Hyvät naiset. Hyvät herrat. Hiljainen elämä ja hiljainen kuolema, se on miljoonien onnellinen kohtalo. Se on kasvin osa ja kukkaismaailman, jonka katseleminen juuri siksi on hiljaiselle tarkkailijalle niin rakasta. Se levittää rauhaa sieluun, jota levottomuus on hallinnut. Se on ihmisten enemmistön kohtalo, ja myös yhteiselämä näiden ”maan hiljaisten” kanssa suo rauhaa ja lohtua. Sellaisen elämän ja sellaisen kuoleman koki myös säveltäjä, jonka nimissä tämä kokoontumisemme on järjestetty muistuttamaan siitä, mitä hänen neronsa isänmaamme sivistykseen vaikutti. Ei niin, etteikö myös hän olisi kokenut elämän vaivoja ja huolia. Hän oli kirjaimellisesti kestänyt monet myrskyt, sillä nuoruudessaan hän työskenteli merimiehenä. Viimeisinä vuosinaan hän kykeni vain voimansa äärimmilleen ponnistaen kestämään sen, mitä elämä katkerimmillaan hellälle puolisolle ja isälle tarjoaa. Mutta miehekkäästi ja tyynesti hän kantoi nämä vaihtelevat kohtalot, rauhallisesti luottaen hän kohtasi myös kuolemansa. Oikeamielisenä, rauhaarakastavana, myötätuntoisena muita ihmisiä kohtaan, isänmaataan rakastaen ja kaikkea jaloa sekä ylevää elämässä kannattaen hän lähti täältä. Hänellä ei ollut ainuttakaan vihamiestä, mutta hänen ystävikseen ja uskotuikseen jäivät kaikki, jotka oppivat tuntemaan hänet, hänen puhtaan mielensä ja hänen tahrattoman vaelluksensa täällä.
Tässä kunnioitettavassa piirissä ei liene ainoatakaan laulun ystävää, joka ei useasti olisi nauttinut Fredrik August Ehrströmin sävellysten kauneudesta. Hänen sävelissään soivat meidän suuren runoilijamme varhaiset runot, niiden myötä ne kiirivät isänmaamme kolkasta kolkkaan. Yksinkertaisina, koruttomina, rauhallisina mutta sydämeen tunkeutuvina sävelmät sopivat itse tekstien yleiseen luonteeseen samalla kun ne ilmaisivat säveltäjän omaa sisintä. Muunlaisia, voimakkaasti pauhuavia tai romanttisesti haaveilevia säveliä, hän ei kyennyt loihtimaan esiin. Hänen sävelmänsä olivat sydämen vuodatusta, eivät räiskyvää mielikuvitusta tai taiteellista täydellisyyttä. Eivätkä nuo purkaukset silti ole aran sentimentaalisia, vaan niistä huokuu se tyyni alistuminen, joka on tyypillistä kaikelle meidän maamme taiteelle ja joka oli yhtä laille luonteenomaista edesmenneelle henkilönä. Jokaisen, joka tuntee aitoja suomalaisia kansansävelmiä, täytyy havaita Ehrströmin sävellyksissä niiden kaiku. Poljento, rytmi, yksinkertaiset sävelkulut ja yleensä suppea sävelasteikko on yhteistä molemmille. Oikeaa arvostelukykyä osoittaen yhdistikin Ehrström sävelmänsä kotimaisen runoilijan runoihin. Onni saattoi hänet yhdistämään ne Runebergin teksteihin. On myös säveltäjän ansiota, että hänen sävelmänsä yhdessä tällaisten sanojen kanssa elävät kaikkien huulilla. Joskus myös nämä meille tutut, rakkaat sävelet, joiden sointi yhä lämmittää jokaisen läsnäolijan sydäntä, lakkaavat kaikumasta ja niiden mukana unohtuu myös Ehrströmin nimi. Meidän, lähimpien jälkeenjääneiden tehtävä on kiitollisina osoittaa hänelle muistamistamme.
–––––
Mutta on yhtä sallittua kuin hyödyllistäkin, että ihminen kohoaa yksityisestä tarkastelemaan yleistä. Kaunein tapa kunnioittaa poisnukkuneen muistoa onkin se, että hänen elämäänsä ja toimintaansa tarkastellessamme annamme katseemme kohota yksittäisten olosuhteiden yläpuolelle yleisinhimillisiin asioihin. Pyydänkin saada luvan tässä tilaisuudessa lausua muutaman sanan
Humaanisuuden merkityksestä.
