Freja nro 51, 30.6.1840: Vanhentumisesta valtio-oikeudessa, manttaaliveroa koskevan kysymyksen pohjalta

Tietoka dokumentista

Tietoa
30.6.1840
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Manttaaliveroa koskevassa kysymyksessä on eräässä säädyssä haettu kannatusta näkemykselle, joka muihin yhteiskunnallisiin oloihin sovellettuna palauttaisi yhteiskunnan alkutilaansa. Yhteiskunta jouduttaisiin a priori rakentamaan uudelleen tai sitten olisi turvauduttava siihen hyödyttömään seremoniaan, että jokaiset valtiopäivät vahvistaisivat aktillaan yhteiskuntajärjestyksen. Manttaaliveron lopettaminen on näet haluttu todistaa oikeutetuksi sillä, että vero säädettiin vääryydellä 100 tai oikeammin 200 vuotta sitten. Emme puutu tässä siihen, onko kyseinen vero oikeutettu tai epäoikeutettu. Monestakin syystä olemme vakuuttuneet siitä, että veroa olisi muutettava ja etenkin veromaan rasitusta kevennettävä. Kuitenkin monet seikat näyttävät puoltavan sitä, että manttaaliveroa pitäisi käsitellä kaikkien muiden maaomaisuutta rasittavien verojen, kuten ruotujaon, kyytitoimen jne. yhteydessä. Jätämme sen tässä yhteydessä käsittelemättä ja puutumme vain mainittuun periaatteeseen.

Yksityisoikeudessa säädetään tietystä vanhentumisajasta sekä siviili- että rikosjutuille. Ajan mentyä umpeen ei tehtyä vääryyttä voi enää korjata eikä rangaistusta rikoksesta antaa. Valtio-oikeus on sen sijaan riippuvaisempi tavasta kuin kirjoitetusta laista, eikä siinä esitetä mitään vanhentumisaikaa. Tässä se merkitsee, että valtiossa tosiasiassa olemassa oleva on itse todisteena syntynsä oikeudenmukaisuudesta. Esimerkiksi Ludvig XIV:n reunionikamarit ovat ulkomaisen valtio-oikeuden osalta historiallisena todisteena siitä, miten yleinen oikeustaju suhtautuu tämänkaltaisiin vaatimuksiin. Meidän maamme valtio-oikeudessa tarjoaa Kaarle XI:n reduktio samankaltaisen näytteen. Kumpaakaan toimenpidettä ei voi milloinkaan puolustaa sillä perusteella miten takaisin vaadittu omaisuus on saatu. Yhtä vähän kuin tuhlailevalta hallitsijalta vastaanotettu lahja vähentää vastaanottajan saannon oikeudenmukaisuutta, yhtä vähän voi veron kantaminen kansalta tehdä sen vaatimisen laittomaksi. Ruotsin nykyisissä oloissa voidaan pakolla säädetty vero kumota seuraavilla valtiopäivillä, koska vero ei ole ilman säätyjen suostumusta mikään vero. Jos sen sijaan määräajaksi säädetty vero muuttuu säätyjen hiljaisella suostumuksella pysyväksi, se voidaan kumota vain sillä perusteella, että Ruotsin kansalla on pysyvä oikeus verottaa itse itseään (ja niin ollen myös kumota mikä tahansa vero). Syntynsä perusteella ei veroa voi poistaa. On kuitenkin sellaisia oikeuksia, joiden takaisin valtaamiselle toisessa merkityksessä ei ole mitään vanhentumisaikaa. Tällaisia ovat niin sanotut luovuttamattomat oikeudet, esimerkiksi persoonan vapaus. Alistettu kansakunta ei voi milloinkaan menettää itsenäistymisen oikeuttaan, eikä orja tai maaorja voi menettää oikeuttaan vapautua kahleistaan. Alistettu kansakunta samoin kuin orjakin on kokonaan valtiollisten siteiden ulkopuolella. Kansakunnan alistettuna olo näet merkitsee, että kaikki sen valtiolliset siteet ovat rauenneet. Sellaisissa tapauksissa oikeus ei ole riippuvainen mistään pysyvästä, koska silloin ei ole mitään pysyvää oikeustilaa.

Ylipäätään tehdään karkea virhe kun yksityisen ihmisen suhteita valtioon tarkastellaan yksityisoikeuden kannalta. Yksityisoikeus tulee voimaan milloin yksityinen on tehnyt valtion kanssa todellisen pactumin [sopimuksen] lainan, oston, vuokrauksen jne. muodossa. Silloin herää myös kysymys laillisesta vanhentumisajasta. Yksityinen ihminen ei sen sijaan ole yhteiskunnan kansalainen sopimuksen nojalla. Niin ollen voi vanhentumisen puuttumisen valtio-oikeudesta selittää näin: yksilö ei ole suhteessa valtioon yksilönä, vaan valtion kansalaisena, so. hän muodostaa itse valtion eli valtion itsetietoisuuden. Toisin sanoen ihmisen suhde valtioon on riippumaton ajasta. Sillä vasta kuuluessaan valtioon hän on järjellinen olento. Se mikä yksilössä on järjellistä, elää valtiossa ennen kuin yksilöä on yksilönä olemassa ja jatkaa elämistään valtiossa yksilön aikaansaannoksina senkin jälkeen kun hän on lakannut yksilönä olemasta. Näin ei ole yksityisoikeudellisissa suhteissa, yksilön suhteessa toiseen yksilöön.

On myös helppo ymmärtää mihin johtaisi edellä mainittu tapa tarkastella yhteiskuntajärjestystä. Sillä perusteella voisivat esimerkiksi lappalaiset lunastaa takaisin valtakunnan kaiken maan, koska se on otettu heiltä, ja varmasti ilman säätyjen päätöstä. Silloin tulisi reduktiotakin pitää laittomana, ja sorrettujen jälkeläisillä olisi oikeus saada omaisuutensa takaisin. Aatelihan pakotti siihen väkivallalla, eikä kolmen aatelittoman säädyn tuki ole mikään oikeusperuste sellaisen kuninkaan toimille, jota ”ei sitonut mikään hallitusmuoto”. Manttaaliveroakaan ei tällöin tulisi pelkästään lopettaa, vaan lisäksi valtion olisi maksettava korvaus koko siltä ajalta jolloin veroa on kannettu yli määrätyn tarpeen. Itse asiassa kaikki säätyjen päätökset olisivat tällöin laittomia, koska koko säätyjen olemassaolo perustuu erityiselle, kuninkaan omavaltaisesti tekemälle päätökselle.

Sanalla sanoen säädyillä on tällä hetkellä valta verottaa itseään ja se on riittävä oikeusperuste minkä tahansa veron poistamiselle. Näin ollen alennetun maaveron oikeutus ja oikeudenmukaisuus on yksinomaan riippuvainen säätyjen vakaasta käsityksestä, joka perustuu nykyisille olosuhteille. Sen sijaan verotuksen synty on oikeudenmukaisuuden kannalta täysin yhdentekevä.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: