Lehtori J. Oscar I. Ranckenin 9. lokakuuta tarkastettu opinnäyte pedagogiikan ja didaktiikan professorinvirkaa varten ”Något om Sverges skollagsstiftning och skolor närmast före deras reform 1856” [”Ruotsin koululainsäädännöstä ja kouluista välittömästi ennen vuoden 1856 uudistusta”] jakautuu kolmeen eri osaan.
Aluksi kirjoittaja (s. 1–3) siteeraa Ruotsin vuosien 1807 ja 1820 koulujärjestyksiä sekä sanoo muutamia sanoja komiteoista, jotka ovat suunnitelleet koululaitoksen uudistamista ennen vuotta 1820 ja heti sen jälkeen. Sen jälkeen hän luettelee joukon vuosina 1842–1856 ilmestyneitä asetuksia, jotka eivät koske ainoastaan mainittuun koulujärjestykseen perustuvia oppikouluja vaan Ruotsin opetuslaitoksia yleensä. Tämä osa päättyy sivulla 10.
Tämän jälkeen tekijä (s. 10-19) esittää yhteenvedonomaisesti erilaisia faktoja oppikouluista eli niin sanotuista alkeisoppilaitoksista. Tiedot on otettu painetusta julkaisusta ”Tilastollisia tietoja Ruotsin alkeisoppilaitoksista, julkaisijana Ruotsin kolmannen yleisen opettajakokouksen tätä tarkoitusta varten asettama komitea”. Kirjanen on, kuten otsikko kertoo, valmisteltu Tukholmassa 1855 pidettyyn opettajankokoukseen ja se esittää taulukkomuotoisesti numeroiden avulla joukon alkeisoppilaitosten sisäiseen ja ulkoiseen organisaatioon liittyviä kysymyksiä.
Lopulta tekijä siirtyy (s. 20) kertomukseen omista Ruotsiin 1856 tekemällään matkalla kouluista ja yleisestä opetuksesta tekemiinsä havaintoihin, joihin hän lisää joukon arvioita koulutiloista, kurista, opetuksesta, ja opettajien pätevyydestä.
Minun on asian selventämiseksi lisättävä, että Kuninkaallisella Kiertokirjeellä 6. heinäkuuta 1849, mihin myös kirjoittaja viittaa ja selvittää sen pääsisällön, yhdistettiin siihen asti erilliset oppilaitokset lukio, ylempi oppikoulu ja apologistikoulu [yleissivistävä koulu, triviaalikoulun rinnakkaislinja]. Samoin oppilaat saivat erivapauden vanhojen kielten lukemisesta siten että osaan tällä tavalla yhdistämisen kautta syntyneistä oppilaitoksista perustettiin siviiliosasto, minkä yhteydessä oppilaitosten ylemmillä luokilla otettiin käyttöön aineopetus. Nämä muutokset antoivat aiheen uudella Kouluohjesäännöllä 14. elokuuta 1856 määrättyyn uudistukseen, joka astui voimaan syyslukukaudesta 1857. Tutkielma käsittelee lähinnä tätä alkeisoppilaitosten siirtymävaihetta vuosina 1849–1857.
Siksi näyttääkin täysin sattumanvaraiselta, että kirjoittaja ensimmäisessä osassa aloittaa annettujen asetusten luettelemisen vuodesta 1842. On tosin totta, että kirjoittajan myöskin mainitsema kansakouluohjesääntö ilmestyi 1842. Olisi siis ollut paikallaan esittää tästä ajasta alkaen kansakouluja varten annetut säädökset – mikäli se olisi ollut tutkimuksen aiheena. Mutta näin ei, kuten todettu, ole asia. Toinen, tilastollinen, osa koskee ainoastaan alkeisoppilaitoksia ja kolmannessa tutkija kertoo, että hän ei ole tutustunut maaseudun kansakouluihin. Hän esittää tässä vain joitakin tietoja Tukholman sunnuntai- ja iltakouluista, jotka ovat kansakouluasetuksesta riippumattomia.
Siteeratut määräykset koskevat myös kansakoulujen ja alkeisoppilaitosten ohella kaikkia muitakin oppilaitoksia. 29 luetellusta määräyksestä kansakouluja koskee 10, joista yhdeksän koskee vain niiden maksuja ja määrärahoja. Yliopistoja koskevia määräyksiä on viisi, neljä koskee erityisiä teknisiä reaalikouluja ja yksi merenkulkuoppilaitoksia, mitään näistä oppilaitoksista ei tutkielmassa muutoin käsitellä. Vain loput yhdeksän määräystä koskevat alkeisoppilaitoksia, siis tutkielman varsinaista aihetta. Mutta niistäkin vain yksi on sen kannalta jollain tavalla merkittävä, nimittäin mainittu kiertokirje 6. heinäkuuta 1849. Muut koskevat epäolennaisia seikkoja, joita kirjoittaja ei muualla käsittele. Kerrotaanpa eräästä tällaisesta dokumentista ainoastaan, että se sisältää ehdotuksen laulunopettajansijaisia koskevasta muutoksesta, ilman että kirjoittaja kertoisi sen paremmin tämän tärkeän kysymyksen suhteen voimassa olevista säädöksistä kuin niihin ehdotetuista muutoksistakaan.
Samalla kun tähän osaan sisältyy niin paljon tutkielman kannalta tarpeetonta, siitä puuttuu olennainen, nimittäin kaikki tiedot vuoden 1820 koulujärjestyksen sisällöstä, vaikka alkeisoppilaitosten järjestely kirjoittajan käsittelemänä aikana perustui siihen. Myöskään tätä koulujärjestystä täsmentäviä asetuksia vuosilta 1820–1842 ei esitellä. Tämän selvityksen puuttumisesta johtuu, ettei lukija saa mitään tietoa kyseisten oppilaitosten oppiaineista, oppikursseista, lukujärjestyksestä, oppikirjoista ja kurinpitomääräyksistä. Puutetta ei poisteta tilastollisilla tiedoilla, joista tosin (s. 16) käy ilmi millä luokalla tietyt oppiaineet aloitetaan, mutta kaikkia oppiaineita ei edes mainita, puhumattakaan siitä, mille eri kouluille kukin oppiaine on määrätty. Asiaa ei auta myöskään tutkielman kolmas osa, jossa kirjoittaja esittää omia kokemuksiaan. Tässä osassa esitellään vain yhden yksittäisen oppilaitoksen, Tukholman uuden alkeiskoulun, oppiaineet, mutta lukijalle ei kerrota, ovatko ne muissa oppilaitoksissa samat, eikä tällaista voi myöskään päätellä, koska mainitulle koululle on säädetty oma, kaikista muista poikkeava järjestyksensä. Lisäksi on huomattava, että vuoden 1849 kiertokirjeen mukaisesti yhteen liitetyt oppilaitokset olivat alemmat ja ylemmät apologistikoulut sekä alemmat – ylemmät ja ylimmät oppikoulut eli lukiot. Yhdistyminen tapahtui siinä tapauksessa että samassa kaupungissa oli useampia näistä oppilaitoksista. Näin syntyi suuri joukko eriluonteisia oppilaitoksia joissa on eri oppiaineet, kurssit jne. Tutkielmasta ei käy ilmi, millaista opetus noissa kouluissa oli ennen yhdistämistä tai millaista se tämän seurauksena syntyneissä uusissa oppilaitoksissa.
Toinen osa käsittelee vain äsken mainittuja oppilaitoksia. Kirjoittajan käyttämässä asiakirjassa annetaan taulukon muodossa useimpia niistä koskevat vertailuluvut. Dokumentti kertoo siten moninaisia asioita eri oppilaitosryhmistä, niin sanotuista täydellisistä alkeisoppilaitoksista sekä enemmän tai vähemmän vajavaisista. Kirjoittaja on puolestaan koonnut nämä tiedot yhteen niin että ne hänen tutkielmassaan koskevat kaikkia alkeisoppilaitosmuotoja yhteisesti. Näin saamme tutkielmasta tietää, että Ruotsin alkeisoppilaitoksissa on 1–19 opettajaa, 9–112 oppilasta, samalla luokalla on 0–73 oppilasta, opettajilla on 4–32 viikkotuntia jne. Minun ei tarvitse sanoa, että tällaiset tiedot ovat täysin hyödyttömiä. Lähdeasiakirja kertoo myös kussakin oppiaineessa käytettävät oppikirjat sekä eri oppilaitosten lukujärjestykset. Kirjoittaja ei ole käyttänyt näitä tietoja, siis sitä ainoaa tietoa, joka kertoisi, mitä ja kuinka paljon Ruotsin kouluissa tuona aikana luettiin. Tämä laiminlyönti on sitäkin valitettavampi, sillä kuten edellä totesimme, kirjoittaja ei myöskään ensimmäisessä osassa kerro, mitä koulujärjestys opetuksesta määräsi. Mainitun dokumentin epätäydellisyyden ei olisi pitänyt säikäyttää kirjoittajaa. Sehän ei kerro mitään oppikursseista ja opetuksen tuloksista. Kokoukseen osallistuneille opettajille, joita varten se oli laadittu, nämä asiat olivat tuttuja. He halusivat vain tietää, miten vuoden 1849 kiertokirjeen määräykset oli valtakunnan erilaisissa oppilaitoksissa toteutettu. Mutta tutkielman lukija ei tällä tavoin saa tietää yhtään mitään Ruotsin kouluista, sillä hän jää tietämättömäksi siitä, mitä ja miten paljon näissä kouluissa luettiin, samoin kuin siitä, mihin tuloksiin opetus oppilaiden tiedoissa johti. Tulokset olisi voitu selventää tilastollisesti esittämällä luokalta toiselle siirrettyjen, yliopistoon kirjoitettujen sekä ylioppilastutkinnon suorittaneiden lukumäärät. Tällaiset tilastot olisi varsin helposti saatu muutamasta koulusta, ja se olisi jo riittänyt lukijan tarpeisiin. Mutta kirjoittaja on, kuten todettua, tyytynyt siihen mitä hän dokumentista löysi ja vieläpä sivuuttanut siitä hänen tarkoituksensa kannalta olennaisimmat tiedot sekä välittänyt muut tiedot sellaisessa muodossa, joka tekee niiden välittämisen hyödyttömäksi.
Tutkielman kolmannessa osassa kirjoittaja esittää nähtävästi paikan päällä saamiensa tietojen pohjalta lyhyen kuvauksen Tukholman ilta- ja sunnuntaikouluista. Samoin hän käsittelee laajemmin sikäläistä uutta alkeiskoulua, josta mainitaan myös oppiaineet, mutta ei oppikirjoja, kursseja ja lukujärjestystä. Upsalan katedraalikoulu on ainoa vuoden 1820 koululain ja 1849 kiertokirjeen nojalla perustettu oppilaitos, jota kirjoittaja kuvaa (yhdellä sivulla) mutta myöskään tämä ei kerro mitään opetuksen aiheista, laajuudesta, järjestämisestä ja tuloksista.
Kirjoittajan tässä osassa esittämät arviot koskevat kaikenlaisia oppilaitoksia, myös sellaisia joita koko tutkielmassa ei muutoin edes käsitellä, kuten teknillistä instituuttia, tai sellaisia, joissa tekijä ei ole myöskään käynyt, esimerkkinä Mariebergin oppikoulu. Koska nämä arviot eivät perustu mihinkään esitettyyn aineistoon, ne näyttävät pelkiltä päähänpistoilta, jotka ilmaisevat korkeintaan kirjoittajan yksityisiä, perustelemattomia mielipiteitä.
Esitetystä ilmenee, että tutkielman ensimmäinen ja toinen osa liittyvät toisiinsa ainoastaan siten, että alkeisoppilaitosten järjestäminen, jota jälkimmäinen osa esittämällämme tavalla tilastollisesti esittelee, perustuu ensimmäisessä osassa mainittuun kiertokirjeeseen 6.7.1849, mutta muut ensimmäisessä osassa mainitut asetukset ovat näiden tilastojen kannalta tarpeettomia. Poikkeuksen tekee kiertokirje 7. joulukuuta 1843 koskien lukioiden rehtorin valintaa, joka tulee esille myös tilastollisessa osassa. Ja tutkielman kolmannen osan kannalta molempien edellisten olemassaolo on täysin yhdentekevä.
Tämä tutkielman eri osien välisen yhteyden puuttuminen vie siltä kaiken tieteellisen muodon. Lisäksi kirjoittaja ei ole pitäytynyt vain alkeisoppilaitoksiin, vaan ensimmäisessä osassa hän esittää kaikenlaisia oppilaitoksia koskevia määräyksiä ja kolmannessa osassa puolestaan hajanaisia tietoja ja pohdintoja milloin tästä, milloin tuosta oppilaitoksesta, myös sellaisista, joita mainitut määräykset eivät lainkaan koske, puhumattakaan siitä, että monien oppilaitosten organisaatiosta ei anneta minkäänlaista tietoa, kuten ei myöskään niiden asetusten sisällöstä, joihin organisaatio perustuu. Tämä kirjoittajan menettely tekee tutkielmasta luonteeltaan eräänlaisen muistikirjan, joka sisältää kaikenlaista tietoa ja satunnaisia pohdintoja Ruotsin oppilaitoksista.
Tutkielman käsittelemä ajankohta kuuluu Ruotsin alkeisoppilaitosten historiaan, koska tätä on sen jälkeen vuosien 1856 ja 1859 koulujärjestysten nojalla edelleen kahdesti uudistettu. Siihen nähden, että alkeisoppilaitokset ovat kuitenkin tutkielman pääaihe, näyttäisikin siltä, että sen tieteellistä arvoa pitäisi arvioida panoksena Ruotsin alkeisoppilaitosten historiaan. Mutta koska tutkielma ei, kuten osoitimme, kerro mitä kyseisenä aikana alkeisoppilaitoksista oli säädetty, eikä se tarjoa esitettyyn täydelliseen aineistoon perustuvaa tietoa siitä, miten säädökset toteutettiin ja vielä vähemmän opetuksen tuloksista, niin vaikka jättäisimmekin huomiotta sen epätieteellisen muodon, niin omasta mielestäni sille ei mainitusta näkökulmasta katsoen voida antaa tieteellistä arvoa.
Kirjoittaja esitti väitöstilaisuudessa, että hänen välittämillään tiedoilla pitäisi kuitenkin myöntää olevan arvoa suomalaisille lukijoille. Tämä vaatimus olkoon niin oikeutettu kuin se voi olla. Kirjoittaja näyttää kuitenkin tässä sivuuttavan sen, että tieteellisellä työllä tulee olla arvoa muille kuin suomalaisille lukijoille ja että Ruotsin oppilaitoksia koskevalla tutkimuksella pitäisi olla arvoa ainakin ruotsalaisille lukijoille. Kirjoittajan välittämät tiedot voitaisiin helposti koota sekä sieltä että täältä, vaikkakin voidaan olettaa, että ruotsalaispedagogien kannalta se olisi turhaa työtä. Pääasiahan on, että tiedoilla olisi tutkielman kannalta jotain arvoa. Jos kirjoittaja olisi ryhtynyt tutkimaan, todistiko Ruotsin oppilaitosten tuolloinen tila reformin tarvetta, tai päinvastoin, mitä hyötyä vuoden 1849 kiertokirjeen luoma siirtymävaihe toi mukanaan, tai jos hän olisi vain arvioinut sitä joistain yleisistä kasvatustieteellisistä periaatteista käsin, niin olisi riittänyt, että hän olisi esittänyt tätä tarkoitusta varten valittua materiaalia ja perustanut siihen arvionsa, ja näin olisi saavutettu kasvatustieteen kannalta loistavia tutkimustuloksia. Mutta mitään tällaista tieteellistä päämäärää tai tavoitetta ei tutkielmassa ole nähtävillä.
Erityisen tyytyväisenä annan sitä vastoin tunnustuksen sille luontevalle tavalle, jolla kirjoittaja väitöstilaisuudessa suhtautui ja vastasi tutkielmasta esitettyihin huomautuksiin. Tässä hän saattoi osoittaa myös pedagogista lukeneisuuttaan ja kokemustaan. Noiden huomautusten keskeinen sisältö on esitetty edellä, sillä kirjoittajan niihin antamat vastaukset eivät olleet tyydyttäviä, eikä hän, sikäli kuin kykenen arvioimaan, kyennyt tieteellisesti tyydyttävällä tavalla kiistämään noita huomautuksia.
Tämän pohjalta en omasta puolestani voi hyväksyä herra lehtori Ranckenin opinnäytettä hyväksyttäväksi sen tarkoitusta varten.
