Jääkynttilät. Useita osia sisältävä lentokirjanen, julkaisija Fredr. Cygnaeus. Ensimmäinen vihko. Helsingissä, G. O. Wasenius 1837. 129 sivua. 8:o. (Vaikka Jääkynttilät on jo arvosteltu Morgonbladetissa, on toimitus katsonut tarpeelliseksi vielä liittää mukaan tämän arvostelun, hyväksymättä kuitenkaan kaikkia tässä ilmaistuja mielipiteitä. Toim. huom.)

Päätin ilmoittaa kirjailijan työstä seuraavat asiat, en kritisoidakseni kritiikkiä vaan hiljentääkseni tunnonvaivoja, jotka kaikesta egoismini vastustuksesta huolimatta saivat minut vakuuttuneeksi, että kuulun yhteen (lukija saa arvata mihin) niistä monista kategorioista, jotka kirjoittaja on laatinut maamme kirjoittavista miehistä:

Tämä vihko sisältää seuraavat: ”Kevään jääkynttilät”, ”Yhtä ja toista Hirvenhiihtäjistä ja Hannasta, Johan Ludvig Runebergin runoja. – luonnos”, ”Peilikuva” ja ”Katkelmia petetyn elämästä”, sekä ”Esipuhe” ja ”Loppuväitös”. Ensimmäinen kappale sisältää selvityksen, miten tekijä on käsittänyt lentokirjasen otsikon (”Jääkynttilät”), Peilikuvan ja katkelmat, toisen kappaleen muodostavat ”Pelastus” ja ”Haluan rauhaa”, jotka on kirjoitettu runomittaan.

Vaikkei tekijä varmaankaan esiinny ensi kertaa kaunokirjailijana, on tämä teos kuitenkin ensimmäinen hänen nimellään, ja jo tätä voitaisiin pitää riittävänä syynä kiinnittää siihen lukevan yleisön huomio hieman tavallista pidemmällä ilmoituksella. Sillä vaikka allekirjoittanut muuten allekirjoittaa, mitä kirjailija on sanonut arvostelijoista, rohkenee hän kuitenkin epäillä sen todenperäisyyttä, että ”arvostelijat eivät enää ole maassamme paljonkaan suurempia harvinaisuuksia kuin kirjallisten tuotteiden oma vaellus julkisuuden liukkailla jäillä”. Ei kai nimittäin voida kieltää, että kirjalliset tuotteet, kun jätetään kokonaan huomioon ottamatta jälkipainokset, ovat helposti laskettavissa, mutta vielä vähemmän vaivaa vaaditaan vuoden arvostelujen yhteenlaskemiseksi. Ja silti voidaan epäillä, pystyisikö jotensakin inhimillinen kritiikki lisäämään ei ainoastaan laadullisesti vaan myös määrällisesti kirjallista tuotteliaisuutta. Sillä tämän syntymiselle ja edistämiselle on herännyt kirjallinen harrastus yhtä välttämätöntä kuin toisaalta päin vastoin.

Kirjailijan kirjoituksen runollinen osa on aivan liian suppea, jotta siitä rohkenisi arvioida kirjailijan lahjoja. Arvostelijan on kuitenkin myönnettävä, että tässä esiintyvät runot miellyttivät häntä paljon vähemmän kuin kirjailijan usein runollinen proosa. Hänen runonsa ovat itsepohdiskeluja, toisin sanoen ne eivät heijastele objektiivista vaan runoilijan subjektiivisia tunteita ja intohimoja. Ne ovat kyllä aiheeltaan ja suunnittelultaan syvämietteisiä ja sopivia runolliseen käsittelyyn, myös hänen kielensä on runsaskuvaista ja jossain määrin lyyristä. Niitä rasittaa kuitenkin jonkinlainen pikkutarkka pohdiskelu ja arvostelijasta tuntuu, että niistä puuttuu rytmiä ja harmoniaa.

