Freja nro 16, 25.2.1842: Jälkiselvittely Svenska Bietin kanssa

Tietoka dokumentista

Tietoa
25.2.1842
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Jos on vaikea selittää sitä epäluotettavuutta ja ylimielisyyttä, jolla määrätyt tiedemiehet ovat käsitelleet kysymystä Straussista, on jo helpompi löytää selitys Svenska Bietin kammottavalle menettelylle. Asia on tälle lehdelle puoluepoliittinen. Sitä käytetään etupäässä yhden, poliittiselta suuntaukseltaan vastakkaisen lehden nujertamiseksi. Samoin toiminta ”Straussin teosta” vastaan oli julkisen lehdistön yhtäpitävien tietojen mukaan suunnattu saman lehden omistajaa vastaan. Ketään ei näissä oloissa ihmetytä, että Svenska Biet ei toiminnassaan osoita mitään harrastusta kysymyksen selvittelyyn, ei mitään uutteruutta totuuden vaalimisessa. Enimmäkseen lehti rajoittuu syyttelyihin, joita se toistelee yhtä mittaa ja tollomaisiin, fanaattisiin vuodatuksiin.

Rohkenimme pitää tietämättömyyden osoituksena vakuutteluja siitä, kuinka vähäinen merkitys on filosofisilla ja teologisilla kiistoilla, joihin Straussinkin kirjailijantoiminta kuuluu, samoin väitettä, että hänen oppinsa olisi jo kumottu. Silloin emme todellakaan vielä tienneet, että Svenska Biet oli ilmaissut tämän suuntaisen kantansa, ja niin ollen lehden närkästys röyhkeydestämme tuntui perin kummalliselta. Sittemmin on lehdessämme esitetty todisteita siitä, miten Biet on erehtynyt tiettyjen saksalaisten filosofien ja teologien opeissa, kuinka sekava käsitys lehdellä on lukuisien tieteellisten ilmausten merkityksestä ja kuinka naurettaviin ristiriitoihin lehti joutui täydellisen asiantuntemattomuuden tähden.1 Osoitimme nämä heikkoudet vain varoittaaksemme Svenska Bietin kirjoittajaa, edes moittimatta häntä suoraan tietämättömyydestä. Luulimme että se olisi riittänyt osoittamaan, että kukaan ei ole kypsä kohottamaan ääntään tieteellisissä asioissa sillä perusteella, että on kuullut neologian ennen vanhaan saaneen jalansijaa Ruotsin kirkossa. Eikä liioin sillä, että pystyy sanomaan fraasin: kirkko on ”samoin mukauttanut itseensä” tieteen tulokset, ja esittämään todisteeksi, että kirkolla on nyt selkeämpi uskontokäsite. Näin tehdään, vaikka kaikki käsitykset asiasta useimmiten puuttuvatkin kirkon jäseniltä, luultavasti myös siltä, joka esitti tiedon. Biet voinee sanoa puolustuksekseen, että poliittisessa lehtitaistelussa ei varsinaisesti tarvita tietoja. Silloin kuitenkin vaadittaisiin, että lehti luopuisi kaikista väittelyn yrityksistä, eikä yrittäisi lainkaan osoittaa järkeä, pitäytyisi vain järjettömyydessä ja anateemoissa ja esittäisi ne puhtaasti henkilökohtaisina suuntaamatta niitä kaikkiin toisin ajatteleviin.

Vaikka Biet onkin antanut näillä poliittisilla sotaretkillä monia todistuksia halustaan väärentää niitä mielipiteitä, joiden tuomitsemista se on samalla käyttänyt apukeinona, tahdomme kuitenkin etsiä lievempää selitystä ja laskea sen virheen tietämättömyyden eikä pahantahtoisuuden tiliin. Biet on todellakin hankkinut itselleen eräitä edellytyksiä niin lievään kohteluun, mikä myös jäljempänä osoitetaan. On moniakin syitä jättää sen raadanta omaan arvoonsa, mutta täytynee uskoa lehden omiin vakuutteluihin, että siltä ei lukijoita puutu. Nämä taas antavat ehkä Bietin vähäisen ymmärryksen johtaa itseään harhaan, kuten lehden kirjoittajillekin on käynyt.

Svenska Bietin suurin virhe on, että sen ainoa tietolähde Strauss-kysymyksessä on täällä julkaistu käännös, ”Strauss och evangelierna”2. Biet on kyllä verrannut eräitä teoksen kohtia Straussin ”Leben Jesu” -teoksen vastaaviin kohtiin, mutta tämän ei voi katsoa todistavan, että lehdellä olisi tarvittavat tiedot. Eihän Biet olisi muutoin ryhtynyt tuomaan esiin Straussin teoksen ja apostolisen uskontunnustuksen toisen kappaleen rinnakkaisuutta. Lehti yritti sillä johtaa yleisön harhaan heti kun alioikeus oli julistanut tuomionsa Straussin jutussa. Lehti halusi osoittaa vapauttavan päätöksen antaneet valamiehet tunnottomiksi kristinuskon kieltäjiksi. On totta, että Biet olisi voinut ottaa samasta teoksesta esille vielä yhden rinnakkaisuuden, siinähän sanotaan esimerkiksi: ”Yhtä vähän kuin ihminen voi milloinkaan olla ilman uskontoa, yhtä vähän hän on oleva ilman Kristusta” – – ”ja sikäli kuin tämä Kristus ei ole erotettavissa uskonnosta sen korkeimmassa muodossa, hän on historiallinen eikä myyttinen, hän on yksilö eikä symboli” (II osa, s. 309). ”Mekin olemme päästäneet tietoisuuteemme tervehdyttävät ajatukset vapahduksesta, Jeesuksen aikaansaamasta ihmisen sovittamisesta jumaluuden kanssa. Kautta kristillisen historian elävän jumalihmisen on elettävä jokaisen sellaisen mielessä, joka juurtuu jalommilla voimillaan uuteen, toisin sanoen kristilliseen aikaan” (mt., s. 252). ”Tekijä tietää, että kristinuskon ydin on täysin riippumaton hänen tutkimuksistaan. Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen ihmetekonsa, hänen ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa pysyvät ikuisina totuuksina” (s. 251). Kun nämä ja saman kaltaiset lausumat vahvistavat selvästi kaikki toisen uskonkappaleen lauseet, eikö niiden olisi pitänyt innostaa Bietin teologit etsimään lisää tietoja asiasta. Edellytämme nimittäin, että he eivät lainanneet sanottuja kohtia vain siitä syystä, että he pitivät niitä ristiriitaisina teoksen muiden kohtien kanssa. Olemme heidän kunniakseen hylänneet ajatuksen, että he olisivat pahoissa aikeissa lainanneet yhtä kohtaa ja vaienneet toisesta, jossa juuri ilmaistaan teoksen koko tarkoitus. He olisivat pienen tutkimuksen jälkeen havainneet helposti, että Straussin kritiikin ainoana tarkoituksena on viedä kritiikillä oikeutus kritiikiltä, osoittaa ylipäätään pelkän historiallisen auktoriteettiuskon kestämättömyys ja laskea kristinuskon totuudet sitä vastoin hengen sisäisen todistuksen varaan. Tämä ei ole mitään uutta yhdellekään papille, jolla on kokemusta, joskaan ei oppia; pappi näet tietää, että kukaan tosiuskovainen ei usko siksi, että edellyttää Raamatun tai papin olevan totuudellisia, vaan siksi, että uskovan sisäinen mieli todistaa Raamatun oppien totuutta, siksi että ”kristinusko sopii” hänelle, kuten eräs pidetty kirjailijatar sanoo. Strauss vaatii kaikkialla tätä uskon oikeutta, silloinkin kun usko on pelkkää tunnetta. Kuitenkin hän vaatii samaa oikeutusta järjelle, järjelliselle ymmärrykselle. Bietin teologit olisivat voineet niin halutessaan suunnata neronsa salamat tätä vaatimusta vastaan osoittaakseen, kuinka suuressa ristiriidassa vaatimus on sitä tai tätä uskonkappaletta vastaan. Päästäkseen perille mistä asia on solmussa, heidän olisi kuitenkin pitänyt suoda itselleen hetkinen aikaa vilkaistakseen johonkin kirjaan ja oppiakseen hiukan enemmän tunnetuimpien filosofien ja teologien pelkkien nimien lisäksi.

Uskomme kuitenkin, että joku Bietin teologi on ilmaissut jossain kunnioituksensa Straussia ja tämän filosofisia, kyseiselle teologille tuntemattomia uskontokäsityksiä kohtaan. Samalla teologi on kuitenkin vakuuttanut, että ne eivät voi koskea evankelista kristillisyyttä – arvattavasti kuninkaallisessa ”ruotsalais-kirkollisessa merkityksessä”. Ehkä joku tällainen teologi on katsonut saaneensa kyllikseen, kun hän on ”Straussin teoksen” toisen osan sivuilla 279–280 nähnyt tekijän ”Förmedlingsförsök”-otsikon alla viittaavan oppiin Kristuksen persoonasta. Hän on ehkä jättäytynyt Straussin jutun yleisen syyttäjän johdettavaksi, ja tällä pitää epäilemättä olla kykyä asian ratkaisemiseen. Ja niin hän on katsonut opin sisältävän ”joitakin abstraktisia, tieteelle ja uskonnolliselle vakaumukselle yhtä merkityksettömiä väittämiä”. Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että teologi sivuutti nämä merkityksettömät seikat kokonaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä niistä on Saksassa kirjoitettu, miten maan oppineimmat ja terävimmät miehet ovat koetelleet kykyjään näiden asioiden selvittämiseksi, niiden puolustamiseksi tai kumoamiseksi, että juuri heistä on tullut päivän kysymys samalla kun Straussin kritiikki on joutunut heidän tieltään taka-alalle – jos teologi olisi tiennyt kaiken tämän, ehkä hän olisi silloin punninnut oppineen kanneviskaalin ja muiden oppineiden käsityksiä asiasta. Tässä ei voi ryhtyä esittämään jälkimmäisiä käsityksiä teologin avuksi. Sen sijaan toistamme hänelle mitä Frejassa kirjoitettiin tammikuun 28. päivänä: myös ”ruotsalais-kirkollisessa merkityksessä” sovitettu ja pyhitetty ihminen on yhdistynyt Jumalaan, hänessä elää Kristus. Jos Bietin teologi haluaa nyt myöntää, että tämä sovitus ja pyhitys on kaikkien ihmisten tosi päämäärä, että toisin sanoen ihminen pääsee vain sen avulla tosi ihmisyyteen, siihen Jumalan kaltaisuuteen, joka hänen osakseen annettiin luomisen hetkellä, silloin ei liene väärin väittää, että ihmisyys totuudessaan on Kristuksen elämää ihmisessä, hänen hengellisessä olemuksessaan, hänen tiedossaan ja tahdossaan. Liioin ei voi julistaa edes ruotsalais-kirkollisessa merkityksessä kristillisyyden vastaiseksi sitä väittämää, että Kristuksen elämä ihmisessä on ihmisen elämää jumalallisessa luonnossaan. Miksi sitten ryhdytään syytämään anateemoja sen opin päälle, että Kristus olisi jumalalliselta luonnoltaan ihmisyys? Ehkä Bietin teologi sanoo: Kristus on läsnä sovitetussa ihmisessä vain tietyllä tavalla. Siinäpä se! Tämän tietyn tavan pitäisi tulla esiin myös opissa ehtoollisesta ja tällaisen teologin uskon pitäisi niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa kutistua pelkäksi taliter qualiteriksi [vaivoin näkyväksi]. Jos hän tunnustaa sellaisia oppeja, joihin hän ei usko ja joita ei käsitä, se ei anna oikeutta julistaa niihin uskovaa ja ne käsittävää ”uskonnon kaatajaksi, kristinuskon kieltäjäksi, ryöväriksi” jne. On myös vaikea käsittää, kuinka tällaiset voimasanat vapauttaisivat Bietin teologit velvollisuudesta oppia jotain ja ajatella hiukan niitä asioita, joista he mielellään puhuvat.

Kuitenkin Bietin artikkelit torjuvat yhä edelleen sen luulon, että nämä teologit olisivat kokonaan lyöneet laimin tehtävänsä. Pitkä kirjoitus ”Fragmenter öfver Aftonbladets redbara religiositet” osoittaa kylläkin liian suuria kirkkohistoriallisia tietoja, jotta sen voisi lukea Bietin tavanomaisen, kuuluisan teologin nimiin – hänen, joka julisti Raamatun kaanonin ja tunnustuskirjat jumalalliseksi ilmestykseksi. Pitämällä suurta ääntä lukijalle uskotellaan tässä kirjoituksessa, että persoonan käsite ”on pelkkä nimitys – termi”, ja se kuuluu pelkästään ”oppikirjoihin, ei kristilliseen oppiin”. Niin, kaikki ”kirkon opin systemaattisessa kehittelyssä käytetyt sanat” selitetään siinä pelkästään tällaisiksi termeiksi. Jos joku takertuu ilkeämielisesti näihin termeihin, hänestä (toisin sanoen siitä, joka haluaa ymmärtää ne) sanotaan: ”häntä ajaa viha totuuden valoa kohtaan ja hänen katkeruutensa syynä on, että nämä termit tekevät totuuden selkeämmäksi ja helpommin tavoitettavaksi”. Suosittelemme luettavaksi erityisesti sitä hölynpölyä, jonka Svenska Bietin tämän vuoden viidennentoista numeron kolmas palsta sisältää. Emme puutu siihen, että persoona-termi on olennaisessa käytössä itse jumalallisessa ilmestyksessä, Augsburgin tunnustuksessa, Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa ja Athanasiuksen tunnustuksessa. Sallimme kirjoittajan riemuita siitä, että termi ei esiinny nikealaisessa tunnustuksessa eikä (Ruotsin kirkon) katekismuksessa. Jos joku puhuu tai kirjoittaa vielä sanankin kristinopista tällaisen selvityksen saatuaan, hänen täytyy olla enemmän kuin yksinkertainen. Tai ovatko kristinopin epäsystemaattisessa kehittelyssä käytetyt sanat poikkeuksena säännöstä? Eivätkö Raamatun sanat Jumala, sovitus, kuolemattomuus, kristillinen rakkaus ole tällaisia ”pelkkiä nimityksiä – termejä”? Jos se kielletään, eivätkö nämäkin termit saisi kuulua ”systemaattiseen” kehittelyyn? Tällainen on kuitenkin niin tulimmaista, että moiseen parantumattomaan ajattelemattomuuteen ei kannata tuhlata yhtään ”nimitystä”, yhtään ”termiä”. Kuka voi keskustella tämän kaltaisten ihmisten kanssa tieteestä ja kuinka he itse ovat kyllin häpeämättömiä mainitakseen tieteen, ajatuksen, järjen, vaikka puhuvat samaan hengenvetoon pelkistä termeistä, joihin ei pitäisi takertua ja väittävät, että juuri samat termit tekevät totuuden selkeämmäksi ja helpommin tavoitettavaksi? Voi teitä umpisokeita Bietin teologeja! Kuka päästi teidät koulusta ennen kuin opitte pitämään kahta ajatusta koossa tai edes tietämään mikä ajatus on?

