Oulussa 27.10.1865
Suuriarvoinen Herra Senaattori.
On osoitus huonoista ajoista, että valtiovaraintoimituskunnan päällikköä vaivataan usein Oulun läänin kuvernöörin kirjeillä. Tämän kirjelmän tarkoituksena ei kuitenkaan ole uusien kerjuupyyntöjen esittäminen, vaan tilanteen selostaminen lyhyesti ja pienen hankkeen esittely.
Pelsoon myönnetystä määrärahasta ilmoittava kirjelmä saapui sentään niin hyvissä ajoin, että kykenin päättämään töiden käynnistämisestä vielä tänä syksynä; päiväpalkan rajoittamista enintään 80 penniin minun on kuitenkin pakko pitää kohtalokkaana, sillä jos paras työntekijä, joka ponnistelee voimiensa äärirajoille, ei saa ansaita enempää kuin 20 kopeekkaa, vaikka hänen on koko päivä seisottava vedessä reisiä myöten ja kulutettava jalkineitaan muutaman kopeekan arvosta – silloin huonompi työntekijä ei ansaitse edes kymmentä kopeekkaa päivästä – ja ennen kuin hän alistuu tuommoiseen – hän lähtee mieluummin kerjuulle – mitä juuri on haluttu välttää.
Niinpä minun on mitä hartaimmin pyydettävä, että mainitut 20 kopeekkaa määrätään keskipalkaksi eikä enimmäismääräksi – voitaisiinhan minulle antaa tähän puolivirallinen lupa, ja se ehtisi ehkä ajoissa eli ennen kuin mahdollisesti ilmoittautuvat työntekijät lähtevät jälleen matkoihinsa nähdessään toimeen tulemisen mahdottomaksi.
Edistääkseni potaskan valmistusta olen kutsunut koolle tärkeimmät vientikauppiaat ja ehdottanut heille, että he kehottaisivat kuulutuksilla rahvasta toimittamaan potaskaa, josta maksetaan kiinteä hinta, ja että he palkkaisivat varsin yleisten petosten torjumiseksi yhteisen tavarantarkastajan tai valvojan. Asia otetaan piakkoin esiin täkäläisessä kauppaseurassa ja luultavasti hyväksytään.
Kyseessä olevassa tapaamisessa kaikki läsnäolijat olivat yksimielisesti sillä kannalla, että metsäseuduilla kaikille tarvitseville voitaisiin järjestää olennaisen tärkeää apua, jos rahvaalle myönnettäisiin oikeus hakata valtion metsistä laivanrakennuspuuta. Tämän ehdotuksen haluan täten nyt jättää Herra Senaattorin harkittavaksi. Suoranaisesti se toki kuulunee maatalous- ja yleisten töiden toimituskunnan hoidettavaksi, mutta koskeehan se välillisesti valtion finanssejakin. Minun on kuitenkin etukäteen varoitettava seurauksista, jos metsähallitus vuoden 1862 tapaan ehdottaa metsässä olevalle puutavaralle sellaista hintaa, että kauppiaat pystyvät ostamaan puun torilta halvemmalla. Tästä saadaan vain naurun aihetta, eikä 1862 valtion metsistä tietääkseni ostettu yhtään ainoata runkoa.
Herra Senaattori on ehkä arvellut minun esittävän kohtuuttomia vaatimuksia, kun olen pyytänyt niin monia määrärahoja teiden rakentamiseen, mutta kansa nyt ei ilman niitä opi ihmistavoille, eikä sen tilaa voida pysyvästi parantaa, ellei sitä sivistetä; erämaa, jonka halki raivataan kulkukelpoinen tie, ei enää ole erämaata.
Kun Herra Senaattori eräässä kirjeessään ehdottaa, että ylämaiden rahvas olisi saatava ojittamaan peltonsa ym., olen itsekin asiasta samaa mieltä – tulevaisuuteen tähdäten. Tähän tarvitaan aikaa. Vastikään järjestäytyneet talousseuramme Paltamossa, Pudasjärvellä, Pulkkilassa, Muhoksella, Salossa [Saloisissa] ym. paikkakunnilla antavat aihetta toiveikkuuteen, ja uskon, että saamme Alceniuksesta kyvykkään lääninagronomin. Eikö nyt käy päinsä, että mies saa apurahan käydäkseen ulkomaanmatkalla, kuten jo viime vuonna pyysin saamatta vielä vastausta?
Olen jälleen ollut laveasanainen, anteeksi. Erinomaisinta kunnioitustani ja vilpitöntä alttiuttani vakuuttaen
Herra Senaattorin
nöyrin palvelija
G. Alfthan
