[marraskuussa 1846]
Kelpo Ystäväni ja Veljeni,
Sinun molemmat viime kirjeesi ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Edellisessä sanot kirjoituksestani: ”En todellakaan ole ehtinyt edes lukaista sitä läpi.” Jälkimmäisessä: ”Ajanpuute ei ollut syynä siihen, etten vilkaissut läpi Sinun täällä kirjoittamaasi artikkelia, vaikka Sinä pyysit. En ole myöskään väittänyt mitään tällaista palautettuun kirjoitukseen viitaten.” Ymmärrän kuitenkin nyt tarkoituksesi jälkimmäisen kirjeen perusteella ja pidän tätä osoittamaasi hienotunteisuutta täysin tarpeettomana. En ole todellakaan niin ihastunut koko artikkeliin, ettet olisi minun puolestani saanut käsitellä sitä mielesi mukaan. Kun kuitenkin palautit sen vihjaamatta millään tavoin, mikä seikka ”vahingoittaisi minua”, jos se painettaisiin, ja pyysit minua ”ajattelemaan, mitä teen”, saatoit minut hankalaan tilanteeseen. Kun kuitenkin molemmat Laurellit, Lille ja Backman, joille luin tämän kirjoituksen, olivat meidän yhteisinä ystävinämme sitä mieltä, että se oli sävyltään maltillinen eikä sisältänyt yhtään mitään (yhtään mitään, he sanoivat), mikä voisi loukata Sinua, annoin sen julkaistavaksi täällä, varsinkin sen takia, etten tiennyt, mitä minun pitäisi muuttaa, mutta kirjeestäsi olen havainnut, että Se sisältää sellaista, mitä Sinun vakaumuksesi mukaan kunnon mies ei mielellään näe lehtensä palstoilla. ”Ensimmäisessä artikkelissa antamasi neuvo kulkea takaoven kautta on jo varsin kiperä juttu.”
Voit kuitenkin olla vakuuttunut siitä, etteivät meidän erilaiset käsityksemme näistä maallisista vaikuta hetkeäkään suhtautumiseeni Sinuun. Sinähän voit vastata mitä haluat, ja itse kannustit minua olemaan turhia kursailematta väitellessäni Sinun kanssasi, koska muut saattaisivat saada lisää puhtia nähdessään, ettemme me välttele vakaumustemme avointa ilmaisemista julkisessa sananvaihdossamme. Aloitat vastauksesi ensimmäiseen artikkeliini kysymällä: ”missä valittamiseen aihetta antanut katkeruus mahtaa ilmetä”. Pidin tarpeellisena vastata tähän jotakin, etenkin tölväistäkseni Åkerbergia; mutta näet lyhyestä ja tiiviiksi puristetusta kirjoitustavastani tätä seikkaa käsitellessäni, että haluan kosketella sitä mahdollisimman vähän ja vain itsepuolustukseksi.
Kukaan, jonka kanssa olen puhunut, ei ole havainnut artikkelissani ”vihamielistä suhtautumista Lönnrotin, Castrénin ja Runebergin maineeseen”. Omalta osaltani tiedän, ettei mielentilassani ollut kiihtymyksen kipinääkään. Kun ihminen on muuten terve, mutta odottaa tulevansa sokeaksi ja joutuu tässä tilassa sanelemaan pojalleen lehtikirjoituksen, tilanne vaikuttaa ihmeellisen rauhoittavasti. Olisitkin näin ollen voinut pikemminkin moittia artikkelia sen jääkylmästä proosallisuudesta.
Crusell on kirjoittanut minulle raivokkaan ja järjettömän kirjeen, joka osoittaa entistä selvemmin, että mies on puolihullu. Tästä syystä en olekaan vastannut kirjeeseen. Siinä hän sanoo: ”Koska minulla ei ole aikaa, rahaa eikä muuta asiaa matkustaakseni Kuopioon enkä siis voi henkilökohtaisesti käydä Saiman toimituksessa, toimitan Snellmanille jäljennöksen tästä kirjeestä, joka jossakin määrin vähentänee tämän toimituksen viime kesänä tarpeelliseksi arvioimaa 'epäröintiä'.”
Olet sitä mieltä, että minä voin ”olla vakuuttunut siitä, että asianomaiset kuten yleisökin pitävät Sinun esiintymistäsi luottamuksen pettämisenä”.
Luottamuksen pettämistä siis kaikkialla! Kuopion-matkasta sanomalehtipuheenvuoroihin saakka! Kun nyt muuan Crusell ja muuan Snellman antavat minulle näin paljon aihetta nauraa Teille, enkö ole siis saanut lisää vettä myllyyni ja eikö minun pidä entistäkin enemmän uskoa oikeuteeni nauraa koko rakkaalle lammaslaumalle? Nauran Teille kaikille ja pidän edelleenkin oikeutenani sitä, että minua kohdellaan kuin outoa eläintä, jota ei rakasteta, mutta ei myöskään tunneta, mistä syystä ei osata ratkaista oikeaa tapaa suhtautua siihen. Kaikki tämä koskee sekä asianomaisia että yleisöä, Sinutkin, parahin Veli, siihen sisällytettynä, ja kuitenkin te kaikki olette kuulleet minun salaisuuteni, sen etten viitsi pokkuroida Teistä kenellekään, vaan suhtaudun asioihin tutulla tavallani.
Odotan Mannerheimista olevan hyötyä kirjoitukseni menestykselle yhtä paljon kuin Sinusta matkani menestykselle. – Käsitä nyt lopultakin, että viisas mies, jolla on meidän maassamme 7 000 assignaattiruplan tulot kuten minulla – tuleva palkankorotus tähän sisällytettynä, ei enää ota vastaan, vaan jakelee suosiollisuuden osoituksia. Toisaalta vanhalle ystävälle, jonka luona hän käy kuokkavieraana ja syö ystävän pienet tulot; ja toisaalta hallitukselle, jolta hän ottaa vastaan mahdollisen kunniamerkin tai arvonimen hapanta naamaa näyttämättä.
Onko muuten Borgström lähettänyt Sinulle viinejä? Nykäisin häntä hihasta hänen poikansa täällä olon takia. Ota kuitenkin huomioon, että maksu tapahtui tyttäreni hyväksi, sillä ilman minua et olisi saanut niitä viinejä. – Niin maksaa mies, jolla on 7 000 ruplan tulot! Mutta turhaahan Sinulle on saarnata, ”never by a man of world”! Kerro terveisiä eukollesi ja pojallesi, sillä oletan, että Sinulla on jo poika tämän kirjeen saadessasi,
vanhalta ystävältäsi
J. J. Nervanderilta
