Ryhdymme tarkastelemaan uudistusehdotusta, joka on esitetty kirjasissa ”Förslag till en omfattande i laglig ordning verkställbar Representationsreform”, Sthm 1839, ja ”Svar på anmärkningarne mot Skriften etc.” (tarkoittaa äsken mainittua ”Förslagia”) sekä ”Närmare utveckling af Grunderna för detta förslag”, Sthm 1840. Tekijöiden nimiä ei mainita nimiösivuilla, mutta kirjaset ovat tarpeeksi runsassisältöisiä herättääkseen huomiota, ilman suosituksiakin.

Ensiksi ehdotuksessa on huomattavaa tekijän käsitys edustuksellisen eli, kuten hän sanoo, ”parlamentaarisen hallintotavan” merkityksestä. Se tulee esille jälkimmäisessä kirjasessa. Tekijä on nimittäin sitä mieltä, ”että parlamentaarisen hallinnon aikaansaaminen on suorastaan edustusuudistuksen varsinainen päämäärä, ongelma ja tarkoitus. Se ei suinkaan ole merkitykseltään niin rajoitettu ja puolinainen kuin pelkkä edustuslaitoksen rakenteissa ja kokoonpanossa tehtävä muutos” – – Parlamentaarisen hallintotavan luonteen tekijä ilmaisee näin: ”Valtiomahtien keskinäisen suhteen on oltava vilpitön, sen on perustuttava molemminpuoliselle luottamukselle, oltava orgaaninen ja moraalinen. Suhteen on oltava sellainen, että hallitus ja edustuslaitoksen molemmat osat muodostavat tosiasiassa vain yhden vallan, yhden organisaation. Näin siitä huolimatta, että ne ovat tämän organismin eri elimiä. Kuitenkin ne ovat samasta juuresta tai periaatteesta lähtevinä lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa, lujasti toisiinsa nivoutuneita ja kytkeytyneitä, niin että voi oikeutetusti sanoa, että juuri edustuslaitos johtaa ja hallitsee hallituksen välityksellä, kun taas hallitus säätää lakeja edustuslaitoksen välityksellä”. Tästä syystä tekijä vaatii, että kuninkaan neuvonantajat on voitava valita edustajiksi. Se tekisi heistä ”samalla kertaa hallitsijan ja kansakunnan valittuja neuvonantajia” – ”hallituksen elimiä edustuslaitoksessa ja samalla edustuslaitoksen elimiä hallituksessa”. – Tämä jo todistaisi kansakunnan tyytyväisyyttä hallitukseensa. Jos sen sijaan ministeriä ei valittaisi edustuslaitokseen, hän ei nauttisi silloin kansakunnan luottamustakaan. Toisaalta kuninkaallakin olisi tässä takuu neuvonantajiensa ja näiden hallintoperiaatteiden suosiosta.

Jo tämä ylevä käsitys edustuksellisesta valtiojärjestyksestä on asia, jota muissa uudistusehdotuksissamme ei esitetä. Toiseksi tekijä on esittänyt kaikkia muita selvemmin kaksikamarijärjestelmän hyödyllisyyden ja välttämättömyyden ja yksikamarijärjestelmän kelvottomuuden. Hänen todistuksensa on lyhyesti sanottuna seuraavanlainen. Yksikamarijärjestelmä merkitsee enemmistön rajoittamatonta ylivaltaa eikä anna suojaa vähemmistölle. Vaikka sivistyneen enemmistön voikin katsoa edustavan kansakunnan järjellistä ymmärrystä ja järjellisiä etuja, vaativat myös vähemmistön edut ja sen saavuttamat oikeudet suojaa enemmistön mielivaltaa vastaan. Lisäksi voi usein käydä niin, että esimerkiksi muissa valtioissa tapahtuvat mullistukset yms. saavat enemmistönkin tilapäisen innostuksen valtaan, ja se ryhtyy suinpäin tekemään uudistuksia. Myöhemmin niiden kypsymättömyys ja vahingolliset seuraukset herättävät tyytymättömyyttä enemmistöön kuuluneissakin. Tämä vie myös hallitukselta sen suojan, minkä edustuslaitos sille suo, ja siitä voi tulla puolueiden pelinappula. Edelleen yksikamarijärjestelmästä puuttuu se kykyjen ja korkeamman ymmärryksen vaikutus edustuslaitokseen, minkä antaa pääasiassa painavien näkemysten perusteella koottu toinen kamari. Lisäämme tähän: näyttää myös järjellisemmältä, että lukuisiksi paikallisiksi ja tilapäisiksi haarautumiksi pirstoutuneen, välitöntä säätyetua edustavan ensimmäisen kamarin ohella on olemassa toinen kamari. Se yleistää ja sovittaa nämä erilliset edut yhdeksi yhteiseksi kansalliseksi eduksi, jonka järjelliseksi ilmaukseksi hallitus siis muodostuu. Monen korvissa kuulostaa kenties aivan liian abstraktiselta, jos tahtoo erottaa ajatuksen eri toimintoja tässä henkisessä organismissa. Ajatus kuuluu kuitenkin niihin ”epämukaviin asioihin”, joita ei voi välttää, eikä pitäisi olla erityisen kummastuttavaa kohdata sen luonne uudelleen hengen luomuksissa. Näiden kirjoitusten tekijä on kuitenkin valaissut aihettaan myös historian näkökulmasta. Hän esittää kuinka Euroopassa liberalismi on aina pyrkinyt suojaamaan enemmistöä painostusta harjoittavaa vähemmistöä (yksinvaltaista monarkiaa, hierarkiaa, synnynnäistä ja raha-aristokratiaa) vastaan, kun taas uudessa maailmassa on pidetty tarpeellisena suojata vähemmistö enemmistön painostusta vastaan. Niin kuin tekijä sanoo, Euroopalla ei ole mitään ”kokemusta” jälkimmäisestä. Sen mahdollisuus on kuitenkin tajuttu ja se tulee ilmi konservatiivisena elementtinä. Ruotsissakin se on ollut olemassa kaikkina aikoina, milloin minkin säädyn keskuudessa, tosin pikemminkin puhtaana puolueasiana kuin poliittisen periaatteen ilmauksena. Milloin mikin edustuslaitoksen osa on muodostanut kuningasvallan liittolaisena konservatiivisen ryhmittymän sitä puoluetta vastaan, joka on liberalismin nimeä käyttäen pyrkinyt saamaan valtaa ja vaikutusta. Tätä nykyä pappissääty ja osa aatelistosta – etenkin virkojen haltijat – muodostaa edustuslaitoksen konservatiivisen elementin. On myös selvää, että Ruotsissa oikeita aineksia ylempään kamariin ovat opettajasääty, niin yliopiston kuin kansankin opettajat, ja virkamiesluokka, niin aateliset kuin aatelittomat virkamiehet, sen vuoksi että heillä on sivistystä eivätkä heitä koske välittömästi elinkeinoelämän edut.1

Tekijä on edelleen rakentanut ehdotuksensa säätyvaalille, vaikka ei kertomansa mukaan vastustakaan yleisten vaalien periaatetta. Tähän hän sanoo syyksi edustusuudistuksen ”toteutettavuuden”. Tekijän ehdotus on aikaisemmin mainittuja parempi jo sillä perusteella, että hän turvautuu olemassa olevaan järjestelmään. Olemme edellä (Freja nro 22) ilmaisseet kannattavamme säätyvaalia. Toteutettavan uudistuksen ongelmaksi jää vain se, mitkä säädyt pysyvät nykyisessä tilassa vailla edustusta. Tekijä laskee tähän ne, joita hän kutsuu aatelittomiksi säätyläisiksi. Näillä hän tarkoittaa aatelittomia virkamiehiä ja säätyläisiä,2 jotka omistavat maata maaseudulla tai taloja kaupungeissa sekä kymnaasien ja koulujen opettajia ja kaupunkien maistraattien jäseniä. Meidän on tässä yhteydessä huomautettava, että tehtaiden ja manufaktuurien omistajien on syytä saada oma erityinen edustuksensa. Tekijä on lähestynyt yleisen vaalin periaatetta laajentamalla edustusoikeutta paikallisella tasolla.

Me rohkenisimme mennä vieläkin pitemmälle. Vaikka olemme esittäneet, että äänioikeuden pitää perustua säätyyn, olemme kuitenkin sitä mieltä, että vaalikelpoisuuden eli edustajaksi kelpaavuuden tulisi olla riippumaton sekä paikkakunnasta että säätyeroista. Käsityksemme perustuu siihen, että näin olisi mahdollista käyttää yleisemmin kykyjä ja korkeampaa ymmärrystä isänmaan hyödyksi ja edustuslaitos muodostuisi entistä enemmän siksi, millainen sen tulisi olla: että se on kutsuttu kokoon osoituksena kansakunnan vapaasta luottamuksesta. Monetkin ehkä muistuttavat tässä yhteydessä, että näin annetaan kenelle tahansa onnenonkijalle mahdollisuus päästä edustajaksi. Tästä syystä esitämme sen periaatteellisen rajoituksen (mikäli sitä voi rajoitukseksi sanoa), että edustajan pitää kuulua johonkin niistä säädyistä, jotka toimittavat vaalin.3

Edellä sanottuun lisäämme vielä seuraavan. Innostus yleisiin vaaleihin näkyy johtaneen tämän periaatteen ystävät ongelman eteen: joko kaksikamarinen edustuslaitos ja säätyvaalit tai yleiset vaalit ja vain yksi kamari. Ruotsissa ei nimittäin ole syntyperään pohjautuvan päärinarvon aineksia, kuten Englannissa ja osassa Saksaa ja Sveitsissä. Liioin ei ole kunnanhallituksia tai maakuntasäätyjä, jotka voisivat valita senaatin hieman siihen tapaan kuin Amerikassa. Samoin täältä puuttuu rikkaudelle tai kyvyille perustuva aristokratia, joka Ranskassa on pääriyden edellytyksenä. Sitä paitsi täällä pelätään jättää tällainen nimitysvalta hallituksen käsiin. Kun siis vaaditaan yleisiä vaaleja, jäljelle jää vain mahdollisuus hylätä kaksikamarinen järjestelmä, jota on pidetty kaikissa perustuslaillisissa maissa edustuksellisen valtiojärjestelmän A:na ja O:na. Joudutaan yksikamariseen järjestelmään, toisin sanoen pelkän lukumääräisen ”enemmistön despotismiin”. Silloin tällainen pelkkä yhteenlaskettu viisaus on korkein järki. Jos äänioikeus ulotetaan koskemaan kaikkia, jotka ovat rangaistuslaitosten ja hullujenhuoneiden ulkopuolella, naisia ja lapsia jne., ollaan varmoja että tavoitetaan kansakunnan järjellinen kansallinen tietoisuus. Kuitenkin päät lasketaan vain fyysisesti eikä kukaan kai epäile, miltä kansallinen tietoisuus näyttää enemmistön tasolla. Kuninkaanvalta on silloin vain tyhjä sana ja kansakuntakin on pelkkä saalis ensimmäiselle, joka vetoaa lex agrariaan [peltolakiin], kaiken omaisuuden tasajakoon. Olkoon että epäily näyttää tällä hetkellä liioitellulta. Katsottakoon asiaa kuitenkin periaatteen kannalta: yleiset vaalit ja yksikamarijärjestelmä, ja ajateltakoon sen seurauksia ja harkittakoon mitä tehdään.

Kansallisen edustuslaitoksen perusteiden osalta olemme pääasiassa samaa mieltä kuin se kirjoittaja, jonka teosta olemme lähemmin tarkastelleet tässä artikkelissa. Siksi esitämmekin muutamalla teesillä yhteenvedon niistä periaatteista, joille Ruotsin edustusuudistus mielestämme pitää rakentaa, jotta se olisi teoreettisesti pätevä ja samalla kansallinen ja toteutuskelpoinen.

Ensimmäinen teesi: Hallitus ja edustuslaitos eivät muodosta kahta toisilleen vastakkaista valtiomahtia, vaan hallitus edustaa itse edustuslaitosta ja siten kansakuntaa.

Tähän kuuluu paitsi se, että kuninkaan neuvonantajat ovat vastuussa edustuslaitokselle, myös että heillä on paikka ja äänioikeus siinä. Niin ollen heitä ei voi ilman sen luottamusta sen enempää asettaa virkaan kuin pitää virassa.

Toinen teesi: Äänioikeus sidotaan säätyyn, koska se on siten vähemmän mielivaltainen ja ilmaisee varmemmin kansakunnan intellektuaalisia ja materiaalisia etuja ja kytkeytyy historiallisesti kansakunnan tapoihin.

Niin on myös helpompi välttää puolueiden vaikutusta ja korruptiota, sillä jokaisella valitsijalla on välitön oma etu valvottavanaan. Valitsijoiden henkisten kykyjen ja omaisuuden täytyy määrätä, mitkä edut ovat kyllin tärkeitä pidettäviksi kansallisina, toisin sanoen kuinka monta säätyä on oltava. Nykyiset valtakunnansäädyt säilyttävät äänioikeutensa sillä erotuksella, että aateliston perinnöllinen oikeus muuttuu omistukseen ja virkaan perustuvaksi äänioikeudeksi.

Kolmas teesi: Vaalikelpoisuus eli kelpoisuus edustajaksi on riippumaton säätyerosta, koska siten saadaan korkeinta henkistä kykyä edustuslaitokseen ja vaaleista tulee vastaavasti vapaammat ja yleisemmät.

Näin selväpiirteiset säätyedut hioutuvat ja lähenevät järjellistä merkitystään, sitä, että ne ovat oikeutettuja vain kansallisena etuna.

Neljäs teesi: Edustuslaitoksen muodostavat Ensimmäinen kamari, joka edustaa kansakunnan välittömiä etuja, ja toinen kamari, jolta edellytetään riippumattomuutta elinkeinoelämän eduista ja suurta henkistä kapasiteettia.

Ymmärrämme välittömillä eduilla sekä aineellisia eli elinkeinojen etuja, että henkisiä etuja, sikäli kuin ne koskevat yleistä opetusta eli kansansivistystä. Ruotsin toiseen kamariin on pätevyys ennen muuta virkamiehillä. Tällöin pitäisi muista siviilivirkamiehistä erottaa tieteiden ja opillisen kasvatuksen edustajat omaksi säädykseen, joka toimittaa omat vaalit. Tämä toisen kamarin yleinen luonne on tehnyt mahdolliseksi yhdistää ensimmäisessä kamarissa edustettuina olevat erilaiset elinkeinoelämän edut yhteiseksi, olennaiseksi kansalliseksi eduksi. Esityksen yksityiskohtiin kuuluu se, missä määrin papiston ja siviilivirkamiesten sekä maata omistavan aateliston pitää olla edustettuina toisessa kamarissa, ja pitääkö siellä olla jokin määrä elinkeinojen edustajia. Jotta toinen kamari ymmärtäisi kunkin elinkeinon erityisluonnetta, on ehkä elinkeinojen etujenkin oltava siellä edustettuina. Olemme jo edellä perustelleet kahden kamarin käyttöä yhden sijasta. On turhaa pelätä että hallitus saisi liian suuren vaikutusvallan toiseen kamariin. Ranskan ja Norjan esimerkit osoittavat, millainen vapaamielisyys voi liittyä virkamiehistä koostuvaan edustuslaitokseen.

Esitämme lopuksi mainitun tekijän ehdotuksen edustajamääristä muutettuna myöhemmin julkaistun kirjoituksen mukaisesti. Esitämme varauksemme vain seuraavista seikoista: maata omistavan aateliston äänioikeus ja piispojen itselleen antama edustusoikeus ylemmässä kamarissa sekä aatelittomien säätyläisten edustus ensimmäisessä kamarissa. Olisimme edelleen toivoneet, että edustettuina olisi myös tehtailijoiden etu, Karoliininen instituutti ja Teknologinen instituutti, maatalousakatemia, taideakatemia jne.

Ylempi kamari:

Aateliston jäsenet 50

Aatelittomien säätyläisten luokka 25

Piispat ja pastor primariukset 13

Yliopistot ja tiedeakatemia 6

Kaupunkien maistraatit 5

Ruukinomistajat 3

Valtakunnan suurimpien kaupunkien edustajat 8

Edustajia 110

Ensimmäinen kamari:

Talonpoikaissäädyn jäsenet 66

Porvarisäädyn jäsenet 42

Ruukinomistajat 3

Stora Kopparbergs Bergslagin edustajat 1

Hiippakuntien kirkkoherrojen valtuutetut 26

Komministerit, alkeisoppikoulut ja yliopistojen dosentit 7

Aatelittomien säätyläisten luokka 25

Edustajia 170

Palaamme myöhemmin selvittämään herrojen Lefrénin ja Sprengtportenin uudistusehdotusta sekä niitä ehdotuksia, jotka on esitetty kirjasessa ”Hvad väntar Svenska Folket af Riksdagen”.

• 1. Ylemmän kamarin vaali on toimitettava suorana vaalina näissä yhteiskuntaluokissa. Sitä ei siis pidä jättää osittain ensimmäisen kamarin toimitettavaksi, niin kuin tekijä ehdottaa.
• 2. Nimitys aateliton säätyläinen on sinänsä mitä epämääräisin. Mahtaako tekijä tarkoittaa niitä, jotka ovat tai ovat olleet virkamiehiä. On aivan oikein ja paikallaan, että turvaudutaan entisten virkamiesten kokemukseen. Mutta vetäytymällä virkauralta he itse asiassa ilmaisivat, että ovat väsyneet palvelemaan kansakuntaa tai eivät kelpaa siihen.
• 3. Asia riippuu siitä, minkä säätyjen voi katsoa riittävästi edustavan kansallista etua saadakseen äänioikeuden, jos samaan aikaan oikeus päästä edustajaksi pitäisi ulottaa myös näiden säätyjen ulkopuolelta löytyviin intellektuaalisiin kykyihin.