Emme tahdo takertua seuraavan kaltaisiin saksalaisilta esikuvilta lainattuihin makupaloihin: ”Hegelin filosofian juhlapuku on repeytynyt riekaleiksi ja joutunut monien käsiin. Miten kirjavia nämä lumput lienevätkään, ne eivät silti riitä peittämään alastomia paikkoja.” Luomme mieluummin tutkivan silmäyksen Eoksen omiin syvämietteisiin arvioihin asiasta.
Pisimmälle kehitelty (vaikkakin tosiasiassa jokseenkin kehittelemätön) arvio on toukokuun l0. päivänä julkaistussa numerossa 43. Siinä sanotaan, että ”Hegelin filosofia on väittänyt olevansa kristillisyyden filosofiaa”, mutta väitettä ”on vastustettu vahvasti monelta taholta. Koska lukuisien yhteen sopivien seikkojen joukosta on löydetty monia, jotka ovat ristiriidassa tietyn kristillisyyskäsityksen kanssa, ehkä yhtä ja toista sellaistakin, mikä ei oikein sovi sen todelliseen olemukseen, niin on väitetty, ettei mikään filosofia ole kristilliselle ajatustavalle vaarallisempaa” jne. Emme tiedä onko arvostelija halunnut osoittaa pidättyvyyttään käyttäessään näitä epämääräisiä ilmaisuja ”on löydetty”, ”tietty”, ”ehkä”, kun ratkaistavana on merkitykseltään maailmanhistoriallinen asia. Varmaa kuitenkin on, että juuri tällainen puolinaisuus ja epämääräisyys on sopivin keino herättää joukoissa terveellistä pelkoa ”ajatuksen hirmuista ponnistusta” kohtaan. Näyttää tosin siltä kuin arvostelija ei haluaisi kernaasti vastuulleen näitä irrallisina singottuja syytöksiä kun hän ei kykene millään arvioimaan niiden totuutta. Hän ei voi silti kieltää itseltään sitä huvia, että saa edes vihjata miten epäkristillisiä Hegel ja kaikki hänen kannattajansa luultavasti ovat tai voivat olla. Luulisi kuitenkin, että kirjoittaja olisi voinut turvallisin mielin vannoa, että Hegelin käsitys sotii ”tiettyä” kristillisyyden käsitystä, esimerkiksi Muhammedin käsitystä vastaan. Arvostelija jatkaa edelleen: ”arvellaan” että tärkein ero on ”dialektisen ajattelun oletetussa kyvyttömyydessä antaa sydäntä ja tunnetta tyydyttävä selitys Jumalan, Vapauden ja Kuolemattomuuden ideoista, jotka elävät yksinkertaisessa kristillisyydessä sydäntä lämmittävinä ja uskonnollista tunnetta rauhoittavina”. Jos on ollut sellainen ”joku”, joka on vaatinut ”dialektiselta ajattelulta” ”sydäntä ja tunnetta tyydyttävää selitystä” Jumalasta ja kuolemattomuudesta, niin hänen uskonnollinen tunteensa on ollut valhetta, itsepetosta. ”Uskonnollinen tunne”, ”yksinkertainen kristillisyys” ei kaipaa selitystä. Sille ei ole olemassa spekulaatiota. Ken vaatii käsittämistä, on jo jättänyt pelkän tunteen tason – se on psykologinen aapistotuus, josta ainakin psykologian arvostelijan pitäisi muistuttaa.
Tämän jälkeen arvostelija lakkaa käyttämästä monimerkityksistä passiivimuotoa ja näyttää siirtyvän yleiseen spekulaation puolustamiseen. Siitähän pitäisi kai olla iloa myös hegeliläiselle spekulaatiolle. Me kuitenkin pelkäämme, että spekulaatiota puolustus ei tyydytä yhtä paljon kuin arvostellun psykologian kirjoittajaa imartelee arvostelijan ”vihjaus”, että teoksen ”ajatuskulku on ”järkevä ja vakuuttava”. Puolustuksen mukaan spekulaatio ei voi olla merkittävää muuta kuin melko hyödyllisenä harjoituksena. Arvostelija aloittaa hypoteettisella väittämällä: ”Jos kristinoppi on Jumalan oma sana, niin on selvää, että ihmisen kaikki yritykset käsittää ja toistaa sitä äärellisessä muodossa, joko ajatuksena, tunteena tai tekona, johtavat väistämättä tulokseen, joka ei täysin vastaa arvokasta esikuvaa.” Ellei arvostelija olisi maininnut ”tunnetta ja tekoa”, sanoissa voisi nähdä sen tavanomaisen triviaalin teesin, että järki ei riitä käsittämään mitä Jumalan valtakuntaan kuuluu. Nyt lausuma on täysin järjetön. Arvostelija kai otaksuu tämän ”Jumalan oman sanan” sisältyvän kirjaan, jota kutsutaan Raamatuksi? Siinä tapauksessa arvostelijan sanoista seuraa, että Jumalan sana on ihmisen tajunnassa eläessään tullut äärelliseksi, että sillä on ”äärellinen muoto”. Mitä siis vielä tarvitaan, jotta se olisi tämän äärellisyyden ”esikuva”? Ei varmaan muuta kuin että se on olemassa paperina ja painomusteena kenenkään ihmisolennon siitä tietämättä yhtä tuntemattomalla kirjahyllyllä. Jos arvostelija on näet sanoillaan tarkoittanut, että ”Jumalan oma sana” esikuvana on olemassa pelkästään Jumalan omassa tietoisuudessa, silloin hän lienee sentään pohtinut sitä, että tieto Jumalasta, niin ollen myös Jumalan tietoisuudesta ja tämän tietoisuuden sisällöstä (Jumalan omasta sanasta) on ihmisen tietoa, joko sisäisesti nähtyä tai kuviteltua tai ajateltua. Arvostelija jatkaa: ”Mitkään tällaiset yritykset eivät tee Jumalan omaa sanaa tarpeettomaksi. Kaikki ne eroavat tietyltä kannalta tarkasteltuna merkittävästi tästä sanasta” jne. Arvostelijaa ei voi toki kieltää tarkastelemasta tietyltä kannalta mitä huvittaa; toivomme kuitenkin osoittaneemme, ettei sellainen tarkastelu kuulu järjelliseen eikä vakuuttavaan ajatuskulkuun.
Filosofisen likiarvomenetelmän oppi on näköjään juurtunut Upsalaan niin lujasti, etteivät huomautuksemme voi horjuttaa sitä ”täysin”, ”ehkä” eivät edes ”merkittävästikään”. Selvästi pitäisi kuitenkin käsittää, ettei mitään saavuteta käyttämällä monia epämääräisiä, kvantitatiivisia ”asteita”. Sellaiselle spekulaatiolle ei ole totuutta, ei ihmissukua, ei kristillisyyttä eikä sovitusta – ellei sitten vain tietyltä kannalta tarkasteltuna, ts. taliter qualiter [siten kuten]. Mutta totuus ei ole pelkkä ihanne. Eikä ihannekaan, kaunis, ole mikään aste, summittainen suure, vaikka se näyttää olevan eräiden ruotsalaisten esteetikkojen käsitys. Ellei toimitus pane pieniä muistutuksiamme pahakseen, kiinnitämme seuraavaksi Eoksen huomion sen muutamiin sekä taideteorioissa että taidekritiikissä ilmeneviin summittaisuuksiin.
F–e.
