Pyrimme edellisessä artikkelissa osoittamaan mikä on järjellistä yhteiskunnallisissa uudistuksissa yleensä. Siinä yhteydessä esitimme myös miten välttämätöntä on, että hallitusmuoto vastaa tietyn kansan kansallisen tietoisuuden erityistä kehitysastetta tiettynä ajankohtana. Jokainen hallitus, johon tämä pätee, onkin siksi valtiosäännöltään edustuksellinen. Germaanisissa yhteiskunnissa, joissa kuninkaan valta perustui alun perin kansojen vapaaseen vaaliin, edustuksellisuus ilmeni myös kuninkaanvallassa. Kristinuskon mukana alkoi kuninkaanvallan perinnöllisyys. Rohkenemme siis olla sitä mieltä, ettei tämä perustunut pelkästään siihen sattumanvaraiseen tilanteeseen, että kiitollinen kansa kutsui erinomaisen hallitsijan jälkeläiset valtaistuimelle, vaan pikemminkin sille kristinuskon opille, että kaikki esivalta on Jumalasta. Tästä opista tultiin vähitellen siihen vakaaseen käsitykseen, että itse kuninkaanarvo on peräisin Jumalasta. Se vakiintui yhä enemmän sitä mukaa kuin maallinen valta vapautui hengellisestä, jolloin sen jumalallinen alkuperä tuli ilmi muutenkin kuin vain välillisesti, paavin välityksellä. Niin kauan kuin kansassa eli vakaumus kuninkaanvallan jumalallisesta alkuperästä, itsevaltiuskin oli kansallisen tietoisuuden ilmausta. Näin ollen Ludvig XIV saattoi syystäkin sanoa: ”L'Etat c'est moi” [valtio olen minä]. Hänen sanansa herättivät kuitenkin epäilyä ja sata vuotta myöhemmin hänen entisen valtakuntansa alamainen sanoi: ”Jos hallitsijan nenä ei satu miellyttämään kansaa, tällä on oikeus ottaa toinen hallitsija, sellainen, jonka nenä kelpaa”.1 Tällaista ääriasennetta kutsuimme edellisessä artikkelissa pakanuuden skepsikseksi. Järjellisempänä ja tieteellisen teorian muodossa se esiintyi (Rousseausta lähtien) opissa yhteiskuntasopimuksesta.

Kuviteltiin näet, että koko yhteiskunta ja siis koko hallitusvalta perustuisi sopimukselle, hallitsevien ja hallittujen välipuheelle. On helppo nähdä miten absurdin selityksen oppi antaa yhteiskunnan historialliselle synnylle, sillä sehän edellyttää alkuperäisen oikeudettomuuden tilan. Liioin sitä ei voi milloinkaan toteuttaa yhteiskuntajärjestyksen periaatteena. Viedäänpä sopimuksen määräykset miten pitkälle tahansa, ne eivät synnytä mitään oikeustilaa. Niitä voi tulkita loputtomiin ja ne edellyttävät kolmatta osapuolta, joka ratkaisee tulkinnan perusteella, kumpi sopijapuoli on rikkonut sopimuksen jne. Niin sanottu edustuksellinen valtiosääntö on kuitenkin tahdottu rakentaa juuri tälle periaatteelle. Kuningasvallan perinnöllisyys nimittäin säilytettiin, koska pelättiin vaalivaltakunnan tuomia vaaroja. Kuninkaanvallan väärinkäytölle etsittiin kuitenkin vastapainoa kansallisesta edustuslaitoksesta, joka perustuisi hallittujen toimittamaan vapaaseen vaaliin. Teoriassa on näitä molempia valtiovaltoja yhä tarkasteltu kahtena sopimuspuolena, mutta käytännössä on sanouduttu irti tästä opista asettamalla kuninkaan rinnalle vastuullinen ministerineuvosto, jonka myötävaikutuksesta kuninkaan hallitusvalta on riippuvainen. Siten kuningasvallasta, vaikka se onkin perinnöllinen, on jälleen tullut kansakunnan vapaan järjellisyyden ilmaus eikä se ole enää yksi valtiovalta toista vastassa. Täten kristillinen periaate on päässyt jälleen voimaan ja Ludvig XIV:n lainattu lausekin on saanut järjellisen merkityksen: hallitus on kansakunta, ts. kansakunta on edustettuna juuri hallituksessa ja vain siksi perustuslaillinen monarkia2 ansaitsee edustuksellisen nimen. Tässä ei ajatella, että pelkästään yhteiskuntasopimus ja säädökset luovat turvan ja kuuliaisuuden, vaan että sen saa aikaan luottamus, varma usko hallinnon järjellisyyteen, toisin sanoen usko siihen että esivalta on Jumalasta (jos järki muuten tunnustetaan Jumalan parhaaksi lahjaksi ihmiskunnalle).

Tämä tulkoon sanotuksi kaikkien yhteiskuntajärjestysten positiivisesta momentista, myös sen, jota useimmiten kutsutaan perustuslailliseksi monarkiaksi. Sen periaate ei täten ole vapailla vaaleilla valittu kansallinen edustuslaitos, jolla rajoitetaan vallanahneeksi otaksutun ja valtaa kahmivan perinnöllisen monarkian mahtia. Sen sijaan periaatteena on, että itse kuninkaanvalta edustaa kansakuntaa. Kansallisella edustuslaitoksella on kulloisenakin kansakunnan valittuna edustajana valta valvoa pysyvää edustajaa eli hallitusta, julistamalla, että tällä on kansakunnan luottamus. Hallitus voi myös valtiopäivien tyytymättömyyden uhallakin ryhtyä pitämään itseään todellisena kansallisena edustuslaitoksena. Kaikki tämä on kuitenkin vain kielteistä puolta. Nämä yhteiskuntasopimuksen säädökset astuvat näet voimaan ainoastaan silloin kun aiheutetaan vallankumous, toisin sanoen kun yhteiskuntajärjestys kumotaan.3 Silloin sitoo enää moraalinen vastuu, joka kumouksesta otetaan. Tästä syystä on kaikissa perustuslaillisissa maissa suunnattu huomio pikemminkin siihen, että kansallisesta edustuslaitoksesta muodostuisi kansakunnan järjellisen tahdon todellinen ilmaus ja että se samalla pääsisi kokonaan puolueellisuudesta (puoluejärjestelmästä). Huomiota on suunnattu pois edustuslaitoksen ja hallituksen keskinäistä suhdetta koskevista pikkutarkoista määräyksistä. Asian on oltava yhtä tärkeä sekä hallitukselle että kansakunnalle ja sen saattaminen täydelliseksi yhtä toivottavaa niille molemmille. Edellinen saa näin varmemman mittapuun sille, mikä on kansakunnan todellinen paras, jälkimmäisen luottamus hallituksen toimiin puolestaan kasvaa. Ruotsissa on edustuslaitoksen uudistamisesta puhuttu niin paljon, että tarpeen täytyy olla todellinen.4 Kun seuraavassa esitämme kantamme painettuna ilmestyneistä erityisistä uudistusehdotuksista, lähdemme siitä yhteiskuntaa ja edustuksellisen yhteiskuntajärjestyksen luonnetta koskevasta käsityksestä, jonka olemme kaikessa lyhyydessään esittäneet sekä tässä artikkelissaettä edellisessä, ”Yhteiskunnallisten uudistusten periaatteesta” –artikkelissa (Freja nro 20). Lehden rajoitettu tila pakottaa noudattamaan lyhyttä esitysmuotoa, mikä on vastuksena tässäkin kritiikissämme. Siksi joudumme keskittymään enemmän edustusuudistuksen periaatteeseen kuin sen moninaisiin yksityiskohtiin. Edellä sanottu kuitenkin osoittanee, että periaate ei meidän kohdallamme perustu pelkkään abstraktiseen teoriaan, vaan eurooppalaisten yhteiskuntien historialliseen kehitykseen. Esille otetussa tapauksessa se perustuu siis edustuksen historialliseen merkitykseen Ruotsissa. Mielestämme se merkitys ei kuitenkaan ratkea tyhjällä arvailulla siitä, mitä edustuksella on menneinä aikoina tarkoitettu. Sen sijaan on kehiteltävä sitä, mikä tehtävä edustuksella on nyt ja mitä se on nykyajan yhteiskuntakäsityksen perusteella arvioiden merkinnyt menneinä aikoina.

• 1. Joko Börne tai Heine on kirjoittanut nämä vastenmieliset sanat, emme vain muista kumpi.
• 2. Sikäli kuin olemme kyenneet ymmärtämään puolittain nykyaikaisen tasavaltalaisuuden aivoituksia, se takertuu yksinomaan yhteiskuntasopimuksen oppiin ja haluaa nopeasti saavuttaa yhteiskunnallisen tilan, missä jokainen vasta syntynyt jäsen voi vaatia asiakirjojen tarkistusta ja uutta sopimusta. Yleiseltä luonteeltaan samanlaisia ovat opit vapaista aviosopimuksista, omaisuuden jakamisesta yhä uudelleen ja muista samankaltaisista utopioista.
• 3. Tämä tuntuu ehkä paradoksaaliselta. Mutta jos tutkitaan lähemmin millainen on esimerkiksi edustuslaitoksen oikeus kieltäytyä hyväksymästä budjettia, tuota edustuksellisen järjestelmän erinomaista mahdollisuutta valvoa hallitusta, havaitaan että se perustuslaillisena oikeutena on vain kuvitteellinen. Jos näet budjetin hyväksymisestä kieltäydyttäisiin jatkuvasti, koko oikeustila lakkaisi siinä samassa. Kansakunnan ja hallituksen tilanne olisi yhtä huono, ja olisi vallankumouksen, täydellisen mullistuksen varassa, selviäisikö hallitus tai edustuslaitos kiistasta voittajana. Se ymmärrettiin Ranskassa vuonna 1830 ja siksi siellä ryhdyttiin välittömästi vallankumoukseen.
• 4. ”Tidens Oro och Tidens Kraf” -teoksen tekijä vetää perin vanhaa virttä väittäessään, että tämä yleinen toivomus on seurausta joidenkin ”yhteiskunnan parantajien väsymättömästä uurastuksesta ja heidän kuvitelmistaan”. Kukaan ei pysty ”herättämään kansassa mielikuvaa”, ellei sillä jo ole sitä. Kun mielikuva ilmaistaan ja tehdään selkeästi tietoiseksi, on tajuttu ”ajan vaatimus” (tidens kraf). Tekijän ”mielikuva” perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen ja edustusjärjestelmän vähäisestä merkityksestä osoittaa, että hän ei ole vielä päässyt irti yhteiskuntasopimuksen kuivasta opista. Tämä näkyy siitäkin, että hän on vaieten sivuuttanut ainoan edustusuudistusta koskevan ehdotuksen, joka menee yhteiskuntasopimusta pitemmälle.