I Uskonnollinen suvaitsevaivuus
Vaikka Straussin teoksen julkaisijaan nyt kohdistetussa vainossa ei olekaan ajanmukaisen valistuksen ja uskonnollisen suvaitsevuuden merkkejä, täytyy kysymyksen kaikkialla herättämää mielenkiintoa silti pitää hyvänä ajan merkkinä. Jokaisella totuuden ja vapaan tutkimuksen ystävällä on jonkin verran perusteltua toivoa siitä, että tästä vähäisestä alusta kehkeytyisi Ruotsissakin lämpimämpää suhtautumista vakaumuksen pyhyyteen, suurempaa harrastusta tiedon korkeimpien kysymysten selvittelyyn.
Kirjoitimme tässä lehdessä jokin aika sitten (kuluvan vuoden nro 31), että meidän teologimme laiminlyövät protestanttisen kirkon nykyisten pyrkimysten seuraamisen. He vaikenevat niistä joko puhdasoppisen ylevyyden tai välinpitämättömyyden tähden, ja se synnyttää ennemmin tai myöhemmin keskustelua tiedettä tuntemattomien joukkojen keskuudessa. Silloin keskustelun johto siirtyisi varsinaisten tiedemiesten käsistä lehtimiehille – eikä aikaakaan kun ennustuksemme näkyy jo käyvän toteen. Syvästä oppineisuudestaan tietoisena rikkiviisas professori katselee nyt varmaankin alentuvaisesti näitä päivälehtien kirjoitelmia ”Strauss och evangelierna” -teoksesta. Hän ei lue niitä – tai jos lukee, hän hymyilee säälivästi niistä liiankin hyvin paljastuvalle asiantuntemattomuudelle ja epävarmuudelle. Kaikesta huolimatta on kysyttävä: mitä herra professori aikoo nyt tehdä? Tuhannet lukevat näitä kirjoituksia ja ne herättävät tuhansissa päissä rohkeita, vapaita ajatuksia. Herra professori saa luvan omaksua kiltisti ajan mittaan nämä ajatukset voidakseen järjestää ne yleisesityksiinsä. Tai luulevatko herra arkkipiispa ja herrat konsistorien ja tiedekuntien jäsenet, että se yksinkertainen väittämä, joka on sekä Straussin epäkristillisiksi leimattujen katsomusten että pietismin teeskennellyn armonuskon perustana, ei iskeydy kaikkien mieliin ja tule hyväksytyksi näiden Siionin vartijoiden tahdon mukaisesti tai vastaisesti? Tämä yksinkertainen väittämä oli myös uskonpuhdistuksen tärkeimpänä oppina ja kuuluu: ihmistä ei suhteessaan jumaluuteen sido mikään muu kuin hänen vakaumuksensa. Tahdotaanko ehkä parantaa ja korjata Jumalan sanaa ja omaa vakaumusta? Se olisi kuitenkin idem per idem [samaa saman perusteella]. Eihän sana näet ole painomustetta tai paperinippu, vaan elävä sana, sellaisena kuin se on olemassa, elää ja vaikuttaa ihmisen tietämyksessä.
Muistutamme itseämme – toivottavasti oikeaan aikaan – siitä, että kirjoitamme sen oikeauskoisen hengellisen paimenen silmien edessä, joka on pitänyt huolta kanteen nostamisesta teosta vastaan. Tästä syystä meidän on pyrittävä selkeään esitykseen. Sanotaan: ”Jumala on henki”. Ihminenhän ei omaksu tätä sanaa pelkästään tuijottamalla mustiin kirjainmerkkeihin. Hänellä on kasvatukseen ja sivistykseen perustuva mielikuva siitä mitä henki on ja hän ottaa Jumala-käsitteensä perustaksi tämän mielikuvan, eikä sen kuollutta merkkiä. Hänelle läheisin esimerkki hengestä on hänen oma henkinen puolensa, hänen omassa ruumiissaan elävä, näkymätön, ajatteleva ja tahtova olento. Ihminen soveltaa muilta oppimaansa henkikäsitettä siihen mielikuvaan, jonka hän on välittömällä kokemuksellaan saanut ajattelevasta Minästään. Näin ollen on aika tavallista, että vähemmän sivistyneet pystyvät kuvittelemaan hengen yksinomaan ihmisruumiissa olevana. Jumaluudellakin on tällaisen ihmisen silmissä tämä sama ulkoinen muoto. Joka päivä hän näkee siinä muodossa ajattelevan hengen asun, josta se ei ole erotettavissa. Jos hän haluaa mielikuvansa vapautuvan tästä materialismista, niin hän päätyy helposti sellaiseen, mikä on hänen mielestään hienostunutta ja katsoo ruumiista eroavan hengen näkymättömäksi olennoksi, aaveeksi. Tämä voi mielensä mukaan kylläkin tulla näkyväksi, voi kävellä, seistä, lentää ja olla kosketuksissa aistein havaittavien esineiden kanssa, olematta kuitenkaan lihaa ja verta. Tiedot enemmistön katsomus- ja ajattelutavasta ovat vähäiset tai olemattomat, ellei tällaista mielikuvaa Jumalan persoonasta haluta myöntää yleiseksi. Samassa hahmossa korkein olento esiintyy myös Vanhan testamentin kirjoituksissa. Näistä mielikuvista on pitkä askel käsitteeseen Jumalasta henkenä ja vain vähemmistö kristinuskon tunnustajista kykenee sen askelen ottamaan. Mitä vaikeampi askel on, sitä helpompi on astua harhaan. Ajatuksen laaja valtakunta avautuu vasta tässä kohdin ja mielikuvasta tulee määritelmä, arvostelma, määrätty sana. Tiedemies joutuu tässä turvautumaan vuosisataisiin tutkimuksiin ja ponnistuksiin, lukemattomiin tutkielmiin ja filosofisiin väittämiin, joihin kukin aikakausi on pannut viisautensa. Tämä opettajajoukko apunaan tiedemies pohtii omalla terävällä järjellään hengen luonnetta, sen käsitteen määrittämistä. Hän, jonka sivistys on pelkästään tiedemiesten työn hedelmien varassa, tyytyy aikakautensa, kansakuntansa, lähipiirinsä asiasta tarjoamaan käsitykseen. Tai jos olosuhteet ovat rohkaisseet häntä itsenäisyyteen, hän muodostaa käsitteen muiden elämää ja asioita koskevien katsomustensa mukaan. Jos vedotaan todellisuuteen eikä olla yksinkertaisesti sitä mieltä, että kirkon vaatima vakaumuksen ykseys todellisuudessa myös on olemassa, niin vakaumuksen havaitaan muodostuvan loputtoman nyansoiduista kuvista, mielteistä ja käsitteistä. Ne saa yhteneväisiksi vain lyhyen ajan ja suppean yksilöjoukon puitteissa.
Jos kirkko nyt tahtoo kamppailla tätä näkemysten ja mieltämistapojen hajoamista vastaan ja yhdistää ne johtajiensa ja palvelijoidensa suulla julistamansa kaavan ympärille, niin kirkon ponnistelut ovat ilmeisestikin epäviisaita ja ne jäävät ja ovat jääneet vaille kaikkea menestystä. Niinpä historia osoittaakin, että kristillinen kirkko on yhä enemmän yleistänyt niitä dogmeja, joilla vakaumuksen yhtenäisyys olisi pitänyt sen piirissä ilmaista. Näin se on halunnut jättää vakaumukselle sitäkin vapaamman liikkumavaran näiden yleisten määräysten merkitsemissä rajoissa. Protestanttisen kirkon suurena kysymyksenä on nyt, antavatko nämä omaksutut dogmit, nämä tunnustuskirjat todellakin vakaumukselle sen vapauden, mitä ajankohdan edistynyt sivistys vaatii. Toisin sanoen olemme ehkä jo ohittaneet sen ajan, jonka yhtäpitävää vakaumusta näiden dogmien piti ilmaista. Vastauksen saa helpoimmin tämän kirkon historiasta. Se opettaa, että heti tunnustuskirjojen omaksumisesta lähtien itse protestantismiin syntyi uusi protestantismi, osaksi tieteellisen järjestelmän, osaksi lahkolaisuuden muodossa. Se on sitten ollut keskeytyksettä tämän kirkon normaalitilana.
