[Aamuvartioita. Muutama sana ”Strauss och evangelierna” -kirjoituksen johdosta. Fredrika Bremerin uskontunnustus.]
Painosta on ilmestynyt tämä yhtä kuuluisan kuin pidetynkin kirjailijattaren teos. Siitä on jo jonkin aikaa puhuttu pääkaupungissa ja sitä on odotettu. Tekijän nimi jo takaa, että teos saa laajan lukijapiirin, siinäkin tapauksessa että aihetta ei voisi laskea päivän puheenaiheisiin.
Voi vain arvailla mitä yleisö on tältä kirjalta odottanut. Tuskin on uskallettua olettaa, että monet pettyvät odotuksissaan. Voi nähdä ennakolta, että kirjailijatar ei lisää kiihkomielisten mustamaalaajien lukua. Toivomme että mustaajat lukisivat hiukan hämmentyneinä: ”jotta ihminen pääsisi syvempään sovitukseen elämän ja Jumalan kanssa, jotta hän kehittyisi ja jalostuisi edelleen, vaaditaan tähän maailman aikaan ennen kaikkea – sovitusta Raamatun kanssa” – – ”vaaditaan ennen muuta, että tunnustetaan ja erotetaan Raamatun inhimilliset ja jumalalliset elementit” – – ”Meidän on opittava erottamaan Jumalan sana ja ihmisen rajoittunut käsitys siitä, erottamaan muoto ja sisältö, erottamaan äärellinen ja ikuinen Raamatussa” – – ”Puhuttaessa Raamatun innoituksen lähteistä, ei kirjain ole oikea ja tärkeä käsite, vaan henki, tarkoitus, jonka kirjain ilmaisee, toisinaan hämärtää. Useimmin kuitenkin henki raivaa itselleen tien kirjaimen puutteista huolimatta” – – ”Jeesuksen sanoissa on sellaista mitä juutalaiset kutsuvat 'kovaksi puheeksi' (vaikeasti ymmärrettäväksi), jopa sellaisia sanoja ja tekoja, jotka loukkaavat ensi näkemältä yksinkertaista oikeustajua, luonnollista oikeusvaistoa” jne. Näistä ja muista samankaltaisista lausumista huomaa, että tekijä ei lainkaan yhdy siihen, mitä tavallisesti kutsutaan oikeaoppiseksi käsitykseksi sanasta ja ilmoituksesta. Näemme heti, että hän yhtä vähän tunnustautuu supranaturalismin kannattajaksi. Hän on päinvastoin mitä selkein rationalisti – paitsi eräässä pääkohdassa, opissa Kristuksen henkilöstä. Tosin hän lähestyy siinäkin – ei vulgaareja rationalisteja, vaan spekulatiivista käsitystä Kristuksen jumaluuden luonteesta ja sovitusopista. Ne ovat perustana juuri niille katsomuksille, joita hän aikoi vastustaa.
Jotta tekijän suhde supranaturalismiin tulisi osoitetuksi, tarvitsee vain mainita hänen käsityksensä uskon ja tiedon suhteesta. Hän kirjoittaa: ”usko ja tieto voivat koskea eri muodoissa ja eri tavoin samaa todellisuutta. Mutta molemmissa käsityksissä on joka tapauksessa perustana sisäinen looginen päättely, jonka nojalla johdutaan järjellis-välttämättömällä tavalla seurauksesta syyhyn. – Kun Kristus vaatii uskomaan itseensä, hän vetoaa yhtä paljon järkeen kuin puhtaaseen tunteeseen, hyvään tahtoon”. ”Juuri siitä syystä että Kristus on itse ikuinen järki (Logos), hän oikeutetusti vaatii ihmisjärkeä käsittämään hänet.” ”Usko on ymmärtämistä, käsite nuoruudessaan, ensimmäisessä täyteydessään ja tunteen syvyydessä. Siinä tavoitetaan sitä totuutta, joka sitten ymmärtämisessä käsitetään.” ”Tietäminen on uskon kehitystä ja täydellistymistä.” Olisimme esittäneet omasta puolestammekin huomautuksen tekijän uskonkäsitystä vastaan, ellei hän olisi jatkossa viitannut haluunsa löytää myös tunteen totuutta koskevasta todistuksesta ”tervettä ja voimakasta logiikkaa”, joskaan uskovainen siinä tapauksessa ”ei voi ulkoisella todistuksella selvittää” uskoaan. Emme tahdo kiistellä tekijän kanssa siitä, missä määrin tämä usko sisältää jonkin järjen kannalta välttämättömän päättelyn seurauksesta syyhyn. Pääasia on, että se on todella olemassa ja oli kristinuskon nopean omaksumisen ”sisäisenä syynä”. Kirjoittaja viittaa tähän sanoessaan: ”kristinusko sopi ihmiskunnalle ja siksi se omaksui tämän”. Tärkeämpi on tekijän tosi käsitys tietämisestä: se on ”uskon kehitystä ja täydellistymistä”. Laskemme ”Freyn” teologien sydämelle kirjoittajan sanat, jotka hän jatkossa esittää: ”Apostolit rukoilevat juuri tätä täydellistymistä sanoessaan mestarilleen: 'lisää meidän uskoamme'”. Mestari lupaa seurakunnalleen samaa täydellistymistä julistaessaan opetuslapsilleen ”totuuden henkeä, joka on johtava teidät kaikkeen totuuteen”. Jatkossa tekijäkin toivoo sen ajan tulevan, jolloin ”tiede selittää Raamattua jumalallisella viisaudella”. Tähän toiveeseen esitämme vain sen huomautuksen, että jumalallinen viisaus on tekijänkin käsityksen mukaan ollut maan päällä aikojen alusta asti. Sellainen absoluuttinen viisaus, jota hän tässä tarkoittaa ja jota pitemmälle ei voi enää edistyä, merkitsisi maailmanloppua. Ihmiset eivät näet olisi silloin enää ihmisiä, tai kuten tekijä itse sanoo: ”kehitys on elämän ja ihmisluonnon peruslaki”. Tärkeintä lainatuissa kohdissa on sen tunnustaminen, että kristinusko voidaan kehittää täydelliseksi. Se erottaa kerralla tekijän koko siitä joukosta, joka pitää ymmärtämättömyydessään kirkon dogmeja keppihevosenaan.
Edellä esittämämme jälkeen uskallamme mennä askelen pitemmälle ja sanoa, että tekijä on samalla pohjalla kuin hänen valitsemansa vastustaja, Strauss. Hyvät ihmiset! Onko mamselli B. jo straussilainen, sellainen ”ryöväri”, ”kristinuskon kieltäjä” yms., joista Svenska Biet yhtä mittaa huutaa: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse? Käsityksessään ihmisestä ja ihmisjärjen suhteesta Raamattuun hän on selvästi straussilainen. Pyrkiihän Strausskin näet kaikin voimin käsittämään Raamatun ”hengen”, vaikka ”kirjain sitä välillä hämärtääkin”, ”Raamatun puutteista huolimatta”. Myös Strauss myöntää, että usko on hyväksi sille, jolla se on, mutta mamselli B. väittää myös, että tietäminen on parempi. Jos Strauss puhuu siitä, että uskolla ja tiedolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hän tekee sen vain suojatakseen tietoa Svenska Bietin ja sen kaltaisten anateemoilta. Samasta syystä Strauss ei tahdo sanoa mitään tieteellisen näkemyksen suhteesta kansanuskoon. Straussia pidetään liian yksinkertaisena, jos hänen kuvitellaan luulevan, että hän kirjoittaa vain Saksan oppineita varten.
Eikö mamselli B. sentään kirjoita Straussia vastaan? Tietysti. Hän ei hyväksy Straussin oppia ihmeistä eikä Kristuksen persoonasta. Millä todisteilla hän sitten vastustaa tämän väitettä, että ihmeet ovat mahdottomia? No, mamselli B. sanoo jopa silmin nähdystä kuolleista heräämisestäkin, että se ”perustunee luonnonlakeihin, väistämättömään syyn ja seurauksen suhteeseen”. Onhan näet sellaisen ”tutkimattoman luonnonvoiman” synnyttämä meille ihme, suunnilleen samoin kuin ”sytytetyn ruudin aiheuttama räjähdys” oli Amerikan villi-ihmisille. Hän kirjoittaa: ”jos useampia niistä (Jeesuksen tekemistä ihmeistä) voitaneenkin pitää ajan tarpeita varten toimitettuina uhreina, niin olennaisimmat ovat kuitenkin suuntautumiseltaan ja sisäiseltä merkitykseltään – – paljon syvällisempää lajia”. Toisin sanoen mamselli B. hylkää kirkon opin ihmeistä ja julistaa ne luonnollisiksi tapahtumiksi, joita emme pysty vielä selittämään ja viittaa siten symboliseen käsitykseen niistä. Samoin hän otaksuu, että ”myyttejä on mahdollisesti sekoittunut evankeliumien historiaan”. Olettaessaan ihmetyöt ylipäätään mahdottomiksi hän ei siis eroa pohjimmiltaan Straussista, vaikka julistaakin Jeesuksen ihmeet historiallisesti tosiksi, luonnollisiksi tapahtumiksi.
Sen sijaan kysymyksessä Jeesuksen persoonasta tekijä joutuu Straussia vastaan olettaessaan, että jumaluuden koko täyteys on ihminen Jeesuksessa – ja yksinomaan hänessä. Täysin oikein ja Straussin päävirheen terävästi havaiten hän vastustaa sitä Straussin oppia, että Jeesus olisi pelkkä ihmisyyden ideaali. Tämä Straussin käsitys yhdistyy näet hänen väärään tulkintaansa itse ihmisyyden käsitteestä, jonka hän ymmärtää pelkästään ideaalisesti eikä jokaisessa ihmisessä toteutuneena. Tekijä puolestaan lähestyy todempaa ihmisyyden käsitettä puuskahtaessaan Straussin käsitykselle: ”kun tämä ihminen näin (siten kuin Strauss opettaa) elää, toimii, kärsii ja kuolee ihmisten ja siten myös minun parhaaksi, eikö hän silloin ole minulle enemmän kuin Jumala?” Miksi näet etsittäisiin muuta Jumalaa kuin toteutunutta ideaalia? Samoin tekijä tekee opettaessaan: ikuinen totuus (sana) on ollut olemassa kaikissa uskonnoissa, eikä se voinutkaan täydellisyydessään tulla esiin vapahtajan persoonassa ennen kuin näin todella tapahtui, ja näin kävi ”kaiken orgaanisen kehityksen lain mukaan”. Edelleen tekijä lähestyy todempaa käsitystä otaksuessaan, että myös tämä ”Jumalan julistaminen ihmisyydessä ja ihmisyyden julistaminen Jumalassa” odottaa vielä ”kehitystään ja täydellistymistään”, ja että ”sovituksen vie päätökseen ihmisyys” – ”jotta meistä kaikista tulisi yhtä”.
Tekijä näkyy kohdanneen vaikeuksia tehdessään Kristusta ihmiseksi. Nekin vaikeudet viittaavat siihen, kuinka välttämätöntä on omaksua Kristuksen jumalallisen luonteen täydellinen läsnäolo ihmisyydessä. Tekijä tunnustaa ”Jeesuksen elämän ja oppien toisinaan rajoittuneet muodot” ja Straussin mukana hän tunnustaa opin ikuista sisältöä peittävän ”kansallisen, häviävän verhon”. Hän vakuuttaa, että Jeesus ”oli joka suhteessa veljien kaltainen”. Jeesus ei kuitenkaan elänyt edes ihmisen inhimillisimmissä oloissa, perheenisänä ja toimivana kansalaisena yhteiskunnassaan. Vielä vähemmän hän vastaa kysymykseen synnin olemuksesta ”teolla”, kuten tekijä väittää. Tarkemmin asiaa harkittuaan tekijä kaiketi havaitsisi senkin, että jos pelkkä ”mahdollisuus” olla noudattamatta Jumalan tahtoa riittää ”todelliseksi vapaudeksi”, sellaiseksi vapaudeksi, jota Jeesus edellyttää, silloin todellinen syntiinlankeemus, synti, on pelkkä satunnaisuus, ilman mitään jumalallista suunnitelmaa, ja mahti jumaluuden rinnalla. Tai käyttääksemme tekijän sovituksesta esittämää vertausta: A:n on oltava paitsi B:n isä ja kanssapalvelija, lisäksi vielä ”ilkeä isäntä”; ellei niin ole, kummankin orjuuden jatkaminen ikuisesti riippuu isännän mielivallasta. Jos edelleen voi olettaa, että synnitön voi vapauttaa syntisen kärsimyksellään isännän pahoinpitelystä, niin miten voisikaan synnitön kärsiä synnin todellista rangaistusta – katumusta? Tahdoimme kaikella tällä sanoa: Jumala on näkyvä; mutta missä on ihminen?
Rajoitamme huomautuksemme tähän. Joku lukija haluaisi ehkä moittia siitä pienoisesta turhasta mahtipontisuudesta, jota muutoin kauniissa kielessä siellä täällä esiintyy ja parista kolmesta tarpeettomasta oppineisuuden osoituksesta. Tällaisen aiheen yhteydessä ne jäävät kuitenkin pikkuseikoiksi. Ehkä olemme aivan liian kylmästi tutkistelleet sitä rakkauden täyttämää turvapaikkaa, jonka tekijä on yrittänyt rakentaa suojaa kaipaaville kaltaisilleen. Jos olemme sen sijaan kuunnelleet hänen lannistumatonta huutoaan: ”Eläköön jokainen rohkeasti käyty taistelu!”, niin toivoaksemme tarkastelu ei kohdista pilkkaa hänen teoksensa lämpimiin, sydämestä lähteneisiin päätössanoihin. Elleivät teoksessa esitetyt opit annakaan mitään tukevaa ankkuripaikkaa ajankohdan myrskyjen kynsiin joutuneille, niin arkaileville ne antavat joka tapauksessa esimerkin, purjehtijan, joka suuntaa uskaliaasti merelle välttääkseen rannan tyrskyjä.