Arvostelijaa melkein hävettää ilmaista vakaa käsityksensä, että riimi on miltei kaiken lyyrisen runouden sine qua non [välttämätön edellytys] meidän aikanamme, kun monet runolliset vapaa-ajattelijat ja kynänkäyttelijät pitävät sitä aivan liian maallisena siteenä heidän neroutensa rohkealle lennolle, ja moni ”irvileuka” katsoisi tästä voivansa päätellä, että arvostelijan mielestä riimi ja runous ovat sama asia. Lyriikka-nimitys ei liene niin täysin satunnainen, ja vaikka runous aina vaatii soinnukkaan kielen, näyttää tämä nimitys kuitenkin olettavan, että lyyrisen runouden pitää olla kaikkia muita musikaalisempaa. Antiikin lyyriset runoilijat voidaan kai mainita esimerkkinä riimin tarpeettomuudesta. Arvostelija esittää tästä ainoastaan kaksi kysymystä. Miksi taiteista musiikki antiikin aikana, sikäli kuin tunnemme asian, ei saavuttanut lainkaan täydellisyyttä? Ja onko olemassa mitään antiikin lyyristen runojen käännöstä, joka voisi kilpailla antiikin dramaattisten, eeppisten ja elegisten runoilijoiden käännösten kanssa, tai joka Pindaros ja Homeroskin mukaanluettuina, alkuperäisessä säemuodossa koskettaa nykyajan sivistynyttä korvaa ja tunnetta? Arvostelija rohkenee pitää tunnustettujen uudempien mestareidenkin harvoja riimittömiä lyyrisiä kappaleita usein riimitettyjä huonompina. Sitävastoin löydetään monen näennäisrunoilijan ainoa runollinen kultajyvä, silloin kun niitä ylipäätään on, riimittömistä säkeistä, kun taas riimin side on itse asiassa sitonut hänen helposti kahlehditun mielikuvituksensa. Ainakin aloittelijalle riimi lienee terveellinen runollisten taipumusten koetinkivi.

Kirjailijan runoista kokonaisvaikutelmaan nähden arvostelija asettaisi muiden edelle runon ”Kevään jääkynttilät”. Seuraavista näytteistä on kuitenkin toinen valittu ”Peilikuvasta”, koska se on kaunein arvostelijan löytämä stroofi, toinen runosta ”Haluan rauhaa”, koska se on ainoa riimillinen. ”Peili”, sanoo runoilija sivulla 108, joka kerran halusi ”maalailla kauneimman kuvan”.

”Tog så af den stela vintern / mjellhvit snö, att deraf forma / Kindens milda vågors rundning; / Gjöt från tvenne sommarskyar, / Hvilka liksom rosor glödde, / ned ett sken, hvars höga rodnad / Bleknade på skära ytan; / Bildade af vårens ljusa, / Blåa himmel ögonparet, / Klart förrådande sitt ursprung, / Och lät sedan rika lockar, / Skurna ifrån höstenattens / Svarta sidenmantel, strömma / Kring den ljufva englabilden. / Se’n, med vana konstnärshänder, / Sänkte han från solens ljusflod / Mild förklaring kring det hela / Och ett saligt lugn från månens; / Men från stjernans blickar lånad, / Trängde fram en himmelsk aning / Genom vinterns skira snöfält, / Genom halfsläckt sommarrodnad.”

ja sivulla 126 hän puhuttelee ”Levottomuutta”:

”Brusa fram på hafvets lågor, / Ryt uti vulkanens vågor, / Skjut från himlens spända bågor / Ned en eldpil mot min hjessa. / Se! då kunde jag mot dessa / Vapen också mina hvässa, / Falla, se’n jag först fått strida. / Nu jag borde tala – lida / Och af tiden hjelpen bida, / Såsom ett belägradt fäste, / I hvars qvalmuppfyllda näste / Svaga dväljas – men de bäste / Få i solens ljus dock blöda, / Dö med ära eller döda.”

Kun arvostelija toivoakseen on tällä valinnalla täyttänyt velvollisuutensa kirjailijaa kohtaan, hän pyytää oikeutta jonkin verran vahvistaa aiemmin sanottua ja pyytää saada ottaa vertauskohdaksi seuraavat rivit, jotka edeltävät viimeksi siteerattuja:

”Djerfva, konungsliga oro! / Blygs Du ej att, som en slagen / Kämpe, gömma dig bak ryggen / Af förskansningen, Du funnit / Obesatt på vägen, der Du / Flydde fegt. – Stig fram och visa / Dig på öppna fältets valplats.”

sekä samasta kappaleesta, s. 124:

”När det blodet sedan slungas / – Som en sårad hafvets Jätte, / Då dödsångsten ur den ryter – / Ned mot jorden, hvilken darrar, / När det bränner hett, såm ångrens / Tårar, och till öknar skapar / Allt, hvaröfver strömmen brusar – / Ha! då sjungs Din makt, Din ära, / Så att vida verlden ryser.”

Arvostelija viittaa tämän johdosta erityisesti ”Pelastukseen”, pelkäämättä että siten suhtautuisi kirjailijaan kuin pelastaja pelastettuun, mutta myös täysin vailla toivoa, että ”Pelastus” voitaisiin pelastaa.

Jääkynttilöiden proosaosa arvioidessaan Hra Runebergiä runoilijana kilvoittelee enimmäkseen minkä kaunokirjallisuuskritiikin kanssa tahansa, ja herättää tässä suhteessa ainoastaan toivomuksen, että kirjailija julkaisisi myös tutkimuksen Hra Runebergin ansioista lyyrikkona, koska tässä lähinnä on kyse ainoastaan hänen kahdesta suuresta idyllisestä runostaan, Hirvenhiihtäjistä ja Hannasta. Arvostelija ei ole nähnyt yhtään ruotsinkielistä kaunokirjallisuuskritiikkiä, jota voitaisiin edes verrata kyseessä olevan kirjailijan kritiikkiin. Kirjailija ei kuulu niihin, joilla on tapana heitellä ympärilleen monia kriittisiä taidetermejä, joiden merkitys on yhtä häilyvä, kuin niiden yhdistelykin, ja joilla kriitikot sirottelevat hiekkaa, eivät niinkään lukevan yleisön silmiin – sillä se sulkee ne väsymyksestä – kuin omiinsa, jotta saisivat tarpeekseen ja pääsisivät arvostelijan kutsumuksestaan! Kirjailija pitää Hra Runebergin merkittävimpinä ominaisuuksina kansallisuutta, aitoa luonnon­havainnointia, ”runollista oikeudenmukaisuutta”, itsehallintaa ja soinnukasta säkeenmuodostusta. Hänen arvionsa, samoin kuin hänen todistelunsa ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Hänen rakkautensa arvostelemaansa ja ylistämäänsä runoilijaan näkyy kaikkialla, ei kuitenkaan koskaan huudahduksina ja korulauseina, vaan runoilijan erinomaisten ansioiden perinpohjaisena perusteluna. Kirjailija osoittaa, etteivät hänen näkemyksensä perustu ulkoa opittuihin taideteorioihin, vaan harvinaisen laajan kaunokirjallisuuden lukemisen kehittämään makuun, ja yhtä harvinaiseen arvioimansa runoilijan perusteelliseen tutkimiseen. Silloinkin kun kirjailijan on ollut syytä vakavasti moittia mukaan liitetyssä tutkimuksessa Runebergistä taidearvostelijana, on hänen moitteensa yhtä rakastava kuin oikeudenmukainenkin. Tutkielmalla on myös se erinomainen etu, että kirjailija kaiken aikaa osoittaa samaa lämmintä ja elävää rakkautta ”Suomen kansaa” kohtaan, jota hän ylistää Hra Runebergissä, ja näin elähdyttää lukijaa. Arvostelija haluaa myöntää ilmoittaakseen vaikutuksen, jonka tämä tutkielma on häneen tehnyt, että hän, joka sivumennen sanoen on lahjoittanut omistamansa Hra Runebergin teosten kappaleen pois, myöntää häpeävänsä sitä, ettei hänellä jatkuvasti ole näitä teoksia hyllyssään, ja varoittaa jokaista hyvää taloudenpitäjää lukemasta mainitun kirjailijan kirjoitusta.

[nro 12]

Arvostelija sanoi kirjailijan runokieltä hyvin kuvalliseksi. Tämä pätee myös kirjailijan proosaan, jonka vuoksi sitä on kutsuttu runolliseksi. Kaiken aikaa kirjailija poikkeaa aiheesta ja nivoo mukaan usein aidon humoristisia episodeja. Tämä tuo mukaan kyllä kaksi haittaakin. Se moninkertaistaa sivu- ja välilauseet sekä venyttää lausejaksot sellaisiksi, toisinaan pitkäveteisiksi, että vastaavaa meidän maassamme on ainoastaan tietyissä latinankielisissä kirjoituksissa. Tällainen kirjoitustapa vaatii myös todellisuudessa huoltoa ja huolta, joka ennen pitkää ei ole kirjailijan asia. Toinen haitta on, että suurin osa lukijoista ei älyä kirjoitusten kärkeä, joka puhtaan humaanisuuden ohella on kaikkialla kokonaisuudessa. Arvostelija ei pidä kirjallisista vertauksista, mutta kirjailijan tutkielman yhteydessä pakostakin tulee lukijan mieleen Jean Paulin nimi. Lukuun ottamatta tämän suuren humoristin toisinaan liioiteltua sentimentaalisuutta kaikki kirjailijassa muistuttaa Jean Paulista, tyyli, kuvallisuus ja oppineisuus, iloinen vähäpätöisellä leikittely ja rakastavasti rankaiseva käsi. Niille, jotka arvostelijan tavoin pitävät Leibgeberin ja Schoppen elämäkerrasta, kirjailijan äänilaji on tervetullut, ja he eivät huomaa edes siellä täällä pitkittynyttä kieltä.

Tähän arvostelija oli ehtinyt kriittisessä tehtävässään, kun hän itse joutui erittäin kriittiseen tilanteeseen. Hän nimittäin sai nähdä Helsingfors Morgonbladetin 9. numeron ja, ken tätä voi hämmästyä, hämmästyttiin, 1. Numero 9:n arvostelijan ja pian tämän jälkeen tulevan täysin vastakkaisia näkemyksiä, 2. arvostelijan vihaista ja kopeaa sävyä, 3. hänen todisteluaan, 4. kohtaloa, joka pakottaa arvostelijan kritisoimaan kritiikin kritiikkiä.

Kaikella huonolla on kuitenkin hyväkin puolensa. Niinpä arvostelija juuri pohti, mitä kohtia hänen pitäisi lainata kirjailijan proosan esimerkkeinä ja ilahtui, että numero 9:n lainauksessa sivulla 25 on osoitus (pulloja lukuun ottamatta) kauniista, lainauksessa sivulla 73, numero 9:n arvostelijan mukaan, osoitus nokkeluudesta, mutta tämän seurauksena, vastoin saman H:n väitettä, myös osoitus osuvasta, sekä sivun 75 lainauksessa osoitus naiivista ja leikkivästä kohdasta. Herran numero 9:n hyvä maku taas ei ole ristiriidassa sivun 28 lainauksen kanssa, mutta hänen ”lojaalisuuttaan” voidaan kyllä hieman epäillä, kun hän päättää sanoilla ”se loistaa”, lisäämättä tähän ”meille, kuin rannaton etelämeri, kun Pyrosama on suonut sille auringon hohteen, ja joka silloinkin, kun sana kuuluu sen pinnan alta, ainoastaan lainaa taivaan ihanan asuurin värin”, mikä ehkä hieman lieventää moitittua. Numero 9 vastustaa sitä, että kirjailija ”huitoo ilmaan”, ja vakuuttaa, ”ettei kukaan varmaankaan ole epäillyt Hirvenhiihtäjien alkuperäisyyttä”, etteivät säkeet voi ”olla Hermannista ja Doroteasta lainattuja” jne. Arvostelija on halunnut jättää huomiotta, että Hra Runebergiä on avoimesti syytetty siitä, että hän on kääntänyt suomesta, minkä myös kirjailija selvästi sanoo, joitain ”pienempiä kappaleita”, ”idyllejä ja epigrammeja” (ja mikä kerran on tapahtunut, voi kyllä tapahtua useamminkin), sekä sen, että tähän asti on puuttunut Hra Runebergin runoteosten todellinen arvostelu. Mainittu herra ei ehkä tiedä, miten oikeilla jäljillä kirjailija on ollut, kun eräs ruotsalainen Hannan arvostelija (elokuussa 1837) on ainakin verrannut tätä runoa Goethen ja Vossin idylleihin, ja varsin omaperäisesti. Ja mitä Hra Runebergin maanmiehiin tulee, paljastanee kirjailijan ilmoitus, että ”Hirvenhiihtäjiä ei ole myyty edes määrää, joka peittäisi runon painatuksesta aiheutuneet kustannukset, jollei sitä voida kumota, enemmän kuin tarpeeksi! Mainitun herran vetoomus Fritjofin Taruun on vähintäänkin yksipuolinen. Samaa voitaisiin sanoa loukkaamatta hänen kyvyttömyydestään löytää syytä teoksen nimeen, edellyttäen, ettei se ole teeskenneltyä ja että hän on ottanut selville mitä Jääkynttilät merkitsevät. Onko hän tosiaankin niin vihastunut tästä kaikesta nokkeluudesta ja sukkeluudesta, ettei voi sietää edes sitä vähää, mitä tässä vaaditaan. Tämä sietokyvyn puute on valitettavaa, kun lentokirjasen nimellä harvoin voi olla kauniimpaa ja vaatimattomampaa syytä kuin kyseessä olevalla. Hän näyttää pitävän niin vähää kunnianarvoisena ja uhrauksia vähäisinä, ja haluaa meidän monien talvien alas painamassa kirjallisessa pohjoisessamme mieluummin olla jäätä, jonka sulaneet kristallit kerran kastelevat ja synnyttävät kukan, kuin nauttia lempeän auringon alla edes toivosta ilahduttaa värein ja tuoksuin kulkijan aisteja. Saa riittää! Vain yksi kysymys enää. Miksi toistetaan lainaus sivulta 28, sivulta 73 ja sivulta 76? Arvostelija lisää lopuksi Jean Paulin sanat: auch der Pelzstiefel verstand ihn nur wenn er sprach, nicht wenn er schrieb. [Myös Turkissaapas ymmärsi häntä vain silloin, kun hän puhui, ei silloin kun hän kirjoitti.]

