Lyhyen artikkelimme otsikkoa voisi pitää liian karkeana pilana, ellei Eos olisi antanut taiteen tuomarina sekä teorian että käytännön alalla liiankin selviä näytteitä epäjohdonmukaisuudesta ja mielivaltaisuudesta. Täysin perustellusti voi Eoksen numeroissaan 52 ja 53 esittämää kaunotaiteen teoriaa pitää lehden omana.
Tämä teoria kyllä täyttää hyvin taideteokselle tavallisesti asetetut vaatimukset: siinä kirjailija liikkuu kekseliäästi ja henkevästi käytellen melkoista taideteoreettista käsitteistöä. Tieteellinen tutkielma ei kuitenkaan ole romaani. Siltä vaaditaan ennen kaikkea sisäistä johdonmukaisuutta ja väitteiden osoittamista oikeaksi. Valitettavasti monet Ruotsin herroista filosofeista eivät kuitenkaan näy tuntevan demonstraatiota, todistuksen esittämistä, tai ainakin he väheksyvät tätä käsitettä. Pidetään mukavampana konstruoida, ts. koota joitakin lauseita ja vakuuttaa, että yksi niistä merkitsee yhtä ja toinen toista jne., kutsua yhtä määritystä ”korkeimmaksi”, toista ”reaalisimmaksi”, kolmatta ”konkreettisimmaksi” jne. Tiedostamaton kaiken määrittelemisen pelko saa nämä filosofit varomaan kaikkea positiivista, jopa gradus positivustakin [perusastetta]. He uskovat sen sijaan, että superlatiivi eli superlatiivisempi ja kaikkein superlatiivisin ilmaisu on tuonut heidät vain karvan päähän totuudesta, ja tämä karvan mitta puolestaan on taas pienin, kaikkein pienin tai jopa pienempi kuin kaikkein pienin. Sen pitemmälle ei kukaan voi mennä – mikäli haluaa säästää mustetta ja kynää.
”Ihmisen tarkoitus on pyrkimys korkeimpaan olemiseen, samalla kertaa sekä reaalisimpaan todellisuuteen että korkeimpaan järkeen. Tavanomaista todellisuutta on pidettävä pelkkänä mahdollisuutena, abstraktiona, joka etsii todellisuuttaan, konkreettisuuttaan. Kaikkein konkreettisin on persoonallisuus. Korkeimman olemisen on siis oltava alkupersoonallisuus, ja ihminen pyrkii kehittämään mahdollisuutensa tällaiseksi persoonallisuudeksi.” Näin kuuluu tämän taideteorian johdanto. Vähäisenkin harkinnan jälkeen on pakko huomata miten järjettömiä tällaiset lavertelut ovat. Paljastaessamme niiden ytimen tai sen puutteen pelkäämme kohtuuden nimessä väsyttävämme lukijan. Mutta kohtuus vaatii myös, että kritiikkimme ei jää pelkäksi äänen korottamiseksi. Tavanomainen todellisuus on määre, josta kirjoittaja lähtee. Mitä se sitten on? No, sehän on toisen todellisuuden, konkreettisen, mahdollisuus. Tästä konkreettisestahan jokainen koulupoikakin pääsee helposti vertailuasteita käyttämällä kaikkein konkreettisimpaan = persoonallisuuteen. Vielä yksi aste (tai useampia, ad libitum [mielen mukaan]), yksi enemmän, ja hän onkin tavoittanut alkupersoonallisuuden. Siinä on korkein oleminen – hänen ei tarvitse välittää alimmasta olemisesta eikä mistään olemisesta sinänsä. Häntä koskevat yhtä vähän todellisuus, järki jne. – Riittää että hän tietää korkeimman olemisen olevan samalla reaalisinta todellisuutta ja korkeinta järkeä. Ihmisen tarkoitus on tästä myös selvästi luettavissa. On yhdentekevää mitä ihminen on, samoin onko hänen tarkoituksensa edellä mainittu – vai ei. Ketään ei riittäne vakuuttamaan, että hra N. N. sanoo niin. Mutta todistamisesta ja vakuuttamisestahan tässä ei olekaan puhe. Tunnuslauseena on: dixi et salvavi animam meam [olen sanonut ja pelastanut sieluni]. Juuri siitä syystä jokainen voikin sanoa, että esitetyn kaltainen spekulaatio on tyhjää puhetta. Jotta meidän ei katsottaisi jättäneen pois mitään asiaan kuuluvaa, joka tosin ei millään tavoin auta itse asiaa, meidän kai täytyy lukijan hyödyksi lainata vielä seuraava kohta: ”Persoonallisuus on olemisen ja ajattelun, todellisuuden ja järjen identtisyyttä, ja järki on samaa kuin idea. Koska ne molemmat ovat identtisiä, niin idea on todellisuus, ja todellisuus, nimittäin korkein todellisuus, on idea, ideaalista.” – ”Idea on aina merkitykseltään korkeampana todellisuutena toiminta, elämä, voima. Elämä on luomisen, universumin heiluri” (!) jne.
