Freja nro 48, 17.6.1842: Maisteripromootio Upsalassa (Upsalasta tulleesta kirjeestä)

Editoitu teksti

Suomi

Akateeminen kaupunki on ollut ääriään myöten täynnä matkustavaisia maan kaikilta kulmilta ja sen monilla lehvästöjen varjostamilla aukioilla ja kaduilla on taukoamatta sipsutellut kauniita jalkoja, nähty mustia jakkuja valkeiden hameiden yllä, mustia frakkeja valkeiden… Neitojen helakat ruusunpunaiset hatut ovat asevelvollisten nuorukaisten kiiltävien pistinten ohella vilahdelleet edestakaisin puiden tumman vehreyden edessä. Tahtookohan kukaan sanoa moitteen sanaa siitä, että yliopiston joka ikinen kirja on pysynyt useita päiviä avaamattomana, kuin sinetöitynä, ja on availtu vain pulloja innostuksen lisäämiseksi ja sen kirvoittamiseksi lauluna ylioppilaiden suusta. Ystävien lujat kädenpaiskaukset, rakastuneiden kuiskaukset, helisevät puheet, lasien kilinä, välillä yltiöpäiset, välillä vaisut laulun sävelet – siinä ainoat äänet, jotka ovat ympäröineet Ruotsin ylväintä katedraalia.

Selostamisen velvollisuus saa minut kuitenkin jättämään sen ihmeteltävän kauniin runouden, joka oli juuri tulemassa Frejan palstoille. Kas niin! Prinssien Kaarlen ja Kustaan läsnäolo ilahdutti kaupunkia. Oli kuuluisuuksia, niin tieteen kuin taiteenkin alalta, Upsalan jokapäiväisen kaluston lisäksi, oli Molbech, Thomander, vapaaherratar v. Knorring, v. Beskow, Strinnholm. Eikä sovi unohtaa, että paikalla oli myös tietty mies, jonka tarvitsisi elää vain pari vuosisataa tullakseen erinomaisen kuuluisaksi – herra hovi- ja sukupuolitautien sairaalan saarnaaja Angeldorff, joka kuuluu asustelleen Kaikkein kunnianarvoisimman talossa. Osa Upsalan kuuluisuuksista tekee nyt vastavierailun Tukholmaan Mlle Röhlin salkussa – mestarillisiksi taideluomuksiksi muutettuina. Sekä ylioppilaskunta että kandidaatit ottivat lauluin vastaan herrat Beskowin ja Strinnholmin heti lauantaina heidän saapuessaan. Maanantai-iltana ylioppilaskunta osoitti saman kohteliaisuuden vapaaherratar v. Knorringille ja tri Thomanderille heidän ollessaan professori Geijerin luona tämän kauniilla paikalla sijaitsevassa kodissa, joka on mitä rakastettavimman riemun ja kauneimpien sävelten koti. Joka ilta on eri puolilla kajahdellut lisäksi serenadeja ja vielä myöhään yölläkin ne ovat viehättävästi katkaisseet kaunokaisten kevyen unen ja ruusuiset unelmat vain antaakseen jälkimmäisille uutta vauhtia. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä pohjoismaiset ruusu- ja liljaposket, juhlapuvut, ilman puheita ojennetut kukkakimput, oikealla ja vasemmalla kajahtelevat säkeet, hymyilevät kasvot, rakastuneet katseet ja kaikki mitä kauneimman kesäkuisen auringon alla – niin taas olemme uponneet runouteen korviamme myöten.

Niinpä meidän on jälleen ravisteltava itseämme ja kuultava tykinlaukaukset kello kuusi tiistaiaamuna, sitten kellojen soitto kahdeksalta ja kymmeneltä ja sitten juhlapuheet. Niistä olisi tullut kiperiä tapauksia naisille ellei niitä olisi pidetty ruotsiksi ja ellei niiden ylle olisi siroteltu perinteisiä sokerikaramelleja. Maisterinkysymys promoottorin ohjelmassa ”Incunabula artis typographicae in Svecia” [Typografian alkuvaiheet Ruotsissa] kuului: ”Si artis dramaticae est, ad veram humanitatem non nihil affere momenti, num nostris temporibus muneri officioque suo satisfecisse, censenda est, susque deque habitis honestatis legibus ac desideriis?” Vapaasti käännettynä: ”Jos draaman pitää olla muovaamassa ihmistä, voiko sen katsoa täyttävän määrityksensä, jos se luopuu siveellisyyden vaatimuksista, kuten meidän aikanamme usein tapahtuu?” – Tai vielä selvemmin sanottuna: ”Koska draaman pitäisi opettaa hyvettä, onko oikein että se opettaa pahetta?” Kuten nähdään, vastaus ei liiemmin koettele ajatuksen terävyyttä, no, tuskinpa se vaatii seppelöidyn filosofin syvällisiä tutkimuksiakaan. Mutta olkoon se puoli. Kysymyksen esitti arv. kirjastonhoitaja Afzelius ja siihen vastasi priimus, hra Ant. Niclas Sundberg Göteborgista. Tämän jälkeen professori Joh. Henr. Schröder jatkoi promootion muita seremonioita, ja sitten kukin seppelöity sai hra arkkipiispalta siunaavan kädenpuristuksen. Seuraavaksi ultimus Ad. Ferdin. Wimmercrantz vuodatti suorasanaiset kiitoksensa poissaoleville ja läsnäoleville, suurille ja pienille miehille ja esitti runomuotoisia kohteliaisuuksia daameille. Hovisaarnaaja Afzelius piti saarnan, mutta koristeli hieman asiattomasti maallisen viisauden hulluutta. Myös maist. Malmström lauloi aktin aikana esitetyissä säkeissään ”maailman lapsista, Titaanien karkeasta suvusta”, joka ”uhkaa katalasti Jumalan taivaan sortaa”. Kuitenkin ”uskollisten” on voitettava heidät ja näiden ”uskollisten” sieluissa Jumalan ”vasamat lepäävät”. Siispä näiden ”uskollisten” on oltava melkoisesti meidän kurjien ”maailman lasten” yläpuolella.

Kuitenkin nämä sotapasuunat vaikenivat nopeasti kun päivällismusiikki viritettiin talvipuutarhassa. Siellä maailman lapset, maallisen viisauden seppelöidyt papit kestitsivät itseään antamatta vastikään kuultujen kehotusten ja uhkaavien säkeiden häiritä ja saarnaaja ja laulaja istuivat maan valikoitujen antimien ääressä. Promootioaktissa mukana olleet kuninkaalliset prinssit osallistuivat myös juhla-ateriaan istuen arkkipiispan kummallakin puolella. Kun ateria oli päättynyt ja maljat juotu ja ylioppilaat kiersivät laulaen puutarhaa, prinssit menivät heidän luokseen. Kruununprinssi lausui ensin toivovansa, ”että herrat ylioppilaat eivät kieltäisi häntä yhdessä veljensä kanssa yhtymästä lauluun, vaikka he eivät olekaan ylioppilaita” ja sitten molemmat liittyivät ketjuun laulaen ja käsikynkkää ylioppilaiden kanssa. Molemmat prinssit ja puutarhaan kerääntyneet lukuisat kauniit daamit pitivät tätä kaikkea melko kauniina. Allekirjoittanut on samaa mieltä. Mutta osa patereista oli kuulemma sitä mieltä, että ylioppilaiden ei olisi pitänyt ryhtyä moiseen. Toisin sanoen harmaantunut akateeminen viisaus on muuttunut niin ultra-jakobiiniseksi, että ruhtinaan tarjottuun käsivarteen tarttumista pidetään typeryytenä. Niin päälaelleen asiat menevät nyt maailmassa. Kaikki oli kuitenkin pelkkää hilpeyttä ja iloa, vain mainitut paterit ja taivas alkoivat näyttää happamilta. Ei ole tiedossa miten edellisten närkästys purkautui, mutta taivas alkoi äkkiä purkaa huonoa tuultaan ropisevana sadekuurona. Voi kauhistus! Oliko pikkuruisista päivänvarjoista muka jotain apua? Saattoiko joku puikahtaa puutarhan leikattujen kuusien suojaan? Hatut, saalit, leningit ja kengät olivat mennyttä ja puutarha muuttui silmänräpäyksessä murheen alhoksi. Sellaista on maailman meno aina.

Sade ei voi kuitenkaan jatkua ikuisesti, ei ainakaan silloin kun se kestää vain yhtä kauan kuin naisen laittautuminen juhlakuntoon. Siitä selvittyään naiset saattoivat hypellä valkoisia kenkiään pilaamatta Gilletiin. Siellä oli heti tarjolla pienoinen höyrykylpy, jolla sateessa ehkä saatu vilustuminen torjuttiin. Gilletin tiloihin mahtuu kuulemma kuutisensataa, mikäli vaihtavat vuoroa. Nyt sinne mahtui ennen kuulumattoman sovun vallitessa toista tuhatta. Sikäli kuin aikaa olisi jäänyt, varsinainen tanssi olisi tullut kysymykseen vasta myöhemmin illalla kun useimmat olisivat lähteneet. Musiikki kuitenkin soi ja tanssiinkutsuja ainakin esitettiin perin innokkaasti. Eikä se näyttänyt iloa pilaavan, että yritykset eivät oikein onnistuneet.

Sunnuntaina hra Berwald antoi konsertin ja tiistaina mamselli Juringius. Edellisen jälkeen ylioppilaat vaelsivat laulaen läpi kaupungin ja muualta saapuneet daamit saivat reipasta upsalalaistapaa noudattaen seurata laulajien ketjua. Promoottori oli keskiviikkona kutsunut promovoidut, yliopiston opettajat ja suuren joukon muita päivälliselle Västmanlandilaisen osakunnan kauniiseen huoneistoon. Niinpä niille, jotka eivät keskiviikkona mahtuneet kahteen Tukholmaan lähteneeseen höyrylaivaan, tarjoutui vielä iloinen ilta ja he saattoivat päättää monipäiväiset juhlat kauniisiin jäähyväisiin.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: