Johtokunta on aina pitänyt sääntönä, että pakkohuutokaupalla myytävien tilojen huutamista yhdistyksen laskuun vältetään, mikäli vain mahdollista, ja jos huutokauppoihin on ilmaantunut kiinnostuneita ostajia, on tilasta luovuttu sellaisen hyväksi myös yhdistyksen vaatimaa hintaa huomattavasti halvemmalla. Syy tähän menettelyyn on se, että yhdistykselle koituu huutokaupalla hankituista tiloista tavallisesti niin suuria tappioita korkojen menetyksinä ja hallintakuluina, että on edullisempaa heti uhrata huomattava prosenttiluku vaaditusta hinnasta.

Nyt kysymyksessä olevassa kaupassa johtokunnan asiamies nosti huutokauppatarjousta vähitellen 83 000 markkaan. Jos joku ostohaluinen olisi tehnyt tämän tarjouksen tai tarjonnut markankin enemmän, olisi johtokunta, jos sillä olisi ollut tilaisuus harkita tarjousta, epäilemättä luopunut tilasta tähän hintaan, sen sijaan että se olisi ottanut sen vastaan ilman palvelusväkeä, ilman irtaimistoa, karjaa ja karjanrehua. Kokemus on nimittäin osoittanut, että suurehkon maatilan hallinta yhdistyksen laskuun on tappiollista. Mutta tarjouksen, johon asiamies huutokaupassa jää, on annettava riippua siitä, miten suuria mahdollisuuksia on, että joku tarjoaa enemmän. Tuossa tilaisuudessa ei virhe ollut edellä mainittu, että asiamies ei tarjonnut suurempaa summaa, vaan että hän ei tyytynyt pienempään tarjoukseen, jolloin yhdistys olisi voinut päästä tilasta eroon, vaikkakin suuremmin tappioin.

Jos voidaan odottaa lunastusta, mikä on aina otettava huomioon, on järjestys silti suunnilleen sama. Yhdistyksen koko saatavien määrää tarjotaan vain, mikäli tilan käypä hinta on sen nykyisessä kunnossa selvästi suurempi kuin yhdistyksen saatavat. Vain jos yhtäkään ostohaluista ei ilmaannu, niin kuin aikaisemmin on tavallisesti käynyt, tarjotaan ilman muuta saatavien määrää.

Mutta nyt kyseessä olevassa tapauksessa, kun ennakkoon oli käyty velallisen asiamiehen kanssa monia neuvotteluja kiinnityksestä ym., piti johtokunta varmana, ettei lunastustarjous tulisi kysymykseen.