Johan August von Esseniltä

Tietoka dokumentista

Tietoa
14.10.1861
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Turussa ja Rauhalinnassa 14.10.1861

 

Kunnioitettu Veljeni! 

 

Olen suuresti epäröiden päättänyt lähettää suoraan Sinulle oheisen kirjoitelman, koska olen ollut ja olen yhä epätietoinen siitä, mitä mieltä olet tällaisesta askeleesta ja miten siihen suhtaudut. Ymmärrät kai helposti, etten minä kuten kukaan muukaan, joka tuntee mielenkiintoa ja lämmintä rakkautta maataan kohtaan, voi suhtautua välinpitämättömästi Sinun ja vastustajiesi väliseen taisteluun. Jo heti nähdessäni ensimmäisen kirjoituksesi juuri nyt taistelun aiheena olevasta kysymyksestä Litteraturbladetin toukokuun numerossa aioin pukeutua sotisopaan yrittääkseni vähäisillä kyvyilläni vastustaa joitakin Sinun siinä esiin nostamiasi väitteitä, mutta tarkemmin harkittuani pidin parhaana pysyä vaiti. Kun samat ajatukset kuitenkin toistettiin heinäkuun numerossa, en voinut enää jäädä passiiviseksi, vaan laadin oheen liittämäni kirjoitelman ja lähetin sen Åbo Underrättelserille, mutta sensori pyyhki sen alusta loppuun. Olin melkeinpä odottanutkin sitä, vaikka olinkin toivonut, että edes jotakin olisi jäänyt jäljelle. Lillja kuitenkin lähetti artikkelin Nordenstamille, joka vielä silloin oli vt. kenraalikuvernööri ja ylisensori ja pyysi häneltä lupaa artikkelin julkaisemiseen, mutta sai vastauksen, ettei Nordenstam halunnut suoranaisesti puuttua asiaan, vaan että Lillja voisi valittaa sensorin ratkaisusta Turun vt. kuvernöörille. Oli selvää, ettei sitä tietä päästäisi mihinkään tulokseen ja että artikkelin julkaiseminen Turussa on siis mahdotonta. Kun usein on kuitenkin saatu havaita Helsingin sensuuri arvostelukykyisemmäksi ja vapaamielisemmäksi ja kun Sinä Litteraturbladetin heinäkuun numerossa vastauksessasi Åbo Underrättelserille ikään kuin tarjoat mainitussa lehdessä palstatilaa teksteille, joita Underrättelserissä ei julkaista – eikä vastustaja voi oikeamielisyydessä eikä humaanisuudessa juuri pitemmälle mennä – olen pitkällisen pohdiskelun jälkeen päättänyt lähettää tämän täällä sensuroidun artikkelin suoraan mainitulle lehdelle pyytäen sen julkaisemista siinä. Havaitset mainitusta kirjoitelmasta, että omalta vähäpätöiseltä näkökannaltani tosin selkeästi torjun monet Sinun tämän kysymyksen käsittelyssä esittämistäsi mielipiteistä, mutta että olen pysytellyt pelkästään asiassa suuntaamatta Sinuun mitään henkilöösi kohdistuvia huomautuksia. Olen tällaisista kysymyksistä lyhyesti sanottuna sitä mieltä, että asioista voidaan riidellä ja väitellä ”fortiter in re” [tiukastikin omaa kantaa puolustaen], mutta silti edelleenkin suhtautua kunnioittavasti, hyväntahtoisesti ja ystävällisesti vastaväittäjään; ja minun tuskin tarvitsee lisätä, ettei kukaan ole saanut vielä horjutetuksi uskoani siihen, että Sinun esiintymisesi ja keskustelutapasi perustuu pelkästään yhteen kantavaan voimaan, Sinun vakaumukseesi. Tavallisissa oloissa ujostelisin tämän ajatuksen kirjoittamista paperille, koska sen voitaisiin kuvitella loukkaavan henkilöä, jota ilmauksella tarkoitetaan; ajankohtana, jona monella muulla taholla esitetään epäilyksiä tämän kantavan voiman puhtaudesta, lienee silti anteeksi annettavaa ja ymmärrettävää, että tunnustautuu niiden joukkoon, jotka edelleenkin kunnioittavat ja arvostavat suuresti Sinun persoonaasi, vaikka eivät voi yhtyä kaikkiin mielipiteisiin, joiden puolesta taistelet. Hyvä Jumala! voinhan olla täysin päinvastaista mieltä kuin joku toinen väittämättä silti hänen motiivejaan huonoiksi tai alentumatta vetämään häntä lokaan, eihän hänelläkään minun mielestäni ole oikeutta kohdella minua siten.

Muuten koko tämä kiistely on mitä ikävintä, ja todellakin järkyttävää on nähdä, millä tavalla kiistaa käydään. Kun aika vaatii yksimielisyyttä enemmän kuin koskaan, mutta kyvykkäimmät miehemme kamppailevat uupumukseen asti repiäkseen toisensa oikein kunnolla riekaleiksi, tämä on niin kuohuttavaa ja masentavaa, että vain sen ajatteleminenkin voi itkettää. Eikö todellakaan ole ketään, jolla olisi kylliksi henkilökohtaista vaikutusvaltaa, ketään, joka voisi sanoa sovintoon johtavan sanan, saada aallokon tasaantumaan, saarnata yksimielisyyttä, sovintoa ja rauhaa ja saada sen syntymään aikana, joka sitä näin kipeästi tarvitsee!

Siinä vakaassa uskossa ja toivossa, ettei Sinun aina minulle osoittamasi myötämielisyys vähene eikä lopu nyt astumani askeleen takia, lopetan tähän ja allekirjoitan vilpittömintä kunnioitustani vakuuttaen

Sinun todella altis ystäväsi ja palvelijasi

Joh. Aug. v. Essen

[Liite] Puheenvuoro Suomen oloista

 

Se seikka, että Litteraturbladetin toukokuun numerossa julkaistu artikkeli ”Suomen oloista ja Ruotsin lehdistöstä” herätti kirjoittajalle osoitetun vastalauseiden myrskyn, ei varmaankaan ollut hänelle eikä kenelläkään muullekaan yllätys. Sen, mitä aiheesta on niin meren tällä kuin toisellakin puolella sanottu, pyrkii hra Snellman kumoamaan vastikään ilmestyneessä heinäkuun numerossa selittäen, että julkisesti esitettyjen vastalauseiden lähtökohtina ovat ”väärinkäsitykset, väärintulkinnat, pahantahtoiset vääristelyt ja epätotuudet kuten tavallista”. Emme aio ryhtyä avustamaan niitä, joihin nämä purevat moitteet kohdistuvat, etenkään kun he eivät aivan varmasti tarvitsekaan apua; mutta kun hra Snellman nyt viimeksi ilmestyneessä artikkelissa näyttää puolustavan niitä väitteitä, jotka luullaksemme ovat keskeisimmin aiheuttaneet ”lehtien metelin”, arvioimme mekin yksinkertaisesti Suomen kansalaisena, että meillä on oikeus ja velvollisuus sanoa asiasta sananen.

Toukokuun numerossa hra Snellman esittää sen mielestämme uskomattoman kummallisen väitteen, että ”kuvatuissa oloissa” – kun ei Suomen hallituksessa ole yhtään toimialaa, jolla suomalaiset miehet eivät ole olleet ja ole edelleen hallitsijan neuvonantajina; kun Suomen senaatti laatii ja julkaisee kaikki Suomea koskevat säädökset ym., mikä kaikki kylläkin kaipaa melkoisia korjauksia – ”on sekä kaikki hyvä että kaikki moitittava, mitä Suomessa on näiden viidenkymmenen vuoden aikana tapahtunut, pantava Suomen kansan itsensä tiliin”, ja lisää vielä: ”ja yleensäkin kansan tila, olkoonpa se millainen tahansa, on kansan oman toiminnan tulosta. Sen tuottama kunnia tai häpeä ei historian tuomioistuimessa lankea kenenkään muun ansioksi eikä syyksi.” Tunnustamme, että hämmästyimme ja harmistuimme lukiessamme nämä sanat, joiden oikeutusta niiden perustelemattomassa suoraviivaisuudessa emme vieläkään käsitä; ja kun havaitsimme tämän ajatuksen edelleenkin esiintyvän toistettuna heinäkuun numerossa, jossa mm. sanotaan, ”että jokaisen oikean isänmaanystävän on tunnustettava osasyyllisyytensä siihen, mitä huonoa hänen isänmaassaan tapahtuu”, arvioimme tämän jokaiseen isänmaanystävään kohdistetun loukkaavan ja häpäisevän syytöksen sellaiseksi, ettei sitä tarvitse ottaa vastaan vaieten.

