Ryhtyessäni täyttämään saamaani tehtävää joudun heti alkajaisiksi hämmennyksen valtaan. Saadakseni huomiota muutaman silmänräpäyksen ajaksi minun pitäisi ehkä aloittaa puhuttelemalla kuulijoita: ”Hyvät herrat!” Onneksemme näemme täällä kuitenkin myös naisia kaunistamassa läsnäolollaan tätä juhlaa. Ja koska aihe ei juuri tarjoa eikä esitystapakaan ansainne heidän huomiotaan, hämmennyn, kun minun on osoitettava sanani myös heille.
Aivan toisin olisivat asiat, jos olisimme vielä onnellisempia, jos nimittäin eläisimme sadan vuoden päässä olevassa tulevaisuudessa, vuonna 1971. Silloinhan voisimme odottaa kauniimman sukupuolen ottavan paikkansa neuvottelupöydässä, ministerien tabureteilla käyttääkseni hieman hienompaa tyylilajia, kansanedustuslaitosten puhujankorokkeella, sanomalehtien toimituksissa; silloin minäkään en joutuisi hämmentävään tilanteeseen, sillä joku arvoisista naisista olisi silloin tällä paikalla. Mutta tätä onnellista tulevaisuutta ajatellen ja kun otan huomioon, että kirjoitetulla ja painetulla lehdistöllä on keskeisen tärkeissä pyrkimyksissään, uutisten ja kritiikin julkituomisessa, aina ollut liittolaisenaan kauniimman sukupuolen rakastettava suullinen apu, minun on kuitenkin kaikitenkin sangen nöyrästi otettava vapaus esittää puhuttelu: Hyvät naiset ja herrat!
Hyvä herrasväki!
Historia opettaa, että vuosisata on lyhyt aika kansojen elämässä. Ajanjaksoja ei kuitenkaan mitata vain vuosilukujen perusteella; niitä mitataan niin kansojen kuin yksityisten ihmistenkin elämässä myös jakson merkittävyyden mukaan. Ja kun katsomme taaksepäin tähän vuoteen ulottuvaa vuosisataa isänmaamme historiassa, meidän on tunnustettava, että tähän vuosisataan sisältyy maallemme, kansallemme sekä sen lehdistölle niin tärkeä olojen mullistus, ettei tiedossamme ole mitään vastaavaa muutosta sen jälkeen, kun ruotsalaiset ryhtyivät Suomen valloittamiseen ja kristinusko tuotiin tänne. Vuosi 1809 on kiistattomasti merkittävä käännekohta isänmaamme historiassa; vähintäkään epäilystä ei ole myöskään siitä, että Suomen lehdistön toiminnassa tapahtunut tärkein ja oikeastaan ainoa merkityksellinen mullistus alkoi tuosta ajankohdasta.
Historian niin sanottujen ulkonaisten tapahtumien sisäisten perusteiden osoittaminen ei tosin ole helppoa. Mitä kauemmaksi sukupolvet kuitenkin etääntyvät näistä ajoista, jotka näyttävät ulkonaisen pakon alaisuudelta, mitä enemmän he oppivat ymmärtämään niihin johtaneita syitä, sitä selvemmin he joutuvat tunnustamaan, että muutoksen perustana ovat olleet kansan omat, vielä vain hämärästi tajutut pyrkimykset ja tarpeet. Jos mikään tapahtuma koskaan niin tämä vuonna 1809 maassamme tapahtunut muutos oli valtava haaste ottaa voimakkaasti ja itsenäisesti omat kohtalomme omiin käsiimme. Pysyäksemme ennen muuta siinä aiheessa, joka on tänään tuonut meidät kaikki koolle, pysyäksemme sanomalehdistön asioissa havaitsemme, että sen kehitys pääsi nopeampaan vauhtiin vasta suunnilleen 1820-luvun vaiheilla, jolloin tietoisuus tästä alkoi kirkastua; ja tuolta ajalta on peräisin lause, jota me emme koskaan saa unohtaa: ”Venäläisiä emme ole, ruotsalaisia emme voi olla; meidän on oltava suomalaisia.” Mielestäni tuo lausahdus ilmaisee sen, mitä tulevaan rauhaamme siitä hetkestä lähtien kuului.
