Jos tahtoo etsiä kirjoitetuista laeista lainsäätäjän tarkoitusta, voi usein joutua naurettavuuksiin. Lainsäätäjältä voi näet löytää korkeampaa viisautta, näkemystä ja kannanottoja, muuta kuin mitä lain kirjain sanoo. Toisaalta asian luonteeseen kuuluu, että lainsäädännön kirjaimellisen sisällön mitään osaa ei tule pitää merkityksettömänä eikä kokonaan tarkoituksettomana.

Näin käy kuitenkin osittain painovapauslain 3 §:n 2. momentille, jos sitä tulkitaan niin kuin tietyllä taholla on tarkoitettu. Momentti kuuluu: ”Jos joku kieltää Jumalan tai kuoleman jälkeisen elämän tai puhtaan evankelisen opin, rikkojaa on kohdeltava rikoskaaren 1. kappaleen 4 §:n mukaan ja kirjoitus on takavarikoitava.”

Jos ”puhtaan evankelisen opin kieltämisellä” tarkoitettaisiin esimerkiksi tunnustuskirjojen jonkin lauseen kieltämistä, silloin edeltävät kohdat ”Jumalan” ja ”kuoleman jälkeisen elämän” kieltämisestä olisivat ilmeisesti täysin tarpeettomia ja säädökset olisivat vailla kaikkea merkitystä. Onhan oppi Jumalan olemassaolosta ja kuoleman jälkeisestä elämästä mukana myös tunnustuskirjoissa; ja jos puhtaan evankelisen opin kieltämisellä on ymmärrettävä minkä tahansa tunnustuskirjojen oppilauseen kieltämistä, silloin sen pitäisi sisältää myös molemmat edeltävät kohdat. Nyt lainsäätäjän voi ajatella olleen niin taitamattoman, että hän ei ole käsittänyt tilannetta, tai niin ajattelemattoman, että hän on vielä kerran sanonut saman asian, vaikka kielto olla kieltämättä puhdasta evankelista oppia sisältääkin kiellon olla kieltämättä Jumalaa ja kuoleman jälkeistä elämää!

Laki pitää näitä kahta erillistä kohtaa niin painavina, että toista vastaan rikkominen katsotaan vaaraksi valtakunnalle; ellei rikkoja tee parannusta, hänet on karkotettava maasta. Näin ollen on voitava ajatella, että puhdas evankelinen oppi voidaan kieltää ilman että sen kieltäminen sisältää Jumalan olemassaolon tai sielun kuolemattomuuden kieltämisen. Jos joku esimerkiksi opettaisi painetussa tekstissä: ”Niin totta kuin Jumala elää ja minä uskon kuoleman jälkeiseen elämään, on puhdas evankelinen oppi väärä”, silloinhan hän olisi rikkonut painovapauslain 3 §:n 2. momentin sisältämistä kohdista ainoastaan kolmatta. Ja niinhän katolilainen, innokas reformoitu, juutalainen tai muhamettilainen voisi opettaa, jos saisi painetussa tekstissä opettaa mitä hänen on pidettävä uskonnollisen vakaumuksensa mukaan totena. Nyt se on kyseisen lainkohdan mukaan kielletty heiltä, kuten kaikilta muiltakin. Laki ei missään kiellä esittämästä painetussa tekstissä puhtaasta evankelisesta opista poikkeavia ja sen kanssa ristiriitaisia uskonoppeja, ja niinpä sitä tapahtuukin päivittäin ilman syytteeseen asettamista. Jos joku sen sijaan kieltää painetussa tekstissä puhtaan evankelisen opin ja halventaa sitä, kieltää Jumalan ja kuolemattomuuden, niin se on rikkojan uskontunnustukseen katsomatta rikos painovapauslakia vastaan. Siitä seuraa kuitenkin myös, että lain säädökset puhtaan evankelisen opin kieltämisestä on käsitettävä sananmukaisesti. Ei siis pidä katsoa, että ne tarkoittavat tunnustuskirjojen sen tai tämän lauseen kieltämistä. Kuinka lainatulla lainkohdalla kokonaisuudessaan olisi muutoin mitään merkitystä? Puhdas evankelinen oppi on Ruotsin valtionuskonto eikä sen vääryyttä saa niin muodoin julkisesti julistaa; muita uskontunnustuksia, sekä kristillisiä että ei-kristillisiä, suvaitaan ja uskonnollisia oppeja saa levittää painetussa muodossa, vaikka ne olisivatkin ristiriidassa valtionuskonnon kanssa. Sen sijaan yksikään kirjoitus ei saa kieltää Jumalan olemassaoloa tai kuolemattomuutta, toisin sanoen opettaa ateismia tai kumota moraalisuuden perusteita. Tässä on nähtävä kyseisen lainkohdan yksinkertainen tarkoitus.