Haluamme kysyä hra Snellmanilta: onko Suomen kansalla näiden viidenkymmenen vuoden aikana ollut yhtään ainoata kertaa tilaisuutta vaikuttaa tehokkaasti omiin asioihinsa? Eikö sitä ole huolellisesti estetty mitenkään sekaantumasta kallisarvoisimpien etujensa vaalimiseen, kysymyksiin, jotka kuitenkin ovat kansan todellisia elinkysymyksiä? Onko sen mielipidettä kertaakaan kysytty esim. välillisestä verotuksesta, joka parhaillaankin painaa sitä lyijynraskaana – tullitaksoina, leimaverona ja ties missä kaikissa muodoissa? Onko sillä koskaan ollut puheenvuoroa maan opetuslaitosta järjesteltäessä? Onko se koskaan saanut sanoa mielipidettään maan maatalouden, kaupan ja yleensäkin elinkeinojen ajanmukaisesta järjestämisestä? Onko siltä koskaan kysytty mitään, kun on ratkaistu, mihin sen hiellä ja vaivalla maan tarpeisiin keräämät verokuormat on käytetty? Ja kaiken tämän pohjimmaisena asiana: onko sillä ollut vähintäkään tynkää sellaiseksi lehdistöksi, jonka kautta se olisi edes voinut ilmaista mielipiteensä? Voisimme jatkaa kysymistä loppumattomiin, ja vastaus olisi aina sama.

On toki totta, että viime aikoina on perustettu komiteoita monenlaisten asioiden selvittelemistä varten; kukaan ei kuitenkaan halunne väittää, että muutamista henkilöistä kaikkien tuntemalla tavalla koottu komitea edustaa Suomen kansaa tai ilmaisee sen mielipiteen, eikä liioin hallituksen voitane väittää missään tapauksessa olevan tällainen edustaja. Niin pitkälle voidaan myöntyä, vaikkakin varauksellisesti, että Suomen hallitus on Suomen kansan hallitus; Suomen hallitusvaltaa ei kuitenkaan käytä Suomen kansa, siinä on ero. Toden totta! ainakin meidän on mahdotonta käsittää, miten voidaan sanoa niin täysin halvaantuneesta kansasta kuin Suomen kansa tässä mielessä on, että niin hyvät kuin huonotkin maassa tapahtuneet ja tapahtuvat asiat on pantava sen tiliin. Meidän on puolestamme pakko mitä jyrkimmin vastustaa tällaista tuomiota, sillä me puolestamme emme anna kansalle mitään osuutta hyvien tekojen tuomaan kunniaan, mutta vapautamme sen samalla osasyyllisyydestä kaikkeen siihen kurjuuteen ja surkeuteen, jota se on näiden viidenkymmenen vuoden ajan joutunut passiivisena todistamaan.

”Kansan kuin kansan tilanne, olkoonpa se millainen tahansa, on sen omaa työtä. Historian tuomioistuin ei anna siitä kunniaa eikä häpeää kenellekään muulle.” Tällä mielipiteellä saattaa olla totuusarvoa, kun puhutaan suuresta ja mahtavasta kansasta, esim. ranskalaisista. Jos 36 miljoonaa urhoollista ranskalaista antaa riistää itseltään kalleimmat oikeutensa ja instituutionsa, sellaisen teon häpeä jää pelkästään heidän kannettavakseen; jos he ottaen kohtalonsa omiin käsiinsä valloittavat nämä oikeudet takaisin, jakamaton kunnia kuuluu samoin pelkästään heille; jos edellä esitettyä lausetta kuitenkin halutaan soveltaa väkiluvultaan lähes olemattoman pieneen kansaan ja sellaiseen poliittiseen tilanteeseen, joka Suomen osana on, lausuma on julmaa pilkkaa ja syvä loukkaus, jonka torjuminen on jokaisen oikeamielisen suomalaisen oikeus.

Toinenkin kannanilmaus, joka on yhteydessä edellä mainittuun, ansainnee tarkastelua. Selitettyään, ”että jokaisen todellisen isänmaanystävän on tunnustettava osasyyllisyytensä siihen, mitä huonoa hänen isänmaassaan tapahtuu”, hra Snellman jatkaa: ”Jos jonkin maan hallitustehtävissä on pelkästään isänmaansa kavaltajia tai niiden hoitajissa vain yleisesti ilmenee kyvyttömyyttä, tietämättömyyttä ja tarmottomuutta, tämä osoittaa, että ainakin maan sivistynyt yhteiskuntaluokka on siveellisesti rappeutunut.” Tämäkin johtopäätös perustuu varsin pikaiseen harkintaan. Sallittakoon, että puhumme tästä hieman aivan yleisluonteisesti ja sanomme aluksi nimenomaan, ettemme aio soveltaa esittämiämme ajatuksia kotimaamme oloihin emmekä viitatakaan niihin. Huomautettakoon ensiksi, että ihminen voi olla kyvytön tehtäväänsä ja samalla tietämätönkin, mutta silti siveellisesti ryhdikäs; kyvyttömyys ja tietämättömyys eivät nimittäin sinänsä ole luonteenpiirteitä, tarmon puute sitä vastoin viittaa moraaliseen rappioon. Mutta tämä sikseen! Millaiset ihmiset tavallisesti saavat vaikutusvaltaa ja todellista valtaa etenkin valtioissa, joita hallitaan yksinvaltaisesti? Nousevatkohan aina esiin teräväjärkisimmät, rehellisimmät, itsenäisimmät, vapaamielisimmät, isänmaallisimmat, epäitsekkäimmät, sanalla sanottuna maan parhaat? Vai eikö yhtä usein ja kenties enimmäkseenkin tällaisiin asemiin nouse henkilöitä, jotka korvaavat tiedot fraaseilla, ostavat yläpuolellaan loistavasta kirkkaudesta lankeavan petollisen heijastuksen useinkin luopumalla omantuntonsa tottelemisesta, itsekunnioituksestaan ja muiden kansalaisten kunnioituksesta, pystyvät pehmeästi ja joustavasti taipumaan kulloisenkin tuulenpuuskan suuntaan ja ovat valmiit myymään oman vapautensa ja kansansa vapauden kimaltelevista helyistä ja kullasta? Eikö lyhyesti sanottuna useinkin nöyristelijä, onnenonkija hankkiudu asemiin kyynärpäidensä avulla likaisen oman edun tavoittelun tai kyltymättömän kunnianhimon alituisesti ajamana – jotka aivan varmasti ovat intohimoista alhaisimpia, koska ne ovat pelkästään karkeimman egoismin ilmenemismuotoja, kun taas todella ansiokkaat ihmiset sulkeutuvat itseensä kuin mimosa, kavahtaen jo ajatustakin kaiken tuon kehnouden sekaan joutumisesta? Ja tämän tosiasian, jota ei historian todistuksen valossa voitane kiistää, pitäisi muka todistaa, että koko sivistynyt luokka on siveellisesti rappiolla maassa, jossa oletetaan tuollaisten olojen vallitsevan! Rohkenemme päinvastoin uskoa, että laadultaan kuvaustamme muistuttavassa valtiossa pinnalla useinkin kelluu kuona, mutta ydinmehu on etsittävä pohjalta. Lainkaan epäröimättä hra Snellman on muitta mutkitta julistanut kokonaisen yhteiskuntaluokan, jopa ylimmän ja tasokkaimman, siveellisesti rappeutuneeksi, koska siihen kuuluva byrokraattien kopla saattaa olla siveellisesti rappiolla; haluamme olla oikeudenmukaisempia kuin hän ja myönnämme siis mielellämme, että vaikka edellä oleva kuvaus toki monessa tapauksessa pitääkin paikkansa, kaikkina aikoina ja kaikissa maissa kaikenlaisten olojen vallitessa on kuitenkin ollut ja edelleenkin on havaittavissa kunnioitusta ansaitsevia ja loistavia poikkeuksia, jotka tuottavat kunniaa itselleen ja ovat kunniaksi maalleen ja ihmiskunnalle.

Jos taas puhutaan valtioista, joiden instituutiot ovat täysin vapaat, voi hra Snellmanin mielipiteessä olla paljonkin perää. Siellä, missä kansalla on käytettävissään kaksi niin mahtavaa säätelyn välinettä kuin kansanedustuslaitos ja vapaa lehdistö, se saa syyttää itseään, ellei se karkota julkisesta elämästä henkilöitä, jotka ovat osoittaneet, etteivät he ole saamansa luottamuksen arvoisia; ja jos yleinen mielipide edelleenkin sietäisi tuollaisia henkilöitä tai päästäisi heidän hengenheimolaisiaan edelleenkin yhteiskunnan tärkeimmille paikoille, vaikka sillä on käytettävissään noin voimakkaat äänitorvet määrätietoisen mielipiteen ilmaisemiseen, tämä vasta osoittaa, ettei tämä kansa joko pysty käyttämään suopean kohtalon sen käsiin antamia puolustuskeinoja tai ettei sillä ole parempia ehdokkaita käytettävissään; ja silloin, mutta vasta silloin voidaan perustellusti arvioida tuon maan sivistynyt yhteiskuntaluokka siveellisesti rappeutuneeksi.

