Vertailtaessa kahta hakijaa vertaillaan miestä, joka julkaistuilla teoksillaan on hankkinut sellaisen maineen tiedemiehenä ja kirjailijana, että hänet asetetaan maan parhaimpien joukkoon, ja toista, joka on tyydyttävästi suorittanut yliopiston professorinvirkaan vaadittavat tutkinnot ja väitökset.
Tri Forsman on opinnäytteistään riippumatta ansainnut ja saavuttanut nimeä merkittävänä kirjailijana ja erityisesti historiankirjoittajana. Hänen oikeutuksensa historiankirjoittajan nimeen perustuu ennen muuta hänen tunnettuun perinpohjaiseen nuijasodan historiaansa. Maamme kirjallisuudesta ei, kuten tunnettua, puutu hyviä historiallisia kokoelmia ja ansiokkaita erityistutkimuksia. Mutta varsinaisen historiankirjoituksen alueella meillä on vain oppikirjoja ja elämäkertoja, joista jälkimmäiset tosin ovat osittain hyvinkin arvokkaita. Tri Forsmanin teos on kirjallisuutemme ensimmäinen ja edelleen ainoa valmiiksi tullut laaja historiallinen teos, eikä kukaan voi kiistää sen olevan kirjallisuudellemme kunniaksi. – Sen ansiona on selvä käsitys asiasta, selkeä esitystapa, lämmin kuvaus ja arviointien ylevä tarkastelutapa, joka tekee historiankirjoituksesta taidon. Kritiikki ei myöskään ole osoittanut siinä laiminlyöntejä käytössä olevien lähteiden suhteen tai olennaisia virheitä tosiasioissa. Omasta puolestani asettaisin tämän teoksen, jollei aivan parhaimpien joukkoon, niin kuitenkin muiden maiden historiankirjoituksen merkittävien teosten rinnalle. Mutta tri Forsman on myös lukuisissa pienemmissä tutkielmissa ja artikkeleissaan osoittanut sekä laajoja historiallisia tietojaan että kirjallista kykyään tällä alueella. Mainitun laajemman teoksen kohdalla jokainen voi jo sen nimestä päätellä, että vaikka se käsitteleekin lähinnä oman maan historiallisia tapahtumia, niin sitä ei ole voitu kirjoittaa ilman Pohjoismaiden historian opiskelua ja tuntemista ylipäänsä. Pienempien tutkielmien joukossa puolestaan on sellaisia, jotka todistavat tri Forsmanin tutkineen erityisesti myös Ranskan ja Englannin varhaisempaa historiaa.
Tri Forsman on julkaisemissaan teoksissa edelleen selvittänyt suomen kielen lakeja, erityisesti syntaksia samoin kuin Suomen kirjallisuushistoriaa. Lehtimiehenä hän on esiintynyt niin kyvykkäästi ja oivaltavasti kuin hänen muu kirjallinen toimintansa on antanut hyvän syyn häneltä odottaa. Lopulta hän on esiintynyt myös kaunokirjallisuuden alueella osoittaen runollisia taipumuksia, jotka historiankirjoittajalle ovat arvokas lahja.
Toiset voivat pitää toivottavana, että professorin viran hakija olisi suorittanut vain sen, mitä Yliopiston säädökset häneltä ehdottomasti vaativat. Minä puolestani pidän onnellisena, että yliopisto voi saada miehiä, joilla jo on vankka tieteellinen ja kirjallinen maine. Tri Forsmanilla on sellainen kaikkien isänmaan kirjallisuutta tuntevien mielessä. Se että hän on kirjoittanut suomeksi ja että hän on etevin kirjailija tällä kielellä, tulee vain entistä varmemmin säilyttämään hänen nimensä ja teoksena jälkimaailman mielissä. Yksikään kansakunta ei ole unohtanut sitä, joka ensimmäisenä on raivannut tietä sen kansalliskirjallisuudelle. Ja jokainen tietää, kuinka keskeinen asema historiankirjoituksella kansalliskirjallisuudessa on.
Jos siis tri Forsman ei koskaan olisi kirjoittanutkaan akateemisia väitöksiä, niin hänen muu kirjallinen tuotantonsa nostaisi hänet silti toisen viranhakijan edelle, ja kokemus osoittaa, että tässä on sangen harvinainen tilaisuus kiinnittää yliopistoon kirjallisen maineen jo saavuttanut mies.