Jonkun mielestä tämä aiheen valinta ei kenties ole tilaisuuteen sopiva. Se, että meidän keskuudessamme eli mies, joka sävelsi joukon kauniita sävelmiä, ei tuntuisi antavan perusteltua aihetta tällaiseen siirtymään. – Mutta rajallisissa elämänoloissaan hän tunsi kutsumuksekseen luoda jotain yleistä ja toimia taiteen puolesta, siis sivistyksen hyväksi, ja tämä jo perustelee tällaista aiheenvalintaa. Lisäksi se vähäinen, mitä hän sai aikaan, on kuitenkin kansansävelmien jälkeen ensimmäinen, mitä tällä taiteen alalla on kotimaiselta pohjalta syntynyt. Voin luontevasti lisätä, että itse tämä kokoontumisemme todistaa tuon vähäisen työn suuresta merkityksestä maamme sivistykselle ja sen yhteydestä muihin ilmiöihin, jotka ovat tätä sivistystä uudella tavalla elvyttäneet. Sitä vastoin haluan vain aivan lyhyesti viitata siihen monien seikkojen tässä tilanteessa osoittamaan seikkaan, että Ehrströmin persoona viehätti monia niistä, jotka meidän maassamme pyrkivät julkisesti esiintymään sivistyksen nimissä. Tämä johtuu siitä, että Ehrström ei ollut kovin oppinut eikä hänellä ollut laajoja tietoja, mutta hänellä oli hyvä humanistinen sivistys, hän esiintyi halukkaasti yleisen, yleisinhimillisen puolesta. Ja tällaisesta osallistumisesta haluan nyt sanoa muutaman sanan.
–––––
Sana Humaanisuus on tunnetusti peräisin latinasta ja tarkoittaa ”ihmisyyttä”, ihmisen ominaisuuksien kokonaisuutena. Myöhemmin se on alkanut tarkoittaa myös inhimillistä sivistystä, inhimillisyyttä mielenlaatuna, ystävällistä käyttäytymistä, kohteliaisuutta.
Itse asiassa onkin perusteltua, että me olemme lainanneet tämän todelliselle inhimilliselle sivistykselle antamamme nimen roomalaisilta emmekä kreikkalaisilta, heidän ja yhtä lailla meidänkin opettajiltamme.
Kreikkalaiset olivat esikristillisen ajan sivistynein kansa, me emme voi eikä meidän tule kiistää heiltä tätä nimitystä. Minkään muun kansan keskuudessa vallitseva sivistys ei levinnyt yhtä laajalle. Millään muulla kansalla ei ole osoittaa samanlaisia saavutuksia tieteessä, kirjallisuudessa ja taiteessa. On jopa myönnettävä, että tietyissä kohdin muinaisten kreikkalaisten taide on edelleenkin ylittämätöntä. Heidän yhteiskuntansa oli yksinomaan poliittinen, he sivistivät itseään palvellakseen valtiota ulkopuolisia vihollisia vastaan, niin neuvotteluissa kuin teoissakin. Mutta heidän pyrkimyksensä yleisinhimilliseen sivistykseen oli tästä erillinen asia. Se koski persoonaa sinänsä. Jokaisen yksilön tuli hankkia itselleen näkemys asioiden yleisestä järjestyksestä ja ihmisen tarkoituksesta, ja tämä antoi sielulle sekä aisteille kauniin tasapainon ja toimintaan oikean asenteen. Samalla tavoin hänen piti muokata ruumiinsa kauniiksi ja sen liikkeet harmonisiksi. Tällainen sivistys antoi kauneudentajua ja tuotti runoudessa, kuvanveistossa sekä rakennustaiteessa mestariteoksia, joiden tarjoama nautinto puolestaan edelleen lisäsi kauneudentajua, ja joita jälkimaailma ihailee.