Kun nyt numeron 9:n arvostelu on täysin hämmästyttänyt arvostelijan aiheeseen liittyvät merkinnät ja häirinnyt rauhaa, joka, etenkin silloin kun on kyse moittimisesta, on inhimilliselle egoismille hyvin terveellistä, arvostelija tyytyy kiinnittämään lukijoiden ja kirjailijan huomion 9. numeron arvostelun mainintaan ompelijaneidin episodista, joka on vähintäänkin mauton, Suomen vanhoja runoja koskevaan järkeilyyn, jota ei ole lainkaan perusteltu, ja joka korkeintaan perustuu satiirin ja ironian eroon, jonka kirjailija on kokonaan jättänyt esittämättä, ja, kuten edellä on viitattu, joihinkin kieliopillisesti huolimattomiin kohtiin, joista voidaan mainita sivut 26, 29, 30, 51, 78 sekä myös 106.

Lopuksi arvostelija esittää näytteen siitä, miten hänen arvostelemiensa runojen lainaukset on valittu. Lukija saa päättää, miten hyvin ne pystyvät johdattamaan näiden runojen sisimpään ytimeen. Kirjailija sanoo sivulla 42 seuraavasti:

Minuun on aina tehnyt kuvaamattoman vaikutuksen, kun olen katsellut, miten hiilenmusta syysyö on lyönyt sadepisaroita rajusti ikkunan ulkopintaan lieden liekkien tanssien kohottaessa ruususeppeleensä ikkunoiden sisäpintaan. Ja minussa on herännyt suunnilleen samanlaisia tunteita, kun näissä lauluissa olen toisaalta tavannut suomalaisen talonpojan vaeltamassa saroillaan, jotka

”eivät anna ruista – vaan jääkynttilöitä tähkiin”

tai kun näin hänet hetkinä, jolloin tuho väistämättä ja ansaitsemattomasti oli käsillä, seisomassa:

”jurona mieleltään, kuin petäjä, kun kirveet pauhaavat

juurilla” –

mutta toisaalta sain uudistaa tuttavuuteni häneen, kun hän oli ehtinyt

”takinhihaan pyyhkäistä silmiään”

ja kuivannut niistä puristuneen tipan, ja luhistuneen onnensa sirpaleilla soittaa tyytyväisenä huuliharppuaan:

”kuin sirkka istuu, vaikkei aurinkoa juuri näy, kuihtuneella lehdellä ja laulaa”

tai

”viulu vinguttaa sydämellistä rauhaa”, kun

”silmät loistavat rauhaa, muistuttavat taivaan tähtiä”

J. W. S–n.