Me emme tahdo myöskään tehdä vääryyttä viipymällä pitempään asiassa. Onhan näet mehiläispesässä ajattelijoitakin. Ikävä kyllä heillä kaikilla on kovin niukasti tietoja johdattamassa ajattelua. Niinpä eräskin on syvämietteisestä käydäkseen tunkenut tilanjakoa käsittelevään kirjoitukseensa myös Straussin ”ihmisyyskäsityksen”. Kirjoittaja sanoo sitä ”epäkristilliseksi, koska se kieltää kristinuskon tärkeimmän asettamuksen, turmeluksen”. Hän yrittää tehdä uskottavaksi, että myös Straussin oppi perustuu käsitykseen persoonallisuudesta pelkästään yksilön järkenä, yksilön tahtona vastakohtana yleiselle järjelle, yhteiskunnalle ja laille. Kaikki me, jotka tunnemme edes tämän alan aakkoset, kysymme: eikö tällainen tietämättömyys ole lähinnä hävytöntä? Miksi Strauss sitten opettaa sovitusta? Mitä merkitsee hänen kannattamansa filosofian avoimesti lausuma ja lähes jokaisen koulupojan tuntema perusväittämä: todellinen on järjellistä? Meitä ei koske tässä tilanjako eivätkä kirjoittajan siitä esittämät seikat. Kunpa hän pysyttäytyisikin tilanjaossa eikä päästelisi suuria sanoja aiheesta, jota hän ei ymmärrä tai josta hän ei ole välittänyt. Bietin varsinaisen teologin pitäisi huolehtia kaikesta tästä teologisesta kurjuudesta (toinen väittää kaikkea teologiaa pelkäksi höpinäksi ja toinen sekoittaa ensyklopedismin ja Hegelin filosofian). Kunpa hän innostuisi tästä opiskelemaan ja kehittämään itseänsä niin taitavaksi, että hän vastedes torjuisi moiset mätäkuun jutut lehden palstoilta.

Muussa tapauksessa kukaan järjellinen ihminen ei voi pitää Bietin teologin valittelemia vastoinkäymisiä ansaitsemattomina. Olemme esimerkiksi lukeneet todella osaa ottavina hänen liikuttavan valituksensa professori Thomanderin puheesta. Jalo Bietin mies tuntee tuskaa siitä, ”että suuri osa kirkonmiehistä, joukossa monet etevimmistä,” (aiai, miten rabulistista!) ”joiden velvollisuutena olisi oikeuden mukaan ollut ennen muuta osallistua, ovatkin jättäneet taistelun” (Bietin taistelun Straussia, Aftonbladetia ja – Frejaa (?) vastaan) ”oman onnensa nojaan”… Edelleen hänestä on tuskallista se, ”että tietyt epäsäännölliset luennot,” (mitähän luentoja ne ovat mahtaneet olla?) ”joiden olisi itse asiassa pitänyt suuntautua straussilaisuutta vastaan, ovat olleet niin holtittomia, että ei ole oikein tiennyt mihin ne tähtäävät”. Sanomme osaa ottaen: miten Biet saattoi muuta odottaakaan? Kukapa ryhtyisi sen lehden taistelutoveriksi, asettuisi sellaisen taitamattomuuden ja samalla niin runsaan anateemojen syytämisen ja tietämättömyyden rinnalle? Lohduttautukoon Biet, jos voi, ”moraalisella voitolla”, vaikka eipähän ole koskaan kuultu, että sitä olisi saavutettu moisilla aseilla.

 

 

  • 1. Katso vuoden 1841 numero 82, 1. & 2. palsta, numero 86, artikkeli ”Suuri mehiläissaarna”, numero 89, 7. palsta ym. Odotimme että lehti olisi niin kerskaillen toitottamassaan ”Oikaisussa” yrittänyt jotenkin selvittää monia ristiriitojaan ja pyytää anteeksi karkeita virheitään – mutta turhaan. Kirjoitus oli niin laiha, että pääasiaa, Straussin katsomuksia, ei siinä käsitelty sanallakaan, vielä vähemmän kysymyksiä uskonnollisesta suvaitsevuudesta ja valtionkirkosta tai tieteen ja kansanuskon suhteesta. Lehdellä ei ollut edes aikaa syyttää kiireen aiheuttamaa huolimattomuutta tai väärinkäsitystä siinä yleisön karkeassa pettämisessä, jonka me luimme Bietin kirjoittajan viaksi (Freja nro 81 1841, 6. palsta). Sanalla sanoen lehti osoitti täsmälleen yhtä lämmintä suhtautumista totuuteen ja kiistakysymyksen selvittelyyn kuin kirjailijan kunniaan ja arvostukseen.
  • 2. Arvostelija kirjoitti eräässä yhteydessä ”piikakirja”-nimityksen todennäköistä keksijää vastaan, että teos sisältää sellaista teologista oppia, joka ehkä puuttuu monelta papiltakin. Lakoninen vastaus kuului: ”Voihan se silti olla piikakirja.”

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: