Pielavedellä 13.9.1867
Kunnioitettu Veli!
Pyydän, että saan jälleen kiusata Sinua muutamilla valitusvirsillä Pielavedeltä, missä parhaillaan olen vanhan ystävämme Ståhlbergin luona. Tilannetta on kaihtelematta katsottava avoimin silmin, ja tämä näky on kyllä hirmuinen. Tähän mennessä olen pitänyt kokouksia rahvaan kanssa Rutakon rukoushuonekunnassa, Iisalmen emäseurakunnassa, Kiuruveden ja Lapinlahden kappeliseurakunnissa sekä täällä, ja kaikki omat havaintoni sekä papiston, kruununpalvelijoiden ja rahvaan yhtäpitävät ilmoitukset osoittavat, ettei missään voida odottaa saatavan ohransiementä ensi kevääksi. Monissa erämaaseutujen taloissa ei ole saatu korjatuksi myöskään yhtä ainoata kappaa ruista, sillä rukiin kasvu epäonnistui epäsuotuisan talven takia kaikilla alavilla suo- ja kaskimailla, nämä kynnettiin sen takia uudelleen ja niihin kylvettiin ohraa, jonka halla on nyt täysin tuhonnut, ja se on tehnyt tuhojaan myös huonokasvuisemmilla ja hitaammin tuleentumaan ehtivillä ruisvainioilla. Tiloillaan asuvan väestön keskuudessa ilmenee siis jo nyt puutetta leipäviljasta, ja monet tilallisetkin ovat jo kesällä pysytelleet hengissä pettuleivän avulla; mitenkähän he mahtanevat elättää itsensä seuraavat 12 kuukautta. Mutta vaikka oletettaisiinkin tilallisen väestön voivan jollakin tavalla selviytyä, tilattoman väestön kohtalon ajatteleminen kauhistuttaa; eihän kukaan voi olla näkemättä sitä, että tämän väestön suuria joukkoja uhkaa nälkäkuolema, ellei apua tule. Tätä väestöä lienee koko läänissä noin 90 000 henkeä matkaseuralaiseltani lääninkamreerin apulaiselta Paqvalénilta saamani tiedon mukaan, ja tiedon pitäisi olla kutakuinkin luotettava, sillä se perustuu otteisiin matkalla mukana olevista asiakirjoista. Ellei täällä nyt saada käyntiin yleisiä töitä eikä niitä aloiteta mitä pikimmin, en vastaa mistään, sillä nälkä ja siihen nääntyminen pystyvät hirmuisella tavalla järkyttämään yhteiskuntaa syvimpiä perustuksia myöten, ja itsesuojeluvaisto saattaa muuttaa hurskaimman karitsan hurjimmaksi tiikeriksi. Mutta jos jotakin tehdään, se on tehtävä pian. Yleisiä töitä on epäilyksittä teetettävä siten, että palkka maksetaan elintarvikkeina – oikeastaan jauhoina – mutta niitä ei ole läänistä saatavissa, vaan ne on hankittava Pietarista. Uskon, että Kuopion ja Joensuun kauppiaat ovat kyllä halukkaita tilaamaan niitä maahan, kunhan he saavat varmuuden siitä, että voivat myydä ne käteismaksua vastaan. Jos siis kuuntelet pyyntöäni, pyydän kohteliaimmin Sinua ilmoittamaan mahdollisimman pian sähkeitse Kuopion virastoon, että töitä esim. Nerkoon ja Ahkionlahden kanavatyömailla jatketaan ja että kauppiaita kehotetaan tilaamaan maahan tarpeelliset määrät jauhoja. Toistan: se mitä on tehtävä on tehtävä pian, sillä me täällä emme voi olettaa purjehduskauden jatkuvan enää juuri kuukautta kauemmin, ja ellemme saa varastoja tänne ennen järvien jäätymistä meidät on tuomittu sananmukaisesti nääntymään nälkään.
Minua on kehotettu matkustamaan Helsinkiin esittämään täkäläisten toivomukset: ne ovat samat kaikissa seurakunnissa, joissa olen tähän mennessä käynyt: yleisiä töitä (mainitut kanavat tai tietöitä), lykkäystä kruunun rästien perintään, ensi vuoden verot ja maksut mukaan luettuna, ohransiementä sekä viinapannujen lunastuksen toimeenpano. Olen kuitenkin itse arvioinut, ettei minulla ole syytä noudattaa tätä kehotusta, vaan minun on pikemminkin jatkettava matkaani läänissä ottaakseni itse paikalla mahdollisimman laajasti selvää tilanteesta. Ajattelen nimittäin, ettei kirjallinen sanomani ole sen voimattomampi tai voimallisempi kuin suullinenkaan ja ellei ensiksi mainittuun kiinnitetä huomiota, tuskinpa jälkimmäisestäkään on apua. Olenko oikeassa vai väärässä?
Mieluimmin näkisin, että Sinä itse tulisit tai joku, johon täydellisesti luotat, saapuisi tänne näkemään omin silmin ja kuulemaan omin korvin, millainen tilanne täällä on. Eikö tuollaiseen kiertomatkaan olisi aihetta, kun peräti viiden läänin uhkana on ainakin jonkinasteinen kurjuus ja puute?
Pyydän, että suot minulle anteeksi jeremiadit, joilla Sinua kiusaan voimatta edes luvata, että parannan tapani tästä lähtien. Pidän omantuntoni sanelemana velvollisuutenani antaa aikaa hukkaamatta tilanteesta omiin havaintoihini perustuva kuva; olen ottanut oikeuden esittää joitakin ehdotuksia hädän lievittämiseksi; olen halunnut ajoissa tähdentää, että hallituksen on tehtävä jotakin väestön pelastamiseksi; sanalla sanottuna: ”dixi et salvavi animam meam” [olen puhunut ja pelastanut sieluni = olen puhunut ja olen vastuusta vapaa, jos varoituksestani ei piitata].
Esitystavan kielellinen viimeistelemättömyys voitaneen antaa anteeksi ja selittää sen polttavan kiireen takia, jossa nämä rivit on kirjoitettu.
Aidosti kunnioittaen ja ystävyydessä
Veljen
altis palvelija
Joh. Aug. v. Essen.
