Helsingfors Tidningar nro 92, 20.11.1839, 6. liite: Vastaus herra Frans Ludvig Schaumanin artikkeliin Helsingfors Tidningarin liitteessä keskiviikkona 23. lokakuuta 1839

Tietoka dokumentista

Tietoa
20.11.1839
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Oi itserakkaus, kuinka syvälle oletkaan juurtunut ihmissydämeen? Mitä tulehduksia syntyykään, kun sinua loukataan ja millaiseksi muututkaan, kun sinua ärsytetään: pienimmästäkin haavasta tulet ahnaaksi sudeksi, tai vielä pahempaa, haukkuvaksi koiraksi! Sinä, vain sinä olet syypää siihen, että herra Schaumanin väitöskirjan arvostelija nyt saa vastaansa nalkutusta: ”tietämätön, ymmärtämätön, yksipuolinen, halventava, rajoittunut, epärehellinen1, pilkkaaja, sättijä, petturi2, vaatelias, lattea, tyhjänpuhuja3, karkea, sokea, kristinuskon, historian ja voimassaolevan lain halveksija4, omahyväinen, loukkaava ja vahingoniloinen”5 Totta puhuen herra S. on ylittänyt parjaamisessaan kaiken, mitä arvostelija on nähnyt, paitsi Heinea ja tämän parjaussanakirjaa, jota arvostelija kiiruhtaakin suosittelemaan herra S:lle ja kaikille muillekin, jotka voisivat hänen tyylillään esiintyä, ei Spanska Flugania, vaan sen kirjoittajaa vastaan. Hän pidättää kuitenkin itsellään oikeuden Heinen luomuksiin, joita herra S. ja hänen kaltaisensa eivät siten saa hyödyntää. Arvostelija ei epäile, etteikö herra Schaumanin kekseliäisyys pian korvaa sitä tavaran puutetta, jota tällainen kieltojärjestelmä ensi alkuun voisi aiheuttaa. – Arvostelija jättää nämä herra S:n likaiset tiet tähän ja käy tutkimaan lyhyesti sitä, minkä herra S:n vastineessa olisi pitänyt olla pääasia. Jos herra S:n mielestä jokin tässä arvioinnissa on niin yksinkertaista ja selvää ettei sitä olisi tarvinnut sanoa, on arvostelija siitä hyvillään.

Herra Schaumanin väitöskirjasta ei Spanska Fluganissa julkaistu varsinaista kritiikkiä siksi, että arvostelijan mielestä se ei sellaista tarvinnut. Sen kaltaisia töitä kritisoidaan parhaiten, kun laiha sisältö esitetään semmoisenaan, ilman vieraan kielen ja kaikkien oppineiden koristusten verhoa. Arvostelija ei ole halunnut sen paremmin loukata kuin vahingoittaakaan, mistä herra S:n pitäisi itse parhaiten olla selvillä.6 Arvostelijan tarkoituksena oli kysyä erinäisistä akateemisista teoksista: onko tämä tiedettä? On kyllä ymmärrettävää ja jopa anteeksiannettavaakin, jos tällainen kysymys loukkaa sitä, jonka teosta se koskee. Loukkaantuminen ei kuitenkaan ole sen välttämättömämpää kuin kysyjän selvä loukkaamisen tarkoitus. Herra S:n teoksen joutuminen ensimmäisenä tämän kysymyksen kohteeksi tapahtui osin sattumalta, osin siksi, että arvostelijalla, niin kuin sanotaan, on aivan erityisesti silmää kaikenlaiselle teologiselle kirjallisuudelle. Onko sellaisesta kysymyksestä hyötyä? Sen osoittaa tulevaisuus. Arvostelija toivoo sitä ja ainakaan vahinko ei vastakkaisessa tapauksessa ole kenenkään muun kuin hänen itsensä.

Herra S:n mielestä on ”kaikkien tuntema asia”, että tiedettä aina on tarkasteltava joko ”sinänsä” tai suhteessa ”elämään ja siinä vallitseviin olosuhteisiin”. Näin asia ei, luvalla sanoen, ole. Tiede on ja sen tulee olla pyrkimystä oivaltaa itse noissa ”annetuissa olosuhteissa” oleva järjellisyys, vaikka järjellinen on juuri annettu, yleisyydessään ja olennaisuudessaan. Tässä merkityksessä tiede ”per se” [sinänsä] lankeaa yhteen tieteen ”ad vitam relata” [elämään liittyvien ainesten] kanssa.7 Tietäminen ei toisin sanoen ole abstraktiota vaan tietoa konkreettisesta. Missä tahansa tieteen alueella herra S. suvaitseekin katsella ympärilleen, hän huomaa tämän todeksi. Jos tieteen suhteella elämään tarkoitetaan tietävän yksilön tapaa käytellä leiviskäänsä jossain erityisessä tapauksessa, niin se ei voi olla tieteen kohde. Tällaista taitavuutta nimitetään taidoksi tai taiteeksi. Ja vaikka taidollakin on oma teoriansa, se sivuuttaa tällaiset erityiskysymykset kokonaan ulkopuolelleen. Määräyksiä voidaan antaa yhtä erityistapausta varten, mutta se ei kumoa äskeistä väitettä, sillä tiede ei niitä anna. Ne ovat yksilön satunnaisen kokemuksen hedelmää. Esimerkiksi matematiikka, joka näyttäisi olevan paljon enemmän ”per se” kuin moni muu tiede, lähtee ajassa ja paikassa annetuista olosuhteista ja toimii aika- ja paikkasuhteissa. Sen osa-alue aritmetiikka on erään taidon, laskutaidon, teoriaa joka antaa taidon harjoittamisen yleiset säännöt. Kaikki opettaminen on erään taidon harjoittamista. Homiletiikka ja kateketiikka ovat teorioita opettamisen taidosta, mutta ne eivät ole enempää suhteessa elämään kuin dogmatiikka eli teoria uskonnollisesta vakaumuksesta sellaisena kuin se seurakunnassa on ja elää, tai historia, joko pelkkänä kertomuksena siitä mitä on ollut (elämä mielikuvituksella tavoitettuna) tai yrityksenä oivaltaa menneen järjellinen yhteys olevaan (elämä ajatuksella tavoitettuna). Arvostelijalle on selvää, että dogmatiikan harjoittajan niin kuin historiankirjoittajankin tarkoitus on opettaa. Herra S:n tässä kiistakohdassa esittämä raamatunlause on lisäys, josta kukaan ei varmasti voi sanoa, miksi se on tähän otettu. Sen sijaan jokainen myöntää, että kristillinen rakkaus ja lempeys eivät ole hänen vastineensa ”perusvire”.

Arvostelijan aiempaan naureskeluun herra S:n näkyvää ja näkymätöntä seurakuntaa koskevalle todistelulle8 on hyvät syynsä, mutta jos hän ei nyt jatkaisi, se olisi epäkohteliasta koko nauravaa yleisöä kohtaan. Silloinhan luultaisiin että siitä, mitä ”yksikään silmä ei ole nähnyt eikä yksikään korva kuullut” ei myöskään ”yksikään kieli voi puhua” ja niinhän useimmat lukijat asian luulevat olevankin. Mutta tämän arvostelijan, joka vieläpä myöntää että juuri näkyvä on se, mitä ei voida sanoin ilmaista, täytyy silti nauraa, kun sitä, mitä kukaan ei ole nähnyt eikä kukaan kuullut, väitetään historiantutkimuksen kohteeksi. Vielä enemmän arvostelijaa huvittaisi nähdä, minkä näköisenä Neander kuuntelisi itseään ylistettävän tästä kummallisesta historiantutkimuksesta. Herra S. teki todellakin väärin, kun hän ei tässä niin kuin muualla, omalla tavallaan selittänyt arvostelijan naurua. Hänenhän olisi tarvinnut vain sanoa, että arvostelija kieltää näkymättömän seurakunnan olemassaolon. Silloin hän olisi voinut kutsua arvostelijaa epäpyhän sijaan ”jumalattomaksi”. Nyt herra S:n täytyy sallia arvostelijan Augsburgin tunnustuksen mukaisesti kääntävän hänen terminsä ”societas lidei & Spiritus sancti” ”uskon ja Pyhän Hengen yhteydeksi uskovien sydämessä”. Sitten arvostelija rohkenee kysyä, kuinka monta sydäntä herra S. tuntee? Tuskin useampaa kuin omansa ja senkin hyvin vajavaisesti?9 Arvostelija melkeinpä uskoo, että Neander on yhtä hankalassa tilanteessa, vaikka onkin varmasti suurempi connoisseur [asiantuntija] kuin herra S. Asialla on se selkeä perusta, että sydän on tunteen kotipaikka ja siten myöskään sydämen usko ei ole sanoin ilmaistavissa. Välitön subjektiivisuus jakaa tässä välittömän objektiivisuuden kohtalon. Herra S. tietää edelleen, että näkyvän ja näkymättömän seurakunnan ero esitettiin vasta uskonpuhdistuksessa. Herra S. pitää tässä niin kuin muuallakin arvostelijaa erittäin tietämättömänä. Tämä uskaltaa kuitenkin esittää asiaa tuntevien ratkaistavaksi oman käsityksensä näkymättömästä seurakunnasta. Hän on nimittäin sitä mieltä, että protestanttisuus tässä määrityksessä lausuu julki yleisen periaatteensa, subjektin oikeuden ja velvollisuuden itse omassa sydämessään suhtautua Jumalaansa. Näkymätön seurakunta sinänsä on kyllä ”pyhä ja yleinen kirkko”, mutta tämän epiteetin varaaminen yksinomaan sille on yhtä epähistoriallista kuin järjenvastaistakin, koska näkyvä seurakunta on yhtä välttämätön kirkon pyhyyden ja yhteisyyden momentti. Saahan myös herra S. useammassakin mielessä kiittää objektiivisesti olemassa olevaa, näkyvää seurakuntaa asemastaan niin näkyvän kuin näkymättömänkin (jota herra S. yksinomaan haluaa) seurakunnan opettajien opettajana. Järjellisellä on niin menneisyytenä, siis Historiassa, kuin päämääränäkin, siis tulevaisuudessa, merkitystä vain sikäli kuin se on olemassa vallitsevassa nykyhetkessä. Päämäärät, totuus ja järki eivät nimittäin ole vain haaveilijan ideaaleja, vaan olemassa olevaa konkreettista todellisuutta. Herra S. sallinee siis kohteliaimmin arvostelijan edelleen nauraa näkymättömän seurakunnan saarnaajille ja historiankirjoittajille samoin kuin sen suutareille ja räätäleillekin.

Järjestyksessä seuraavana on eräs herra S:n huomautus, jonka oikeellisuutta kirjoittaja ei voi ratkaista, koska hänellä ei ole käsillä sen enempää Neanderia10, herra S:n väitöskirjaa kuin Spanska Fluganiakaan, jota hän ei ole vielä painettuna nähnyt. Jos mainittu ”exiisse” yhtenäisyydelle vahingoksi olisi jäänyt pois, arvostelija pyytää vilpittömästi anteeksi. Herra S. ei varmaankaan voi tarkoittaa, että se olisi tehty tarkoituksellisesti. Itse asiassa tämän kirjoittaja pitää käsitteiden sekaannuksen huippuna väitettä, että kristillinen kirkko lähtisi mainitusta kolmesta periaatteesta. Jokaisessa uskonnossa on nämä kolme momenttia: historiallinen, näkyvä ja tosiasia; oppi, käsitys tästä tosiasiasta sekä vallitsevat uskonnolliset instituutiot. Mutta väite, että nämä kolme ensinnäkin ovat kristillisen tai jonkin muun kirkon perusperiaatteet tai että, toiseksi, kirkko olisi niistä luopunut ilman että ne ovat siinä olleet voimassa, on järjettömyyttä ja sellaisena pysyy, vaikka Neanderin auktoriteetti sellaisen väitteen tueksi haettaisiinkin. Pitäähän kristillisen kirkon perusperiaatteiden kai jotenkin selittää, mikä siinä on olennaista ja leimallista. Ja miten voidaan ratkaista, mistä prinsiipeistä kirkko on luopunut, jollei kyetä osoittamaan, mitkä siinä vallitsevat. Kun herra S. muuten teoksensa otsikoiden perusteella syyttää arvostelijaa vähemmän tunnontarkaksi, hänen olisi pitänyt vastineessaan osoittaa arvostelijan jättäneen pois jotain olennaista. Äskeistä ”exciisseä” arvostelija ei toistaiseksi voi sellaisena pitää. Arvostelija uskaltaa myös luottaa muistiinsa niin paljon, että luulee voivansa kieltää niiden havaintojen arvon, joita hra S:n väitöskirja sisältää ”raamatun tekstien ja niistä johdettujen saarnan aiheiden ja tiettyjen kaiken uskonopetuksen kannalta perustavien raamatunkohtien” etsimisestä, ”aiheiden jäsentelystä” sekä homileettisen ja katekeettisen, niin kirjallisen kuin suullisenkin esityksen laatimiseksi.” Arvostelijan tekisi melkeinpä mieli väittää, että väitöskirjan pykälät eivät kaikesta tästä sisällä mitään muuta kuin äsken siteeratun. Mutta niin korkealle ei kai suurinkaan tekijän itserakkaus voi kohota, että se kuvittelisi näin ”vähäisenlaisen” terävyyden osoituksen lisäävän teoksen arvoa. Herra S:n teoksen täytyy siis sisältää jotain muutakin joka oikeuttaa hänet antamaan esitykselleen suuren arvon. – Arvostelijan täytyy kai laatia tarkka käännös herra S:n koko väitöskirjasta, jottei joutuisi syytetyksi jonkin pääkohdan poisjättämisestä.