Tekijän jäljelle jäävän esityksen yksityiskohtainen tarkastelu vaatisi lukijalta liiaksi pitkämielisyyttä. Pelkän järjestyksen vuoksi otamme tähän tekijän kuvauksen kauniista ja taiteesta. Hän olettaa, että ”Luonto ja maailmanhistoria ovat Jumalan tuleminen – idean pyrkiminen todellisuudeksi.” Ihminen on luonnon ja historian ”keskipiste” – siis ”pyrkii luomaan” mahdollisuuksiensa mukaan, antamaan todellisuuden idealle, jolla on aina toimintavietti. ”Ihmisen luomistyön momentteja ovat 1) uskonnollinen kaipuu, 2) kauneus, 3) siveellisyys ja yhteiskunta, 4) filosofia ja uskonto, ja niitä vastaavat kauniin omat momentit samoin kuin maailmanhistorian momentit.” Ensimmäinen momentti, ”jossa sisältö samoin kuin muoto ovat hämäriä”, ”epäaidossa merkityksessä yleviä”, tulee esiin Idässä. Toinen momentti, ”jossa idea ja muoto vastaavat täysin toisiaan”, on kreikkalaisten ”kaunis rajoitetussa merkityksessä”. Kolmas momentti, jossa idea on muotoa tärkeämpi, on roomalaisten (?) ja keskiajan kristittyjen ”ylevä”. Neljäs momentti, jossa ”materiaalinen näyttää voittaneen idean”, ”koominen, joka vastaa filosofista toimintaa”, liittyy nykyaikaan. Kirjoittaja olettaa vielä viidennenkin momentin, ”pyhän kauneuden”, ”jossa sekä ideaalinen että reaalinen suuntaus ovat jälleen saavuttaneet korkeimman selkiintymisen ja harmonian”, ja sen hän sijoittaa tulevaisuuteen. Kirjoittajan yleinen kauneuden määritelmä kuuluu: ”Kaunis on henkisen muodoksi tuleminen eli tuleminen aistein havaittavaksi, mutta siten, että se täysin ilmaistaan”. Ja taiteen sanotaan olevan ”kaikki inhimillinen koottuna yhteen” – ”toisin sanoen idean kehitys ajassa ja paikassa.”
Esityksen ansio on, että se on selkeämpi kuin johdanto. Lukija havaitsee kuitenkin helposti, että ensinnäkin määritykset erottaa toisistaan vain epämääräinen plus ja miinus, jotka nousevat ihmeellisesti ja ulottuvat aina jumaluuteen asti. Tällöin jumaluudesta tulee itse asiassa vain jotakin hiukkasen parempaa kuin me kurjat syntiset. Toiseksi koko esitys on kertomus, jonka voi kyllä hyvinkin väittää ”vastaavan koomista”, mutta ei milloinkaan olevan filosofiaa, sillä filosofian ensimmäisenä ehtona on todistaminen. On kai yhtä selvää, että jokainen esine on esimerkiksi pieni ja suuri, pienempi ja suurempi, pienin ja suurin, kaikkein pienin ja kaikkein suurin jne., kuin on epämääräistä ja epäselvää, mikä on suuren, suurimman, kaikkein suurimman jne. välinen ero. Kaikki tämä riippuu siitä, että asiat käsitetään ”tietyltä kannalta”, toisin sanoen riippuu käsittävän mielivallasta, eikä niin ollen sisällä mitään yleispätevää eikä tieteellistä. Filosofinen todistaminen puolestaan vaatii, että yhden määrityksen osoitetaan sisältyvän toiseen, muodostavan tämän määritelmän. Jos näet ryhdytään tarkastelemaan ”tiettyjä” määrityksiä selvittämättä niiden välttämättömyyttä, menetellään taas yhtä subjektiivisesti ja mielivaltaisesti. Vaikka nämä yksinkertaiset lauseet tuovatkin mieleen Hegelin metodin, niin tekijä jättää ne niin huomiotta, ettei meidän tarvitse edes osoittaa miten löyhästi hän on sujauttanut taideteoriaansa joitakin lainoja Hegelin järjestelmästä. Ruotsin yliopistoissa ei ole perusteellisesti tutkittu tätä järjestelmää, jolla on ollut niin suuri vaikutus nykyajan sivistykseen, ja laiminlyönti on alentanut maan filosofisen tutkimuksen tasoa. – Eoksen kaunokirjallisesta kritiikistä myöhemmin.
F–e.