Mutta kreikkalaisten yhteiskunnallisesta elämästä puuttui perhe-elämä. Nainen jäi äsken kuvatun sivistyksen ulkopuolelle, siihen päästäkseen hänen tuli astua perheen ulkopuolelle ja unohtaa todellinen tehtävänsä. Samoin heiltä puuttui valtion sisäinen suppeampi yhteiskuntaelämä, kansalaiselämä oman kunnan, kaupungin, paikkakunnan tai seurakunnan puitteissa. Lopulta heiltä puuttui se, mitä pakanuuden aikaisella kansalla ei voinut ollakaan, yleinen ihmisrakkaus ja sen edellyttämä sivistys. Kreikkalaisten orjat olivat vailla oikeuksia ja kaikki muukalaiset olivat vähäarvoisia barbaareja. Humaanisuus, inhimillisyys ei siksi ole oikea sana kuvaamaan muinaisten kreikkalaisten sivistystä.
Roomalainen sivistys jäi tieteessä ja taiteessa kreikkalaisen alapuolelle, mutta humaanisuuden suhteen se merkitsi suurta edistystä. Perhe-elämää roomalaiset arvostivat enemmän. Kun kreikkalaiset arvostivat naista vain siinä määrin kuin hän osoitti miehisiä hyveitä, niin roomalaiset kunnioittivat häntä pelkästään kotiäitinä ja naisena. Roomalaisten yhteiskuntaelämässä vapaus sai suuremman merkityksen, ja perheen sekä kansalaisten oikeuksia turvaava lakijärjestelmä on kulkenut perintönä nykyisen Euroopan sivistyneimmille kansakunnille saakka. Lopulta Rooman maailmanvalta merkitsi myös eri kansojen välisen yhteydenpidon lisääntymistä ja suvaitsevaisuuden lisääntymistä vieraita kansallisuuksia kohtaan. Roomalaiset itse kunnioittivat alistamiensa kansojen jumalia, lakeja ja tapoja. Nämä edistysaskeleet todistavat yleisinhimillisestä sivistyksestä, yleisinhimillisestä mielenlaadusta, jota humaanisuus-sana ainakin jaloimpien ja sivistyneimpien roomalaisten parissa osoitti.
Orjuus kuitenkin säilyi myös heillä koko kovuudessaan. Vain vapautettujen suuri lukumäärä kertoi jälkeenpäin siitä, miten yksilöt edistyivät humaanisuudessaan lakia ja yleistä henkeä pitemmälle.
Ihmiskunnan sivistys oli siten jo ennen kristinuskoakin edistynyt aidossa kristinuskon hengessä, mutta tämä ei lainkaan kumoa sitä, että Kristuksen oppi synnytti ihmiskunnan uudelleen. Myöskään se jalo, mitä antiikin kulttuurit sisälsivät, ei kyennyt pitämään tätä kulttuuria yllä vaan roomalainen maailma vajosi jo ennen kristinuskon ilmaantumista syvään epäinhimillisyyteen, epähumaanisuuteen. Tämä päinvastoin todistaa, että ihmisyys tarvitsi nyt edistyäkseen muita voimia kuin mitä antiikin sivistys sille tarjosi.
–––––
On vaikea sanoa muutamalla sanalla, mitä kristinusko on ihmiskunnalle maan päällä antanut. Mielikuva korkeimmasta olennosta kaiken täydellisyyden ideaalina, jonka kaltaiseksi ihmisen tulee pyrkiä, oppi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta Jumalan edessä ja heidän velvollisuudestaan rakastaa toinen toistaan. Lainsäätäjän esimerkki näiden oppien seuraamisesta – se muodosti kuitenkin jo perustan kokonaan uudelle maailmankatsomukselle ja osoitti inhimilliselle sivistykselle uuden suunnan.
Ihmiselämän ehtoja ei voi muuttaa. Ihminen syntyy perheeseen, annettuihin yhteiskunnallisiin oloihin, tietyn kansakunnan keskuuteen. Syntymässään hänet on sidottu tiettyyn paikkaan maan päällä ja tiettyyn ajankohtaan ihmiskunnan kehityksessä. Mutta jokin uusi maailmankatsomus voi valaa uutta elämää kaikkiin näihin annettuihin olosuhteisiin, antaa niille jonkin uuden suunnan ja muokata ne uudelleen. Sattumanvaraiset, mielivaltaiset teot voivat toki muuttaa olemassa olevaa, mutta vain näkemykset, opit ja periaatteet kykenevät voimallaan luomaan jotain kestävää uutta.
