I

Suurimman huomion Saksan uusimmassa kirjallisuudessa ansaitsee epäilemättä viime lokakuussa julkaistu Straussin ”Dogmatiikan” ensimmäinen osa. Teoksen nimi kuuluu: ”Die christliche Glaubenslehre in ihrer geschichtlichen Entwickelung und im Kampfe mit der modernen Wissenschaft, dargestellt von D:r David Friedrich Strauss”. Paitsi ammattiteologille, teos on kiinnostava myös kristillisen seurakunnan jokaiselle tieteellistä sivistystä saaneelle jäsenelle sen kamppailun puitteissa, jota nykyään käydään järjen oikeudesta uskonnonkin alueella. Kiinnostavuutta lisää se yleinen hälinä, jonka saman tekijän ”Leben Jesu” herätti. Vai eikö muka ole karkeaa teeskentelyä, jos kielletään, että niin sanotut sivistyneet ovat tällä hetkellä myös luterilaisessa seurakunnassa kierossa asemassa useammassa kuin yhdessä kirkon omaksuman opin kohdassa? Onhan käsittämätön tehty pääasiaksi ja sokea auktoriteettiusko korotettu kaiken järjellisen ymmärryksen yläpuolelle. Eikö siitä ole päivänselvänä seurauksena yleinen välinpitämättömyys, ei niinkään epäily? Mitä enemmän ajankohta kehottaa ihmistä tutkimaan elämän kaikkia muita asioita, jotta hän voisi muodostaa itsenäisen vakaumuksen, sitä vähäisempää on hänen mielenkiintonsa tietenkin oltava sillä ainoalla alueella, jolla kaikki tutkimus on kiellettyä. Kun siitä huolimatta vakuutetaan, että hänen elämänsä korkein ja sisin arvo on juuri tällä alueella, täytyy tällaisen vakuuttelun tuntua ihmisestä yhä epäoikeutetummalta, jos siinä samalla vaaditaan hänen korkeimman kykynsä kieltämistä, vaaditaan kieltämään se mikä tekee hänet ihmiseksi. Jos toisaalta on yhtä kiellettyä esittää sellainen epäily kuin toisaalta olisi epäjohdonmukaista todistaa epäilyn asiattomuus – onhan kaikki todistaminen tällä alalla kielletty – silloin se, joka ei tahdo vaeltaa läpi elämän ilman vakaumusta ja jonka voimat riittävät vakaumukseen ponnistelemiseksi, löytää vain yhden pääsytien: hänen on hankkiuduttava mahdollisimman huomaamattomasti eroon kaikesta mikä on ristiriidassa sen vakaumuksen kanssa. Hänen on toisin sanoen teeskenneltävä samaa välinpitämättömyyttä, joka tulee pakosta suuren massan kohtaloksi, koska se ei kykene omin neuvoin sovittamaan perinteen pyhyyden ja järjen vaatimuksen välistä riitaa. Tämän massan mukava välinpitämätön horros on tullut vähitellen sen toiseksi luonnoksi. Ei olekaan yllättävää, että useimmat vastalauseet kuullaan tästä massasta milloin joku uskaltaa esiintymisellään häiritä massan suloista unta ja kehottaa sitä ”ajattelukyvyn hirveisiin ponnistuksiin”. Ei ole hyvä vedota kuolleisiin; silti olisi kiinnostavaa kuulla Straussin tähden täällä Ruotsissa parkaisuja päästäneiden esittävän oman uskontunnustuksensa. Tai kun he varmaankin tahtovat käydä tieteellisistä teologeista, olisi hyvä kuulla mitä dogmatiikkaa he noudattavat tosikristillisenä. Heille voisi helposti käydä niin hullunkurisesti, että he eivät löydä yhtä ainoaa teologista oppirakennelmaa, joka ei rakentuisi suuremmassa tai pienemmässä määrin kaikenlaisista ”järkilauseista”.

