Helsinki 30.3.1844
Kelpo ystäväni ja Veljeni!
Puuhani ja tavanomainen hitauteni kaikenlaisissa kirjoitustöissä ovat kyllin kauan estäneet minua vastaamasta minulle monessakin mielessä erityisen tervetulleeseen ja mieltäni ilahduttaneeseen viime helmikuun 22. päivän kirjeeseesi, josta kiitän Sinua sydämellisimmin; ryhdyn edes nyt, kun minulla on pääsiäisloman alettua hieman enemmän aikaa, kirjoittamaan muutaman sanan mainitun kirjeesi pääkohdista.
Olen iloinen siitä, ettet väheksynyt Michelet'tä, tätä vilpitöntä vaikkakin vähäistä sekä hartaimmasta ystävyydestä että kunnioituksesta kertovaa lahjaani Sinulle. Minua ilahduttaa sekin, että olisit halunnut minun kirjoittavan nimeni esilehdelle, ”rem acu tetigisti” [osuit naulankantaan] – aioinkin todella ensin tehdä niin, mutta pitäen mielessäni, etten ole teoksen kirjoittaja – luovuin ajatuksesta (ehkä tämä hienotunteisuus oli turhaa hienostelua) ja selitin Sinulle mieluummin erillisessä kirjeessä, miksi kirjan lähetin. – Nyt kuitenkin toiseen ja tärkeämpään asiaan. Mainitset jotakin suunnitelmistasi lähimmän tulevaisuuden varalle. Kaikki varmastikin näkevät, ettei Kuopio voi olla Sinun toimintasi oikea paikka eikä vaikutuspiiri, vaikka voitkin siellä kuten missä tahansa olla hyödyksi yli tavanomaisten mittojen; täysin hyödyttömäksi henkesi elämälle siellä viettämäsi aika ei kuitenkaan voi jäädä – sillä, ottamatta huomioon sitä kohottavaa ja iloista tietoisuutta, joka Sinulla varmastikin on siitä syystä, että olet siellä pohjoisessa suomalaisen kansallisuuden ydinalueella ikään kuin murtanut jään korkeamman kulttuurin edistymisen tieltä, on jokaiselle syvälliselle, mietiskelyyn taipuvalle persoonallisuudelle, joka on jo joutunut hankauksiin maailman kanssa – kuten Sinulle on käynyt – toki varmasti hyväksi eristäytyä joksikin aikaa kaikista laajemmista ulkonaisista ympäristötekijöistä tai ”oleskella erämaassa”, jos tässä tapauksessa saan käyttää tätä raamatullista sanontaa. Selvää siis on, että voit ja haluat viipyä Kuopiossa vain varsin vähän aikaa ja että varmaankin sen jälkeen lähdet taas väljille vesille; mutta – siinäkin tapauksessa ja vaellatpa minne tahansa kauemmaksikin, pyydän Sinua kuitenkin lisäksi mitä hartaimmin ja vakavimmin palaamaan isänmaasi korkeimpaan opinahjoon, Yliopistoomme, heti kun siellä voi vapautua Sinulle sopiva paikka eli professorin virka; – lasken tämän vielä kerran Sinun sydämellesi ja muistutan siitä tulevaisuudessakin niin usein kuin aihetta ilmaantuu. Kun kelpo J. J. Tengströmimme ennen pitkää jättää virkansa, vapautuu jälleen professuuri, aivan nimenomaisesti Sinua varten, sen jälkeen kun G. Aminoff on jäänyt ainoaksi teologian professuurin hakijaksi Sundvallin jälkeen ja väistämättä saa sen (Sinähän olet sanonut minulle, ettet missään tapauksessa halua ohittaa Aminoffia filosofian professuuria täytettäessä). Siis: filosofian professuuri Sinun on saatava, Veli! tai jääköön se sitten täyttämättä; Sinun on luvattava minulle, että haet sitä, ja silloin täyttyy ainakin yksi Yliopistoa koskevista hartaimmista toiveistani (valitettavasti niin monet ovat sortuneet!) – Mitä sanomalehtikirjoitteluusi tulee, ei se tietenkään voi pohjimmiltaan olla muuta kuin rahanhankintakeino, kuten itsekin sanot, mutta on ilahduttavaa nähdä, miten kiinnostuneesti Saima-lehteen yleisesti suhtaudutaan (samoin kuin Maamiehen Ystävään, jonka toimittamista Sinä kai ainakin johdat?), ja tämä kiinnostus jatkukoon! Näiden sanomalehtien sisällön laadukkuus, kunhan sitä voidaan pitää tulevaisuudessakin yllä, oikeuttaa tällaisen toiveen esittämiseen; vaikka nimittäin saattaisinkin – oikeastaan tämä koskee Saimaa – olla samaa mieltä kuin eräät täkäläiset järkevät miehet, joiden olen kuullut esittävän