Kysykäämme ennakkoluulottomasti mikä on Ruotsin luterilaisen kirkon tilanne. Eikö itse sivistyneiden yleiseksi käsitykseksi ole tullut, että he katsovat olevansa oikeauskoisen seurakunnan ulkopuolella, tai niin kuin sanotaan, eivät pidä itseään minään tosikristittyinä? Eihän oikeaoppinen pastori toki milloinkaan tarkoita tosikristityllä seurakunnan patronusta tai nimismiestä tai virkatalon haltijoita. Sivistynyt pappihan miltei häpeää esittää heille suoraa vaatimusta sen nojalla, että he olisivat tosi kristittyjä siinä merkityksessä minkä luterilaisen seurakunnan tunnustuskirjat sanalle antavat. Sellaisen papin ja hänen kuulijoidensa välillä on sanaton sopimus, että siveellinen ja kristillinen käytös heidän keskuudessaan riittää kristillisyydeksi. Milloinkahan pastori mahtaa häiritä tällaista sanankuulijaansa, vaikka tämä olisikin ulkoisesti kerta kaikkiaan irrottautunut seurakunnasta, ei käy kirkossa eikä nauti sakramenttia? Entä kuinka monia pappeja vuorostaan pietisti – sikäli kuin hän hyväksyy tunnustuskirjat – kelpuuttaa tosi kristityiksi? Ja kuinka suurella osalla vähemmän sivistyneestä rahvaasta mahtaakaan olla omat ajatuksensa ehtoollisen leivästä ja viinistä, niistä paholaisista ja siitä helvetistä, joilla papit rahvasta pelottelevat jne.? Tunnustaahan jokainen rahvaan kanssa lähemmässä kosketuksessa ollut, että aika monet uskaltavat sen keskuudessa muodostaa oman käsityksen myös muissa tärkeämmissä kohdissa. Miksi tämä tilanne halutaan nyt kieltää ja sulkea siltä silmät? Voiko tämä vale, ulkoisen pakon näissä asioissa synnyttämä käsitys kantaa hyvän hedelmän? Tai onko kristillistä rakkautta, jos toisen puolen tuhoutumiseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja samalla luullaan, että toinen puoli pelastetaan uskolla joihinkin kaavoihin? Ja jos on pakko tunnustaa, että kristinuskoa on luterilaisen kirkon ulkopuolellakin, millaista karkeutta silloin onkaan leimata toisenlainen vakaumus sen kirkon piirissä epäkristilliseksi.
On helppo havaita mikä on syynä edellä lueteltuihin epäkohtiin ja lukuisiin samankaltaisiin, joita voisi helposti luetella lisää – se että kirkon instituutiot eivät vastaa ajan sivistystasoa. On ilmeisesti ollut pakon sanelemaa viisautta, myönnytystä terveelle järjelle, että epäkohtiin on tähän asti suhtauduttu kuin niitä ei olisi olemassakaan. Kirkkohan ei näet ole puuttunut epäkohtien sisältämiin poikkeamiin omista opeistaan. Kun kirkon päämiehet eivät ole ajatelleetkaan saattaa instituutioita sopusointuun tosiasiallisen tilanteen, kirkossa vallitsevan hengen kanssa, se on yhtäältä synnyttänyt kirkkoa ja sen oppeja kohtaan välinpitämättömyyttä, joka on levinnyt monessa suhteessa kristinuskoon yleensäkin. Toisaalta se on synnyttänyt kirkon jäsenissä ajattelutavan vailla totuutta, ulkokohtaisen seremoniallisuuden, jolla ei ole mitään tekemistä heidän vakaumuksensa kanssa. Kirkossa käymisestä, kasteesta, ehtoollisesta, vihkimisestä on tullut useimmille yksilöille ulkoinen totunnaistapa, jota noudatetaan, koska niin nyt kerta kaikkiaan pitää olla ja kansalaisyhteiskunnan olot ovat siitä riippuvaisia. Kuitenkin niissä ollaan mukana osaksi vastoin vakaumusta, osaksi asiaa ajattelematta.
Laki säätää rangaistuksen ellei käy kirkossa tai ehtoollisella – mutta eivätkö ne määräykset ole kuollut kirjain? Papin tehtävänä on varoittaa, erottaa seurakunnan yhteydestä näitä velvollisuuksia vastaan rikkovat. Erottamista ei toteuteta milloinkaan ja varoitus voi tulla kysymykseen vain jos laiminlyöntiin syyllistynyt ei ole säätyläinen! Kuka kummi ottaa kasteen vakavasti (paitsi juhlapuvun ja kummin suudelman vuoksi); entä mitä vihkiminen merkitsee enemmistölle tanssiin ja kemuihin verrattuna? Jokainen pappi, jopa jokainen virkamies vannoo valansa tunnustuskirjojen nimissä – mutta niiden sisällön tuntee vain harva pappi, virkamiehistä ei itse asiassa yksikään! Voiko ajatella surkeampaa tilannetta, välinpitämättömyyttä, joka tulisi vielä lähemmäksi barbariaa?
Kun siis kirkon olennaisista opeista samoin kuin sen ulkoisista säädöksistä on tullut tyhjä sana, lienee korkea aika tehdä ajanmukaisia muutoksia oppeihin yhtä hyvin kuin säädöksiinkin. Näin kirkko saavuttaisi jonkin verran kunnioitusta ja sen jäsenistä itse kukin pääsisi nykyisestä teeskentelevästä ja totuudettomasta tilastaan. Kuten nähdään, pidämme selvänä, että kukaan ei ole kyllin piintynyt tai yksinkertainen uskoakseen, että menetetyn arvostuksen voisi saada edes osaksi takaisin tiukentamalla lain määräyksiä tai puuttumalla tiukemmin asioihin. Kirjain on näet heikko ase henkeä vastaan ja heikkous vain korostuu entisestään jos se yrittää pitää pintansa. Emme ole edellä puhuneet ajankohtaisista muutoksista tai parannuksista kirkon säädöksissä vain välttääksemme tarkkailevan ilmiantajan silmää ja korvaa. Samalla on varmana vakaumuksenamme, että kristillisen yhteiskunnan nykyisessä tilassa valtio tarvitsee yhä sen takuun, että jokainen sen jäsen kuuluu määrättyyn kirkkokuntaan. Ja kirkkokunta edellyttää sekä opillista normia että tiettyä kirkkojärjestystä. Ne kummatkin on laadittava niin viisaasti, että kirkon jäsenet voivat niitä tunnustaa sekä hengeltään että sielultaan. Niissä maissa, missä tilanne on tällainen (ennen muuta Englannissa ja Amerikassa), on tunnetusti tarvittu lukuisia kirkkokuntia. Niin ollen näyttäisi, että yksi valtionkirkko ei laitoksena enää sovi yhteen meidän aikamme vaatiman omantunnon vapauden kanssa. Tai sitten tästä kirkosta tulee kokonaan merkityksetön laitos, joka ei ole elävänä jäsentensä opissa ja elämässä. Tässä ei ole syytä lähteä määrittelemään mitä uudistuksia luterilaisessa kirkossa voi pitää välttämättöminä. Asia onkin aivan liian painava kosketeltavaksi vain hätäisesti lehtikirjoituksessa. Palautamme mieliin vain tunnettuja tosiasioita muistuttaessamme esimerkiksi siitä, että tuhannet kristityt joutuvat elämään ja oleskelemaan maissa, joissa ei ole yhtään kirkkokuntaa, että Preussissa luterilainen ja reformoitu kirkko on yhdistetty, että Ranskassa vihkiminen on jätetty vihittävien valinnan varaan ja sen ohella on pelkkä siviiliavioliitto ilman vihkimistä pätevä, että Württembergissä ei edes luterilainen pappi anna valaehtoista vakuutusta tunnustuskirjojen nojalla, vaan lupaa vain ”tulkita Jumalan sanaa siten, että se on Jumalan ja omantunnon edessä puolustettavissa” jne. Kaikki nämä seikat osoittavat, että kristinuskoa ei ole sidottu mihinkään tilapäisiin muotoihin.
