisuuden syrjäyttäminen ei ole rohkeutta, vaan ilmaisee usein melkoista rohkeuden puutetta ja toivottomuutta, jotka toki ovat helposti selitettävissä, mutta eivät silti puolustettavissa.”

En kuitenkaan lainaa näitä sanoja käsitelläkseni noita asioita enää, lainaan niitä etenkin sen takia, etten tarkemmin harkittuani voi väistää niiden osittaista soveltumista itseeni.

Pääasiasta totean, etten nyt sen paremmin kuin ennenkään voi mitenkään ymmärtää esitettyjä vastaperusteluja. Ehkä tarvitaan vuosisatoja, suurempaa väestömäärää, kansallista teollisuustuotantoa, ennen kuin suomalainen kansallishenki ja nimensä ansaitseva kansalliskirjallisuus voisivat syntyä. Minun on kuitenkin aina vastattava tähän maalaisten sananlaskulla: ”Ennen kurki kuolee” jne. Ehkäpä tulkitsen ajan merkit toisin kuin useimmat muut. Sangen murheellista on, että noita merkkejä ilmaantuu joka päivä lisää ja että näen niiden avaavan tietä, joka johtaa nuo muutkin vakuuttumaan siitä, mitä kaksi vuosisataa voi saada aikaan.

Jommallakummalla puolella asiat varmasti käsitetään väärin. Itserakkaus saattaa tosin sokaista minua ja sitoa minut vääriin mielipiteisiini. Oma etu saattaa kuitenkin yhtä hyvin sokaista ”nuo muut”. Eihän mikään ole houkuttelevampaa kuin istua varovaisuuden, viisauden ym. nimessä kädet ristissä odottamassa tulevaisuutta, jopa tehdä lapsia ja edistää teollisuutta ja täten luoda iloista ja turvallista tulevaisuutta; eihän ihmisillä yleensä ole mitään tätä vastaan, kunhan teollisuus on kannattavaa. Lyhyesti sanottuna: sellainen varovaisuus ja viisaus, joka yleisestä edusta huolehtiessaan ei uhraa hituistakaan yksityisestä edustaan, on minusta vähintäänkin yhtä epäilyttävää kuin omat etunsa muuten syrjään jättävä itserakkaus.

Vaikka en nyt halua typerästi peitellä sitä, että olen mielestäni jättänyt syrjään jonkin verran omia etujani, tarkoituksenani ei ole puhua tässä siitä. Puhun kummastakin puolesta yleisesti, tunnustaakseni, että houkuttelevampi vaihtoehto epäilyttää minua ja pidän tätä seikkaa yhtenä perusteena omalla kannallani pysymiseen. Jos tätä kantaa vastustetaan in abstracto [abstraktisti], teorian tasolla, tai historiallisin perustein – ottamatta huomioon viisauden käskyjä, olojen vaatimuksia ym. – yritän ainakin nähdä vaivaa ymmärtääkseni vastaväitteen. Mutta jos puhutaan vain mainituista vaatimuksista, tiedän oman edun olevan vaativin näkökohta. Tämä koskee myös asioiden ilmaisemisen ”tapaa”. Vanha juttu tämä, että asia hyväksytään, esittämisen tapaa ei. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tapa on hyvä, jos asia edistyy. Kansakuntien asia ei nimittäin edisty hyvin, jos sitä hoidetaan ja esitetään huonolla tavalla. Vaikkapa vain pelkkä ystävyys johtaisi ajattelemaan ja sanomaan, että jokin tapa on edes vähän edistänyt hyvää asiaa, olisin sitä mieltä, ettei tapaa pidä paheksua menestyksen vähäisyyden takia; tämähän merkitsisi vähän tehneen rohkaisemista moittimalla häntä siitä, ettei hän ole tehnyt enemmän. Kaipa jokainen voi kestää ja ansaita tuollaisen moitteen; olen vain sitä mieltä, ettei edes jotakin pientä tehnyt tai yrittänyt ansaitse suurempia moitteita kuin sellainen, joka ei ole ottanut lainkaan vaivannäön riskiä. Niinpä uskonkin, että kaikki olisivat pitäneet esiintymistapaani hyvänä tapana, jos olisin sävyisästi vain kirjoittanut väitöskirjojani ja ollut kyllin varakas odottaakseni hiljaa apulaisprofessuuria, jonka olisin tässä vaiheessa voinut ottaa hyllyltä, vaikka tuo hylly on minun kannaltani nyt liian korkealla.

Ihminen ei mielellään pengo omaa sisintään; ja edellä sanottukin voi olla jonkinlaisena todisteena siitä. Minulla kaiketi olisi kylliksi syytä painaa käteni omaan poveeni ja pakottaa tämä käsi irtautumaan kynän varresta; en kuitenkaan pysty siihen. Lohduttaudun ajatuksella, että elämä on lyhyt ja että sen käyttämisestä on enemmän hyötyä kuin katumisesta.

Mainitsen vielä yhden lohdutuksen lähteen. Uskonpa, että meidän maassamme kirjoittaja on ”esitystavan” osalta niin tiukasti sidottu, että hän voi reippaasti käydä asioihin käsiksi kantamatta tästä huolta. Äärimmäinen uskaliaisuus on täällä toden sanoakseni niin viheliäistä nöyristelyä, sellaista tinkimistä omantunnon vaatimuksista, että tämän todellakin toivoo tulevaisuudessa hautautuvan pimeimpiin piiloihin.

–––––

Olen sangen iloinen kuultuani, että Setä viihtyy hyvin ollessaan kaukana kaikista ulkonaisista huolista. Yhtä ilahduttavaa on kuulla, että nuoriso osaa arvostaa sitä, mitä se on Sedältä saanut ja nyt menettänyt. Tuollaisen itsestään ilmaantuvan tunnustuksen saaminen on harvinaista ja samoin varmasti tuntuu uran päättyessä tyydyttävältä.

Olen lähettänyt hakupaperini Sireliukselle. Minusta tuntuu pikemminkin vastenmieliseltä kuin houkuttelevalta paitsi tässä yrityksessä ilmenevä turhamaisuus – jolla toki kuitenkin on väistämättä vaikutuksensa – myös asia sinänsä. Olisin joutunut yliopistossa niin eristyksiin, ettei sellainen asema voi houkutella. Sitä paitsi tuskin tiedän, millä voimilla olisin voinut ryhtyä jälleen abstrakteihin tutkimuksiin. Yhtä vastenmieliseltä tuntuu muuton tuottama häiriö; tosin täälläkin toimin samalla tavalla kuin laiskiaisen on kerrottu menettelevän, makailen samassa puussa, kunnes niin henkisesti kuin aineellisestikin viimeinen lehti on syöty.

En tiedä, milloin voin ajatella lisäopinnäytteen tekemistä. Jo koulunsa päättäviä oppilaita ajatellen täältä on vaikeata päästä irti kevätlukukaudella, etenkin sen lähestyessä loppuaan; ja meidän oppilaamme onnistuivat lukioon siirtymisessä viimeksi niin kehnosti, että minun on kiinnitettävä tähän asiaan erityistä huomiota. Lisäksi koulumme tarkastetaan jälleen kerran – Hänen Korkea-arvoisuutensa [piispa Ottelin] käy nimittäin jälleen tervehtimässä tänne avioitunutta tytärtään ja rikasta enoaan. Ei ole hyväksi olla silloin poissa, ja viidettoista kirjoitukset on joka tapauksessa pidettävä, hyvässä järjestyksessä. Olisi hyvä, jos opinnäytteen voisi jättää ensi lukukauden alkuun mennessä. Jos määräaika asetetaan siihen, myönnetään varmaankin lykkäystä, mikäli anon sitä toukokuussa, kun virallinen ilmoitus koulun tarkastamisesta saapuu. Odotan tämän kysymyksen suhteen Sedän isällistä neuvoa.

Vaimoni lähettää kanssani nöyrät terveisensä Sedälle ja perheelle. Olisin sydämestäni suonut hänelle, lapsiraukalle, tilaisuuden päästä kanssani matkustamaan Helsinkiin joko tänä keväänä tai ensi syksynä. Jumalan siunaus lupailee hänelle kuitenkin uusia huolia ensi kesäksi. Tästä tunnustuksesta Setä huomaa, etten ole jättänyt käyttämättä myös muita ”tapoja” kuin omaani huolehtiakseni kansallisuutemme tulevasta menestyksestä.

Älköön Kunnioitettu Setä tulkitko minun vuolasta ja lisäänpä vielä murhemielistä tunnustuksen tinkimistä käsityksilleni todisteeksi sitä sovinnollisuutta vastaan, jolla suhtaudun k*** Sedän neuvoihin ja varoitteluun. Sydämessäni tunnen Setää kohtaan vain kunnioitusta ja katoamatonta kiitollisuutta.

Snellman.