Kuopiossa 16.3.1868
Parahin Veli!
Pitkähkö aika on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen tällä tavalla lähettänyt Sinulle yksityisen viestin. Aiheista ei suinkaan ole ollut puutetta, mutta minulla ei todellakaan ole ollut sydäntä kiusata Sinua yksityisillä sanomillani niiden lisäksi, joilla olen joutunut virallisesti Sinua ylen määrin rasittamaan. Nyt on kuitenkin ilmaantunut asioita, joiden takia toivoin saavani yksityisesti yhteyden Sinuun ja voitan tällä kertaa kaiken epäröinnin.
Aluksi: kysymys vankien muonitukseen käytetyn ohran vaihtamisesta. Täältä lähtenyt tätä asiaa koskeva ilmoitus oli hieman hämärästi muotoiltu – käydessäni sen nyt jälkeenpäin uudelleen läpi olen havainnut tämän – ja tästä syystä on syntynyt jokin väärinkäsitys. Tämän ilmoituksen laatinut Nordenstreng on nyt kirjoittanut sitä koskevan selityksen, joka lähti lauantain postissa ja jonka pitäisi antaa asiasta oikea käsitys. Pyydän, että saan tässä esittää tuon selityksen sisältöön pienen lisäyksen. Pyysin jo syksyllä sähkeitse lupaa ostaa vuoden 1867 ohraa kanavatyömaiden ja vankiloiden tarpeita varten, mutta sain vastauksen, että ”rahaa ei ole” ja että tuota ohraa pitäisi hankkia vaihtamalla siihen ruista, ja mainitussa anomuksessa tarkoitettiin tätä vaihtoa, vaikka asiaa ei sanottu selvästi. Tein useita yrityksiä eri tavoin tällaisen vaihdon aikaansaamiseksi, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. Mitä siis oli tehtävissä? Olin hankalassa pulmatilanteessa. Joko vangit söisivät suihinsa suunnattoman arvokkaan siemenviljamme tai se olisi säästettävä à tout prix [mihin hintaan tahansa]. Estääkseni sen tuhoutumisen annoin tutkintavankilaan leivän toimittavalle yrittäjälle käskyn, että noudettuaan kruununmakasiinista hänelle kuukauden tarvetta varten mitatun ohraerän jauhettavaksi hänen oli mentävä kauppias Raninin luo, jonka kanssa olin sopinut asiasta, ja luovutettava tälle saamansa ohra, jonka vastineeksi hän saisi vuoden 1867 ohraa samanpainoisen erän. Samanlaisen sopimuksen olin tehnyt toht. Nylanderin kanssa, joka on ottanut urakakseen kruunun ohran jauhattamisen väliaikaista elinkautisvankien vankilaa varten. Hän siis piti hallussaan hyvän ohran ja jauhatti sen sijaan omaa huonoa ohraansa, jota hän toimitti jauhoina perille makasiinista saamansa ohraerän painoa vastaavan määrän. Kruunun kannalta tällä järjestelyllä ei ollut merkitystä, sillä se sai samanpainoisen erän kuin luovuttikin; vangeille se oli menetys, sillä he saivat huonompaa leipää kuin ennen, mutta arvelin, ettei minun tarvitsisi kärsiä siitä tunnontuskia; läänin hädänalaisille talonpojille taas jokainen tällä tavalla vankien vatsoista poissa pidetty kappa oli käsitykseni mukaan suunnattoman arvokas. Tunnustan pitäneeni koko tätä operaatiota niin merkityksettömänä toimena, etten edes aikonut ilmoittaa siitä – olihan huono ohra joka tapauksessa tuhoutuvaa kulutustavaraa – mutta arvelin lopulta ilmoittamisen turvallisimmaksi. Totean nyt, että niin oli hyvä tehdä. Saamatta vähintäänkin hyväksymistä toiminnalleni vältyn kuitenkin nyt täpärästi ankarilta nuhteilta ja saan käskyn, että tällainen vaihto on lopetettava. Vaikka tämä käsky olikin odottamaton, sitä tietysti noudatetaan, ja vangit saavat taas ruveta syömään 90-prosenttisesti itämiskykyistä siemenohraamme, kunnes huonompaa ohraa, jota nyt saadaan sähkeen mukaan ostaa, saadaan hankituksi nyt kuulutetun urakkahuutokaupan kautta. Eräänlaiset nuhteet olen siis saanut hyvää tarkoittaneesta toiminnastani, mutta onhan minulla sen vastineeksi runsaana korvauksena tyytyväisyys siitä, että olen pelastanut talteen muutamia kymmeniä tynnyrillisiä, jotka ensi keväänä maan kasvatettaviksi luovutettuina tuottavat ravinnon sadoille ihmisille, ellei Herra rankaise meitä uudella katovuodella; sekä Ranin että Nylander ovat nimittäin kunniasanallaan vakuuttaneet minulle, että he tarjoavat rahvaalle keväällä siemenviljaksi jokaisen kapan, jonka he ovat näin vaihtaneet itselleen, ja he ovat kumpikin yleisesti arvostettuja miehiä, joiden sanaa ja lupausta pidetään luottamuksen arvoisina. Tällainen siis on tämä asia, joka on todella tuottanut minulle harmia, enkä tälläkään hetkellä voi tulla muuhun tulokseen kuin että olen menetellyt oikein, kun mitään muuta keinoa ei ollut kallisarvoisen ohran säästämiseen.
