Ei riitä, että kirjoittaa kirjan, sitä on myös myytävä. Tässä vanhassa väittämässä annetaan melko luotettava mittapuu ainakin tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten arvolle – saarnatkoon rigoristi ja pedantti miten haluaa kansantajuistamista vastaan. Tieteen osalta on ymmärrettävää, että sen eri haarat voivat saada vain suhteellisen rajallisen yleisön, mutta taidenautinto on varsinaisesti suuren yleisön asia. Sivistys ja opinnot voivat lisätä nautintoa, mutta sellainen taideteos, joka ei ole käsitettävissä aikansa yleissivistyksen perusteella, ei oikeastaan ansaitse taideteoksen nimeä.
Suosion näkee jo siitä nopeasta tahdista, jolla rouva C:n romaanit seuraavat toisiaan. Lisäksi tiedetään, että näitä teoksia myydään huomattavasti isompina painoksina kuin muita samassa Kabinettsbiblioteketissä. Tämä suosio lienee ennen muuta kirjailijattaren ehtymättömän rikkaan keksimiskyvyn ansiota. Hänen teoksissaan kohtaa alati uusia luonteita ja tilanteita ja juonessa on joka tilanteessa useita lankoja ja taidokasta kudosta. Yleisö rakastaa sellaista, sillä meidän romaaneja vilisevinä aikoinamme sen on usein vaikea löytää uutta tai sellaista, mistä ei kymmenen alkusivun jälkeen näe, miten koko tarina päättyy. Tekijä onkin katsellut tarkasti ympärilleen, sekä elämän moninaisia ulkoisia olosuhteita että ihmissydämen harhailuja. Niin ollen tapahtumista tai luonteista ei puutu luonnonmukaista totuudellisuutta ja näin lukija tuntee olonsa kaikkialla kotoiseksi ja elää mukana, iloitsee ja kärsii. Lisäksi tulee vielä sumeilematon, lämmin tyyli, joka antaa vaihtelevalle kudokselle yhtä vaihtelevaa eloisaa väriä ja pitää yllä juonen herättämää mielenkiintoa.
Myös ”Rosen på Tistelön” -romaanilla on runsaasti näitä ansioita. Tapahtumien tärkein motiivi on sinänsä kiinnostava, tekijä ohjaa tutuksi tulleella taidollaan kehitystä ja henkilöt ovat luonnosta lainattuja. Teos saattaa olla jopa kiinnostavampi kuin tekijän monet muut keskeisen aiheensa traagisuuden ansiosta eikä tyylissäkään ole sitä silloin tällöin liiallisuuksiin menevää paatosta, josta olemme joskus aikaisemmin huomauttaneet.
Muut arvostelijat ovat jo teoksen ensimmäisen osan ilmestyttyä moittineet liian pikkutarkkoja yksityiskohtia. Olemme samaa mieltä, vaikka asia ei pidäkään täysin paikkaansa tästä teoksesta, kokonaisuutena otettuna. Kun tekijän on helppo keksiä, hän eksyy muutaman kerran sivuseikkoihin. Niinpä vähemmän tärkeät kohdat voivat aina joskus tuntua venytetyiltä. Tekijä osaa kuitenkin pitää huolta siitä, että tämä ei köyhdytä kokonaisuutta. Saman keksimisen ylenpalttisuuden vuoksi hän keskittää välillä liian vähän mielenkiintoa johonkin henkilöön. Useimmat ihmiset ovat mukana romaanin alusta sen loppuun ja lähestyessään loppua lukija kyselee yhtä uteliaasti kaikista: miten mahtaakaan käydä sen ja sen ja sen. Yleensä lukijan suhtautuminen viilenee, jos hyvän romaanin viimeisillä sivuilla on kaikkien henkilöhahmojen yleinen katselmus. Olisi epäilemättä sopivinta, että ratkaisu muodostuu vain päähenkilöiden lopullisesta kohtalosta ja muiden kohtalo saisi vahvistuksensa jo sitä ennen tai sen aavistaisi jo etukäteen ilman enempiä kuvauksia, toisin sanoen että heidän kohtaloaan pidettäisiin niin jokapäiväisenä, että sitä ei kannata erikseen muistaa. Tästä romaanista on haluttu ajattelemattomasti poistaa kokonaan eräs päähenkilö, kapteeni Rosenberg, vaikka hänen läsnäolonsa ja kaksinkertainen kosinta onkin nokkelin tapa pelastaa ”Ruusu” tunteille aina vastenmielisestä liitosta hänen isänsä murhaaman miehen pojan kanssa.