Kun herra S. perustaa käytännöllisen teologian jaottelunsa mainittuihin kolmeen niin sanottuun periaatteeseen, jotka hän yhdistää vapahtajan kolmeen virkaan ja ihmishengen kolmeen oletettuun erilliseen kykyyn, hän ei näköjään pidä jaotteluperustettaan vain tieteellisenä, vaan myös erittäin varmana ja lujana. Hän menee niin pitkälle, että asettaa kuvan Kristuksen kolmesta virasta uskonopiksi ja kutsuu jaotteluperustettaan dogmaattiseksi. Ja kuitenkin hän, niin kuin sanotaan, lyö kirveensä kiveen arvellessaan arvostelijan siteeranneen Möllerin katekismusta siksi, että se on julkaistu ”erityisesti yksinkertaisempien tarpeisiin”. Arvostelija ei ole kiistänyt tuon kuvan käyttökelpoisuutta yksinkertaisien tarpeisiin, vaikka sen yhteensopivuudesta kuvatun kuten kaiken vertauksen kanssa voi olla aivan eri mieltä. Mutta herra S:n olisi pitänyt ymmärtää, että tieteellisen jaottelun perusteeksi se on kelvoton juuri siksi, että se on vain kuva. Yhtä hyvinhän herra S. olisi voinut valita jaottelunsa perusteeksi vertauksen ”hyvästä paimenesta”, Vapahtajan paimenenviran meidän lammasraukkojen, lampaanpäineen, kaitsijana. Silloin herra S. ei myöskään olisi lähtenyt ”tavallisista” Homiletiikan ja Kateketiikan määritelmistä, vaan kiinnittänyt asianmukaista huomiota ”opetettavien laatuun”.

Jos herra S. olisi paneutunut asiaan tarkemmin, tuon ”dogmaattisen” jaotteluperusteen luonne olisi johdattanut hänet epäilyihin myös psykologisen seikan suhteen, josta hän vastineessaan viisaasti vaikenee. Kuva kuuluu nimittäin mielikuvituskyvyn piiriin, ja se olisi pitänyt mainita muiden kykyjen joukossa. Kiesewetter tosin sijoittaa sen ilman muuta tiedon alueelle, kun Kant on, tosin turhaan, koettanut löytää sille sieltä paikkaa. Herra S. ei kuitenkaan näytä kannattavan Kantin psykologisia mielipiteitä, koska hän aivan oikein liittää havainnon tunteeseen. Miksi siis juuri nämä kolme sielunkykyä: tunne, ymmärrys ja tahto. Ja miksi jaotteluperusteita edelleen pitää olla juuri kolme, ja juuri nämä kolme: historiallinen, dogmaattinen, psykologinen? Herra S. tosin vakuuttaa, ettei hänen jaottelunsa ole mielivaltainen ja arvostelija haluaa uskoa, että asia on niin, jos – jos herra S. vain suvaitsee vastata tähän ainoaan kysymykseen.

”Nyt seuraa vastaus kommenttiin”, johon herra S. erityisesti näyttää uhranneen ellei ajattelun, niin ainakin selailun ja siteeraamisen vaivannäköä. Herra S. kannattaa nimittäin käytännöllisen teologian yleisen jaottelunsa ja didaktiikan jaottelunsa välistä yhteyttä, jonka olemassaolon arvostelija kieltää. Tässä tarkoituksessa hän esittää monien aiheesta kirjoitettujen teosten sisällysluettelot. Mitä varten? Onko tarkoitus osoittaa kirjoittajan tieteellistä omintakeisuutta?

Sitä ei todellakaan tarvitse todistaa. Hän sanoo: tästä ”arvostelijan luulisi huomaavan, että mainittujen tieteiden dispositiolla on suuri vaikutus homiletiikan ja kateketiikan keskinäiseen suhteeseen.” Vaikka se on näin niukkojen luonnosten pohjalta paljon pyydetty, arvostelija on kuitenkin entistä halukkaampi ”huomaamaan”, mitä herra S. toivoo, koska hän ei ole koskaan ilmaissut vähintäkään epäilyä siitä asiasta. Mutta hän ei todellakaan voi yhtään enempää kuin ennenkään ”löytää” herra S:n disposition kaivattua vaikutusta hänen kateketiikan ja homiletiikan määritelmiinsä. Ainoa mahdollinen johtopäätös on, että molemmat ovat tieteitä kristinuskon edistämisestä opetuksen avulla; selvittämättä joka tapauksessa on, miksi toinen on opettamista ”yhtenäisessä esityksessä”, toinen ”keskustelussa”. Jos herra S. esittämästään yleisestä dispositiosta käsin selittää tämän sekä sen, miksi didaktiikassa on vain nämä kolme osaa, niin arvostelijan väite on väärä.

Herra S:n esitys kyseisten tieteiden materiaalisesta ja muodollisesta puolesta sekä niiden riippuvuudesta käsitteistä, näkyvästä ja näkymättömästä seurakunnasta, on hänen omia sanoja käyttääkseni pelkkää ”lorua”. Tässä ei liene tarpeen todistaa, ettei tietäminen ole jokin annettu sisältö, joka voidaan aivan yhtä hyvin puristaa tähän tai tuohon muotoon ja joka olisi olemassa muodosta riippumatta. Arvostelijan esittämät moitteet lyhyydestä johtuvat nyt hyödyttömäksi jääneen johdattelevan osan epäsuhdasta verrattuna siihen, mikä väitöskirjan nimen perusteella olisi pääasia. Jokainen paitsi herra S. itse myöntää, että tämä olisi tullut selvitetyksi yhtä hyvin, jos herra S. olisi aloittanut käsittelynsä homiletiikan ja kateketiikan määritelmillä. Herra S:n selitykset, että hänellä oli niin paljon työtä väitöskirjan kirjoittamisaikana, ovat varsin kummalliset, koska hän olisi voinut vapaasti antaa opuksensa odottaa nonum in annum [yhdeksänteen vuoteen], vieläpä pitempäänkin. Voisi pitää julkeutena myöntää avoimesti, että tieteestä on tehty leipätyön palvelija; täytyyhän herra S:n kai uskoa, että jokin keino olisi voitu keksiä vapaan seminaarinviran hoitamiseen. Arvostelija ei lainkaan puutu siihen, onko teologialla ja herroilla teologeilla iloa herra S:n perusteellisesta johdatuksesta. Arvostelijan oma käsitys käytännöllisestä teologiasta olkoon niin pätevä kuin on. Arvostelija ei voi muistaa, mitä hän tästä asiasta on täsmälleen sanonut, eikä herra S:n vastinekaan sitä valaise. Sen verran pitäisi herra S:n kaltaisen kansalaisen, jonka elämässä toiminnan ”korkein normi” on vallitseva laki, kuitenkin muistaa, että kirkon instituutiot voivat sisältää määräyksiä siitä, ”mitä pitää tehdä”. Arvostelija ei tahdo uskoa ilmaisseensa itseään niin huonosti, että näiden instituutioiden pelkästään historiallista käsittelyä olisi tarkoitettu käytännölliseksi teologiaksi. Sen sijaan hän uskoo, että kysymys on niiden järkevästä käsittämisestä. Jos herra S. olisi yhtälailla pitänyt mielessään, että moraalissa on kysymys aina vain siitä, millä tarkoituksella ja millä mielenlaadulla tehdään se, mitä pitää tehdä, niin hän ei olisi nostanut esiin ristiriitaa, jota ei ole. Herra S. on kieltäytynyt alistumasta arvostelijan auktoriteettiin. Arvostelija tekee nyt samoin sen tavan suhteen, jolla tätä polemiikkia käydään ja pyytää, että lukeva yleisö siksi panisi sen hänen tiliinsä. Arvostelija lopettaa myöskin vailla katkeruutta, samalla mielellä jolla hän aloittikin arvostelunsa eli että kirjalliset ja mielipideriidat tulee käydä iloisesti ja reippaasti. Ne eivät saa vaikuttaa kiistelevien henkilökohtaisiin käsityksiin toisistaan ja siksi hän on aina valmis epäröimättä ojentamaan herra S:lle veljellisesti kätensä.