Jos katselemme kauemmaksi tuon rajan toiselle puolelle, havaitsemme myös, ettei tuo hetki tullut aivan ilman aihetta; tuossa lausahduksessa ilmaantunut tietoisuus oli alkanut selkiintyä jo aiemmin. Kaikki läsnäolijat ovat saaneet nähdä maan ensimmäisen sanomalehden pienet sivut näköispainoksena, tämän pienen koon ja silti runsaan sisällön, koska kaikki, mitä siinä sanottiin, koski suomalaista isänmaata. Sisältö esitettiin osaksi juhla-asuisena aleksandriinisäkein, runomitalla, joka tuohon aikaan kuului asiaan aina, kun pyrittiin korkeatasoiseen kirjalliseen esitykseen. Emme ehkä pysty välttämään hymyä nähdessämme tuon pienen koon ja sen puitteissa laaja-alaiset, suuret suunnitelmat. Se on anteeksiannettavaa! Ehkä havaitsemme, etteivät nämä säkeet ole oikeata runoutta, kaipaamme omaperäisyyttä, kaipaamme ehkä osoitusta korkeammasta inspiraatiosta. Lehti puhuu ehkä liian järjestelmällisen tarkasti kaikesta, minkä pitää kuulua isänmaallisten pyrkimysten piiriin. Se ei kuitenkaan merkitse mitään! Sisältö oli sangen omaperäistä, siitä voimme olla varmat. Se ilmaisi tuohon aikaan jotakin silloin ihmiskunnan keskuudessa uutta, jonka aikalaisten tietoisuus otti mieltymyksellä vastaan. Meidän silmissämme siitä on jo tullut tuttua ja vanhaa, vaikkakaan ei toivoakseni meille vähemmän rakasta. Lehdessä saa ilmaisunsa lisäksi yksi kaikkia muita merkittävämpi inspiraation lähde, isänmaanrakkaus, joka puhuu sen joka sanasta. Minun mielestäni kukaan ei voi lukea noita säkeitä liikutusta tuntematta. Tästä vähäisestä, kooltaan ja ehkä vaikutuksiltaankin vähäisestä, mutta tavoitteiltaan suuresta alusta lähtien on sanomalehdistössäkin voitu havaita yhä tietoisempaa työtä suomalaisen isänmaan, Suomen kansan kehityksen hyväksi.
Menneisyyttä tarkasteltaessa ja historian ilmiöitä arvioitaessa voidaan toki haaveilla tapahtumista, jotka olisivat saattaneet tapahtua. Mutta nämä haaveet ovat vain haaveita. Sanotaan: ”Jos tuo tai tämä edellytys olisi ollut olemassa, kehitys olisi ollut toisenlainen, olisi tapahtunut jotakin aivan muuta.” Mutta juuri tästähän asioiden kulku riippuu; noita edellytyksiä ei ole ollut olemassa, ja niiden puuttumisen selittävät järjellä käsitettävät historialliset syyt. Kun katsomme taaksepäin tämänkin kentän tapahtumia, isänmaamme sanomalehdistön toimintaa, meistä saattaa tuntua siltä, että tämän vuosisadan kuluessa olisi pitänyt saada aikaan paljon enemmän. Voitaisiin sanoa: ”Suomen kansan passiivisuus, sen mietteliäs rauhallinen luonne, sen hitaus toimintaan ryhtymisessä ei ole sallinut sen kehittyvän nopeammin”, tällä voitaisiin varmaankin tarkoittaa: miten korkealla kehitystasolla nyt olisimmekaan, jos kaikki tämä olisi ollut toisin. Mutta eipä sentään, ehkäpä asiat eivät ole näin. Tämä passiivisuus sinänsä, tämä rauhallisuus sinänsä on historian luoma. Sanokaamme selvästi: suomalainen kansanheimo on kovien vuosien aikana oppinut arvostamaan sitä, että tällä tavalla se saavuttaa oikeutensa. – Voimme sanoa: tämän viisauden tämä kansa on omaksunut ankarassa kamppailussa olemassaolostaan. Olkaamme siis rauhallisia. Eteenpäin mennään hitaasti, mutta varmasti. Monilla kansoilla on ollut tulisempi luonne kuin meillä, näennäisesti enemmän toimintatarmoa. Oma kärsimättömyys on ajanut niitä eteenpäin; mutta ne ovat tuhoutuneet eikä niistä näy jälkeäkään enää. Niidenkin elämä on ollut historian luomus; emme halua moittia niitä. Voimme kuitenkin kiittää kaitselmusta siitä, ettemme ole kokeneet niiden kohtaloa; voimme kiittää kaitselmusta siitä, ettei meidän kansamme ole vetänyt niskoilleen sellaisia seurauksia.
Vuosi 1809 oli meille, meidän kansallemme käännekohta, kuten minulla oli kunnia mainita. Tuon vuoden tapahtumien jos minkä olisi pitänyt olla ja suuressa määrin ne olivatkin käänne myös sanomalehdistöllemme. Mutta kun katsomme jälkeenpäin tärkeimpiä silloisia tapahtumia, havaitsemme tuon ajan poliitikoissamme samaa harkitsevaa varovaisuutta, joka yleensäkin kuuluu kansamme luonteeseen. Havaitsemme, etteivät he olleet innokkaasti tarttumassa siihen, mikä oli uutta, vaan pyrkivät säilyttämään sen, mitä heillä oli, mutta säilyttämään sen oikeutemme nojalla, ei vain hallitsevan kansanheimon omien oikeuksiensa perusteella meille myöntämänä osana elämässä.
Suunnilleen samalla tavalla toimi sanomalehdistömme. Ainakin minä uskon vakaasti, että sitä on sekä tuossa vaiheessa että myöhemminkin ohjannut periaate, ettei uutta pidä tavoitella liian kiihkeästi, jotta ei vaarannettaisi sitä, mikä on ollut jo ennestään olemassa. Tämä tilanne ei ole sovelias erityisten todisteiden esittämiseen tämän arvion perustelemiseksi. Kun on kuitenkin elänyt jo varsin pitkään ja oppinut eri tahoilta hankkimaan käsityksen siitä, mitkä ovat olleet kansakunnan tarpeet, päätyy väistämättä siihen käsitykseen, että pelko sen menettämisestä, mitä meillä on, on ollut suurempi kuin halu saada enemmän. Rohkenen pitää tätä meidän oloissamme oikeimpana menettelynä ja kansakuntamme, suomalaisen kansamme, sisimmän toiveen oikeana ymmärtämisenä. Sillä riittää kärsivällisyyttä odottamiseen. Mutta kansa ei ole niin kevytmielistä, että heittäisi hukkaan sen, mitä on vaivalloisesti saavuttanut. Tämä kansanluonteemme, joka ilmenee sangen selvänä edusmiehissämmekin millä alalla tahansa, on onnistunut turvaamaan kansakunnan säilymisen aikaan, jolloin suuret kansakunnat ovat jo muodostuneet, jolloin pieniä kansakuntia ei enää valtiollisten syiden takia tarvitse uhrata samassa määrin kuin ennen, onnistunut turvaamaan kansakunnan säilymisen aikaan, jolloin ihmiskunnan kehityksen kohoaminen korkeammalle asteelle on tuonut paremman turvan myös vähälukuisille ja vähävoimaisille kansakunnille. Jo tämä tosiasia, että kansakunta on saanut elää tähän aikaan asti, tähän suurempien toiveiden rikkaampaa tulevaisuutta lupaavaan aikaan asti, jo tämä tosiasia sinänsä osoittaa sen menetelleen oikein.
Julkaisutoimintamme on edistynyt vaihtelevien vaiheiden kautta. Tehtäväni ei ulotu näiden vaiheiden tarkempaan käsittelyyn eikä myöskään puhumiseen tämän kirjallisen toiminnan tulevaisuudesta. Niinpä voin sanoa olevani aivan temppelin harjalla. Puhettani voitaisiin kuitenkin ehkä tulkita epäsuopeasti, ellen lisäisi siihen, mitä olen jo joutunut tästä asiasta sanomaan, että en suinkaan ole jättänyt huomiota vaille niitä vaikeuksia, niitä ulkonaisia esteitä, joista suoriutuakseen maamme sanomalehdistö on joutunut kamppailemaan ja joista minulla itselläni on – minun tuskin tarvitsee vakuutella sitä – melko paljon omakohtaista kokemusperäistä tietoa. En halua kuitenkaan korostaa tätä seikkaa liian voimakkaasti; sellainen esiintyminenhän kuulostaa usein katumattoman selittelyltä. Haluan vain ilmaista vakaan käsitykseni, että sananvapautta pidetään virheellisesti niin sanottuna luonnollisena oikeutena, johon on oikeus jo villi-ihmiselläkin. Eihän tämä pidä paikkaansa. Harkinta osoittaa ja historia todistaa sen historian synnyttämäksi, yhteiskunnan yleisen kehityksen rinnalla kehittyväksi oikeudeksi; sillä ei juuri olisikaan arvoa, ellei sanalla olisi edes muutamia sivistyneitä vastaanottajia, joille se voidaan osoittaa. Sen arvo nousee sivistystason kohotessa; mitä korkeammalla tasolla sivistys on, sitä enemmän arvoa on sanomalehdistöllä. Samoin sen arvo nousee yleensä poliittisen vapauden myötä; tämä vapaushan voi saavuttaa täyden mittansa vain valtion ja yhteiskunnan ollessa voimissaan. Vain sellaisissa oloissa vapaa sana toimii kykenemättä löysentämään yhteiskuntaa koossa pitäviä siteitä. Voimme ylistää maatamme ja kansaamme onnelliseksi, kun se on jo kutakuinkin saavuttanut tämän tason, sillä joukossamme ei liene ketään, joka uskoo, että se voitaisiin helposti harhauttaa rikkomaan lakia ja yhteiskuntajärjestystä. Päinvastoin iloitsemme tietäessämme ja tunnustaessamme, että vapaan sanan arvostaminen ja sananvapauden vaatiminen ovat läpäisseet kansamme sellaisiin yhteiskuntaluokkiin saakka, joiden tietoisuutta tästä asiasta ja tämän vapauden tarvetta ei saattaisi aavistaakaan. Niinpä me emme voi täällä viedä suomalaista kärsivällisyyttämme, suomalaista ujouttamme niin pitkälle, ettemme tällaisessa tilaisuudessa lausuisi ääneen toivettamme ja odotustamme, että vapaa lakeja noudattava sana pääsisi lähitulevaisuudessa täällä kaikumaan. Nuorison kärsimättömyyttä ei voida moittia, kun se aina haluaa päästä itse kokemaan ja näkemään sen mitä sydämessään toivoo. On ehdittävä vanhuuteen, jotta voi resignoituneesti iloita tulevista ajoista, joita ei omin silmin enää näe. Yksilön kärsimättömyyden ja resignaation yläpuolella on kuitenkin asia, ja sen takia me lausumme ääneen tämän toiveemme, että painettu sana olisi vapaa.
Hyvä herrasväki, sallikaa minun lisätä muutama sana. Nämä vaikeudet, jotka meidän lehdistömme on täytynyt voittaa, eivät ole vaikeuksista ainoat. Kaitselmus on pannut tiellemme toisen esteen – olkoonpa se hyväksi tai pahaksi. Meidän maassamme on käytettävä kahta kieltä, ja tästä asiasta on aihetta puhua, kun puhumme sanomalehdistöstä. Tilanne on vaikea, kun maassa on toista kieltä puhuvia asukkaita ja asukkaat jäävät käyttämänsä kielen takia toisilleen vieraiksi. Tämä on vaikeaa, mutta paljon vaikeammassa tilanteessa ollaan, jos kuten meidän maassamme korkeimman sivistyksen saanut kansanosa puhuu yhtä kieltä ja kansan suuri massa toista. Voiton saavat kansan syvät rivit. Kunpa jokainen, joka toivoo voittoa ja tekee työtä sen hyväksi, harkitsisi, miten hän saa äänensä kuuluviin syvien rivien keskuudessa. Historia on antanut meille tämänkin vastuksen voitettavaksi; onhan se voitettava?
Uskoakseni jokainen, joka ennakkoluulottomasti tarkastelee kulunutta vuosisataa – eikä tarvitse edes katsoa kauemmaksi kuin muutaman vuosikymmenen päähän taaksepäin – toteaa, että hämmästyttävintä on tässä maassa mainitun hankaluuden voittamiseksi tehty työ. Tiedän hyvin, että vaikka paljon on tehty, suuri työ on vielä jäljellä tulevaisuudessa tehtäväksi. Mutta löytäköönpä tulevaisuus tämän työn eteenpäin viemiseen mitä keinoja tahansa, olen silti varma siitä, että isänmaanystävää ne ilahduttavat, kunhan niiden avulla vain voidaan sitoa kaikki yhteiskuntaluokat yhteen. Ensiksi mainitun vastuksen, painovapauden puuttumisen, osalta voimme olla varmoja siitä, että kaikissa maissa kaikki Euroopan kansat saavat poliittisen vapauden, enää on kyseessä vain ajankohta, ja niinpä painovapauden saamisessa meillekin on kyse enää vain ajasta. Kielikysymys on kuitenkin vaikeampi. Se koskee vain meitä, sitä me emme jaa muun Euroopan emmekä muun sivistyneen maailman kanssa. Jättäkäämme se kuitenkin turvallisin mielin Kaitselmuksen haltuun, kuten kansamme on niin usein kohtalonsa jättänyt tuohon vahvaan käteen, joka on sen johdattanut sen nykyiselle kehitystasolle, ja varokaamme vain, ettemme sokean intohimon vallassa tai sulkien silmämme ollaksemme näkemättä, mitä tarve meiltä vaatii, vaikeuta asian ratkaisua.
Minun on enää vain nöyrimmin kehotettava teitä, hyvä herrasväki, katsahtaessamme näin menneisyyteen, Suomen lehdistön syntyvaiheisiin, tyhjentämään pikari muiston kunniaksi, antaen kiitollisin mielin tunnustusta sen jälkeen kuluneelle ajalle, joka ei toki ole johtanut sanomalehdistöämme kuten ei muitakaan kulttuurimme ilmentymiä suuriin ja huomiota herättäviin saavutuksiin – tämä olisi ollut historiallisissa oloissamme mahdotonta – mutta todistaa kuitenkin vakavista pyrkimyksistä ja monista henkilökohtaisista uhrauksista ja joka sitä jälkeenpäin tarkasteltaessa valaa meihin lujaa luottamusta tulevaisuuteen, joka varmaankin aina kykenee kantamaan lipussaan häpeää tuntematta sitä jaloa nimeä, Porthanin nimeä, joka loisti Suomen lehdistön kehdon ääressä.