arvion, että sen kirjoitustapa tuntuu toisinaan liian kärkevältä ja purevalta ja vahingoittaa hyvää asiaa, minun on myönnettävä, että tuskin tunnen missään ilmestyvää sanomalehteä, joka siinä määrin kohdistaa huomionsa nykyajan kaikkein tärkeimpien sivistysvaatimusten asemaan omassa maassa kuin juuri Sinun Saimasi. Juuri tämä käsiteltävien aiheiden (kuten kasvatuksen, koululaitoksen ym., kaiken nimenomaan Suomen kannalta nähtynä) valtava painokkuus ja näiden aiheiden tarmokas, asiallinen, mutta kansanomainen käsittelytapa miellyttää minua aivan erityisesti tässä lehdessä, joka – voimakkaasti kehottavine, herättävine ja varoittavine kannanottoineen – pakostakin sykähdyttää jokaista todella isänmaallista sydäntä ja avaa turhamaisten ja omassa loistossaan paistattelevien silmät näkemään, miksi meidän maassamme ei ole juuri mitään (ainakaan aidon humanismin ja kulttuurin kannalta) suurta eikä ylistämisen arvoista. Tämä tästä, dixi [olen sanonut sanottavani], ja onnea eteenpäin! – Olenhan toki nyt kuuluisan, pohjolan leikkureiden joukossa laajalti tunnetun ”filosofian leikkurin” tilapäinen haltija. Täytän sinun kauniin toivomuksesi, että kaiverruttaisin siihen J. J. Tengströmin nimen (tähän saakka asia on ob causas sonticas [oleellisten syiden vuoksi] viivästynyt, koska sain sen rouva Sundvallilta vasta 3 viikkoa sitten) – vaikka hän, siis Tengström, on hyvin vaatimattomana miehenä halunnut hangoitella vastaan, koska Sundvall nimesi eläessään Sinut leikkurin perijäksi puhumatta hänestä mitään. Sitten aion uskoa kapistuksen Tengströmin huostaan, jotta Sinä ainakin hänen välityksellään saat sen lopulta käsiisi.
Vielä muuan asia: Sinä koskettelet kirjeessäsi aihetta, joka kuuluu kaikkein tärkeimpiin tapahtumiin minun elämässäni, tätä kireätä suhdetta lääketieteen opiskelijoihin! Niinpä niin, moraalinen ystäväni! – koska tiedän aina rakastaneeni tätä nuorisoa sydämeni pohjasta aivan opettajankutsumukseni alusta asti ja koska rakkaudellisuus on (jos rohkenen näin sanoa) persoonallisuuteni vahvin puoli, – tämä välirikko oli – olenpa siihen syytön tai en, se ei kuulu tähän – sanomattoman tuskallinen sielulleni; ja tähän tuli lisäksi vielä se lamauttava ajatus, joka on vainonnut minua kuin kummitus, että jos olisin ollut täysin kelvollinen opettajan paikallani, kuuluisa tiedemies, minua kohtaan tunnettu kunnioitus olisi estänyt nuorison taholta kaikki tapahtuneen kaltaiset yritykset. Mutta ”aika parantaa kaiken”, ja minun sydämeni syvä, ruumiinikin terveyttä uhkaava haava on alkanut parantua (siitä jää kuitenkin pysyvä iso arpi); – ja tähän ovat vaikuttaneet kiistattomat todisteet saman nuorison lämpimästä ystävyydestä minua kohtaan näinäkin aikoina, – tämän lääkityksen täydellistävät sinun veljellinen ja lämmin todistuksesi siitä, että nämä nuoret miehet antavat ponnistuksilleni kunnioittavan tunnustuksensa, ja tämän tapahtuman johdosta osoittamasi sydämellinen myötätunto, joka on suuresti lohduttanut minua ja josta nyt kiitän Sinua sydämellisimmin. Tämän toipumisen pohjimmaisena perustana on loppujen lopuksi ollut vakaa toive, että lääketieteellinen kulttuuri edistyy meidän koleassa Suomessammekin, vaikkakin hitaasti; olen selvillä siitä, että edustan vain siirtymävaihetta tässä kulttuurin kehityksessä ja samalla täytän siinä aukkopaikan (tämä johtuu synnynnäisesti puutteellisista ominaisuuksistani ja sangen epätäydellisestä koulutuksestani); uskon kuitenkin hyvin lujasti, että paremmat ja nuorekkaammat elimet ryhtyvät minun jälkeeni kehittämään hyvää työalaa nopeammin ja onnekkaammin, ja toden totta! tämä ajatus tuntuu jo vanhevassa olemuksessani aivan äärettömän ihanalta! – Lopetan nyt tähän!
Voi hyvin! Veli!
Aina vilpittömän altis uskollinen ystäväsi
Imm. Ilmoni
