Fosterbröderne, romaani, kirjoittanut Emilie Flygare, jolta on aikaisemmin ilmestynyt Gustaf Lindorm, Professorn och hans Skyddslingar ym.
(Kabinetts-Biblioteket.)
Suosittu kirjailijatar, joka jo kaksi vuotta sitten astui huntuun verhoutuneena yleisön eteen, on nyt riisunut huntunsa ja esittäytyy meille kahden nuoren ja kauniin, mutta jo avioituneen miehen, kahden kasvinkumppanin seurassa. Lukijan ei pidä toki luulla, että kasvinkumppanit olisivat ehtineet avioon niin nopeasti kuin arvostelumme perusteella näyttää. Ei, he ovat molemmat naimisissa – naisen kanssa, ja niin kuin tiedetään, silloin tulee useimmissa tapauksissa ennen kihlausta koko joukko vaikeuksia ja joka kerta sen jälkeen vieläkin enemmän. Emme halua kuitenkaan paljastaa mitä seurauksia avioitumisella on, koskapa kirjailijatarkin suhtautuu siihen vaiteliaasti. Romaanin pääjuonena on kasvinkumppanien, Hermanin ja Gotthardin elämä kehdosta (ja hiukan etäämpääkin) avioitumiseen. Mukana ovat jo mainitut naiset, Hulda ja Hortense, ja vielä kolmaskin, Hedda, joka on aikaisemmin tuntenut Gotthardin, sekä paroni, Carl. Viimeksi mainittu sai Huldan sydämen tykyttämään kiivaammin, ja ennen kuin romaani päättyy, hänen oma sydämensä pysähtyy. Heihin on lisättävä isät, äidit ja sisarukset ja vielä joitakin sivuhenkilöitä. Kuten huomataan, romaanissa esiintyy melkoinen joukko henkilöitä. Jokaisen erityisten luonteenpiirteiden uskolliseen kuvaamiseen tarvitaan todellakin rouva Flygaren koko luonnekuvauksen taito.
Ne ovat kaikki ehjiä ja hyvin oivallettuja, poikkeuksena vain molemmat päähenkilöt luonteen lopullista muotoutumista edeltävissä vaiheissa. Tekijä tuntee miehet sangen hyvin ja kuvaa heitä mestarillisesti, mutta nuorukaisia ja poikia hän ei ole ymmärtänyt. Nuorukaisista on tullut niin sisikuntaansa käpertyneitä, että olisi hauskaa jos heitä olisi kuvattu karvoineen kaikkineen. Poikaikäiset taas ovat niin kaiken kokeneita ja näsäviisaita, että heille tekisi mieli ojentaa Strelingin ”Kielioppi”. Kuitenkin tämä ylenpalttinen heikkous vaivaa sankareitamme vain heidän keskinäisissä suhteissaan. Kenties juuri tämä on saanut erään toisen arvostelijan sanomaan, että tämän romaanin kaltaisia ihmisiä kohtaa vain romaaneissa. Muutoin emme näe mitään syytä moiseen lausumaan. Teoksessa on päinvastoin henkilöitä, joiden kaltaisia ei ole ehkä milloinkaan aikaisemmin esiintynyt romaaneissa. Näitä ovat esimerkiksi nimismies Fuselberg, laamannin rouva, Elfrida jne. Kaikki ovat miltei poikkeuksetta sangen kiinnostavia ihmisiä. Jokaisella on jokin hyvä puolensa, joka tasoittaa hänen heikkouksiaan. Eräillä on miltei liian vähän heikkoja puolia. Esimerkiksi Hermanista ei voi juuri sanoa muuta pahaa kuin että hän vilisteli kerran kolme vuorokautta pitkin metsiä ja maita.
Itse asian luonteesta johtuu, että tapahtumat eivät ole kovin merkillisiä. Toiminta liikkuu pääasiassa kahden porvarillisen perheen piirissä; ja niin kuin tiedetään, epätavallinen edellyttää palatsia tai vähintään aatelislinnaa. Tässä ei esiinny kumpaakaan. Tapahtumien kudos on kuitenkin niin taidokas, että jokainen uusi käänne on täysin odottamaton, eikä jälkeenpäin voi muuta kuin ajatella että ”niin sen täytyi tapahtua”. Lukija pysyy näin tasaisen jännityksen vallassa eikä voi koskaan tietää miten kaikki päättyy. Ja samoinhan on laita elämässäkin. Ihminen tuskin aavistaa mitä tuleman pitää, mutta myöhemmin hän löytää kyllä syitä tapahtuneelle ja luulee tietävänsä kenen kontolle virhe joutuu. Muutoin jokainen kuvaus osoittaa miten etevästi tekijä tuntee ja näkee ihmissydämen hienoimmat säikeet. Moni herkkä kohtaus herättää varmasti myötätuntoa karummassakin rinnassa.
On sanottava että mainittu arvostelija osuu oikeaan puhuessaan dialogeista. Ne ovat yleensä liian korkealentoisia. Etenkään ystävien ja perheenjäsenten kesken ei harrasteta sellaista mahtipontista puhetta, jota tekijä on välillä käyttänyt. Tunteille ei riitä sanoja, kuuluu puheenparsi, ja osuukin oikeaan. Tunne ei näet ole tosi, jos se voidaan ilmaista sanoilla. Intohimoista vain ilo ja viha avaavat ihmisen sanaisen arkun, ja jälkimmäinen vain naisten. Mutta iloisena loruillaan ja vihaisena puhutaan sekavia. Kieli muuttuu kaunopuheiseksi vain milloin jokin ylevä ja jalo herkistää ihmisen ja hälventää egoismin. Kun tunne sen sijaan on ihmisen oman onnen herättämää, hän ikään kuin ujostelee sen ilmaisemista. Sana edustaa yleensäkin järkeä eikä ihminen ole järkevä niinä hetkinä, jolloin hän antaa onnen tai onnettomuuden tunteelle vallan.
Jos tätä romaania verrataan tekijän aikaisempiin teoksiin, olemme miltei valmiit asettamaan Gustaf Lindormin muiden edelle. Elämän pikku murheet ja pikku mutkat pysyvät aina pieninä ja niitä katsellaan pikemmin humoristiselta kuin puhtaasti sentimentaaliselta kannalta. Asianlaita on toinen silloin kun ihmistä ajaa joko kuohuva aika tai jokin syvempi kuin oma onnentunne. Tekijän rikas keksimiskyky, luonteenkuvauksen varmuus ja eloisimpien kohtausten into ja hehku saa uskomaan, että hän pystyy vielä kirjoittamaan syvällisempiäkin romaaneja. Gustaf Lindorm on jo antanut onnistuneen näytteen siitä. Meidän kirjailijattaremme esittävät miehet yleensä joko budoaarissa tai makuukamarissa. Näin pääsee vain vähäinen osa miehisestä luonteesta esiin ja muu jää arvailun varaan. Tästä syystä sankarien luonteiden jalotkin puolet jäävät pelkän vakuuttelun varaan. Jo tuntemiemme rouva Flygaren teosten perusteella uskomme, että hän pystyy käsittelemään myös elämän vakavampaa puolta ja sen ristiriitaa sydämen vaatimusten kanssa, niin vieras kuin tämä puoli yleensä naiselle pakostakin on. Minkä puolen rakastettava tekijä sitten valinneekin, hänen teoksensa pysyvät aina lahjoina, jotka yleisö ottaa iloissaan vastaan.
