Vaikka Frejan tila ei riitäkään seuraamaan kaikkia päivän ilmiöitä, lehti on silti aina pyrkinyt kiinnittämään yleisön huomiota myös kotimaisen kirjallisuuden tärkeimpiin ja kiinnostavimpiin tapahtumiin. Näin ollen kirjallisuuden ankarasti tieteellinenkään osa ei ole jäänyt lehdelle kokonaan vieraaksi. Kun lehti nyt arvostelee pari sisällöltään teologista ja filosofista teosta, ohjaa toimitusta vakaumus, että näillä tieteillä on Ruotsissa edessään uusi aikakausi. Samalla kun tämä tuntuu lupailevan vapaampia näkymiä uskonnon alueella, se tekee tutkimuksen myös politiikan alueella vakavammaksi kuin mitä se aika usein on ollut. Kummankin osalta se juurruttaa syvemmälle jaloa vapauden henkeä, jota on toisinaan huvittanut kieltää itse vapauden maailma, yhteiskunnan muodot, jotta niiden kustannuksella voitaisiin nostaa arvossa luuloteltua luonnonjärjestystä. Toimitus katsoo, että sillä on tähän erityinen velvollisuus siltä osin kuin lehti on osallistunut kiistaan Straussista. Toimitus toivoo selventävänsä entisestään osallistumisensa motiiveja vilpittömillä kiitoksen sanoillaan, joilla se suosittaa ajattelevalle yleisölle kahta Straussia vastaan suuntautuvaa teosta.
Grunddragen af den kristliga sedeläran af Nils Ignell. Första afdelningen: De allmänna inre grunddragen. [Nils Ignell, Kristillisen siveysopin peruspiirteet. Ensimmäinen osa: Yleiset sisäiset piirteet]
Tämä teos on aivan liian laaja, jotta sen yksityiskohtaista kritiikkiä voisi odottaa tältä lehdeltä. Niin ei voisi olla siinäkään tapauksessa, että arvostelija tehtävästä selvitäkseen tuntisi alan tarpeeksi hyvin. Mutta ylipäätäänkin tämä teologisen tieteen osa on jäänyt liiaksi dogmatiikan varjoon. Etenkin uusimpina aikoina on raamatullisen siveysopin suhde filosofiseen määritelty yhtä epätyydyttävästi kuin kirkon suhde valtioon. Kristillisyyden puhtaasti käytännöllisellä puolella on yhä suhteellisen vähäinen osuus uskonnonopettajienkin koulutuksessa ja sen ovat kaikkina aikoina syrjäyttäneet usein pikkumaiset riidat opin teoreettisista dogmeista. Jopa itse nimitys, käytännöllinen teologia on rajoitettu oppiin papin virkavelvollisuuksista (liturgiikka, didaktiikka jne.). Olisi yhtä väärin odottaa, että teos vain lämmittää uudelleen vanhan epämääräisen saarnan kristinopin moraalisesta merkityksestä ja sitä sanottaisiin sitten täysin riippumattomaksi opin teoreettisesta osasta, uskonkappaleista. Tekijän esityksessä kristillinen siveysoppi perustuu päinvastoin kokonaan oppiin Kristuksen jumalallisesta luonteesta. Ja hänen yleisenä opetuksenaan on: ”Kristillinen uskonoppi itse uskon totuuksien sisäisten yhteyksien esityksenä ja kristillinen siveysoppi uskon synnyttämän elämäntavan esityksenä suhteutuvat toisiinsa kuten saman asian teoreettinen ja käytännöllinen puoli. Esitysten on oltava aivan yhtä laajoja.” Valistuneiden ja muutoin melko kristillismielisten ihmisten kuulee usein sanovan, että kiistely sen tai tämän uskonopin merkityksestä on täysin hyödytöntä. He tarkoittavat, että itse tällä opilla ei ole mitään vaikutusta ihmisen jalostumiseen ja siveelliseen muuttumiseen. Tekijä katsoo edelleen, että kristillisyyden tavoitteena on Jumalan valtakunnan toteuttaminen myös maan päällä. Ihminen tulee siitä osalliseksi, mutta ei pelkästään lukemalla, rukoilemalla ja veisaamalla ylistyslauluja luostarissa tai pietistisessä hartauskokouksessa, vaan toimimalla voimalla ja rakkaudella ihmisten henkisen ja ruumiillisen parhaan puolesta. Ken pitää uskonkappaleita yhdentekevinä tämän tavoittelemisessa, hän ei voi salata itseltään väärää suhdettaan kirkkoon, joka puolestaan katsoo ihmisen autuuden olevan etupäässä uskossa. Teos tarjoutuu tässä välittäjäksi osoittamalla, että usko on välttämätön ihmisen kaikelle todelliselle siveellisyydelle. Näin ”sellainen (siveellinen) elämä, jota tietoisuus Jumalasta määrää joka hetki, on vain Jeesuksella Kristuksella, mutta me pääsemme siitä osallisiksi uskomalla häneen.” Monien edeltäjien tavoin tekijäkin on sitä mieltä, että uskonkappaleet ovat tärkeitä vain sikäli kuin ne vaikuttavat elämään. Hän opettaa, toisin kuin yleensä, että kristinuskon jokainen uskonkappale on välttämätön perusta siveelliselle elämälle. Hän ei tyydy tässä yleiseen vakuutteluun, vaan pyrkii osoittamaan yksityiskohtaisesti uskon ja siveellisyyden läheisen yhteyden.
Kuten lukija havaitsee, teos tavoitteineen on perin mielenkiintoinen jokaiselle sivistyneelle ihmiselle. Samalla se soveltuu lämpimän tyylinsä ja harvinaisen selkeän esitystapansa ansiosta laajemmalle lukijakunnalle kuin varsinaiset tieteelliset teokset. Näköjään Schleiermacherin koulua käyneellä tekijällä on terävä dialektinen kyky ja sen ohella hän on harjoittanut laajoja filosofisia ja teologisia opintoja. Ennen muuta hän on Raamatun tuntija sanan täydessä merkityksessä – ja niitä tietoja ennen kaikkea vaaditaankin tämän kaltaisessa teoksessa. Hänen teoksensa on ilmeisesti pitkien ja sitkeiden tutkimusten hedelmä ja sen jokainen rivi todistaa vakavuutta, harkintaa ja kypsyyttä, jollaista harvoin tapaa meidän aikamme runsaassa kirjoittelussa. Teoksessa on yhtä paljon hehkua ja energisyyttä ja se todistaa, millä lämmöllä tekijä on omistautunut työlleen. Kun nämä ominaisuudet yhdistetään, teos saa huomattavan sijan tieteellisessä kirjallisuudessa ja samalla runsaasti vaikuttamisen mahdollisuuksia nykyisenä uskonnollisen välinpitämättömyyden aikana – etenkin jos jatko, siveysopin erityinen osa, pitää mitä yleiset perusteet ovat luvanneet. Kokonaisarvio näet jää pääasiassa sen osan varaan. Tekijä pitää selvänä, että filosofisella siveysopilla on sama sisältö kuin raamatullisella ja että niiden ero on pelkästään muodollinen. Jos se tunnustetaan, on teoksen jatkossa silloin ankarasti ottaen kyettävä osoittamaan, että Raamatusta voi johtaa myös ne erityiset siveelliset määritykset, joita kukin aikakausi on luonteensa mukaisesti kehitellyt. Emme uskalla ennustaa miten tekijä tästä selviytyy. Ymmärrämme kuitenkin, että jos erityinen johdetaan ainoastaan kristinuskon yleisistä säädöksistä, silloin tekijän voi katsoa pääsevän päämääräänsä. Filosofisenkin siveysopin täytyy näet olla riippuvainen kristillisestä sivistyksestä. Näin voi myös selittää, mitä tekijän kannalta täytyy välttämättä tapahtua: todistus sen siveellisen puolesta, jota hän opettaa, on johdettavissa vain itse moraalikäskyn järjellisyydestä. Jotta lukija saisi etukäteen käsityksen siitä, millä valistuneella kannalla tekijän tutkimus liikkuu, neuvomme häntä lukemaan etukäteen seuraavan teoksen.