Ei ole Straussin vähäisin ansio, että hän murskaa dogmatiikassaan säälimättä supranaturalistien ja itseään ortodoksisiksi luulottelevien teologien harhakuvitelmat. Hän osoittaa, että heidän kuvittelemansa lujat linnat ovat pelkkiä järjen hökkeleitä ja että he ovat juuttuneet inhoamaansa rationalismin mutaan elleivät leukaansa niin ainakin nilkkojaan myöten. Ja jos näin on vakavien kamppailijoiden laita, jotka käyvät taistoaan pro aris et focis [isänmaan ja kotien säilymisen puolesta], kuinka paljon enemmän kirkon opista poikkeavien harhakäsitysten täytyykään rasittaa sanottuja vastalauseiden esittäjiä, jotka ovat tähän mennessä ajatelleet yhtä vähän miten oikeaoppisuutta puolustetaan spekulaatiota vastaan kuin oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteitakaan. Myös tämä on sanottava sillä edellytyksellä, että heidän uskonnossaan ja vastarinnassaan on ylipäätään jokin sisällys. Usein täytyy näet olettaa, että vastustus on tarkoitettu vain yleisöä varten ja heille itselleen vain yleisön huomion arvokkaina kohteina. Vastalauseista ei liene kuitenkaan paljon apua. Välinpitämättömyys pakotetaan havahtumaan levostaan ja puhdasoppinen intoilija ajaa sen niin kärjistettyyn tilanteeseen, että jäljelle jää vain aut – aut [joko – tai]. On joko oletettava Buxtorfien tavoin, että hepreankielinen Raamattu on jokaista kametz chatuffia [hepreankielinen vokaali] myöten jumalallista innoitusta, vaikka päivänselvät todisteet osoittavatkin, että heprean vokaalit ovat Raamatun kirjoja nuorempia. Tai sitten on myönnettävä järjen oikeutus ja tunnustettava Kirjoitusten oppi Jumalan sanaksi, koska se on ylintä järkeä. Straussin teoksia on tarkasteltava erityisesti tältä kannalta: ne ovat osaltaan kärjistämässä kysymystä äsken mainitulla tavalla. Strauss kirjoittaa (s. 356): ”Ihmisluonne on sikäli oivallinen, että ihminen ei anna viedä itseltään sitä mikä muodostaa jollekulle henkisen tarpeen. Kun valitetaan että teoksemme voivat herättää kansassa suuttumusta, syynä on vain kansan hengellisten johtajien haluttomuus kuulla heidän puheeseensa huonosti sopivaa ääntä. Niin kuin viimeisten vuosien kokemus on osoittanut,1 tämän pitäisi vain tehdä uskon tarvetta tuntevat sitäkin varmemmiksi ja innokkaammiksi.” Niinhän asia on. Jos ihminen ei halua tai jaksa hankkia vakaumusta tutkimalla, hänen on luottamuksensa menettämisen uhalla pidettävä sitäkin tiukemmin kiinni uskostaan. Jos hän on jo enemmän tai vähemmän tietoisesti ottanut vaarallisen askelen uskon ulkopuolelle, hänen on kiireesti astuttava takaisin. Monetkin ovat ehkä sitä mieltä, että tämä ponnistelu, tämä huoli, tämä pakollinen varovaisuus on yhtä tarpeetonta kuin vaivalloistakin. On niin ihanaa kun elämä sujuu tasaisesti eikä kenenkään tarvitse huolehtia muista minänsä osista kuin vatsasta – kun vatsan tarpeet tyydyttävä saa elää ilman mitään vaivaa! Juuri näiden rauhaa rakastavien kiusaksi tahdomme kaikin voimin kiinnittää myös meidän maassamme huomiota siihen koko maailmalle tärkeään kysymykseen, joka saksalaisen sivistyksen kotimaassa on päivänpolttavin. Sen vaikutus ei varmasti jää vastaisuudessakaan sen vähäisemmäksi kuin suurempaa kuuluisuutta saavuttaneen itämaisen kysymyksen. Kun jälkimmäisen ytimenä on: voittaako poliittinen vapaus Euroopassa? niin edellisessä se on: tuleeko hengen työstä hengen vapauden työtä?

Kun Strauss ei siis jätä sanottua puhdasoppisuutta lepäämään laakereilleen, niin vielä haluttomampi hän on jättämään filosofialle yhtään piilopaikkaa, jonne se voisi paeta omia seurauksiaan. Tuottaa hupia nähdä ettei hän anna juurikaan rauhaa Hegelin koulukunnan oikeistolle, yhtä vähän kuin niille, joista hän käyttää nimitystä ”die nach- und über-hegelschen Speculanten” [Hegelin jälkeen tulevat ja hänet ylittävät spekuloijat] (Weisse, Fichte junior ja kumpp.). Hän ei säästä edes Hegeliäkään, vaan kehittelee tämän itse määrittämiä periaatteita osittain toisin. Kaikessa tässä hän tekee aivan oikein. Sillä puolinaisuus tuottaa yhtä laihat tulokset niin taholla kuin toisellakin.

Teoksen nimi ilmaisee jo miten teos on suunniteltu. Siinä ei ole kysymys uusista opeista, vaan kristillisten dogmien kahdeksantoista vuosisataa jatkuneen kehittelyn tuloksista – niiden muodostumisesta, tulkinnasta ja osittain niiden hajoamisesta. Esipuheessaan Strauss kirjoittaa: ”Yksittäisen ihmisen harjoittama subjektiivinen kritiikki on kuin kaivonputki, jonka kuka tahansa poikaviikari voi hetkeksi tukkia. Vuosisatoja jatkuva kritiikki vyöryy kuin kohiseva kymi, jota sulut ja padot eivät kykene kahlitsemaan.” Hän antaa tämän kymin kuohuta valtoimenaan osoittaen, kuinka Paavalista, kirkkoisistä, paaveista, skolastikoista, protestanttisista teologeista, sociniolaisista alkaen kukaan ei ole voinut suojautua järjen käytöltä, eivät edes järkeä vastaan protestoineet. Hän osoittaa kuinka yksi kritiikki on kehittynyt toisesta ja kuinka ankara puhdasoppisuus on menettänyt jokaisen uuden hyöyn tullessa maaperää. Näin Strauss voi jokaisen dogmin osalta todistaa ankarimmallekin puhdasoppiselle teologille kuinka puutteellista tämän puhdasoppisuus on. Hän voi kysyä tältä: mihin on joutunut se dogmi tai tämä tai tuo, samoin kuin hän kysyy filosofilta mihin tämä on hukannut filosofian uskonnonfilosofiaksi ja spekulatiiviseksi teologiaksi kutsumallaan alalla.

Ei taida löytyä liiemmin uskalikkoja, jotka ovat valmiit taistelemaan kahta vuosituhatta vastaan. Pelokkaat voivat kuitenkin rauhoittua, sillä kumoamattomaksi seuraukseksi tulee, että filosofit häädetään kirkon ja puhdasoppiset teologit filosofian alueilta – ja samalla kaikesta tieteellisestä uskonopista, kaikesta teologiasta. Mitä kaikkein hurskaimmat voisivatkaan hartaammin toivoa kuin tätä vuohien erottamista lampaista? Jos siis uskovainen joutuu linnoittautumaan lujemmin uskon alueella ja luopumaan siitä turhasta halusta, että hän saisi todistetuksi uskonsa totuuden, ja jos ajattelija on jo edeltäkäsin kirkon2 kannalta menetetty, niin asia koskee vain tähän asti välinpitämättömiä ”odottelevia neutreja” ja usko ja tieto (Straussin mukaan ”Offenbarungsglauben” ja ”Vernunftglauben”) voivat taistella vain heistä. Strauss jättää sanomatta, milloin näiden kahden välinen kuilu täyttyy. Rohkenemme olla sitä mieltä, että tässä on vain kaksi tietä: joko kerrataan muistin virkistämiseksi se kurssi, jonka ihmiskunta on käynyt kahden vuosituhannen aikana läpi, tai sitten annetaan inhimillisen sivistyksen jatkaa vanhaa rataansa. Emme puutu myöskään siihen, kuka tekee valinnan niiden välillä ihmiskunnan puolesta. Muistutamme vielä pelokkaille ja vainonhaluisille, että mikään ihmishengen suuntaus ei ole vielä tuottanut ihmiskunnalle tuhoa ja yhtä vähän on väkivalta kyennyt milloinkaan estämään hengen pyrkimyksiä.

Ruotsimme uneliaan teologian olisi korkea aika kiinnittää jonkinlaista huomiota kaikkiin näihin kysymyksiin. Pitkään jatkunut vaikeneminen osoittaa, että ruotsalainen teologia ei ole tieteen huipulla. Se voisi olla yhdentekevää, ellei välittömänä seurauksena olisi että epätieteellinen yleisö tarttuu siihen mistä saa ensiksi otteen ja kuuntelee niin ollen vain toista osapuolta. Politiikassa tiedemiehemme ovat jättäneet kaiken vallan lehdistölle. Kopeassa välinpitämättömyydessään he taitavat teologiassakin kulkea samaa tietä. Tai he osoittavat toimeliaisuutta korkeintaan takavarikoinneissa ja nostamalla metelin painotuotteiden röyhkeydestä. Tässä mielessä jätämme artikkelimme heidän herkälle tunnolleen.

[nro 32]

II

Kaunokirjallisuuden alalla ovat molemmat ”leijonat” jälleen esiintyneet: Tieck ja ruhtinas Pückler Muskau. Kummastakaan ajatteleva yleisö ei ole ollut mielissään. Tieck on julkaissut romaanin ”Ottavia Accorombona”. Sen sisältö on yhtä kirjava kuin nimi on sulava. Se on historiallinen romaani, jossa liikutaan Italiassa ennen Sixtus V:n nousua paavin istuimelle ja sen jälkeen. Niinpä siltä näyttämöltä löytyykin laaja kokoelma rosvoja, myrkynsekoittajia, aviorikkojia, murhia ja teloituksia ja joukon jatkoksi kirjailija on lisännyt vielä mielipuolisuutta. Sankarittaressa on ”vapaan naisen” ainesta, mutta silti hän ei kuulu ”käy laatuun” -rotuun. Hän on hyveellinen, sillä vaikka hän on päättänyt elää naimattomana, hän menee naimisiin halveksimansa miehen kanssa pelkästään sukunsa tähden. Sitten hän rakastuu Braccianon ruhtinaaseen (tämäkin on naimisissa), mutta tyytyy vain hyväilyihin. Häntä ei pidätä varsinaisesti hyve, vaan huoli omasta ja sukunsa maineesta. Sitten hänen rakastettunsa keksii onneksi myrkyttää vaimonsa ja murhauttaa sankarittaren miehen. Seuraavat häät, joita juhlitaan komeasti ja pari viettää Garda-järven rannoilla mitä autuainta laiskurien maan elämää – myös sitä kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti harrastajille. Ottavian äiti ehti kuolla jo aikaisemmin kurjana ja järkensä menettäneenä ennen muuta suvun tahratun maineen vuoksi. Sukua näet epäiltiin Ottavian miehen murhasta ja Ottavia vedettiin oikeuteenkin, mutta hänet vapautettiin. Vapautuskin oli tulos häpeällisestä juonittelusta. Hyveellinen Ottavia suree äitinsä kuolemaa vain hiukkasen, jos sitäkään. Hänen miehensä kuolee pian myrkkyhuuruihin, joita on saanut sisäänsä yritellessään kullantekoa. Lopuksi entinen torjuttu rakastaja Luigi Orsini murhaa itse Ottavian ja tämän veljen (toinen veli mestataan rosvona). Orsini ja tämän apuri saavat saman kohtalon – ja niin näytelmä onkin lopussa, sillä näyttelijät ovat loppuneet. Tarinasta ei puutu näköjään edes kynttilän niistäjää – viidennessä näytöksessä tämä surmaa itsensä kynttiläsaksilla, sillä kirjailija tekee puhdasta jälkeä.

Tässä kaikessa ei olisi mitään ihmeellistä ellei tekijä olisi Ludvig Tieck, jalomman – ei uusranskalaisen – romantiikan keulakuva, Octavianuksen kirjoittaja, lukuisien leikkivien, ilmavien ja kukkasiin kiedottujen novellien yms. tekijä. Eräs arvostelija selittää tätä anomaliaa ”Hallische Jahrbücherissä” suunnilleen tähän tapaan:

”Kun Saksa koki viime vuosisadan lopulla tieteessään ja taiteessaan yleisen herätyk­sen, voi Goetheä tätä taustaa vasten pitää koko Euroopan sivistystä siihen asti hallinneen monarkkisen periaatteen edustajana. Hänelle näet kaunotaide merkitsi ”kau­nista minää”, joka teki luonnon ja hengen valtakunnat kaikkineen esteettisen kasvatuksensa palvelijaksi. Schiller sitä vastoin omistautui elävälle kansanhengelle ja sen kiinnostuksen kohteille ja on siitä syystä yhä Saksan rakastetuin ja kansallisin runoruhtinas. Tällainen kiintyminen hetkeen ja todelliseen elämään merkitsi useimmille runoilijoille taiteen arvon alentamista. Siitä syystä he kääntyivät jumalallisen oikeuden periaatteen ja subjektiivisen minän ihannointiin. Kun he eivät löytäneet nykyhetkellä vallitsevasta hengestä sellaista todellisuutta, joka olisi vastannut tätä maailmankatsomusta, he pakenivat keskiaikaan, sen kuninkaalliseen loistoon ja voimayksilön herruuteen3. He kaihtavat äidinkieltään ja oman maansa kirjallisuutta ja suuntautuvat Englantiin, Espanjaan ja jopa Intiaan. He ovat vaihtaneet protestanttisen uskonsa katoliseen ja Rooma on käynyt heille synnyinkotia rakkaammaksi. Tyytymättömyys olemassa olevaan kasvoi maailmantuskaksi ja sen yleisyyttä osoittaa Byronin äänilajin kaikkialla Euroopassa saama vastakaiku. Ranskan uusi romantiikka on vain yksi seuraus tästä hengestä. Myös sen kannattajat halusivat vapautua olemassa olevan ahdistavasta otteesta. Sen sijaan he kääntyivät selvästi tämän hengen yhteiskunnallisia ja siveellisiä aikaansaannoksia vastaan ja yrittivät osoittaa, että egoismi ja pahe korjaavat voiton, eivät ne, joita tämä henki suosii ja jotka se hyväksyy. Nuorelle Saksalle ja sen kärkihahmolle Heinelle Pariisi on samaa kuin Rooma vanhoille romantikoille. Tämä suuntaus vihaa näitä vanhoja ja tuomitsee heidät, samoin kuin jokainen vihaa omaa pilakuvaansa. Kuitenkin periaate on molemmille yhteinen – tyytymättömyys olevaan ja kyvyttömyys elää ja toimia siinä. Edelliset tyytyivät vain pakenemaan olevaa ja etsi­mään kauneutta ja totuutta melko karkeasta menneisyydestä. Jälkimmäiset pyrkivät positiivisesti hävittämään olevan ja sijoittivat valtakuntansa tulevaisuuteen, jonka pääpiirteenä on pelkkä vapautuminen nykyisyydessä nähdyistä ristiriidoista.”

Suunnilleen näin mainittu arvostelija kirjoittaa, eikä Tieck hänen mielestään olekaan epäjohdonmukainen joutuessaan äärimmäisten romantikkojen alueelle, vaikkakin tiedostamatta. Hänen kertomuksensa peruspiirteet ovat historiallisesti tosia. Sen sijaan tarina on vastenmielinen, se on lyhyesti sanottuna kuiva luettelo lukuisista murhista ja teloituksista. Sitä on uteliasta yleisöä varten paikkailtu yksityiskohdilla, jotka lisäävät näytelmään ennen näkemättömän tuntua. Tällaisen tehon ulkopuolella mielenkiintoa on vain sankarittaressa: hän edustaa abstraktia vapautta, joka kohoaa kaikkien inhimillisten olosuhteiden, niin hyveen kuin paheenkin yläpuolelle. Eihän hänen haaveellinen kiintymyksensä kärsi vähääkään siitä, että hänen rakastettunsa tahraa itsensä rikoksella. Hänen vapauden henkensä on pelkkää ylpeää egoismia ja antaa niin ollen periksi onnen tavoittelulle ja se puolestaan tähtää aistinautintoon. Tekijä verhoaa tämän tavoitteen pikemminkin runolliseen huntuun kuin paljastaa sen.

Näin romantiikka on yhtäältä päätynyt katolisuuteen ja itsevaltiuteen. Tämän puolen äärimmäinen edustaja on Schlegel. Toisaalta romantiikka Tieckin persoonassa ojentaa kättä lihan vapautuksen saarnaajille. Kummatkin puolet elävät Baijerin ihastuttavassa uskonnollis-poliittisessa ja esteettis-uskonnollisessa valtarakennelmassa, ja München yhdistää Rooman ja Pariisin toisiinsa.

III

”Südöstlicher Bildersaal” on nimeltään se puolivaatelias teos, jolla ”der Verstorbene” [vainaja] muistuttaa eläviä itsestään. Tunnemme teoksen ensimmäisen osan vain mainitun Hallische Jahrbücherin arvostelun perusteella. Arvostelun mukaan tekijä kuvailee siinä osassa matkojaan Afrikassa ja oleskeluaan Maltalla, ja välillä kuvaus katkeaa pieniin sepitettyihin kertomuksiin, joiden nimenä on ”Nips”. Niteellä on erikoinen päällekirjoitus: ”der Vergnügling” – tämä tekijän muodostama sana tarkoittaa, että kirja sopii myös hupia etsivän käteen. Ruhtinaan teorian pääkohtana näyttää olevan, että kääntämällä vanhan sananparren nurin hän tekee työnteon pelkäksi mausteeksi ja lisukkeeksi huville. Tässä hän tarkoittaa työllä vain kirjoittamista, ”Nipsien” sepittelyä, mistä saa kaupanpäällisiksi mainetta ja rahaa (?). Kun ruhtinas voi jo edeltäkäsin odottaa lukijoikseen erinäisiä ”Vergnüglingejä”, hän saanee rahaa helpommin kuin kirjailijat yleensä. Mutta ainakin Hallische Jahrbücherin arvostelija haluaa nähdä maineen erittäin arveluttavassa valossa. Tässä eivät tähtäimessä ole niinkään kirjailijankyvyt, kuin ruhtinaan kaikki elämänvaiheet. Arvostelija tarkoittaa suurin piirtein tätä: vaikka itse ruhtinas onkin tyhjäntoimittaja, joka kuljeskelee ”arabihevosten, mamelukkien ja etiopialaisten naisten” mukana, silti hänen ei juuri sovi esiintyä sellaisen elämäntavan saarnaajana ja kaikkein vähiten verhota nautiskelijan moraalista alastomuutta petollisesti korkean sivistyksen hunnulla, mistä hänen kertomuksensa todistavat. Arvostelija on myös sitä mieltä, että ”saksalaisena” ruhtinas voisi omassa asemassaan ja omine kykyineen löytää maantietä arvokkaamman toimialueen. Kun ruhtinas sanoo suhtautuvansa välinpitämättömästi siihen mikä Eurooppaa ja sen kansakuntia mullistaa, ja vakuuttaa, että mikään sellainen ei koske eikä ole koskenut häntä, silloin arvostelija muistuttaa, että juuri tällaiset Euroopassa tapahtuneet kumoukset ovat tehneet ruhtinaasta Preussin nöyrän ”alamaisen”. Tällä muistutuksella arvostelija laskee tekevänsä vaikutuksen, etenkin kun ruhtinas aina silloin tällöin hiukkasen painottaa ruhtinaallisuuttaan. (Tulee mieleen, että Englannista kirjoittamissaan kirjeissä häntä huvittaa englantilaisten tietämättömyys – nämä sekoittivat sentään hallitseviin (!) kuuluvan saksalaisen ruhtinaan pelkkiin nimellisiin ruhtinaisiin, joita ovat esimerkiksi venäläiset ja italialaiset.) Lyhyesti sanottuna tilanne on tämä: jos hänen korkeutensa joutuu kohtaamaan useampia saman kaliiperin arvostelijoita, hänen maineensa on kovan työn takana – lukuun ottamatta salonkeja. Hän voi sitten hyvittää vahingon kaltaistensa korkeasti jalosukuisten parissa. Ja epäilyksittä jonkun kellahtavankalpean kreivittären suosionosoitukset painavat yhtä paljon kuin kymmenen hallelaislehden arvostelut. Teoksen toisella ja kolmannella osalla on yhteinen nimi Griechische Leiden, ja kummatkin ovat paksuja, noin 30 arkin laajuisia niteitä. Niissä Vergnügling, muuan titulus ”Rosenberg”, on Kreikassa, ja päästää meidät katselemaan siellä ahkerasti pitämäänsä matkapäiväkirjaa. Ei voi kiistää etteikö ruhtinas osaisi maustaa pikantisti sen mitä hän yleisölle tarinoi. Kun hän esiintyy tietyllä tavalla välinpitämättömästi hän on aina miellyttävää seuraa nautittaessa iltapäiväkahvia mukavalla kanapeella. Vääryyttä tekemättä voi tätä matkakertomusta kuitenkin sanoa liian pitkäpiimäiseksi. Muun ohessa siitä saa käsityksen Kreikan nykytilanteesta, jota monet tuskin tuntevat. Kaikesta näkyy kuinka vähän eri hallitukset ovat kantaneet huolta maan ja sen asukkaiden kulttuurista. Kaikkialla on vallalla mitä suurin tietämättömyys, köyhyys ja epävarmuus. Tekijä on yrittänyt jostain syystä lieventää kuvan räikeyttä liittämällä mukaan huomautuksen, että teos on laadittu jo neljä vuotta sitten ja kaikki on nyttemmin paremmalla tolalla. Voi kuitenkin asettaa toistaiseksi kyseenalaiseksi onko moinen ihme tosi, kun siitä ei ole kuultu mitään tarkempaa. Kreikkalaisten onnellisuus on tuskin suurestikaan kasvanut siitä, että heille mitä armollisimmin tarjottuun kuninkaallisen hovin pitoon on saatu lainaa Englannista. Vergnügling osoittaa todella mielen avaruutta jakamalla kreikkalaisten kärsimykset. Sanoin ei voi ilmaista miten vähän mukavuutta ja tyylikkyyttä he miesparalle tarjoavat. Kaikkialla on puutetta välttämättömimmästäkin – ylenpalttisesti on vain likaa. Ruhtinas sanoo, että maalaiskylä sivistyneessä Euroopassa tarjoaa enemmän mukavuuksia kuin Kreikan pääkaupunki. Ja silti on varmaa, että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta hänen jeremiadejaan lukevasta ”matkustavasta voyageurista” tähyää halukkain silmin hänen matkustustapaansa. Ruhtinas sanoo esipuheessa pilaillen ja jälkisanoissa puolittain sentimentaalisesti vastustavansa sellaisia arvosteluja kuin Rugen edellä lainattu kirjoitus.

• 1. Straussin kotimaassa Württembergissä on viime aikoina esiintynyt paljon uskonnollista intoilua. Pietismi on levinnyt siellä laajalle. On myös joukko swedenborgilaisia. Tübingenissä eräs kirjakauppa (Gutenberg) myy lähes yksinomaan uuden Jerusalemin kirkkoa käsittelevää kirjallisuutta.
• 2. Emme tarkoita luterilaista kirkkoa, vaan uskontunnustukseen nojaavaa kristillistä kirkkoa ylipäätään. Strauss kirjoittaa: ”Silloin kun kamppaillaan hengen autonomiasta tai heteronomiasta, on vähemmän kiinnostavaa, onko tämän heteronomian periaatteena kirkko vai Raamattu.” (Esipuhe, s. VII.) Hän jatkaa (Johdanto, s. 22): ”Todellinen filosofia saa spekulatiivisten totuuksien järjestelmästään samaa sisäistä tyydytystä kuin uskovainen uskontotuuksiensa kokonaisuudesta.”
• 3. Arvostelija vertaa heidän taantumuksellista pyrkimystään Ranskan Kaarle X:een ja käyttää siitä sanoja ”bewusstes und capriccirtes” [tietoinen ja päähän pälkähtänyt]. Voisi lisätä, että taistelun ennen muuta Ranskassa saama uhkaava käänne oli pelottamassa ja ehkäisemässä romanttiselle koulukunnalle ominaisia lämpimiä mielialoja, myös sen myönteistä suhtautumista uskonnolliseen ja poliittiseen vapauteen. Napoleonin universaalinen despotismi vaikutti osaltaan siihen, että heidän karsastava suhtautumisensa todellisuuteen voimistui. He eivät luoneet ideaalista maailmaansa todellisuuden ytimeksi, vaan siirsivät sen todellisuuden ulkopuolelle, sen lahoksi kuoreksi.