Nyt muutama sana myös siunatuista kanavatöistä. Niistä sanotaan reskriptissä, että niihin myönnetyt varat annetaan puoliksi rahana, puoliksi jauhoina, ”mikä on kohtuutonta”, koska kaikki materiaalit, työvälineet, kirvesmiesten, seppien, kirjanpitäjien palkat, sairaalatilojen vuokrat ja muonituksen hoito ym. ym. on maksettava käteisellä. Tämän takia käteismaksut ovatkin jo kohonneet melkoisiin summiin, kun pelkästään työläisten palkanmaksussa tarpeellisten jauhojen menekki taas on ollut suhteellisen vähäistä. Niinpä olemme jo käyttäneet loppuun avustusrahastosta meille myönnetyt varat, joista on mennyt myös 40 000 mk käsitöitä varten myönnettyihin lainoihin, ja ottaneet lisäksi rahaa valtiolle kuuluvasta yleisrahastosta, ja sekin on tyhjennetty, mistä on sähkeitse ilmoitettu. Sähkeitse vaaditun laskelman olen antanut avustustoimista huolehtivan kamreerin laadittavaksi. Se voi lähteä ehkä jo tänään. Koska rahaa kuluu enemmän kuin jauhoja, päädyin ehdottamaan, että näistä pienehkö erä myytäisiin tai vaihdettaisiin työmailla tarvittaviin materiaaleihin, mistä kruunu olisi voinut saada voittoa 6–7 mk säkiltä, mutta ehdotus hylättiin, mihin loppujen lopuksi olen tyytyväinen, kunhan sitten lopputilitystä laadittaessa minua ei syytetä siitä, ettei reskriptin määräystä ”puoliksi rahana, puoliksi jauhoina” ole noudatettu.
Vähitellen lähestyy aika, jolloin on ajateltava makasiineissamme olevan ohran jakamista siemenviljaksi, mistä lähtenee anomus samoin päivän postissa. Olisi tarpeen, että ohra voitaisiin noutaa makasiineista, ennen kuin järvet ja väylät muuttuvat kulkukelvottomiksi [jäiden haurastuessa], mutta yhtä tarpeellista lienee luovuttaa se kevään edistyessä paikallisten avustustoimikuntien hallintaan ja antaa näille evästykseksi määräys, ettei sitä saa luovuttaa edelleen ennen kuin juuri ennen kylvöjä, sillä muuten voi käydä niin, että se käytetään äärimmäisessä hädässä hengenpitimiksi.
Senaatin kirjeessä, jonka päivämäärää en nyt täällä huoneessani pysty ilmoittamaan, käsketään lainaamaan erä ohraa tietyin ehdoin sellaisille tilallisille, jotka viime syksynä kunnostivat ohrapeltonsa kyntöneuvojan ohjeita noudattaen, ja mainittu neuvoja on ehdottanut, että 261 tynnyrin erä luovutettaisiin 35:lle Pielisjärven ja Nurmeksen tilalliselle, joista muuan suurtilanomistaja saisi peräti 25 tynnyriä. Minun mielestäni säätyläisten ei pitäisi saada tuollaisia lainoja, enintään heille olisi annettava mahdollisuus ostaa tavaraa käteisellä kiinteään hintaan. Luullakseni mitään ei vaarannettaisi, jos kuvernöörille osoitettaisiin siinä määrin luottamusta, että hän saisi kyntöneuvojan ehdotuksen tarkastettuaan harkintansa mukaan määritellä, kuinka paljon annetaan kullekin niistä, jotka voivat tulla huomioon otetuiksi.
Vielä yksi asia! Voisimmeko me luvatun liivinmaalaisen ja jyllantilaisen siemenviljan sijasta saada viljaa Mikkelistä ja Hämeenlinnasta, nämä puolestaan Viipurista, Turusta, Uudeltamaalta ja ne sitten ulkomaisen siemenviljan? Jos siirrot toteutetaan tällä tavalla asteittain, hyöty voi olla suuri, mutta jos me täällä pohjoisessa saamme ulkomaisen tavaran tänne, en ennusta siitä seuraavan mitään hyvää.
Paljon, paljon olisi vielä lisättävää, mutta olen kyllä jo nyt tarpeeksi koetellut kärsivällisyyttäsi, joten giro manum de tabula [lasken käteni kirjoitustaululta].
Aidointa kunnioitusta ja alttiutta vakuuttaen allekirjoitan
J. A. v. Essen.
PS En ole vielä päässyt täältä irti lähteäkseni kauan suunnittelemalleni matkalle Pielisjärvelle ja Nurmekseen, mutta toivon nyt lopultakin tämän viikon lopulla voivani riuhtaista itseni irti ehkä 8 päivän ajaksi.