Strauss och Ullman. Om det Förgängliga och Beståndande i Christendomen, med företal af Svensk prest [Strauss ja Ullman. Katoavasta ja pysyvästä kristinuskossa, kirjoittanut ja esipuheella varustanut Ruotsalainen pappi]
Edellytämme, että tämän ”esipuheen” on kirjoittanut sama tekijä, mitä sisältö selvästi todistaakin.
Teoksen nimi viittaa Straussin tutkimukseen, joka tunnetaan täällä käännöksenä ja selostuksena. Lisäksi teokseen sisältyy Ullmanin, ”neron palvojan” (Kultus des Genius) kirje entiselle professori Schwabille, tunnetulle laulajalle, ja kirjeen aiheena on Straussin tutkimus. Teos soveltuu huomattavasti paremmin johdannoksi, sillä vain harvoin saa niin suppeassa tilassa niin monia pohdinnan aiheita. Kaikki kolme tekstiä (esipuhe mukaan luettuna) ovat kansantajuisia sanan parhaassa merkityksessä ja ne kaikki osoittavat selkeää ja vakavaa pyrkimystä aiheensa selvittelyssä. Straussin tutkimus ei sisällä vain hänen uskonnollisten näkemystensä summaa, vaan se opettaa myös monia lukijoita tarkastelemaan hänen pyrkimyksiään oikeasta näkökulmasta. Eikä kukaan ennakkoluuloton ihminen voi kieltää häneltä samaa sielun ja pyrkimyksen aateluutta, joka myönnetään hänen vastustajiensa ominaisuudeksi. Ullmanin kirjoitus erottautuu ehkä muista kaunopuheisessa innostuksessaan, mutta siitä puuttuu muiden johdonmukaisuus ja kiinteä ote. Se koskettelee erästä Straussin irrallista lausuntoa, ja Ullmanin voi katsoa osoittavan kirjoituksessa epäjohdonmukaisuutta, joka liittyy hänellä muutoin ilmenevään puolittaiseen naturalismiin. Eihän järjen palvonta ole pakanallista polvistumista neron edessä, vaan tutkimusta ja toimintaa, totuuden ja siveellisyyden tavoittelua. Kiivaammin Straussia vastaan hyökätään esipuheessa, joka täyttää paikkansa arvokkaalla tavalla myös yksinkertaisuudellaan, selkeydellään ja viimeistelyllään. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että Strauss on käsittänyt väärin kristinuskon olemuksen, mutta myöntää, että Strauss olisi oikeassa ellei kristinuskossa olisi mitään muuta kuin mitä Strauss on siitä tahtonut löytää. Tämän käänne on yllättävä, sillä jos väite voidaan osoittaa oikeaksi, se epäilemättä vie Straussin vastaiselta oppositiolta kaiken muun merkityksen. Jäljelle jäisi vain se kielteinen ansio, että oppositio on osoittanut toisaalta kritiikin kestämättömyyden, toisaalta tähän asti viljellyn dogmatiikan yksipuolisuuden. Kirjoittaja näet perustaa väittämänsä mielipiteeseen, että jos uskonoppia tarkastellaan erillään kristillisestä siveysopista, se tulee yksipuoliseksi. Hän osoittaa myös muutamilla piirteillä sekaannuksia, joihin yksipuolisuus on johtanut dogmatiikan edustajat. Todistus kannanotolle on etsittävä tekijän ensin mainitusta teoksesta ”Christliga Sedeläran”. Mitä mieltä siitä sitten oltaneenkin, varmaa on, että kiistan siirtäminen käytännön alueelle nopeuttaa sen ratkeamista ja että se vasta silloin kunnolla herättää suuremman yleisön mielenkiintoa. Yhtä selvää on, että tekijän pyrkimykset vetoavat aikakauden sivistykseen. Arvostelijan varmaa käsitystä, että tekijä saa huomattavan sijan Ruotsin teologisten kirjailijoiden joukossa, voi pitää subjektiivisena arviona kunnes aika on ehtinyt antaa sille oikeutuksen.
F.
