Raahe 23.2.1865

Suuresti kunnioitettu Herra Senaattori ja Ritari. 

Eräällä edesmenneen Mihail Pavlovitšin vastaanotolla hovimiehet kiinnittivät Suuriruhtinaan huomiota tähtitieteilijä Struven ilmiselvään vaivautuneisuuteen näin monien kenraalien ja loisteliaasti pukeutuneiden herrojen piirissä. Hänen ylhäisyytensä, jolla oli aina vastaus valmiina, huomautti tähän, ettei se ollut hänen mielestään mitenkään merkillistä, koska Struve ei vielä ikinä ollut nähnyt niin paljon tähtiä väärissä paikoissa ja oli siis varmasti ihmeissään. Jos tuo loistava oppinut olisi ollut Herra Senaattorin seurassa, hän ei olisi ollut noin vaivautunut, koska nyt jos koskaan tähti osui ”paikalleen” – ja saan siis sydämellisesti onnitella kunniamerkin johdosta.

Samalla kun vakuutan olevani kiitollinen Herra Senaattorin kunnianarvoisasta tämän kuun 10. päivän kirjeestä, jonka sain käsiini täällä Raahessa, pyydän, että saan muutamalla sanalla palata muutamiin kirjeessä kosketeltuihin asioihin.

Olen täysin samaa mieltä siitä, että tähän saakka katovuosina toteutettua laajalle ulottuvaa lainausjärjestelmää on supistettava; jos olisin syksyllä 1862 tänne pohjoiseen ensi kerran tullessani tuntenut paikalliset olot yhtä hyvin kuin nyt, olisin suositellut niin tuntuvista avustuksista pidättymistä – mutta nykyisessä tilanteessa ei vanhaa järjestelmää voida lakkauttaa yhdellä iskulla eikä esim. periä pois kaikkia viljalainoja, coute que coute [maksoi mitä maksoi]. Parhaillaan meneillään olevissa kokouksissa, joita pidän rahvaan kanssa rasitusten tasaamiseksi Salon [Saloisten] kihlakunnassa, olen näin ollen pitänyt välttämättömänä myöntää lykkäystä viljalainojen takaisinmaksamiseen, niin että 1/2, 2/3 tai jopa 3/4 määrästä maksetaan myöhemmin, minkä lykkäyksen aiheellisuutta on vielä lisännyt se seikka, että viinapannuista on otettu käyttöön vain noin puolet (paitsi Siikajoella) ja useimmiten tällöin sellaisten omistajien pannut, joilla ei ollut lainkaan velkaa tai jotka ovat maksaneet lainansa takaisin täysimääräisesti.

Senaatti supisti läänin pohjoisosaa varten pyytämääni viljamäärää sangen paljon, ja kuitenkin pyydetty määrä oli vain noin puolet siitä, mitä asianomaisten pitäjien asukkaat ovat itse pitäneet tarpeellisena.

Saanen tässä yhteydessä mainita Herra Senaattorille, että pohjoisten seutujen asukkaille myönnettyjen lainojen arveluttavuutta vähensivät monetkin seikat: onhan ensinnäkin melkein kaikki vanhat lainat jo maksettu takaisin; toiseksi aivan pohjoisessa poltetaan viinaa melkoisesti vähemmän (polttamisen sijasta sitä salakuljetetaan maahan) ja kolmanneksi sikäläisillä on nykyisin vaikeuksia hankkia ohraa edes rahalla, sillä siellä vallitsee varsin tuntuva viljapula.

En ole luullakseni koskaan nimenomaan väittänyt, ”että kruunun pitäisi ruokkia pohjoisten seutujen väestö” tai edes sen kauimpana asuva osa; olen toki pyytänyt leipäviljaa avuksi Kuolajärvelle [Sallaan] ja Kolariin, mutta kuka joutuisi asiasta vastuuseen, jos siellä joku kuolisi nälkään, eikä laina ole vielä lahja, etenkään jos se maksetaan takaisin täysimääräisesti, mitä olen itsekin ehdottanut. Senaatilla on tosin ollut tapana alentaa hintoja muutamalla markalla, kuten vielä aivan äskettäin on tapahtunut.

Pohjoiset äärialueet eivät yleensä aiheuta valtiontaloudelle suurimpia menoja vaikeina vuosina; päinvastoin asutus on siellä ylen harvaa, joten ruokittavia suita on vähän; väestö tyytyy hyvin vähään ja voi turvautua metsätöihin, kalastukseen ja karjanhoitoon sadon epäonnistuessa, ja lopuksi sikäläiset ihmiset ovat harkitsevampia eivätkä ota lainoja yhtä kevytmielisesti kuin niitä etelämpänä otetaan. Eräässä aikaisemmassa kirjeessään Herra Senaattori esittää mielipiteen, että kansan halu pyrkiä erämaiden vapauteen on sivistyksen vihollinen, mutta ihmisiä on erämaassa jo ennestään, ja se menettää erämaan luonteensa vähitellen, jos sinne siirtyy enemmän väkeä. Jos meillä on Etelä-Suomessa pulaa työväestä, tämä johtuu uskoakseni ennen muuta pääomien puutteesta – eihän väestön kasvua yleensä tarvitse kauan odotella siellä, missä pääomia on onnistuttu säästäväisyydellä ja uutteruudella kokoamaan.

Olen Herra Senaattorin kanssa vankasti samaa mieltä korkeamman valistuksen tarpeellisuudesta sekä maan ns. sivistyneissä piireissä (ainakin täällä Pohjanmaalla) että etenkin rahvaan keskuudessa. Tämän asian hyväksi ei todellakaan voi tehdä tarpeeksi työtä. Vähäisen kykyni mukaan olen yrittänyt edistää ylempien kansakoulujen perustamista lähivuosina ainakin läänin parhaisiin pitäjiin: Kemiin, Liminkaan, Kalajoelle ja nyt viimeksi Saloon [Saloisiin]; maatalousseuroja ja suoviljelytoimikuntia perustetaan missä ja milloin se vain on mahdollista – maatalouskoulujen määrää olisi lisättävä ja nautakarjan hoitoa edistettävä, ei vain suurten meijerien välityksellä, vaan opastamalla käyttämään pienille talonpoikaistiloille soveltuvia menetelmiä – mutta kirjeestäni tulee pitkä kuten tavallista ja Herra Senaattorin kärsivällisyys lienee jo kauan sitten loppunut, joten minulla on kunnia allekirjoittaa olevani erinomaisinta kunnioitustani ja vilpitöntä alttiuttani vakuuttaen

Suuresti kunnioitetun Herra Senaattorin

nöyrin palvelija

G. Alfthan

PS Kemijoen lohenkalastusyhtiöiden osakkaiden kokouksessa, jossa minulla oli ilo olla läsnä 7. helmikuuta, hyväksyttiin suurella enemmistöllä tärkeä aloite haitallisen syyskalastuksen täydellisestä lopettamisesta – 60 vuotta on tarvittu enemmistön äänten saamiseksi tämän tärkeän ratkaisun puolelle – hyvät ideat sentään lopulta voittavat!