On yhtä harkitsematonta moitiskella traagista loppua. Eräs muutoinkin uutterasti mustamaalausta harrastava lehti on tässä osoittanut sellaista intoilua, että se on kieltänyt Raamatun opetuksen: isien pahat teot rangaistaan lapsille – ja sehän on myös kokemuksen antama opetus. Rikoksen sovitusta ei voi eikä saa etsiä ulkoisista tapahtumista kuin vain siinä merkityksessä, että hyvä voittaa aina. Kansalaisyhteiskunnan alueella tämä on kuitenkin osoitettavissa vain oikeudenmukaisuuden voitossa, kun taas kansakunnan paras, ihmiskunnan asia voi edetä voittoisasti itse rikoksen kautta ja sen yli korkeammassa valtiollisessa elämässä, joka on tästä syystä tragedian oikeaa aluetta. Edes runoilussa ei saa sivuuttaa sitä, että rikos saa aina rangaistuksensa. Kuitenkin taide voi kansalaisyhteiskunnan elämää kuvaillessaankin osoittaa, että iäinen on läsnä katoavaisessa itse rikollisen päästessä sovintoon itsensä, oman sisimpänsä kanssa. Siinä tekijä onkin Birgerin osalta onnistunut niin hyvin, että tästä on arvostelijan vankkumattoman käsityksen mukaan tullut kaikessa yksinkertaisuudessaan koko romaanin runollisin hahmo ja se henkilö, jonka luonne antaa koko teokselle ryhtiä. Vain hänen uhkailunsa ennen rikosta ja huijauksensa sen jälkeen olisi voinut jättää pois. Sitä vastoin mielenkiinto hänen henkilöään kohtaan olisi kasvanut, jos tekijä olisi kuvannut voimakkaammin hänen kiihtynyttä tilaansa onnettomuuden sattuessa ja jos hänen osuutensa siihen liittyviin suuriin tapahtumiin olisi osoitettu enemmän pakon sanelemaksi.
Kun toiminta tapahtuu arkielämässä, on ylipäätään vaikea luoda tilanteisiin runollista ylevyyttä joutumatta sadun alueelle tai antaa sitä henkilöille tekemättä heitä yli-inhimillisiksi tai antamatta heidän sortua viheliäiseen sentimentaalisuuteen. Toisaalta voi myös suurin luontoa noudatteleva totuudellisuus muodostua virheeksi. Runoudella on näet runouden nimi juuri siksi, että se ei ole peili, joka kuvastaa pientä ja suurta, kaunista ja vastenmielistä sikin sokin. Sen sijaan runous esittää sitä mikä on todellisuudessa varsinaisesti todellista, ikuista, muuttumatonta hetken vaihtuvissa hahmoissa, ennen muuta sitä, mikä ihmisessä on todella inhimillistä. Runouden kuvastin on taikakuvastin, jossa hahmot liikkuvat ilmavina ja keveinä olematta silti ilmasta siepattuja. Ellei päinvastoin jokainen kuva ole otettu todellisuudesta, ole todella elävä ja yksilöllinen, todellista kauneuttakaan ei tavoiteta. Se ei kylläkään vaadi ympäröimään kuvattavia kaikella mahdollisella maallisella. Romaanin sankari voi käydä todellisesta ihmisestä, vaikka emme saisi milloinkaan tietää, että hänellä on känsä leuassa ja että hän toden totta käyttää housuja ja huone voi käydä ihmisasumuksesta aamuisena hetkenäkin ilman että meille on näytettävä sijaamattomat vuoteet tai roskaiset nurkat. Ulkoinen, satunnainen on runoudessakin vain satunnaisuutena, jonka puitteissa henkilöt ja hetkellinen toiminta liikkuvat, mutta se kaikki on itsessään vailla mielenkiintoa. Juuri tämän satunnaisuutensa vuoksi ympäristö jääkin runoilijan valtaan, ja hänen on luotava se kauniiksi ja houkuttelevaksi tai ainakin kätkettävä vastenmielinen. Sanalla sanoen ei saa unohtaa, että ympäristö pikkutarkkuuksineen ei ole olemassa itseään, vaan toimintaa ja henkilöitä varten. Jopa luonnonkuvauksetkin saavat romaanissa varsinaisen merkityksen vasta sen perusteella, että ne käyvät symbolisesti yksiin toiminnan tai kuvauksessa esiintyvien henkilöiden luonteen kanssa. Niin ollen ulkoisten esineiden luonnonmukaisuus on toisarvoinen saavutus ja se muuttuu virheeksi, jos niiden kuvaukseen sinänsä pannaan painoa tai jos henkilöitä tehdään luonnonmukaisiksi kuvaamalla heidän tilapäisiä, merkityksettömiä toimintojaan. Runouden ruusunhohdon on levittävä runollisesti käsitetystä persoonallisuudesta myös kaikkeen siihen, minkä kanssa kuvattava persoona joutuu tekemisiin.
Jos pidetyn kirjailijattaren teoksista voi löytää jonkin yleisen virheen, niin arvostelijan mielestä sitä pitää etsiä siitä, että tekijä ei ajattele mikä on runollisen kaunista, vaan huolehtii aivan liiaksi epäolennaisten yksityiskohtien luonnonmukaisuudesta sekä luonteissa että ympäristössä. Selvitäksemme asiasta lyhyesti otamme esimerkin uudesta romaanista.
Kaikki ihmisystävät kiittävät varmasti sitä isänmaallista lämpöä, jolla kirjailijatar on kuvannut saaristolaisten puutteenalaista asemaa. Mutta nälkiintyneet ihmishahmot, jauhojen hinta, tupakkarullat, rääsyiset lapset ja kalantotkut ovat tuskin sinänsä runollisia kohteita. On totta, että tämä kaikki saa olla mukana, jotta nuoren Armanin ihmisrakkaus tulisi kauniiseen valoon! Ihmisparat ovat kuitenkin siinä valossa yhtä alastomia ja kurjia. Jos sitä vastoin puhdas inhimillisyys, isänmaallinen tunne, puhdas uhrautuva rakkaus, osaa ottava ihmisyys osoitettaisiin heissä itsessään tämän kurjan pinnan ja ympäristön alla, jos näiden palelevien, nälän kuluttamien olentojen nähtäisiin esimerkiksi kamppailevan myrskyn kourissa ja uhmaavan pakkasta pelastaakseen haaksirikkoisen jne., kuvaus ei olisi silloin vähemmän luonnonmukainen eikä se olisi varmasti vähentänyt myötätuntoa näitä kovaosaisia kohtaan. Cooperin ”Bandit”-romaanissa yksi ainoa laguunien vanha kalastaja, hänen paljaat, karaistuneet käsivartensa, hänen ylpeä itsetietoisuutensa ja hänen rakkautensa pojanpoikaan riittää näyttämään koko tämän yhteiskuntaluokan sellaisessa valossa, että se ei vain herätä myötätuntoa kurjuutta kohtaan, vaan näyttää myös ryysyjen alta ihmisen puhtaana, jalona, rakastavana. Siinä romaanissa ei kuvailla lainkaan heidän elintapaansa eikä asumuksiaan, mutta siitä huolimatta ne tuntee kuvauksen pohjalla. Niitäkin voi kyllä kuvata, kunhan ne eivät ole itsetarkoitus tai kunhan niillä ei pyritä pelkästään näyttämään karkeaa, alastonta kurjuutta, vaan kohottamaan ihmistä sitäkin korkeammalle kurjuuden yläpuolelle.
Tästä koostuu se sovittava huntu, jonka taide levittää kaikkien inhimillisten epäkohtien ylle. Silloin kun se huntu on olemassa, se omaksuu myös itsestään sellaisen värin, että vastenmielisinkin alkaa hahmoltaan kirkastuneena näkyä läpi. Jos sovitusta sitä vastoin etsitään vain tapahtumien onnellisesta päätöksestä, niihin kietoutuneiden henkilöiden ulkoisesta hyvinvoinnista, on taiteesta saatu uskoaksemme väärä käsitys. Arvostelija ei toivo kirjailijattaren kuuntelevan sellaisten taiteen tuomarien neuvoja. Loppu on suhteellisen yhdentekevä; salamanisku voi tuhota kokonaisen elämän päämäärän, ellei päämäärään päästä joka hetki, ellei jokainen keino ole jo itsessään päämäärä. ”Rosen på Tistelön” -romaanissa on todellakin edellä sanotun kaltainen sovitus ja olemme jo esittäneet Birgerin luonteen todisteeksi siitä – mutta hyväähän ei ole milloinkaan liikaa. Niinpä on rumaa nähdä itse ”Ruusu” puolihupsuna. Jos hänen ”vahva sielunsa” olisi pystynyt kantamaan myös pahimman, silloin se olisi ollut myös kaunis sielu. ”Ruusu” on kuitenkin nainen ja nainen kykenee vain harvoin uhraamaan onnellisuuden vaatimuksensa.
On helppo nähdä, että vain harvat kirjailijat tai kirjailijattaret täyttävät arvostelijan tässä esittämät vaatimukset. Itse kunkin on kuitenkin pyrittävä korkeimpaan; kukaan ei voine tämän romaanin perusteella sanoa, että kirjailijattaren tuotteliaisuus alkaisi joltakin kannalta ehtyä. Päinvastoin teoksen kudelma on niin omalaatuinen ja reipasotteinen, että kirjailijattarelta voi toivoa vielä paljon. Siitä syystä uutta romaania on luettava ehkä suuremmalla mielenkiinnolla kuin muutamia aikaisempia teoksia. Kuitenkin vain täydellinen taideteos elää oman aikansa, sen mieltymysten ja makusuuntien yli.
F.