–––

Nyt myös muutama sana takeista! Tätäkin kysymystä tarkasteltaessa meitä vainoaa sama kyvyttömyys ymmärtää hra Snellmania. Suomen saattamisesta Venäjän keisarin valtikan alaisuuteen olemme hra Snellmanin kanssa täysin samaa mieltä. Porvoon valtiopäivien miehet olivat Ruotsin näkökannalta tietysti maanpettureita, mutta tosiasia toki on, että ottamalla vastaan keisari Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutuksen ja antamalla vastineeksi hänelle maan puolesta uskollisuudenvalansa he tekivät maastaan itsenäisen valtion ja kruunasivat Venäjän keisarin ensimmäiseksi suuriruhtinaakseen. Tämä valtiotoimi suoritettiin, kuten tunnettua, jo maaliskuussa 1809, kun taas Venäjän ja Ruotsin välinen rauha solmittiin vasta saman vuoden syyskuussa. Mainitaanpa Suomi rauhansopimuksessa millaisin sanakääntein tahansa, koko asiakirjalla on suhteellisen vähän merkitystä Suomelle, sillä tämän maan kohtalo oli ratkaistu jo puoli vuotta aikaisemmin; se oli jo silloin lakannut de facto olemasta Ruotsin provinssi ja korotettu erilliseksi itsenäiseksi valtioksi. Tämän maan on siis varsinaisesti pidettävä kiinni keisari Aleksanterin saman vuoden maaliskuun 27. päivänä antamasta hallitsijanvakuutuksesta, jossa ei mainita sanaakaan valtakuntaan liittämisistä tai muusta sellaisesta, sekä säätyjen tämän asiakirjan perusteella vannomasta uskollisuudenvalasta. Koko tämä toiminnallinen kokonaisuus voidaan siis todeta luonteeltaan kaiken kaikkiaan Venäjän keisarin ja Suomen säätyjen eli Suomen kansan välisen sopimuksen solmimiseksi – sopimuksen, jossa kumpikin osapuoli on sitoutunut tiettyihin velvollisuuksiin ja saanut tiettyjä oikeuksia. Venäjän keisari sitoutui – asian luonteesta väistämättä johtuu, että tämä sitoumus sitoo myös hänen seuraajiaan; jos nimittäin joku Suomen suuriruhtinas kieltäytyisi täyttämästä hallitsijan velvollisuuksiaan, sopimus samalla rikottaisiin ja kansa olisi siis vapaa alamaisuuden velvoitteista ja sillä olisi oikeus päättää kohtalostaan parhaan ymmärryksensä ja kykynsä mukaan – Suomen suuriruhtinaana noudattamaan maan perustuslakeja sekä pitämään sen valtiojärjestyksen ja lait täydellisesti voimassa; kansa puolestaan sitoutui näillä ehdoilla suhtautumaan suuriruhtinaaseensa oikeamielisiltä alamaisilta edellytetyllä ja asianmukaisella tavalla. Myös hra Snellman on esittänyt ja myöntänyt kaiken tämän, mutta silti hän lopettaa näistä asioista tekemänsä päätelmät väittämällä, että ”Suomella ei ole poliittisille oikeuksilleen mitään muita asiakirjatakeita kuin tällaisia hallitsijoiden vakuutuksia”; toisin sanottuna tämä merkitsee, että koko perustuslaillinen olemassaolomme, jopa poliittinen olemassaolomme kansana ja valtiona riippuisivat siitä, haluavatko Suomen suuriruhtinaat antaa tuollaisia vakuutuksia vai eivät, eli Suomen olemassaolon oikeus olisi vain sen kansalle tilapäiseen käyttöön viskattu armolahja.

Meidän on mielestämme pakko torjua tällainen näkökanta selvin sanoin. Vakaan käsityksemme mukaan perustuslaillisen valtiomuotomme takeena on nimenomaan se moraalinen painoarvo, joka Porvoossa annetulla hallitsijanvakuutuksella ja siihen yhdistyneellä kansan sen vastineeksi antamalla luottamuksella ja uskollisuudenvalalla yhdeksi valtioteoksi käsitettyinä on, ei kummallakaan erikseen; ovathan ne kumpikin toisistaan irrotettuina mitättömiä. Tällä perusteella meistä tuntuu aiheelliselta uskoa, etteivät takeemme ole varmempia eivätkä epävarmempia kuin minkä tahansa muun perustuslaillisissa oloissa elävän kansan takeet; pohjimmiltaanhan nämä kuitenkin perustuvat vain hallitsijan ja hallittujen samaan tapaan tekemään vapaaehtoiseen sopimukseen. – Meidän tuskin tarvitsee huomauttaa, että tiedämme toki useimpien muidenkin kansojen poliittisen vapauden olleen syntyessään useinkin hallitsijan lahja siinä mielessä, että hän on vapaaehtoisesti luopunut oikeudestaan rajattomaan suvereenisuuteen tai hänet on pakotettu tähän; kun tämä kuitenkin on kerran tapahtunut, sen seurauksena syntynyt uusi asioiden järjestys on jäänyt sekä hallitsijaa että kansaa myöhempinäkin aikoina sitovasti voimaan. – Niinpä meidän poliittisten takeidemme lujuutta ja loukkaamattomuutta de jure [oikeudellisesti] ei voitane asettaa kyseenalaisiksi; aivan toinen asia taas on, että niitä voidaan niin meillä kuin minkä tahansa muunkin perustuslaillisissa oloissa elävän kansan tapauksessa de facto [tosiasiallisesti] kiertää, horjuttaa, loukata tai ne voidaan kokonaan sivuuttaa; niin meneteltäessä kuljetaan kuitenkin väkivallan ja olojen mullistamisen eikä suinkaan oikeuden noudattamisen tiellä.

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, hra Snellman ei ole ilmaissut kantaansa pelkästään ”epätarkasti”, kuten hän itse sanoo, vaan esittänyt lisäksi mielestämme väärän väitteen selittäessään, että maan poliittisen aseman takeet ovat kehittyneet vähitellen alkuvaiheesta, joka ei suinkaan sisältänyt lupausta maan nykyisen valtiomuodon toteutumisesta. Todellisuudessa poliittiset takeemme olivat de jure täsmälleen samat viisikymmentä vuotta sitten kuin tänäänkin, ja meidän yhteiskuntajärjestyksellämme on ollut oikeus tukeutua juuri tähän lujaan perustaan ja kehittyä sen pohjalla. Mitä taas poliittiseen tietoisuuteen tulee, myönnetään mielihyvin, että tämä oli ”mainitussa alkuvaiheessa” vielä aivan uinuvassa tilassa; aika kuitenkin kasvattaa lapsen nuorukaiseksi ja nuorukaisen aikamieheksi; yksilön elämässä viittäkymmentä vuotta pidetään enemmän kuin riittävänä aikana tälle kasvulle, ja saattaapa tämä aikamäärä joskus hyvin riittää kansoillekin.

Litteraturbladetin mainetta saavuttaneet artikkelit saattaisivat toki tarjota meille mitä runsaimmin aiheita laajentaa tätä kirjoitelmaa monin verroin pitemmäksi; kun tarkoituksenamme ei kuitenkaan ole alun perinkään ollut uskaltautua yrittämään mainittujen artikkelien täydellistä kumoamista, haluamme rajoittaa sanottavamme tähän, koska olemme pitäneet tässä koskettelemiamme aiheita luonteeltaan sellaisina, että ennen kaikkea käsitykset niistä on tuotava selvästi esiin. Laskemme kynän kädestämme tähän tultuamme ja selitämme samalla, että hra Snellman on mielestämme hyvin ansainnut Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden, koska hän on joka tapauksessa osannut ensimmäisenä hankkia itselleen mahdollisuuden tuoda oman maan lehdistön kautta julkiseen keskusteluun kysymys, jonka ratkaisemisesta tämän kansan olemassaolo riippuu. Tämä keskustelu johtaa sitä paitsi aivan varmasti siihen korvaamattoman arvokkaaseen tulokseen, että se omien edellytystensä mukaisesti myös kehittää poliittista tietoisuutta melkoisesti entistä pitemmälle, koska se epäilemättä pakottaa jokaisen selvittämään itselleen tähän kysymykseen yhdistyviä käsitteitä; tämän sanottuamme rohkenemme jättäytyä sen iloisen toivon varaan, että keskustelun lopputuloksena päädytään siihen lujaan ja myös yleiseen tietoisuuteen leviävään vakaumukseen, että Suomen kansalla on nyt ja tulevaisuudessa perustuslaillinen yhteiskuntajärjestyksensä luovuttamattomana oikeutenaan eikä satunnaisena armolahjana.

–s–n.