J. V. S:n

 

 

  • 1. ”vähemmän tunnontarkka”
  • 2. ”eksyttänyt lukijan”
  • 3. ”tyhjää puhetta” ”karkeita pistosanoja” ”lorua”
  • 4. ”ei murhaavasti”, katso herra Schaumanin vastineen viimeinen palsta
  • 5. Herra S. käyttää myös viittauksia arvostelijan yksityisasioihin. Voitaneen kertoa, että se maisteri joka ”vaati” (sic) tai nöyrästi anoi tuolloin avoimeksi julistettua matka-apurahaa, sanoi hakemuksessaan aikovansa julkaista Saksassa Hegelin järjestelmän esityksen sekä jätti käsikirjoituksena näytteen eräästä tällaisesta esityksestä. Sen jälkeen hän on ruotsiksi julkaistuilla töillään koettanut osoittaa olleensa vakavissaan. Herra S:n viittaus erääseen viisi vuotta sitten julkaistuun tutkielmaan Hegelin systeemin absoluuttia koskevan opin puolustukseksi voitaisiin tässä sivuuttaa vaieten, ellei arvostelija olisi Spanska Fluganin seuraavassa numerossa, jonka käsikirjoitus ei enää ole hänellä, itse huvitellut tuon tutkielman heikkoudella. Tuo heikkous ei kuitenkaan ole puolustuksessa, joka on ottanut huomioon ja arvostelijan yhä edustaman kannan mukaan kumonnut kaiken Jäschen ja Weissen mainittua oppia vastaan esittämän kritiikin, vaan puolustusta edeltävässä järjestelmän esityksessä.
  • 6. Herra S:n pitäisi palauttaa mieleensä, että niin mielikuvitukselliselta kuin se kuulostaakin, arvostelija pyysi häntä lukemaan kyseisen arvostelun käsikirjoituksen ja esittämään vastaväitteensä, jotka voisivat saada arvostelijan muuttamaan arviotaan.
  • 7. Arvostelija haluaa vain huomauttaa, että tämä käsite ei sovellu hengen yhteyteen.
  • 8. Arvostelija ei tiedä, milloin herra S:n persoonasta on tullut niin pyhä, että hänen väitteidensä ilkkumista tulee pitää ”maallistamisena”, tai sellaiseksi kutsua. Tiedekunnan videtur [hyväksyvä näkemys] ei ole kanonisointi.
  • 9. Herra S. tekee tosin sen rajauksen, että vain Jumala tuntee täydellisesti näkymättömän seurakunnan jäsenet. Yhtä hyvin hän voi sanoa samaa esim. omasta tulevasta tohtorinhatustaan ja jokaisesta hiekanjyvästä. Herra S:n nyt käymässä kiistassa tällainen vetoaminen on arvostelijan mielestä kaikin puolin sopimatonta. Vannokoon herra S. mieluummin, että se, mitä hän sanoo, on puhdas totuus.
  • 10. Arvostelun kirjoittaja on mainitussa paikassa varmasti turvautunut Neanderiin, siitä hänellä on Teologisessa Tiedekunnassa elävä todistaja. Nyt hän ei kuitenkaan muista, miten herra S:n esitys suhtautuu Neanderin kantaan.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: