Luonnon vanhuus kai aiheuttaa sen

että elo maan päällä on niin akkamainen;

siihen tyytyä emme saata

vaan suuntaamme kohti Satumaata.

[SL]

Ihanteellinen tyytymättömyys todelliseen maailmaan, tuo luonnollinen tunne, antoi Vitalikselle aiheen tähän ”koomiseen” haavekuvaan, kuten hän sitä kutsui. Itse asiassa se voidaan käsittää myös vakavasti ja sitä voidaan pitää ”traagisena”. Jokainen ihanteelliseen päämäärään pyrkivä jalo sielu on tietysti ajatellut unelmissaan Utopiaa, Eldoradoa. Näillä mielikuvilla on ollut maailmanhistoriallista merkitystä, sillä ne ovat vaikuttaneet uuden maailman löytäjiin, muiden mukana itse Kolumbukseen. Ihannevaltakunnan ajatukselle perustuu kiliasmioppi, joka on ollut sangen tärkeä kristinuskossa ja on sitä edelleen. Platon loi valtio-opissa kuvitteellisen tasavallan, kuvasi Atlantiksensa. Kuinka monta valtakuntaa onkaan syntynyt ja hahmottunut runoilijoiden unelmissa aina Daniel Foesta ja hänen Robinson Crusoestaan Adam Oehlenschlägeriin ja tämän ”Oen i Sydhavet” -teokseen. Niissä he ovat ilmaisseet toiveidensa, joskaan ei työnsä, näkemystensä, joskaan ei uurastuksensa jaloimmat, saavuttamattomiksi jääneet päämäärät. Ruotsissakin on eräs henkilö kuvaillut mielikuvituksensa paratiisia, josta hän käyttää nimeä ”Friedland”. Hän on liittänyt mukaan kartan, josta näkee miltä maa näyttää ympäristössään – Etelämeressä. Siihen mereen voi sijoittaa mitä ikinä tahtoo ja siitä voi sepitellä mitä halajaa – voi todellakin sanoa mitä tahansa Cookista ja Laperousesta ja D'Urvillesta huolimatta! Merimiesparat ovat turhaan vakuutelleet Euroopalle, että saaria ei riitä enää löydettäviksi. Silti on etenkin Venäjällä yhä tapana löytää saariryhmiä, joille voi antaa tsaarillisen ”vitš”- tai ”skoi”-loppuisen nimen, vaikka amerikkalaiset ja englantilaiset ovat jo ajat sitten sijoittaneet saaret merikortteihinsa ja vaikka lähinnä vain laivanvarustajat tietävät retkistä, joita tehdään niihin maailmankolkkiin. Niinpä olisi nyt aika siirtää utooppiset kuvitelmat kuuhun, missä voi paremmin muutella luontoakin oman mielensä mukaiseksi, ellei sitten mennä Nils Klimin mukana maapallon sisuksiin, mistä geologit eivät tosin mielellään suo riittävästi tilaa poloisille kuvitelmille. Hra Rådbergin ”romanttinen”, kirjallinen ja poliittinen unelma, ”Friedland” olisi ollut vieläkin kauniimpi, jos hän olisi antanut hunajan ja maidon virrata joissa ja viinin järvissä ja antanut lintujen puissa viserreltyään paistaa itse itsensä, jotta ne tyydyttäisivät heti kelpo friedlandilaisten ruokahalun. On jotenkin murheellista ja ikävän synkeää, että nämä unelmat miellyttävämmästä yhteiskuntaelämästä, turhaan toivotusta täydellisyydestä, ovat pelkkiä harhoja, jotka huumaavat mielikuvitusta ja vievät voimia todelliselta toiminnalta. On tosin selvää, että Friedland on jalon ajattelun ja hienon tunteen tuote; selvää on sekin, että joka rivillä kohtaa kirjoittajan ylevän tarkoituksen. Kokonaisuus on kuitenkin liian kuivakas käydäkseen esteettisestä mielikuvitusleikistä ja liian päätön ollakseen mitään muutakaan. Teoksesta puuttuu runollinen henki ja siinä on sen virhe. Jotta voisi nauttia ”runosta”, sen on oltava todellista runoutta. Jos kävisimme läpi tekijän käsitykset valtiosta, uskonnosta ja taiteista, joutuisimme liian pitkälle ja tarjoaisimme sisällön lukijalle etukäteen. Saanemme kuitenkin kaikella hyväntahtoisuudella sanoa, että suhtaudumme varauksellisesti moniin tekijän käsityksiin, etenkin uskonnollisiin. Voisi sanoa, että samoin kuin eräs tuoreimmista kasvatusopillisista kirjoittajistamme haluaa tehdä kaikesta ihmistiedosta maantietoa, samoin hra Rådberg tahtoo, joskin perustellummin, tehdä kaikesta panteismia.