Kristinuskon varhaisimmat tunnustajat näkivät kaikkien yhteiskunnallisten siteiden hajonneen, vakaumusten hävinneen ja tapojen rappeutuneen. He eivät uskoneet pelastumiseen maan päällä vaan kutsuivat sorrettuja taivaaseen. He eivät uskaltaneet toivoa hyvän voittoon, heidän ainoa toivonsa oli paeta pahaa. Heidän palavaa haluaan ei tyydyttänyt se, että huono korvattaisiin paremmalla, heidän silmiensä eteen oli avautunut täydellisyys eikä mikään vähempi voisi heitä tyydyttää. Maallisen karttaminen oli täydellisyyden saavuttamista. Toisten ihmisten rakastaminen tarkoitti heidän johdattamistaan samaan onneen. Tämä rakkaus muuttui innostuksesta fanaattisuudeksi, koska mitään muuta tehtävää ei maan päällä ollut. Käännytystä tehtiin miekalla ja sen säilyminen turvattiin polttorovioiden liekeillä. Uskonopin humaanisuus näytti siis johtavan epähumaanisuuteen.
Kuitenkin keskiajan valtakunnat muodostuivat esiin nousevien uusien kansojen tapojen pohjalta. Noiden valtioiden yleisellä muodolla, feodalismilla ei voi sanoa olevan paljoakaan yhteistä kristinuskon kanssa. Muutoin yhteiskunnalliset olot järjestettiin roomalaisen oikeuden mukaan. Myös Mohammediin uskovat vaikuttivat ritarilaitoksen muodostumiseen, vaikka ritarit tunnustivatkin kristinuskoa. Romanttinen runous kohosi kansanlauluista, se jumaloi naista ja palvoi naiskauneutta ilmeisessä ristiriidassa ensimmäisen käskyn kanssa.
Kristinusko järjesti toki myös oman yhteisönsä, kirkon, paavin- ja pappisvallan, mutta se oli taivaan valtakuntaa palvelevaa hallintoa. Kun tämä valta tuhoutui siksi, että se oli tehnyt oman itsensä, oman olemassaolonsa ja kasvunsa itsetarkoitukseksi, oli tuhatvuotinen keskiaika lopussa, eikä humaanisuus sen enempää instituutioissa kuin tavoissakaan ollut yhtään korkeammalla tasolla kuin kadonneen pakanuuden parhaina aikoina. Humaanisuus oli kuitenkin tänä aikana saavuttanut paremman pohjan tulevaisuudelleen. Rohkenisin käsittää tämän seuraavasti.
Keskiaika painoi kristinuskon opit mieliin ja antoi ihmisille halun sekä voiman pyrkiä toteuttamaan näitä oppeja yhteiskuntajärjestyksessä. Tämä pyrkimys on muodostanut ja muodostaa uuden ajan maailmanhistoriallisen tehtävän.
Keskiaika loi oman tieteensä, skolastisen teologian, ja inspiroi taidetta uusiin luomuksiin, jotka eräillä taiteenaloilla kehittyivät hyvin korkealle.
Kun keskiajan tiede taipui paavin ja kirkolliskokousten päätöksiin, ja taide suuntautui yksinomaan taivaalliseen, niin myös kristinuskon synnyttämä mielenlaatu perustui nöyryyteen, lohdutukseen ja rukoukseen. Se oli tuon ajan humaanisuutta. Kaiken uskonnon olennainen opetus, joka kuitenkin vasta kristinuskossa sellaisena lausuttiin julki, on se, että vain nöyrä mieli antaa ihmiselle voimaa toimia kaitselmusten päämäärien hyväksi ihmiskunnassa.
Mutta mielenlaatu yksin ei riitä. Ihmisrakkauden evankeliumi vaatii toteuttamistaan, ja kun ihminen huomaa, että häntä ympäröivä todellisuus ei vastaa hänen mielensä suuntautumista, niin hänen on pyrittävä muokkaamaan ulkomaailma sisäisen maailmansa mukaiseksi.
Uuden ajan alussa, uskonpuhdistuksen aikana, politiikka ei ollut kristillistä, yhteiskunnan lait eivät vastannet ihmisrakkauden vaatimuksia, eikä perhe-elämä ja lastenkasvatus myöskään kyennyt synnyttämään tällaista vastaavuutta, tästä kaikesta meidän ei tarvitse edes puhua. Perheen katsottiin jopa olevan välttämätön maallinen paha, jota piti sietää, vaikka ihmiselle olikin voitto, jos hän onnistui karttamaan sen siteitä. – On toki myönnettävä, että ihmismieliä keskiajalla elähdyttänyt henki vaikutti myös yhteiskunnallisiin oloihin. Orjuus poistettiin Euroopasta, kouluja ja yliopistoja perustettiin, syntyi hyväntekeväisyyslaitoksia. Mutta vallitseva yhteiskunnallinen järjestys ja laki eivät juurikaan, kuten sanottu, olleet kristinuskon hengen mukaisia. Kirkon järjestyksessä se kyllä oli lähtökohtana, mutta henki oli väistynyt, sillä kirkon johtajat koettivat valmistaa kansaa vain taivaaseen ja pitää sen toimettomana.
–––––
Kun tässä käännekohdassa antiikin tiede ja kirjallisuus jälleen levisivät läntiseen Eurooppaan, hämmästyttiin iloisesti, kun opittiin tuntemaan aikakausi, joka kantoi paremmin todellisen humaanisuuden leimaa kuin oma, kaoottinen aika. Reformaation täytyi tapahtua ensin tietämisessä ja vakaumuksessa ennen kuin se saattoi toteutua ulkomaailmassa. Humanistinen sivistys merkitsikin nyt samaa kuin klassisen antiikin, sen tieteen, kirjallisuuden ja taiteen tunteminen. Tällaiseksi se myös jäi pitkäksi aikaa erityisesti Saksassa sekä sen esimerkkiä seuraten Skandinavian maissa. Klassisen muinaisuuden tutkiminen vapautti tiedon kirkon siteistä. Mutta tieto itse kivettyi tähän sen muotoon niin että opiskelu, jonka piti olla todellisen humaanisuuden edistämisen väline, alkoikin itse kantaa humaanisuuden nimeä. Näin humaanisuus sai uuden vastustajan jota vastaan kamppailla, oppineen pedanttisuuden.
Tietämisen maailmassa tarvittiin välttämättä uutta reformia.
Luonnontieteet, jotka nykyisessä laajuudessaan ja syvyydessään olivat antiikin kansoille tuntemattomia, olivat tänä aikana hankkineet oman itsenäisen paikkansa klassisen oppineisuuden rinnalla. Kansalliskirjallisuudet syntyivät ja tekivät itse klassisen oppineisuuden popularisoinnin mahdolliseksi. Kansakoulu ja lehdistö veivät loppuun tämän uuden reformin, jonka kautta tuli tunnetuksi niin sanotuista humanistisista opinnoista riippumaton humaani sivistys. Tämä yleisen sivistyksen taistelu oppinutta pedanttisuutta vastaan on viimeisin tieteen maailmassa tapahtunut asia, ja nyt sen voidaan katsoa jääneen taakse.
Tämän kaksoisreformin tulokset tieteen maailmassa olivat:
Ensiksi. Tieto klassisesta antiikista, jonka tutkiminen ei ollut uskonasia, ei ainoastaan antanut tieteelle ja taiteelle kirkosta riippumatonta asemaa, vaan samalla kaikki yhteiskunnalliset asiat samaan tapaan kuin antiikissa tunnustettiin kyllin pyhiksi jotta ihminen voisi suunnata halunsa niihin ja asettaa ne toimintansa kohteeksi. Mutta antiikin yhteiskuntaa ei voitu palauttaa, ja vaikka olisi voitukin, niin sen ihailijoilla, oppineilla, ei ollut valtaa yhteiskunnan uudistamiseen, niin kaikki rajoittui pelkäksi antiikin tieteen ja yhteiskunnallisten olojen tuntemiseksi sekä ihailemiseksi.
–––––
Toiseksi. Luonnontieteen edistyminen vapautti ihmiset ennakkoluuloista, eikä näin syntynyt ainoastaan itsenäinen, uudelle ajalle ominainen tiede, vaan klassisten opintojen rikastuttamana tämä tiede alisti myös vallitsevat yhteiskunnalliset olot kritiikille ja vapautti siten tiedon pelkästä hedelmättömästä klassisiin muotoihin kivettymisestä.
Englantilainen skeptisismi, ranskalainen valistusfilosofia ja saksalainen syvämietteinen spekulaatio olivat tämän uuden maailmankatsomuksen ilmauksia ja toteuttivat kukin omalla tavallaan äsken mainittua koettelemista. Koettelemisen muoto ja kohde olivat vielä abstrakteja, se koski ihmisen yhteiselämää ja sen olosuhteita yleensä. Mutta soveltamista ei voitu välttää, kun tutkimuksen tulokset levisivät oppisaleista ja tieteellisestä kirjallisuudesta yleiseen tietoisuuteen.
Kansalliskirjallisuudet välittivät tätä prosessia, ja ne itse syntyivät juuri tästä inhimillisen tutkimuksen omaksumasta olemassa olevien olojen koettelemisen uudesta haasteesta. Kirjallisuutensa muodostumisessa kansakunnat palasivat kaukaisimpaan muinaisuuteensa, kansanlauluihin ja satuihin. Tällä tavoin kansallisuudet saavuttivat uuden, vahvemman tietoisuuden ja jokainen kansa pyrki kehittämään itseään omasta sisimmästään lähtien, etsi yhteiskunnan uudistamisen pohjaa omasta historiastaan haluten tunnustaa sivistyksessään oman henkensä työn. Mainittu ihmisen yhteiskunnallisten olojen filosofinen tutkimus synnytti kosmopoliittisuuden, rakkauden ihmiskuntaan yleensä ja halun uudistaa sitä. Oli aika, jolloin humaanisuus merkitsi samaa kuin kosmopoliittinen sivistys ja mielenlaatu. Tälle häilyvälle humaanisuudelle tarjosi uudelleen herännyt kansallistietoisuus terveellisen vastapainon ja isänmaallisuus otti ansaitun paikkansa humaanissa sivistyksessä.
–––––
Kun uuden ajan tällä tavoin muotoutunut tietoisuus läpäisi kansat, niin vasta silloin keskiajan feodaalinen yhteiskunta alkoi sortua ja koitti aikakausi, jota kauhistuttavan totuudenmukaisesti on kutsuttu vallankumouksen ajaksi.
Mitä oli tuleva tilalle? Epäilemättä yhteiskunta, joka paremmin vastaisi kristinuskon ihmisten yhteiselämästä antamia käskyjä, sen oppia kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta Jumalan edessä sekä yleisestä veljeydestä. Jos meillä ei olisi tätä toivoa, niin kristinuskon vaikutusta kahden vuosituhantensa aikana olisi pidettävä perin vähäisenä.
Mitä humaanisuus on viimeisen neljän vuosisadan muutosten ja ponnistusten kautta saavuttanut? Onko sen merkitys tänä aikana rikastunut?
Kuka epäilisi sitä? Tiede ja taide, perhe, yhteiskunta, valtio ja maailmanhistoria eivät ole pahasta, eivätkä ne ole vain yhdentekevyyksiä, joita ihmisen matkallaan taivaaseen tulee sietää, vaan ne ovat hänen vakavimpien pyrkimystensä yleviä kohteita. Perherakkaus, kansalaistoiminta, isänmaallisuus, yleinen ihmisrakkaus, kaikkia inhimillisen tiedon aloja koskeva tutkimus, kauneudesta nauttiminen taiteessa ja luonnossa on ihmisen pyhä, luovuttamaton oikeus ja velvollisuus – sanalla sanoen: ihmisellä on jo maan päällä tehtävä, tehtävä toimia Kaitselmuksen palveluksessa ihmissuvun täydellistämiseksi. Siinä on uusi merkitys, jonka humaanisuus on uuden ajan kuluessa saavuttanut. Tätä tietoisuutta ei keskiajalla ollut.
Se keskiajan vakaumus, että vain katumus ja usko antaa Jumalan armon ja että vain nöyrän mielen luottamus antaa voimia hyvään, on meidänkin aikamme uskollisesti perintönä säilytettävä. Kaikki äsken mainittu antaa humaanisuudelle sen täsmällisen sisällön, mutta nöyrä, luottavainen mielenlaatu antaa sille sen oikean muodon, merkitsee sen siksi, mitä se on. Ihminen ei voi ajatella tehtäväänsä ihmisenä liian korkeaksi, eikä hän voi olla kyllin nöyrä omien kykyjensä suhteen sen täyttämisessä.
Tässä voidaankin nähdä nykyajan sivistyksen suurin puute. Uskonpuhdistus ei ole kyennyt säilyttämään kannattajissaan tätä hyvää. Keskiajan kristityt, ja tämän päivän oikeauskoiset katoliset, nöyrtyivät kirkon ja sen käskyjen edessä. Mutta kristinusko vaatii vapaaehtoista tunnustusta. Uskonpuhdistuksen myötä asetettiin valtiovalta paavin paikalle, ja uskon tunnustaminen jäi yhä epävapaaksi. Tämä seikka on kiistattomasti vaikuttanut siihen uskonnonvastaisuuteen, jota 1700-luvun ja nykyajan liikkeet ilmentävät. Toisaalta erkaneminen kristinuskosta on itse liikkeen luonteessa.
Muinaisaika oli historiallista pakanuutta. Luonnontiede tähänastiseen tapaan uskonnollisesta tiedosta erillisenä on toisenlaista, luonnollista pakanuutta. Molemmat ovat tunkeutuneet kristilliseen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen elämään. Pakanuuden historiallinen sovittaminen on jatkunut viimeksi käsittelemällämme aikakaudella ja se jatkuu yhä. Paljon on yhä myös sovittamatta. Tässä suhteessa meidän tulee vedota niihin moniin ajan merkkeihin, jotka kertovat uskonnollisen tarpeen uudesta heräämisestä, mutta turvautua myös siihen nöyrään luottamukseen, josta puhuimme, vakuuttuneina siitä, että Jumalan luomakunnassa ristiriitaisimmatkin ainekset yhdessä vaikuttavat sen päämäärien puolesta.
–––––
Hyvät naiset ja herrat. Aihe on liian laaja. Mitä muuta tosi sivistys voisi olla kuin mitä ihmissuvun vuosituhantinen sivistysprosessi on meille perinnöksi jättänyt; mitä muuta ihmisyys voisi olla kuin mitä Kaitselmus on näiden vuosituhansien aikana sallinut ihmiskunnan omaksi täydellistymisekseen taistella esiin?
On aivan oikein sanoa, että terävinkään ajattelija ei kykene täysin tavoittamaan Jumalaa, ja kuitenkin lapsi oppii sen äitinsä yksinkertaisista opetuksista. Samoin humaanisuus, olkoon sen merkitys kuinka laaja tahansa, voi olla yhtä totta talonpojan vähäisissä tiedoissa ja yksinkertaisessa ymmärryksessä kuin oppineen laajoissa tiedoissa ja ajatuksen terävyydessä. Se voi ilmetä yhtä hyvin kerjäläisen kuin hallitsijan tavassa toimia.
Missä tahansa yhteiskunnallisessa asemassa, kumpaan hyvänsä sukupuoleen kuuluvana ihminen voi harjoittaa perhe-elämän hiljaisia hyveitä, vaikuttaa kutsumuksensa ja kykyjensä mukaan yhteiskunnan menestykseen, osoittaa isänmaallisuutta, todistaa yleisestä ihmisrakkaudesta, kartuttaa tietojaan olioiden yleisestä järjestyksestä, kohottaa sielunsa tarkastelemaan luonnon sekä taiteen kauneutta sekä mieleltään jalojen ihmisveljien sanoja ja tekoja. Kaikessa tässä voi työskennellä ihmiskunnan yleisen päämäärän puolesta, ihmiskunnan jalostamiseksi ja täydellistämiseksi, Jumalan valtakunnan kasvun puolesta maan päällä. Historia kertoo tästä sen mitä voi. Mutta ihmisen teot eivät mene hukkaan, vaikka jälkipolvet unohtavatkin hänen nimensä. Jalo teko jatkaa elämäänsä vaikutuksissaan, jälkipolvien omassa elämässä, historiassa elävänä todellisuutena. Mutta todellisen arvonsa ja jatkumisensa voiman se saa mielenlaadusta, jolla se on tehty, siitä nöyryydestä ja luottamuksesta, josta olemme puhuneet. Vain tällaisesta mielenlaadusta kohoavaa toisten ihmisten mielipiteiden ja tekojen kunnioittamista voimme kutsua humaanisuudeksi. Ja kaikkea ihmisyyden yleisiin asioihin osallistumista, joka kumpuaa tällaisesta mielenlaadusta, jokaista vähäisintäkin pyrkimystä, joka sisältää tietoisuuden korkeammasta maailmanjärjestyksestä, on pidettävä todellisen humaanisuuden ilmauksena.