Tällaisen tulkinnan puolesta todistavat sekä lain sanallinen muoto että sen historiallinen synty ja nykyinen käytäntö suhtautumisessa muihin kuin luterilaisen uskon tunnustajiin. Aina Upsalan kokouksen päätöksistä lähtien laki on suojannut evankelista oppia valtionuskontona. Niin kauan kuin Ruotsissa oli uskonnon harjoituksen vapaus vain tämän uskonnon tunnustajilla, ei myöskään mitään sen kanssa ristiriitaisia uskonnollisia oppeja saanut esittää painettuna. Sen jälkeen kun uskonnonvapaudesta tuli laki, voi valtionuskonnon suoja olla vain siinä, että kielletään sen julkinen halventaminen muiden uskontunnustusten kannalta, sen avoin julistaminen harhaopiksi, vääräksi, totuuden vastaiseksi jne. Sokea uskonkiihko ei näe mihin kohtuuttomuuteen painovapauslain kaikkien muiden tulkintojen täytyy johtaa. Silloin katolilainen tai juutalainen voisi levittää painetussa muodossa oppeja, jotka ovat ristiriidassa luterilaisen seurakunnan tunnustuskirjojen kanssa, ja kansalaisoikeuksien puuttuminen olisi heidän ainoa rajoituksensa. Sen sijaan luterilaista varoitettaisiin ensin, ja ellei hän kieltäisi vakaumustaan, hänet karkotettaisiin maasta! Silloin ulkomaalaisella olisi, vaikka hän olisi muhamettilainenkin, Sveanmaassa suurempi sananvapaus kuin luterilaiseen oppiin kasvatetulla maan omalla lapsella! Jos hän kääntyisi juutalaisuuteen tai muhamettilaisuuteen, hän voisi kenties säilyttää sekä sananvapautensa että isänmaan!

Näin laki ja järki joutuvat väistymään kun sokea uskonkiihko ja fanaattisuus riehuu.

Myös Straussin painovapausjutun syyttäjä on verrattoman naiivisti olettanut, että se mikä hänen mielestään on ristiriidassa apostolisen uskontunnustuksen toisen kappaleen ja Augsburgin tunnustuksen ensimmäisen ja kolmannen kappaleen kanssa, olisi myös puhtaan evankelisen opin kieltämistä. Me sivuutamme hänen virheelliset käsityksensä syytteeseen asetetun teoksen positiivisesta opetuksesta ja puutumme vain siihen, että hän on unohtanut vedota siihen lainkohtaan, joka olisi tällaisen olettamuksen perustana. Kuten olemme edellä osoittaneet, olettamus julistaisi päteväksi kolmannen pykälän toisesta momentista vain sen kohdan, johon syyttäjä vetoaa, ja saman momentin muun osan hölynpölyksi. Näin meneteltäessä kaikki muut uskontunnustukset antaisivat Ruotsissa puhdasta evankelista uskontunnustusta paremman sananvapauden suojan. Jos syyttäjä olisi julkaissut tässä jutussa esittämänsä väitteen painetussa sanassa, ja jos tuomioistuin seuraisi hänen mainittua olettamustaan, hän itse syyllistyisi juuri painovapausrikokseen sen painovapauslain pykälän mukaan, johon hän on vedonnut. ”Formula Concordiaessa” nimittäin sanotaan: ”Tunnustuskirjat ja muut äsken käsittelemämme tekstit eivät kuitenkaan kuuluu tuomarille” (ratkaistaessa dogmien jumalallisuutta tai jumalattomuutta, totuutta tai epätotuutta) ”sillä se asema on ainoastaan Raamatulla”.1 Kun nyt syyttäjä siis olettamuksellaan kieltäisi sen tunnustuskirjan säädöksen, että tunnustuskirjat eivät ratkaise mitä on pidettävä puhtaana evankelisena oppina, vaan sen ratkaisee Raamattu, silloin syyttäjä on kieltänyt puhtaan evankelisen opin. Siksi hänen on varottava esittämästä väitettään painettuna. Olkoon tämä varoitukseksi syyttäjälaitokselle ja lisätodistukseksi niistä ristiriidoista, joihin sen laintulkinnat johtaisivat.

• 1. Koska on esitetty tieteellisesti niin kehittymätön kanta, että tunnustuskirjat olisivat jumalallista ilmestystä, lainaamme myös kohdan jatkon: ”Tunnustuskirjat ja muut edellä mainitut tekstit ovat vain todistusaineistoa meidän uskonnostamme, ne valaisevat sitä ja osoittavat, kuinka Jumalan seurakunnan opettajat ovat eri aikoina ymmärtäneet ja selittäneet Raamattua kiistanalaisten kohtien osalta (in articules controversis) ja millä perusteilla Raamatun kanssa ristiriitaiset oppilauseet on kumottu ja hylätty”. Sama Svenska Bietin oppinut teologi, joka pitää tunnustuskirjoja jumalallisena ilmestyksenä, väittää myös, että kirkon eri aikojen opettajien katsomukset, ne perusteet, joilla he ovat hylänneet harhakäsitykset ja uskonpuhdistajien selitykset uskonnolleen ”ovat Raamatussa jokaisen ihmisymmärryksen luettavissa”. Ken siis kyhää itse oman teologiansa, hänen on kai sitten uskottava, että ”tukholmalaisneitosillakin” on sama kyky.