Siksi on tarpeetonta esittää tri Forsmanin puolesta sitä, että hänen virkaa varten esittämänsä opinnäytteet ovat saaneet tiedekunnassa ja konsistorissa paremmat arviot kuin hänen kilpahakijansa. Omasta puolestani katson, etten tiedä ainuttakaan professorin virkaa varten esitettyä opinnäytettä, joka todistaisi laajemmista ja vankemmista opinnoista kuin tri Forsmanilla. Hänen valitsemansa aihe on pakottanut hänet hankkimaan laajat tiedot sekä Euroopan että Aasian muinaishistoriasta. Voidaan huomauttaa, että aihe on liian laaja akateemisen väitöksen suppeassa tilassa käsiteltäväksi. Mutta tämän ongelman vastapainoksi väitöskirjan käsittelemää aikakautta ja aihetta koskevat historialliset faktat ovat varsin vähäiset. Suurimman osan näistä faktoista tarjoaa uusi lingvistinen tutkimus. Historioitsijan tehtävä ei ole paneutua tämän tutkimuksen kiistakysymyksiin, eikä tri Forsmanin kaltaiselta selvänäköiseltä ja kypsästi arvioivalta kirjoittajalta voikaan odottaa, että hän päinvastoin toimimalla olisi tehnyt teoksestaan sotkuisen vyyhden kannanottoja puolesta ja vastaan. Historiankirjoittajan oikeudella hän onkin omaksunut ne näkemykset, jotka lingvistisen tutkimuksen nykyvaiheessa näyttävät parhaiten perustelluilta. Ja jokainen hänen väitöskirjansa lukenut tietää, että hän on tehnyt tämän asiaankuuluvin varauksin siinä missä asiaa ei hänen mielestään ole riittävästi selvitetty. Myös tässä hän osoittaa sitä itsenäistä arviointikykyä ja kykyä tyyneen historialliseen pohdintaan, josta koko hänen kirjailijantyönsä kertoo. Jos väitöskirjaa koskevalla negatiivisella kritiikillä on jotain arvoa, sen tuleekin osoittaa, että kirjoittaja on tehnyt virheitä, eikä sitä, että hänen historiankirjoittajan sijaan olisikin pitänyt kirjoittaa lingvistinä.
Tri Frosterus on, kuten minulla jo hänen pätevyyttään käsiteltäessä oli kunnia muistuttaa, kahden lisensiaatinarvoa ja nyt haettavaa virkaa varten säädöksissä vaaditun opinnäytteen lisäksi julkaissut opinnäytteen myös historian dosentuuria varten. Nämä kaikki liikkuvat alueella, jolla kirjoittaja on ottanut ranskalaisten historiankirjoittajien teokset esityksensä lähtökohdaksi. Hän osoittaa tuntevansa tarkoin näitä kirjoittajia samoin kuin Gallian kansan historiaa, ja tiedekunta onkin arvioinut niitä tavalla, joka tekee kirjoittajalle kunniaa. Mainittujen lisäksi tunnen ainakin yhden tri Frosteruksen varsin kauniin tutkielman. Hän on siis näissä teoksissaan kiitettävästi dokumentoinut vakavan historiallisen tutkimuksensa. Sen sijaan niistä mielestäni puuttuu riittävä kyky hallita aihetta ja esittää se selkeästi sekä viimeistellysti. Kirjoittajan kyky on toki toivottavaa kaikille tieteenharjoittajille, mutta historiankirjoittajalle se on erityisen tärkeä, koska historiankirjoitus ei ole ainoastaan tiedettä vaan myös kansalliskirjallisuutta; mainitun puutteen tri Frosteruksen teoksissa olenkin ottanut esille vain tästä näkökulmasta.
Jos tämän yliopiston historian professori ei suuntaudu erityisesti isänmaan historiaan, häneltä ei voida odottaa tiedettä rikastuttavia uusia tutkimuksia. Yleisen historian opettajana hänen tärkein tehtävänsä on mielestäni siinä, että hän hyvin pitämillään luennoilla herättää eri tiedekuntien opiskelevasta nuorisosta koostuvassa yleisössä kiinnostusta historialliseen lukemiseen ja synnyttää siinä kyllin arvokkaan näkemyksen kansakuntien pyrkimyksistä ja kohtaloista sekä ihmiskunnan yleisestä kehityksestä. Painetuilla historiallisilla teoksillaan hänen tulee pyrkiä samaan tavoitteeseen koko sivistyneen yleisön keskuudessa. Pidän tätä tehtävää erittäin tärkeänä, koska mielestäni yleissivistys ei meidän maassamme ole millään alueella yhtä puutteellinen.
Kun siis tästä näkökulmasta arvioin molempia hakijoita, niin minun täytyy antaa tri Frosterukselle korkea arvosana siitä, että hän on edustanut historian professuuria yliopiston hallinnossa. Normaalin arviointiperusteen mukaan on pidettävä vähäisempänä suosituksena sitä, että hän lukion apulaisena on pitkään toiminut historian opettajana. Mutta kun vertailen kummankin kirjallista kykyä ja tapaa, jolla he väitöstilaisuuksissa ovat kateederilla esiintynet, niin minun on pidettävä tri Forsmania, jonka erityisestä kirjoittajankyvystä olen jo puhunut, ja jonka kykyä esittää asiansa kateederilla nopeasti ja selkeästi, sujuvalla suullisella esitystaidolla ja kielellisesti erinomaisen hyvin olen peittelemättä ihaillut, tässäkin suhteessa lupaavampana kuin tri Frosterusta, jonka julkista väitöstilaisuutta kohtaan myös muut ovat esittäneet huomautuksiaan.
Usein ajatellaan historian olevan itsessään niin kiinnostava tiede, ettei sen esittäminen hyvin olisi vaikeaa. Mutta vähäisinkin harkinta osoittaa, ja kokemus opettaa, että näin ei ole asia. Monessa muussa tieteessä opinnot, selkeä ymmärrys ja hyvä harjoittelu voi kasvattaa luennoitsijan ja kirjoittajan. Mutta historian hyvään esittämiseen vaaditaan jollei neroutta, niin ainakin lahjakkuutta. Ja jälkimmäinenkin on harvinainen hengenlahja. Sen arvioinnissa voidaan erehtyä, mutta minun kantani on, että tri Forsmanilla tämä kyky on vahva.
Näillä perusteilla annan äänelläni tri Forsmanille ensimmäisen ehdokassijan, tri Frosterukselle toisen.