Tämän johdannon jälkeen siirrymme nyt itse kysymykseen: mikä merkitys uskonnollisella suvaitsevuudella tulee olla kristillisessä yhteiskunnassa. Tältä kannalta voi edellä sanotusta mielestämme vetää seuraavat johtopäätökset: yhteiskunnassa ei pidä vain sietää jokaista kristillistä kirkkokuntaa seremonioineen, vaan näiden kirkkokuntien kaikkien jäsenten on myös nautittava samoja kansalaisoikeuksia; jokaisen kirkkokunnan opillisen normin on jätettävä jäsenten vakaumukselle mahdollisimman suuri vapaus; keltään yksilöltä ei pidä riistää kansalaisoikeuksiaan, ellei hän suorastaan kiellä kristinuskoa, ja vaikka hän kieltäisikin sen, häntä ei pidä asettaa syytteeseen, yhtä vähän kuin juutalaista tai muhamettilaistakaan.
Sangen monet epäilemättä katsovat, että menemme suvaitsevuuden vaatimuksissa aivan liian pitkälle. Uskomme kuitenkin, että jos nämä ankarat kiivailijat asettuvat juutalaisen tai muhamettilaisen asemaan, he pitävät kohtuullisena näiden halua saada jokin maan kolkka elääkseen, kärsiäkseen ja iloitakseen. Vakaumusta ei voi määräillä, ja jos vakaumuksesta rangaistaan hengen, vapauden tai omaisuuden menetyksellä, se on aina yksinomaan barbaarinen teko. Ken sen sijaan tunnustautuu kristinuskoon ja elää niin kuin kristityn tuleekin, täyttää näköjään kaiken sen mitä kristillisessä valtiossa voidaan vaatia. Perustana sille, että ei-kristillisen uskon tunnustajien ei pidä kristillisessä yhteiskunnassa nauttia valtion kansalaisen oikeuksia, on että vain kristinuskon opettama moraali käy yksiin niiden prinsiippien kanssa, joille tällainen yhteiskunta rakentuu. Niinpä toisaalta kristillisen moraalin käskyt ovatkin niin yksinkertaisia ja niin tiiviisti tämän uskonnon jokaiseen opinkappaleeseen kietoutuneita, että jokainen kristitty on moraalikäskystä samaa mieltä kaikkien muiden kristittyjen kanssa riippumatta omasta erityisestä kirkkokunnastaan. Tämän vakaumuksen varmistamiseksi valtio siis voi ja sen tulee vaatia, että yksilön on kuuluttava tiettyyn kirkkokuntaan ja saatava sen piirissä kristillistä kasvatusta.
Vaikka suostuttaisiinkin myöntämään, että usko, tieto, vakaumus on ihmisen yksityisasia, etenkin kun on kysymys hänen suhteestaan korkeimpaan olentoon, silti heitetään esiin ne vaarat, jotka vakaumuksen vapaan ilmaisemisen oikeus tuo mukanaan. Näyttää myös selvältä, että yhteiskunnan ei pidä toimia oman hajoamisensa puolesta. Niin ollen kristinuskon siveellisyytensä perustaksi tunnustava valtio ei voi sallia tämän uskonnon halventamista eikä yllytystä siitä luopumiseen. Yhtä ilmeistä kuitenkin on, että eri kirkkokuntien oppinormeja ja kristillisten oppien erilaisia tulkintoja suvaitaan vasta sitten kun kaikki nämä kirkkokunnat saavat puolustaa oppiaan ja todistaa toisin ajattelevien kannanottojen kestämättömyyden ja virheellisyyden. Niin kauan kuin kirkon oli oltava yksi ainoa, muuttumaton, katolinen, oli myös luonnollista, että sen yhtenäisyys voitiin säilyttää vain pakkokeinoin. Kun sitten yksi ainoa kirkko ja sen mukana kirkon yhtenäisyys loppui protestanttisuuteen, silloin oli myös selvää, että kirkon pirstoutumiselle ei voinut enää löytää mitään rajaa. Tämän seurauksena pidetään nyt toisistaan poikkeavien, enemmän tai vähemmän ristiriitaisten oppien julistamista kristinuskon saarnaamisena. Vain yhden tällaisen opin sallivia valtioita pidetään jo suvaitsemattomuutensa vuoksi kulttuuriltaan takapajuisina ja tosiasiassa se on jättänyt ne alemmalle kehitystasolle.
F –
[nro 73]
II Strauss ja kirkko
Toivomme, että edellisessä artikkelissamme ”Uskonnollista suvaitsevuutta” emme esittäneet vain viittauksenomaisesti, vaan myös todistimme – sikäli kuin sellaista voi lehtikirjoitukselta vaatia – että uskonopin ja vakaumuksen kysymyksissä syntyy erilaisia mielipiteitä välttämättömyyden pakosta. Edelleen todistimme, että tästä syystä on hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa suvaittava eri kirkkokuntia ja saman kirkkokunnan piirissä tietyssä määrin eri tavalla ajattelevia. Näin on tehtävä, ellei tahdota rikkoa tervettä järkeä vastaan pakottamalla kirkkokunnan jäsenet teeskentelyyn tai ellei heissä tahdota synnyttää velttoa välinpitämättömyyttä. Teorian alalla toisin opettavat ja selittävät sisarkirkot eivät saa tuomita eikä valtio sortaa jotain kirkkokuntaa niin kauan kuin se kutsuu itseään kristilliseksi ja kunnioittaa sitä siveellistä periaatetta, jonka kristillinen valtio on julistanut omakseen. Yhtä vähän kirkko saa vainota uskonnon opinkappaleista eri tavalla ajattelevaa yksilöä niin kauan kuin hän tunnustautuu siihen uskontoon eikä riko elämässään sen oppeja eikä vahvistettua kirkkojärjestystä. Jos joku leimataan luopioksi, kristinuskon kieltäjäksi tms. jonkin kristinuskon oppeja koskevan mielipiteen vuoksi, vaikka hän kristilliseen kirkkokuntaan kuulumalla ja kristillisellä elämäntavalla tunnustaakin kuuluvansa kristittyjen yhteisöön, pidetään sitä perustellusti humaanisuuden puutteena, myös siinä merkityksessä mikä tällä sanalla on kristillisessä sivistyksessä.
Ehkä näitä suvaitsevuuden vaatimuksia vastaan tahdotaan väittää, että yksilön vakuutus kuulumisestaan kristilliseen seurakuntaan tai siihen tai tähän kirkkokuntaan ei riitä, jos hän on tästä huolimatta tullut tunnetuksi kirkon tai Raamatun oppien kanssa ristiriitaisista väittämistä tai julkisesta julistuksesta. Tällöin pitää kirkon tai Raamatun oppien tulkinnassa paikkansa se suhde, johon edellä on viitattu. Kirkkokuntahan voi jäsentensä enemmistön, johtonsa tms. kannanilmaisun nojalla ratkaista, missä määrin jokin väittämä pitää yhtä kirkkokunnan omaksuman opillisen normin kanssa tai on sen kanssa ristiriidassa. Kuitenkin jo tässä herää kysymys, riittääkö enemmistön päätös todistamaan väittämän totuuden sinänsä. Tosin enemmistöllä on tällaisessa tapauksessa vapaus erottaa vähemmistö yhteydestään eli toisin sanoen itse erota siitä seurakunnasta, johon vähemmistö väittää kuuluvansa. Onhan ratkaisematon asia, kumpi osapuoli saa käyttää aiemmin yhtenäisen kirkon nimeä. Lienee silti helppo käsittää mihin tällainen suvaitsemattomuus johtaa, samoin miten hyödytön se olisi kummankin osapuolen henkiselle hyvinvoinnille. Jos oletetaan, että jonkin kirkkokunnan kaikki jäsenet vastustaisivat yksimielisesti jonkun yksilön katsomuksia ja oppia, silloin olisi mainitun kaltainen, yksinomaan häneen kohdistettu menettely sitäkin kevytmielisempi ja tyhjempi. Koska hänen oppinsa ei olisi vaikuttanut kenenkään muun vakaumukseen, sen merkityksettömyys olisi selvästi osoitettu, ainakin esittämisaikanaan.
Jos siis mielivaltaisuus ja hyödyttömyys on päivänselvä tietyn kirkkokunnan ratkaistessa opinkappaleidensa oikeaa tulkintaa, niin saman täytyy pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa kun on ratkaistava mikä on kristillisyyttä, mikä ei. Kuka tekee siinä ratkaisun? Historia vastaa: kahta instanssia on pidetty korkeimpana tuomarina ratkaistaessa mikä on kristillisyyttä – paavia ja kirkolliskokouksia – eikä kolmatta ole olemassa. Samoin historia osoittaa riittävän selvästi mihin kummatkin tiet ovat johtaneet. Kirkolliskokoukset ovat pitäneet määräyksiään Raamatun sanaa pyhempinä ja paavi on julistanut ne pannaan. Molemmat ovat julistaneet järjellisyytensä tai järjettömyytensä ainoaksi totuudeksi. Nykyään ei mielellään turvauduta ainoaan totuuteen ja kaikkein vähiten tulee kysymykseen, että toisen tai toisen päätöstä pidetään ikuisesti sitovana. Emme tahdo kieltää, etteikö jokaisessa kirkkokunnassa voisi ja pitäisi toteuttaa ajankohtaisia uudistuksia. Mutta niitä voi tehdä vain tätä kirkkokuntaa tunnustavien edustajainkokous, joka on kutsuttu koolle yhtä vapaasti kuin ajan henki vaatii kutsumaan lainsäätäjät koolle.
Jos sovellamme tässä lyhyesti hahmoteltuja seikkoja Straussiin ja hänen suhtautumiseensa kirkkoon, niin voi helposti havaita millaista järjettömyyttä ja puutteellista kristillistä mieltä hänen oppiensa räikeä tuomitseminen osoittaa. Strauss kuuluu Württembergin evankeliseen kirkkoon eikä ole missään teostensa kohdassa sanoutunut irti kirkostaan. Enempää hän kuin kukaan hänen lukijoistaan ei voi tosin olla niin sokea, että hänen oppilauseidensa suurempi tai vähäisempi ristiriitaisuus luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kanssa jäisi havaitsematta. Toisaalta hän on seurannut tinkimättä tämän kirkkokunnan ilmaisemaa korkeinta periaatetta: kristinopista on erotettava kaikki ihmisen keksimä, toisin sanoen kaikki mitä ei voi todistaa lähtien pyhästä kirjoituksesta. Tämä väittämä herättää ehkä hämmästystä. Jos asiaa harkitaan tarkemmin, on pakko havaita että hän pyrkii kaikessa tuomaan esiin Raamatun todistusaineiston. Jos tällöin käy ilmi, että osa Raamatun sisällöstä on vailla todistusvoimaa sen ja Raamatun muiden osien suhteen tähden, sen ja muiden osien ristiriitaisuuden tähden, silloin nähdään, että hänen poikkeamisensa luterilaisen kirkon opillisista normeista johtuukin itse Raamatun rakenteesta, eikä hänestä itsestään. Jos kirkko tahtoo pysyä uskollisena itselleen ja periaatteelleen, sillä ei ole mitään syytä karkottaa Straussia helmastaan. Kirkon on päinvastoin suuntauduttava oman oppinsa tutkisteluun, ja ellei oppi saa tukea Raamatusta, oppi on hylättävä.
Vielä vähemmän voi väittää, että Strauss kieltää kristinopin, jos nimittäin tuntee hänen teoksiaan ja katsoo kristillisyyden merkitsevän muutakin kuin vain väitteen esittäjän omia mielipiteitä tai jonkun muun auktoriteetin vakuutteluja. On karkea vale, että Strauss olisi kieltänyt kristillisyyden ”avoimesti”. Missä määrin hänen oppinsa esittää kristinuskon sen totuuden mukaisesti – juuri siitä nyt riidellään. Tunnustamme, että emme pääkohdissa yhdy hänen mielipiteisiinsä. Sen sijaan kavahdamme jokaisen oikein ajattelevan ja ennakkoluulottoman ihmisen tavoin sitä halpamaista mustamaalausta, jonka kohteeksi hän on joutunut.
Emme voi ryhtyä tässä yksityiskohtaisesti esittelemään tai tutkimaan hänen oppejaan. Mitä tulee hänen menettelyynsä yleensä, niin se ei sisällä mitään uutta. Läpi kristillisen seurakunnan historian on kaikilla opin ja terävän havaintokyvyn tarjoamilla keinoilla tutkittu pyhien kirjoitusten aitoutta, keskinäistä paremmuutta, niihin sisältyvien erilaisten käsitysten merkitystä jne. Strauss ei ole liioin tehnyt tämän enempää, vaikkakin meidän aikamme tarjoamat runsaammat keinot ovat johtaneet hänet osaksi eri tuloksiin kuin jotkut edeltäjistä, osaksi kokonaan uusiin näkemyksiin. Sama tie on avoinna kaikille muillekin totuuden ystäville. Sopii toivoa, että totuus pääsee voitolle tässä, kuten muuallakin, vaikka sen suu kapuloitaisiinkin vainotoimilla. Siten voi kuitenkin vain hetkellisesti estää Straussin oppeja ja niiden vastustajia esiintymästä avoimesti, mitä asian tärkeys vaatii. On myös ilmeistä, että eksegeettisen ja historiallisen tutkimuksen tietä voi päästä vain todennäköisyyteen ja subjektiiviseen vakaumukseen, ei sitovaan näkemykseen eikä ehdottomasti pätevään tietoon. Tästä syystä Strauss on siirtynyt ”Leben Jesu” -teoksensa pelkästään kriittisestä ja negatiivisesta menettelystä positiivisiin määrityksiin ”Christliche Glaubenslehre” -teoksessaan. Hän esittää tässä teoksessaan sen kehityksen, jonka kristinuskon kaikki tärkeimmät dogmit ovat aikojen kuluessa käyneet läpi. Hän osoittaa kuinka kirkon oppikäsitteet ovat hajonneet ja tämän hajoamisen yhteydessä hän sanoo julki sen mikä on jo pitkään ollut kristinuskon jokaisen sivistyneen tunnustajan tietoisuudessa. Tämä on hänen kuolematon ansionsa ja hän on sillä osoittanut olevansa parempi kristitty kuin hänen teeskentelevät mustaajansa. Tällä hän vapautti suuren osan kristityistä, sivistyksensä nojalla tärkeimmän ja vaikutusvaltaisimman osan väärästä ja valheellisesta suhteestaan kristinuskoon. Se suhde uhkasi horjuttaa kaikkea todellista siveellisyyttä kristillisessä yhteiskunnassa. Edelleen hän esittää oman vakaumuksensa Jumalan persoonallisuudesta, Kristuksen jumaluudesta, synnistä, sovituksesta ja kuolemattomuudesta – eikä siis kiellä näitä oppeja. Näin hän on tasoittanut vakaumuksen tietä niiden puolesta, jotka eivät tähän mennessä ole tunnustaneet kirkon oppia tai eivät ole itse kyenneet muodostamaan vakaumusta näissä asioissa, vaan ovat vajonneet välinpitämättömyyteen. Eikä näin syntyvä vakaumus ole ristiriidassa Raamatun oppien kanssa ylipäätään. Vain siinä onkin hänen kriittisten pyrkimystensä ansio. Kun hän on näet toisaalta pyrkinyt vahvistamaan todeksi vanhan sananparren: ”kaikki Raamatussa sanottu ei ole Jumalan sanaa”, niin toisaalta hän on etsinyt Jumalan sanaa ainoastaan Raamatusta, ja hänen oppilauseensa ovat hänen tulkintojaan omista löydöistään. Osoittakoon se tulkinta oikeutuksensa tai olkoon osoittamatta; kumoamiseensa asti se on totuuden tuomioistuimen edessä yhtä pätevä kuin kirkon tunnustuskirjat. Ovathan nekin vain ihmisen tulkintaa ilmoitetusta sanasta. Erona on, että tunnustuskirjat, esimerkiksi luterilaiselle kirkolle luonteenomaiset, on laadittu silloin kun Eurooppa oli tuskin päässyt keskiajan pimeydestä, kun taas Straussin tulkinta rakentuu sen jälkeen kuluneiden vuosisatojen ponnistuksille. Sivistyksen ottamilla edistysaskelilla mitattuina nämä kuluneet vuosikymmenet vastaavat edeltäneen kristillisen aikakauden vuosisatoja.
Siten se mitä Strauss on kylvänyt, ei voi olla kantamatta hedelmää. Ne, jotka Ruotsissa ovat väittäneet, että Straussin toiminta on Saksassa jo saatettu ad acta [loppuunkäsitelty], osoittavat vain tietämättömyytensä yhtä hyvin uuden kirjallisuuden vaiheista kuin kristillisen kirkon tilanteesta ylipäätään. Straussin esiintyminen on yhdessä valtiota ja kirkkoa koskevan uusimman spekulaation kanssa aiheuttanut liikehdintää, mutta sen voi tuskin sanoa päässeen edes alkuun kirkon piirissä. Saksassa on syntynyt reaktio yleensä kaikkea vapaata tutkimusta kohtaan, kärjessä Preussin antama esimerkki. Se on kuitenkin vasta kevyttä alkupainostusta, ja sillä koetellaan itsestään ja voimistaan tuskin vielä tietoisen hengen joustavuutta. Kuin tilauksesta se on tullut erottamaan jyvät akanoista ja antamaan eloa ja vakavuutta kamppailulle, joka on tähän saakka ollut pelkkää kenttäharjoitusta. Suuren enemmistön vaisto sanoo, että vallanpitäjien vainoaman täytyy vastustaa sortoa. Sorretut kerääntyvät mahtavan sortajan epäsuosioon joutuneen ympärille. Eikä suinkaan tyhjästä uteliaisuudesta, vaan lujasta luottamuksesta siihen, että vainotusta saa ystävän, kumppanin taisteluun vapauden puolesta.
[nro 74]
III Teologia ja kansanusko
Voimme tuskin sanoa sanaakaan tutkimuksen vapauden puolesta, koska kaikki puolustelut loukkaavat aikaamme, joka pitää itseään valistuneena. Ajan kunniaksi on myönnettävä, että tätä vapautta uskalletaan nykyään vain harvoin avoimesti vastustaa eikä sillä juuri niitetä kunniaa. Sitäkin enemmän on niitä, jotka tahtovat tehdä vapauden rajoitettujen kansalaispiirien etuoikeudeksi. Syyksi he sanovat, että näiden kansalaisten itse kehittämä viisaus tai heidän kyvyillään saavutettavissa oleva viisaus on aivan liian suurta ihmislasten enemmistön käsitettäväksi. Tai sitten se on heidän mielestään niin syvällistä, että se johtaa enemmistöä harhaan ja turmelee sitä.
Kun nyt torjumme viimeksi mainitun väitteen, ei tarkoituksenamme ole vaatia, että tiedemiesten tutkimusten on oltava välittömästi enemmistön käsitettävissä ja arvioitavissa. Moisella vaatimuksella kumottaisiin koko käsitys tieteestä laajaan oppineisuuteen perustuvana tietona ja hellittämättömien tutkimusten teroittamana älynä. Jokaisen ajattelevan ihmisen on myös pakko havaita, että terve järki puuttuu kokonaan kun suuriäänisesti vaaditaan pelkkien tieteen tulosten välittämistä suurelle enemmistölle. Ellei tässä sitten tähdätä pelkkiin käsin kosketeltaviin, mekaanisesti sovellettavissa oleviin tuloksiin.
Esimerkiksi matemaattisen ajattelun ja luonnontutkijan kokemuksen tuloksia voi välittää yleisölle ja käyttää sen hyödyksi ilman että käyttö silti edellyttäisi näiden tieteiden perusperiaatteiden tuntemusta. Samoin historiantutkija voi palvella yleisöä laatimalla yleiskatsauksen tutkimuksistaan. Tämä voi suuresti hyödyttää yleisöä vaikka se ei tuokaan esiin kaikkien esitettyjen tosiasioiden todennäköisyyttä tukevia tai niitä kiistäviä todisteita. Jos esitys sen sijaan koskee yhteiskuntajärjestystä ja lakeja, alkaa enemmistön taholta tuleva vakuuttautumisen ja todistamisen vaatimus jo painaa. Perinteeseen voi suhtautua tietyssä määrin välinpitämättömästi. Mutta niin pian kuin perinne vaikuttaa jollakin tavalla oikeustilaan ja koskettaa siten itse kunkin omaa nahkaa, kuten sanotaan, haluaa lähes jokainen todisteen esityksen pätevyydestä ja haluaa itse osallistua asian ratkaisemiseen. Kukapa tahtoisikaan kieltää tällaisen vaatimuksen oikeutuksen? Olisiko uskonnollinen perinne, josta ihmisen sisäinen tyydytys ja omantunnon rauha riippuvat, vähemmän tärkeä kuin omistusoikeutta, kansalaisoikeuksia jne. koskevat määräykset? Tai olisiko ihmisellä jälkimmäisissä asioissa suurempi velvollisuus tyytyä toisten vakuutteluihin kuin edellisissä?
Eikä siinä kaikki – aistein havaittavien asioiden tietämiseen ja niiden arvioimiseen riittävät ulkoiset aistit. Kun ratkaistavana on sen sijaan asia, joka ei ole milloinkaan ulkoisten aistien havainnoitavana, vaaditaan asiasta tiettyä käsitystä. Ja käsitys määräytyy toisten käsitteiden nojalla ja ne jälleen toisten jne. Toisin sanoen kaikki yliaistillista koskeva tieto muodostaa välttämättä tietojärjestelmän. Jos sanotaan, että tietty ihmisluokka ei kykene saamaan yhtenäistä näkemystä yliaistillisesta, esimerkiksi uskonnon opeista, silloin kiistetään että heillä olisi mitään tätä alaa koskevaa tietoa. Sanotaan ehkä: uskonnon totuudet ovat vuosisatoja vaikuttaneet miljooniin ihmisiin ilman että heillä on ollut mitään yhtenäistä tietoa niistä. Vastaamme, että on ikävää jos asia on niin. Olemme kuitenkin sitä mieltä, että sellaiselta väitteeltä puuttuu koko pohja useammassa kuin yhdessä tapauksessa. Ei voi esimerkiksi väittää, että Ruotsin rahvaalta puuttuisi järjestelmällinen tieto uskonnosta, kun tietää katekismuksen olevan rahvaalla tämän tiedon perustana. Onhan kristinoppi esitetty siinä järjestelmällisesti, vaikka täytyy myöntää, että järjestelmä on meidän aikaamme ajatellen jo löyhä ja vailla sitovuutta.
Jos pidetään riittämättömänä, että rahvas opetetaan lukemaan ja sille annetaan ilman enempiä Raamattu käteen, ja sen sijaan tahdotaan pitää oppikirjojen ja papiston avulla huolta ilmoitetun sanan selittämisestä ja käsittämisestä, silloin huomataan kaikkien opetuksen rajojen pysyvän auttamatta mielivaltaisina. Toisin sanoen havaitaan, että mitään tiedon tasoa ei voi pitää riittävänä uskonnollisten asioiden käsittämisessä ja tietämisessä. Niin on etenkin siksi, että on helppo myöntää ihmisen elämän lyhyys kun hänet pitäisi opettaa tuntemaan itsensä ja kun hänen suhteensa korkeimpaan Olentoon, Henkeen, täytyy sisältää myös hänen korkein tietonsa omasta hengellisestä luonteestaan. Myönnämme että tietty normi lasten uskonnonopetuksessa on aivan paikallaan, sillä ilman sitä ei voi yleensä saavuttaa mitään tietoa. Aikanaan ihminen kuitenkin julistetaan täysi-ikäiseksi tässä kuten muissakin suhteissa ja huolenpito hänen sielunsa parhaasta jätetään hänelle itselleen. Kun ihmisen katsotaan saavuttavan tämän vaiheen puhtaasti hengellisissä asioissa aikaisemmin kuin yhteiskunnallisissa asioissaan, se perustuu syvälliseen totuuteen. Tietoa henkeen kuuluvasta saavutetaan vain siten, että hengen oma olemus tulee esiin; ja se olemus on vapaus, hengen absoluuttinen riippuvuus omasta itsestään. Millaisessa ristiriidassa tämän kanssa onkaan, kun täysi-ikäiseksi julistetulle halutaan vielä vapautumisen jälkeenkin määrätä ne rajat, joita hän ei saa ylittää tavoitellessaan tietoja ja vakaumusta. Kuinka ristiriitaista onkaan sanoa hänelle: olet vapaa, mutta et saa etsiä vakaumusta ja tunnonrauhaa sieltä mistä luulet ne löytäväsi, vaan sinun vakaumuksesi on oltava tällainen, tästä sinun on löydettävä tunnonrauha; jos toisin käy, olet tuomittu, turmeluksen lapsi, paholaisen lapsi.
Meidän on kosketeltava tässä lyhyesti väittämää, jonka usein luullaan todistavan, että järki ja käsittäminen ovat turhia uskonnon kysymyksissä. Samalla kun pietisti myöntää, että hän ei käsitä, hän sanoo uskovansa ja Hengen (P. Hengen) hänessä todistavan, että hänen uskonsa on tosi. Kun pietisti tuomitsee kaiken vakaumuksen, joka on ristiriidassa hänen omansa kanssa, ei-pietistinen pappi kyllä havaitsee hänen vakuutuksensa P. Hengen todistuksesta pelkäksi vakuutteluksi, usein mitä itserakkaimmaksi vakuutteluksi. Sen sijaan puhuessaan omasta opistaan rationalistia vastaan, hän esittää vähemmän sivistyneille kuulijoilleen sen saman vakuutuksen pätevänä asiana. Niinpä sanotaan: kun ihminen lukee Raamattua ja nauttii sakramentteja, hän herättää itsessään P. Hengen todistuksen – ja tämä todistus puolestaan vakuuttaa ihmisen Raamatun totuudesta. Tavallisesti luullaan, että kaikki on ratkaistu käyttämällä tällaista selvää kehää; ja jokainen tietysti katsoo, että hänellä on oikea henki ja oikea todistus. Näihin käsityksiin sisältyy ilmeisesti ensiksi se, että jokaisen ihmisen tulee itse tehdä ratkaisunsa uskonasioissa ja toiseksi, että ratkaisu ei saa kuitenkaan olla itsekäs, subjektiivinen, vaan sen on oltava yleispätevä ja järjellinen, oltava sopusoinnussa objektiivisen, ihmissuvun läpäisevän hengen kanssa. Asia on yksinkertainen: ihmisen järki ei ole hänen yksityisiä käsityksiään ja mieltymyksiään, vaan vuosituhansien koulimaa järjellistä tietämystä, joka nyt elää ja vaikuttaa hänessä. Mutta juuri siksi että se eläisi hänessä, hänen on tehtävä sen sisältö omakseen, hänessä eläväksi vakaumukseksi. Näin käy silloin kun ihminen tutkistelee ja koettelee olemassa olevaa, todellista samoin kuin perinnäistäkin. Jos ihminen haluaa näet tällöin järjellisesti käsittää olemassa olevan ja tehdä sen toisille tiettäväksi ja toimintaan kehottavaksi, hän ei voi sanoutua irti henkensä järjellisestä luonteesta. Sen sijaan sekä koeteltu sisältö että koetteleva järki ovat samaa yleistä, objektiivista olemusta, ihmissuvun läpi käyvää henkeä. Tämä on sitä tietämisen itsekehitystä, jonka puuttuessa kaikki tieto on vailla totuutta; sillä kaikki totuus on totuutta vain kehittyessään yhä rikkaampiin muotoihin ja vain siten se pätee kaikkina aikoina. Samoin kuin sillä tai tällä väittämällä tai järjestelmällä, on näet tiedollakin vain rajallinen pätevyys. Sitä vastoin tiedon totuus ja säilyminen on siinä, että tieto kumoaa rajallisen pätevyytensä, kehittyy ja elää ikuisesti tässä kehityksessä.
Kun vaadimme oikeutta itsetutkiskeluun ja omantunnon vapauteen, emme puolusta sillä mielivaltaa sen enempää tiedon kuin toiminnankaan alalla. Mutta sanotusta nähdään myös, kuinka järjetöntä on rajoittaa vapaa koettelu yhteiskunnan tietylle säädylle, esimerkiksi papeille tai oppineille. Mistä vapaa koettelu puuttuu, sieltä puuttuu näet järki; jos edellinen kielletään, niin kielletään hengen oma olemus.
Kun oppimatonta ei voi eikä pidä kieltää ponnistelemasta omin voimin vakaumukseen, yhtä vähän kuin oppinutkaan, koska ei ole muuta vakaumusta kuin hengen oma työ, ja kun toisaalta perinnettä laajemmin tuntematon, oppimaton ihminen voi helposti johtua mielivaltaisiin arveluihin sen sijaan että hankkisi järjellistä tietoa, niin silloin kaikki hänen käyttöönsä annetut, tietoja laajentavat keinot vähentävät selvästikin mielivaltaisuuden vaaraa. Oppimaton ei voi osallistua tieteellisiin kiistoihin eikä puolustaa näkemyksiään suuremman yleisön edessä. Sen sijaan hän voi hankkia koettelulle perustuvan vakaumuksen ja koetella sen pätevyyttä toisiin omassa piirissään, samoin kuin tiedemies tekee omassaan. Kun kyseessä ovat uskonnon totuudet, tutkimus on luonnollisesti yhtä tärkeää jokaiselle yksilölle. Ne lähteet, joita tieteellinen teologi käyttää koettelun apuna, ovat yhtä tärkeitä myös oppimattomalle. Sanotaan, että jälkimmäisen on mahdotonta hankkia edellisen tietoja. Sitä ei voi perustellusti kiistää; kuitenkin teologin työnä on juuri helpottaa oppimattoman tiedonhankintaa.
Mitä hyötyä teologiasta muutoin olisi? Kuten sanottu, luonnontieteiden tulokset soveltuvat jopa periaatteista irrotettuina suuren enemmistön käyttöön. Näkemänsä perusteella enemmistö vakuuttuu helposti niiden totuudesta. Sen sijaan spekulatiiviset tieteet ja teologia niiden mukana saavat kaiken arvonsa systemaattisesta yhtenäisyydestään ja siitä järjellisestä näkemyksestä, jonka ne kykenevät tarjoamaan. Ketä varten tämä näkemys on olemassa? Itse tiedemiehiäkö? Pitäisikö heidän käsitystensä valtiosta ja kirkosta siis jäädä salaisuudeksi koko muulle maailmalle heitä itseään lukuun ottamatta? Voisivatko tiedemiehet mielipiteineen jättäytyä valtion ja kirkon ulkopuolelle, kun taas kirkon todelliset jäsenet olisivat vailla järjellistä näkemystä? Tosiasiassa tällaiset käsitykset osoittavat tieteen ja ihmiskunnan halveksuntaa ja niiden selityksenä voi olla vain äärimmäinen ajattelemattomuus. Päinvastoin mikään teologia ei ansaitse teologian nimeä ellei se pyri saamaan kannatusta kirkossa. Aivan samoin olisi sellainen valtiokäsitys, jonka ei haluta toteutuvan valtion instituutioissa, pelkkä haaveilun tuote, järjettömyyttä, jonka ei pitäisi milloinkaan vaatia itselleen tieteen nimeä. Todellisuus on se sulatusuuni, jossa spekulaatio lopullisesti koetellaan. Ja ne teoriat, joita ei ole milloinkaan toteutettu, ovat fantasioita vailla totuutta, vaikka maailman kaikki tiedemiehet todistaisivat niiden erinomaisuutta. Ja teologialla on todellisuutensa kirkon uskossa ja opissa, sellaisina kuin ne elävät kansanuskossa.
Tahdomme ensimmäisinä myöntää, että suuri kuilu ammottaa tällä hetkellä Ruotsissa samoin kuin Saksassakin tieteellisen teologian ja kansauskon välillä. Saksassa sen syynä on yhteiskuntajärjestys, joka on häätänyt maan tiedemiehet todellisuudesta abstraktioiden maailmaan. Tästä syystä Saksassa on synnytetty ja haudattu järjestelmiä ja käsityskantoja ilman että ne ovat päässeet vaikuttamaan oppisalien ulkopuolella. Kaikella on kuitenkin aikansa ja juuri nyt ovat tieteen todellisuuteen kohdistamat vaatimukset alkaneet tuntua maassa. Toisaalta on vailla tukea ollut kansanusko pakottanut tieteen luentosaleista ulos elämään. Mielikuvituksemme on niin vilkas, että toivomme sen tietävän uudestisyntymää paitsi kirkolle, jota asia lähimmin koskee, myös Saksan yhteiskuntajärjestykselle ja tieteelle. Sen päämäärän saavutettuaan Saksan tiede ripustaa nykyiset varustuksensa skolastiikan varustusten viereen. Ruotsissa on seurattu Saksan kehitystä aivan liian välinpitämättömästi. Kuitenkin sekä tieteemme että kirkkomme tulevaisuus ovat siitä väistämättä riippuvaisia. Toisenlaiset yhteiskuntaolot täällä olisivat antaneet tiedemiehille mahdollisuuden toimia hedelmällisemmin, mutta niin ei ole käynyt. Ei ole pidetty huolta tarkoituksenmukaisesta pappiskoulutuksesta. Voiko joku olosuhteita tunteva väittää, että Ruotsin nuorempi papisto olisi tuonut jonkinlaisen uskonnollisen vakaumuksen yliopistosta? Nekään, joille tehtävä olisi kuulunut, eivät ole pyrkineet ohjaamaan enemmistöä julkaisemalla teoksia. Teologia on aivan filosofian tapaan jäänyt hunningolle. Vaikka laajalle levinnyt pietismi onkin osoittanut, että enemmistö ei saa nykyisessä tilanteessa kirkon piiristä hengellistä tyydytystä, on kaikkea tätä katseltu välinpitämättömästi. Ajankohta kehottaa nyt toimimaan – ja se jätetään kanneviskaalin tehtäväksi. Onko toivoa edistymisestä? Sitä pyrimme selvittämään seuraavassa artikkelissa.
[nro 75]
IV Teos. Painokanne
Olemme edellä yrittäneet osoittaa, kuinka välttämätöntä on, että tieteellinen teologia muuttuu kansanuskoksi ja toteutuu siinä. Näin on oltava, jotta yhtäältä tiede ei olisi tyhjää leikkiä ja toisaalta kansanusko ei olisi vailla kaikkea järjellistä perustaa, lakkaisi olemasta kansan korkeimman tietämyksen ilmaus. Niinpä esimerkiksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat sisältävät oman aikansa teologian. Katekismuksessa se esitetään kansalle lyhyen oppikirjan muodossa, ja kehiteltynä ja eri aikakausien vaatimusten mukaan muutettuna tämä on ollut kansanuskon lähin lähde. Ankarasti ottaen voi jopa Uutta testamenttiakin pitää oman aikansa teologiana. Tällöin kristillisen seurakunnan ymmärtäväisimmät jäsenet päättivät sulkea Raamatun kaanonista muut evankeliumit ja apostolien kirjeet. Vain kaanoniin otetut kirjat ja kirjoitukset julistettiin kristinuskon todellisiksi lähteiksi. Kun jotkut tahtovat estää kansaa omaksumasta sitä viisautta, jonka he luulevat yksin hallitsevansa, heille jää vain yksi johdonmukainen keino. Sitä samaa katolinen kirkkokin käyttää: itse Raamatun lukeminen kielletään maallikoilta. Moiselle toimenpiteelle tarjoutuu sama alituiseen esillä pidetty perustelu, jolla yritetään torjua ylipäätään kaikki kansanjoukkojen valistamiseen tähtäävät ponnistelut – väärinkäytön vaara. Se on myös roomalaiskatolisen kirkon tärkein todistus.
Emme ryhdy tutkimaan miksi niin monet esittelevät harrastustaan sivistymätöntä enemmistöä kohtaan, jos se kerran on pidettävä erossa vaarallisesta valistuksesta. Tavallisesti vain harvat tekevät epäitsekkään innostuneesti työtä hyödyllisten tietojen levittämiseksi sen keskuuteen. Jos rikas talonpoika ylittää elämäntavassaan säätynsä rajat, herrasmiesten keskuudesta nousee hyväntahtoisia moittijoita – ja he moittivat pelkästä kristillisestä rakkaudesta ja huolenpidosta ja hänen parastaan ajatellen. Sen sijaan kerjäläisen tavoin elävä köyhä saa heiltä harvoin hyväntahtoista huolenpitoa osakseen, neuvoja yhtä harvoin kuin tekoja. Ne kirkon johtomiehet, jotka ovat pyhittäneet elämänsä tietämättömien valistamiselle, ovat tavallisesti ensimmäisinä kaventamassa tätä valistusta mahdollisimman vähiin. Vanhukset, jotka elävät antaakseen nuorille viisauttaan ja tuntevat itse olevansa manalle menneiden isiensä yläpuolella, närkästyvät nuorten käsityskyvystä eivätkä siedä sitä, että maailma etenee askelen siitä mihin he ovat laskeneet horjuvat jalkansa. Sellainen on maailman meno.
Kysykäämme mieluummin historialta onko valhe milloinkaan voittanut? Kumpi on maksanut ihmissuvulle enemmän riitaa ja huolta, jopa verta ja kyyneleitä, totuus vai valhe? Onko kristillisyys ollut rauhallisempaa kuin pakanuus? Ovatko nyt olemassa olevat kirkkokunnat vaatineet pystyssä pysyäkseen vähemmän taistelua kuin on tarvittu niiden oppien tukahduttamiseen, jotka ne ovat julistaneet vääriksi? Jokainen ihmiskunnan edistysaskel on ostettu uhrauksilla eikä yksikään suuri totuus ole tullut ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi ilman että sen omistuksesta on taisteltu. Aikojen kuluessa on vain taistelutapa muuttunut humaanimmaksi ja tämä humaanisuus merkitsee laajimmillaan suvaitsevuutta, ihmisarvon tunnustamista vihollisessakin, yleisen järjellisyyden, vakaumuksen pyhyyden tunnustamista toisella tavoin ajattelevissakin.
On myönnettävä, että suvaitsemattomuuden esitaistelijat ovat ottaneet kokemuksesta vaarin pelätessään jokaisen vasta syntyneen idean herättävän levottomuutta ja riitaa. Toisaalta he eivät ole kylliksi syventyneet kokemuksen opetuksiin, koskapa ovat sitä mieltä, että taistelun kiivaus laantuu sitä mukaa kuin uuden vastustus kovenee, ja kun he jopa viittailevat siihen, että on toivoa opin, mielipiteen tukahduttamisesta rangaistuksilla. Nyt on pelätty vahingolliseksi luuloteltuja uutuuksia kirkossa, tahdottu huolehtia oppimattoman enemmistön parhaasta, haluttu intoilla puhtaan evankelisen opin puolesta – ken kykeneekään luettelemaan kaikki syyt. Ja siksi on syyttäjäviranomaisten uutteruus ohjattu ”Strauss och evangelierna” -teoksen käännöstä vastaan.
Ensin muutama sana itse teoksesta. Tilan puuttuessa emme voi tässä lähemmin tutkia sen suhdetta Straussin teokseen ”Leben Jesu”. Olemme mielestämme havainneet, että teosta ei ole laadittu oppimattoman lukijan kannalta niin käyttökelpoiseksi kuin asia olisi ansainnut, mutta se jää näissä oloissa henkilökohtaiseksi mielipiteeksemme. Käännös ei ole niinkään muokattu laitos, kuten sen pitäisi olla, vaan pikemminkin otteita alkuteoksesta. Ymmärtääksemme se tarjoaa Straussin omaan teokseen verrattuna oppimattomalle lukijalle vain sen edun, että hänelle käsittämättömiä lainauksia ei ole sekoitettu itse asian käsittelyyn. Toisaalta ei voine perustellusti väittää, että teoksesta puuttuisi tieteellinen ote. Huomaahan jokainen, että teos on monin verroin oppineempi kuin tämän alan ruotsalaiset teokset. Kun todistelu vaikuttaa siellä täällä riittämättömältä, siihen on syynä tekijän teokselleen antama laajuus. Se on valitettavaa käsiteltävän aiheen kannalta, mutta varmaankin tervetullutta niille, jotka eivät haluakaan kirjan todistavan mitään. Jokaisen täytynee myöntää, että kirjoitustapa on arvokas, kieli rauhalliseen tutkimukseen soveltuvaa, vailla parjausta samoin kuin mitään sanomattomia huudahduksiakin.
Syytteen mukaan teos kieltää puhtaan evankelisen opin. Sitä kieltämistä saa teoksesta turhaan etsiä. Se ei hyökkää mitään kristillistä kirkkokuntaa vastaan. Se yrittää vain saada kannatusta tietylle näkemykselle kristinuskosta ja tukeutuu tässä niihin tietoihin, joita vuosisatojen työ on meidän ajallemme jättänyt. Se lähtee tässä uskonpuhdistuksen periaatteesta vedoten järkeen ja Raamatun sanaan ja pitää tältä kannalta yhtä luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kanssa.
Kysymyksen pitäisi siis kuulua, onko tämä teos jossain erillisessä kohdassa ristiriidassa tunnustuskirjojen käsitysten kanssa. Senkin toteen näyttäminen tuottanee vaikeuksia, koska tekijän koko esitykseen ei sisälly mitään uskon tunnustusta. Hän yrittää vain osoittaa, kuinka järjellä voi käsittää uskon omaksuman opin.
Yleisellä hälyllä yritetään vääristellen toitottaa, että Strauss julistaa koko kristinuskon myytiksi. Siihen lisätään: siis runoiluksi. Ikään kuin kukaan voisi varmuudella päästä Uuden testamentin historiallisuudessa sitä vakaumusta pitemmälle, että evankeliumien kirjoittajat ovat todella uskoneet kertomaansa ja pitäneet sitä totena. Strauss itse todistaa, että heidän on täytynyt olennaiselta osalta myös kokea kertomansa tapaukset. Hän näet johtaa heidän tapansa arvostella asioita sen ajan sivistyksestä ja heidän elinoloistaan. Ne heidän kertomustensa osat, jotka jäävät historiallisesti perustelemattomiksi ulkoisen tai sisäisen ristiriitaisuutensa vuoksi, hän selittää nimenomaan heidän uskollaan, heidän korkealla käsityksellään Kristuksen persoonasta. Kun Vanhan testamentin oppi tulevasta Messiaasta on vaikuttanut aikalaisten käsityksiin Kristuksesta, on asia yhtä yksinkertainen kuin se, että nykyisin elävä sukupolvi ei voi irrottautua kristinopin aiheuttamasta riippuvuudestaan, edellisten polvien sivistyksestä jne. Tässä on nyt se myyttisyys, jonka Strauss yrittää osoittaa kristillisessä traditiossa. Hän sanoo: ensimmäiset Kristuksen tunteneet olivat ihmisiä, riippuvaisia ihmissuvun yleisestä kehityksestä ja ennen muuta oman kansansa opista ja tavoista. Jeesuksen oppi ja elämäntavat loivat heidän mieliinsä vakaumuksen, että hän oli luvattu Messias, ja he siirsivät häneen kaiken mitä olivat oppineet ja uskoneet Messiaasta. Samalla Jeesuksen opetukset ja elämä puhdistivat ja kehittivät heidän käsitystään Messiaasta.
Tärkein kysymys ei kuitenkaan koske sitä, mitä apostolit ja ensimmäiset kristityt uskoivat tai tarkoittivat, vaan mitä meidän on ajateltava perinnöksi jätetystä sanasta. Edelliseen emme saa muuta valaistusta kuin itse kuolleen sanan, ja se miten me sanan käsitämme, ei ole enää tekijöiden uskoa, vaan meidän. Historialliset todistukset krstinuskon totuudesta, sen syntymisestä Jumalan pojasta jne. ovat vähäisiä verrattuna siihen tosiasiaan, että kristinusko elää tällä hetkellä miljoonissa ihmisissä heidän korkeimpana tietämyksenään. Tehtävänä on ilmaista tätä tietämystä.
Käsittelemämme käännetty teos osoittaa kriittisesti esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksesta, että sitä ei voi aistein havainnoimalla ymmärtää ilman ristiriitoja, että sitä koskevat kertomukset ovat aivan liian ristiriitaisia ja että varmaa asiassa on vain kertojan vakaumus Jeesuksen ylösnousemuksesta ja kuolemattomuudesta. Kuitenkin jäljelle jää vielä huomattavasti tärkeämpi kysymys: mitä meidän on uskottava Jeesuksen kuolleista nousemisesta ja siinä yhteydessä sielun kuolemattomuudesta yleensä. Edes Strauss itse ei ole ”Leben Jesu” -teoksessaan kyennyt käsittelemään tätä positiivista puolta kuin vain lyhyesti. Siksi se esiintyy myös käsittelemässämme teoksessa pelkkänä vakuutuksena, että silloin kun Kristus käsitetään jumalalliselta luonteeltaan – ihmisyydeksi, hän on pelkästään ”ihmiseksi tullut Jumala”, ”ihmeidentekijä”, ”kuoleva, ylös nouseva, taivaaseen astuva” (ks. jälkiosa, s. 280) jne. Olkoon tämä näkemys asiasta tosi tai väärä; ainakaan sitä ei voi sanoa ylösnousemuksen kieltämiseksi tai tunnustuskirjojen vahvistaman kannan kieltämiseksi. Esimerkki osoittakoon mikä suhde historiallisella varmuudella on idean totuuteen. Historiallinen todistus antaa vain todennäköisyyden ja kuulijan luottamus kertojaan tekee siitä subjektiivista varmuutta. Sen sijaan vain idealla on objektiivinen totuus ja järjen voima antaa sille pätevyyden. Olemme edellä käsitelleet mitä Strauss ymmärtää kristillisen tradition myyttisyydellä tämän uskonnon synnyn yhteydessä. Nyt ymmärrämme mikä merkitys asialla on meille, meidän ajallemme. Meidän kohdallamme ei ole kysymys historiallisesta varmuudesta, vaan historian jättämän aineksen objektiivisesta totuudesta. Kristillisyys on enemmän kuin pelkkää historiaa; se on kulloisenakin hetkenä yhtä elävää, yhtä läsnäolevaa totuutta. Tunnustuskirjoillakin on haluttu ilmaista tämä totuus.
Esityksemme on lyhyt. Toivomme että se kuitenkin olisi riittävän pitkä osoittaakseen, että mikään jury ei voi hyvällä omallatunnolla antaa langettavaa tuomiota kirjoittajalle evankelisen opin kieltämisestä, kun hänen teoksensa ei sisällä tätä kieltämistä välittömästi, selvin sanoin eikä liioin välillisesti, kristinuskon kieltämisen nojalla. Vielä vähemmän tuomittavana voi pitää teosta, jonka aiheena on Jeesuksen elämä ja joka tunnustaa Kristuksesta kaiken mitä tunnustuskirjat sisältävät. Teoshan toisin sanoen lausuu julki ja antaa järjen edessä oikeutuksen tunnustuskirjojen sisällölle, vaikka se lisäksi osoittaakin, että järjellinen tieto on vankempaa kuin historiallinen varmuus.
Pidämme tarpeettomana muistuttaa vielä kertaalleen toisin ajattelevien suvaitsemisesta, jota aikamme sivistys vaatii ja joka on tähän asti ollut vallalla Sveanmaassa. Täällä myydään ja luetaan avoimesti teoksia, joissa milloin minkäkin kirkkokunnan oppi esitetään ainoana totuutena. Niissä siis kielletään välittömästi luterilaisen opin totuus. Samoin on protestanttisen kirkon kaikenkirjavien jumaluusoppien laita, on Wegscheiderin dogmatiikkaa Almqvistin rinnalla – eikä Voltairen teoksia ole vainottu sen enempää kuin Tuomas Kempiläistäkään. Svedenborgilaiset ja juutalaiset levittävät täällä oppejaan painetun sanan välityksellä saamatta syytettä. Ja nyt pitäisi evankelisen teologin teokset tuomita, koska järjettömyys ja velttous ovat niiden mustaamiseksi antaneet äänensä mahdolliselle puoluepoliittiselle tavoitteelle! Vapaa Ruotsi osoittautuisi valonaremmaksi kuin itsevaltainen Preussi! Emme usko että niin tapahtuu. Mitä sillä voitettaisiinkaan? Kielletty hedelmä maistuu sitäkin makeammalta. Kun nyt on luvassa hedelmällinen, avoin näkemysten vaihto elämän tärkeimmistä asioista, se muuttuisi muussa tapauksessa salaiseksi lahkolaisuudeksi. Mitä pitemmälle pimeyteen lahkolaisuutta työnnettäisiin, sitä yksipuolisemmaksi se tulisi.
Jos kirja vapautetaan, mitä pelättävää siinä on? Ei mitään. Ne, joilla on luja usko historian jättämään perintöön, suhtautuisivat halveksien jokaiseen yritykseen järkyttää uskoaan. Tai jos usko on suojattava lukoilla ja kaltereilla, jotta se säilyisi, onko sellaisella uskolla jotain arvoa? Ne puolestaan, jotka eivät voi sokeasti uskoa, vaan antavat mielellään järjen puhua avoimesti, oppisivat ainakin ymmärtämään miten voi päästä järjelliseen vakaumukseen. Se estäisi heitä vajoamasta välinpitämättömien suureen joukkoon. He heräisivät horroksestaan ja huolehtiessaan korkeamman elämän asioista he hylkäisivät sen egoismin, johon ovat hautautuneet harrastaessaan alituisesti ruumiinsa hyvinvointia. Tähän asti on valitettu, että itsekkyys on meidän aikamme huomattavin vika.
