I
Valtion olemusta koskevissa moninaisissa, eri aikoina esitetyissä käsityksissä voidaan selvästi erottaa kaksi pääsuuntaa. Sikäli kuin pakanallinen muinaisuus pohdiskeli asiaa, se piti valtiota korkeimpana tarkoituksena, jonka hyväksi vaadittiin kaikki yksilön voimat. Tämän käsityksen mukaisesti henkilökohtainen vapaus korkeammassa moraalisessa merkityksessään oli vähäinen vanhoissa vapaavaltioissakin, olivatpa yksilön poliittiset oikeudet miten suuret tahansa. Yksittäinen ihminen oli erottamattomasti sidottu tapoihin sekä tiedon että toiminnan alalla. Sokrates tyhjensi myrkkypikarin Kreikan sivistyneimmässä vapaavaltiossa, ja filosofia oli pitkään yhtä ankarasti kielletty asia niin pakanallisessa kuin paavillisessakin Roomassa. Yhtäältä laki määräsi rangaistuksen sille, joka ei näyttänyt muukalaiselle tietä tai antanut pyytäjälle vettä ja toisaalta se antoi isälle oikeuden myydä poikansa orjaksi kolmesti.
Kun kristinusko näki kaikessa maallisessa pelkästään välineen, valtiokaan ei voinut pysyä sille tarkoituksena. Kristinuskon alkuaikoina, samoin kuin nykyisessä pietismissä, valtio laskettiin adiaforaan, niihin asioihin, jotka voivat olla olemassa tai olla olematta. Vaikka valtiolaitoksen hyödyllisyys ymmärrettiinkin, sen katsottiin silti johtuvan vain jumalattomien olemassaolosta. Hurskaat eivät näet tarvinneet mitään yhteiskuntajärjestystä. Jos todellinen hurskaus johtaisi koko ihmissukua, olisi ikuinen rauha toteutunut. Mutta niin pian kuin valtio tunnusti tämän uuden uskonnon, ei valtiovalta ollut sille enää yhdentekevä. Kirkon hahmossa kristinusko teki valtiosta välineen omia tarkoituksiaan varten ja sen mukana sekä kansalaisyhteiskunnan lait että miekan laki astuivat uskonnon palvelukseen. Auktoriteettiusko ja seremoniat tulivat omantunnonvapauden ja siveellisen itsemääräämisen tilalle. Niin pian kuin uskonnon totuus sitten tehtiin riippuvaiseksi uskonsodista, valtiovalta tuli määrääväksi ja uskonnosta tuli valtionuskonto. Siten eri valtioille luotiin vapaus yleisestä omantunnon pakosta, mutta se jäi silti voimaan yksittäisen ihmisen vakaumuksen osalta. Valtiosta ei kuitenkaan tullut tarkoitusta, vaan se pakko, johon valtio alisti yksilön, tähtäsi tämän ikuiseen hyvään, tämän hengelliseen etuun. Niin syntyi oppi valtiosta ”kulttuurilaitoksena”. Sillä oli myös yksilön oikeus valtiota vastaan tunnustettu. Valtiojärjestyksen täytyi olla riippuvainen siitä kulttuuritasosta, jonka kansa oli saavuttanut, mikäli valtion haluttiin kehittävän edelleen kansan kulttuuria. Alkoi uudistusten, vallankumousten ja perustuslakien aikakausi.
Tällainen käsitys valtion olemuksesta on vielä melko yleinen, miten paljon aikamme poliittiset pyrkimykset sitten ovatkaan omiaan herättämään epäilyjä sen paikkansa pitävyydestä. Niinpä yhä opetetaan, että valtio on ”kulttuurilaitos”, vaikkakin se on samalla ”oikeuslaitos”, koska se ei voi muutoin sellaisena säilyä, ja että edelleen valtion määrityksenä on ”toteuttaa ihmisyyden idea tämän tietyn kansan puitteissa kehittämällä kaikkien sen jäsenten korkeampia ja alhaisempia voimia mahdollisimman pitkälle, eli kehittämällä kansan koko hengellistä ja tuotannollista elämää ja siitä riippuvaa hyvinvointia”. Luulisi kuitenkin sen oivalluksen olevan lähellä, että ihmisen ”korkeammat ja alhaisemmat voimat” eivät ole tyhjä kyky, vaan ovat olemassa vain hänen määrätyssä tiedossaan ja toiminnassaan. On näet perin lapsellista ja harkitsematonta, jos ihmisen koko elämää pidetään koulunkäyntinä, jolla hän vain harjoittaisi kykyään voidakseen kerran käyttää sitä – taivas ties missä! Tällainen käsitys voi johtaa uneksumaan iäti toistuvista maailmoista, joissa koulunkäyntiä voisi jatkaa. Ja kukapa voisi ratkaista, milloin ihmiskunta saavuttaa ”mahdollisimman pitkälle ehtineen kehityksen”. Jos taas jäädään ainoaan tarpeelliseen ”uskoon”, joka protestanttisen oppikäsitteen mukaan antaa ja itse muodostaa kaiken inhimillisen täydellisyyden, niin silloinhan useimmat ”korkeammat ja alhaisemmat voimat”, joiden kehityksen sanotaan olevan valtion tarkoituksena, ovat täysin hyödyttömiä kykyjä. Silloinhan täytyisi oikeuden ja kohtuuden mukaan pitäytyä siihen johdonmukaisen pietismin oppiin, että kaikki tällainen, samoin kuin järjen käyttö ylipäätään hyödyttää vain maallisia päämääriä, eikä todella hengellistä ihmisessä, ei ihmisen tosi määritystä. Kun pietismi pitää kiinni ristiriidasta tuomitessaan järjen käytöllä järjen käytön, ei tämä ristiriita ole karvan vertaa suurempi kuin se edellä mainittu, joka tekee kaikesta inhimillisestä toiminnasta pelkän välineen ihmisyyden idean toteuttamiseen.
Siihen oppiin sisältyy näet se järjetön väite, että ihmisyys ei olisi vielä ihmisyyttä. Vai mitä muuta merkitsee, että ihmiskunta ei ole vielä täydellisesti toteuttanut ihmisyyden ideaa? Kun asiaa vertaillaan subjektiivisesti ja lähdetään subjektiivisista näkökannoista, niin eri aikojen ihmisyys voi osoittautua enemmän tai vähemmän täydelliseksi. Jopa itse tämä vertailu, kuten subjektiviteetti ylipäätään, kuuluu momenttina kaikkeen inhimilliseen toimintaan, koska ihmisen saa toimimaan vain tyytymättömyys olemassa olevaan, toivo jostain paremmasta ja tyydytys siitä, että on toiminut täydellisemmän järjestyksen hyväksi. Ihmisyyden idean täytyy itsessään kuitenkin toteutua paitsi nykyisessä ihmiskunnassa kokonaisuudessaan, myös jokaisessa ihmisessä, koska ihminen on ihminen vain siten, että ihmisyyden idea on hänessä täydellisesti läsnä. Tällainen käsitys ei sisällä mitään muuta merkillistä kuin vanhan opin, että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhtäläisiä. Ilman sitä ei ihmismielelle ole myöskään mitään sovitusta. Sillä miten vähäisiä kaikki ihmisen teot sinänsä ovatkaan! Ja miten lyhytaikaisia ovatkaan kautta aikojen olleet kaikki nekin ihmishengen aikaansaannokset, joita ihminen pitää täydellisimpinä!
Jos valtiota ja sen suhdetta yksilöön tarkastellaan tältä kannalta, niin se toiminta, jota valtio kulttuurilaitoksena saa yksilön toteuttamaan, ei ole pelkkää harjoitusta eikä sivistystä, vaan se on itse etsitty tarkoitus, valtion ”määritys”. Kuitenkin myös itse valtio säilyy tässä toiminnassa. Valtio ei ole pelkkä kuviteltu valta eikä muodostu niistä kirjoitetuista asiakirjoista, joissa määrätään yhteiskuntajärjestys. Sen sijaan valtio elää kansallishenkenä kansalaisten tietoisuudessa ja toteutuu heidän toiminnassaan. Niin ollen valtion todellisuus muodostuu yksilöiden toiminnasta kansalaisina. Valtio ei ole väline tämän toiminnan kohottamiseksi ja täydellistämiseksi, vaan se käy yhteen tämän kanssa ja siitä syystä valtion tarkoitus on siinä itsessään, samoin kuin toisaalta yksilön tekemisillä valtion säilymisen välineenä on valtiossa tarkoituksenaan vain oma itsensä.
Tämä kaksinainen prosessi tulee jokaisessa valtiossa esiin lainsäädäntövallan ja hallituksen välisenä suhteena. Edellinen näet ilmaisee valtion laeissa ja instituutioissa sen sivistyksen, joka elää yhteiskunnan jäsenissä, kansakunnan siveellisen tietoisuuden. Tästä syystä itse valtion lait ovat yksilöiden siveellisen sivistyksen, tämän riippuvuuden tuote. Sen ilmauksina lait kuitenkin edellyttävät, että yksilössä on niiden hengen kanssa sopusoinnussa oleva tietoisuus ja tahto, joka tunnustaa lakien määräykset siveellisesti oikeiksi. Yksilön on siten suhteessaan lakeihin karsittava itsestään kaikki mielivaltaisuus ja annettava niiden johtaa itsensä siveellisyyteen. Tämä puoli valtiojärjestyksen toiminnasta muodostaa ylipäätään hallitusvallan. Kun siis valtio siltä kannalta tarkasteltuna, että sillä on absoluuttinen oikeus suhteessa yksilölliseen tahtoon, valtio olemassa olevana hallituksena, on väline yksilön kohottamiseksi siveellisyyteen, ja koska olemassa oleva hallitus on lain, valtion instituutioiden toimintaa ja ne puolestaan ovat yksilöiden siveellisen tahdon luomuksia, ilmaisevat tätä tahtoa kansallishenkenä, niin toiselta puolen valtio on yksilön kaiken siveellisen toiminnan tarkoitus. Toisin sanoen sillä sivistyksellä, johon valtion pitää kohottaa kansa, on todellisuutensa vain itse valtiossa, niin että yksilön ylintä siveellisyyttä on hänen työnsä valtion hyväksi. Jos niin ollen tahdotaan puhua ihmisyyden ideasta, joka valtion pitäisi toteuttaa kansassa, niin se käy yhteen valtion idean kanssa. Valtion idea ei tällöin ole tyhjä, kuviteltu ideaali, vaan todellinen, olemassa oleva valta, joka ei vain puolusta todellisuuttaan kaikkia yksilöllisiä mielitekoja ja spekulaatioita vastaan, vaan jatkaa elämistään maailmanhistoriassa ja pääsee sitä tietä ihmiskunnan yleiseen sivistykseen. Tämä kolmas momentti, valtion maailmanhistoriallinen merkitys, on sen olemassaolo suvereenina valtana muita valtioita vastaan. Valtio on suvereeni, koska se prosessi, jonka nojalla valtio säilyy, on itsessään suljettu kokonaisuus. Asia on näin, koska lakien välityksellä heräävä ja muodostuva kansallishenki puolestaan luo nämä lait, ja siten valtion säilyminen on riippuvainen vain siitä itsestään, valtion perusta on siinä itsessään.
[nro 104]
II
Kun puhuimme edellä hallituksen yleisestä merkityksestä, emme sisällyttäneet siihen pelkästään valtion ylintä johtamista, vaan myös koko sen hallinnon, kaikki ne instituutiot, jotka valtion nimissä määräävät yksilön teoista ja toimista. Lakiin sidotussa yhteiskunnassa on lain katsottava olevan kaiken tällaisen määräämisen pohjana, niin että hallituksen kaikki toimet ovat aina riippuvaisia laista. Toisaalta lain täytäntöönpano on samalla sen kirjaimen tulkintaa ja tästä syystä hallituksen toimenpiteet ovat jatkuvaa lainsäädäntöä, lain kehittämistä siinä hengessä, jonka sen yleiset määräykset ilmaisevat. Tällainen lain soveltaminen kehittää siis samalla kansallishenkeä, vaikuttaa ohjaavasti kansan sivistykseen, ja sikäli kuin sivistys pääsee näin kehittymään, lain soveltaminen tuo taas itsensä esille varsinaisessa lainsäädännössä muuttamalla lain kirjainta.
Sen osoittamiseksi emme voi mennä yksityiskohtiin tilanpuutteen vuoksi. Mutta tarkastellaanpa mitä tahansa valtionhallinnon haaraa, niin käy selvästi ilmi, että jonkin kansan lainsäädäntöä koskeva yleinen vakaumus muodostuu siitä päivittäisestä kokemuksesta, mitä kansa eduista tai haitoista saa sovellettaessa lain kutakin erityismääräystä. Eikä kukaan kai väittäne, että kansa saa näin käsityksen vain siitä, mikä maallisessa mielessä välittömästi hyödyttää tai vahingoittaa sitä. Määräähän sama kokemus myös kansan käsityksen oikeasta ja väärästä, totuudesta ja harhaopista. Siis kansan sivistykseen vaikuttaa olennaisesti paitsi opetus sekä siviili- ja rikoslakien säädäntö (jälkimmäisen moraalista merkitystä ei kukaan kieltäne), myös varsinainen hallinto. Oppiihan yksilö erityisesti hallinnon välityksellä tuntemaan oikeutensa ja velvollisuutensa valtiota kohtaan ja käsittämään suhteensa siihen. Toisin sanoen valtio määrää yksilön ylimmän, kansalaisyhteiskuntaan kuuluvan toiminnan ja yksilön tietoisuuden siitä, ja siten myös hänen itsensä ja hänen kansakuntansa maailmanhistoriallisen paikan, kansakunnan merkityksen ihmiskunnalle. Jos niin ollen jompaa kumpaa, hallitusta tai varsinaista lainsäädäntöä pitää tarkastella toisen toiminnan tuotteena, niin sen voi sanoa sopivan ennen muuta lainsäädäntöön. Jos kansalla on hyvät lait, se on todisteena korkeasta sivistystasosta. Jos lait eivät ole kuollut kirjain, vaan ilmaisevat todella sen mikä kansan keskuudessa elää ja vaikuttaa, niin kansakunta saa kiittää näistä laeista valistunutta hallitusta.
Asian toinen puoli on, onko sama suhde olemassa jokaisessa valtiossa, jokaisessa hallitusmuodossa. Joissakin valtioissa on murtautunut mielettömällä tavalla esiin despootteja, joille omat päähänpistot ovat olleet ainoa laki. Ne ovat kuitenkin olleet joko sellaisia valtioita, jotka ovat joutuneet vieraan vallan alaisuuteen muodostamatta enää itsenäistä valtiota, suvereenia valtaa, tai sellaisia, joissa tyranni on hetkellisesti ottanut vallan. Kuitenkin tyrannin hallinto on jättänyt kansallishenkeen vain sen jäljen, että sorron vaikutuksesta kansallishenki on saanut takaisin menettämänsä joustavuuden, joutunut taas turvautumaan itseensä ja oppinut käsittämään arvonsa ja voimansa. Laki ja vielä enemmän tapa sitoo muutoin myös yksinvaltaisia hallituksia. Näissä tapauksissa monarkki säätää käskyllään lain, mutta sen noudattaminen riippuu siitä, käykö laki yhteen entuudestaan olemassa olleen lain ja tavan kanssa. Mitä enemmän uusi laki on ristiriidassa näiden kanssa, sitä selvemmin se lakkaa myös vaikuttamasta kansakunnan sivistykseen. Ja ylipäätään pitää paikkansa myös väittämä, että mikään itsenäinen kansakunta ei ansaitse muuta hallitusta kuin mikä sillä on, että toisin sanoen jokaisen valtion hallitus vastaa laadultaan kansakunnan sivistystasoa. Jopa kansakunnan itsenäisyyskin on sen omissa käsissä. Yksilölle näet annetaan satunnaisuuksia sekä kohtalo, sillä hän kantaa kohtaloa sisällään, omassa katoavaisuudessaan, mutta kansakunnat puolestaan hallitsevat kohtalon, luovat itse omat ja ihmiskunnan kohtalot.
Sanottu hallituksen ja lainsäädäntövallan suhde tulee selvimmin esiin perustuslaillisissa valtioissa, joissa kansakunnan tietoisuus valtion olemuksesta on luovuttanut varsinaisen lainsäädännön välittömästi kansan käsiin. Koska asian luonteesta johtuu, että kansallistietoisuus ja lainsäädännön jatkuva kehitys riippuvat hallituksesta, juuri siksi on näistä valtioista etsitty takeita sille, että hallituksen toiminta käy yhteen lakien hengen kanssa. Jos sellaisen valtion hallitus toimii kaikesta huolimatta vastoin laeissa ilmaistua kansallishenkeä, se näyttää todistavan, että suurempi tai pienempi osa kansakunnasta ei ole sen hengen läpitunkema. Hallituksen on näet saatava tukea kansan joltakin osalta voidakseen pysyä pystyssä edes laittomassa muodossa. Tällöin on erotettava tarkoin toisistaan kaksi tapausta. Lainsäädäntöä kehittäessään hallitus voi joko hallinnossa tai lain kirjaimen muuttamisessa ensiksikin nojautua johonkin kantaan, joka saa kansakunnassa puolustajia ja kannattajia. Toiseksi hallitus voi toimia vastoin jo olemassa olevaa lakia. Niin kuin valtiolla on oikeus toimia ensin mainitulla tavalla, vaikka voikin vielä asettaa kyseenalaiseksi, ilmaiseeko se tapa todella kansallishenkeä vai ei, niin jälkimmäisellä valtio astuu ulos määrityksestään, jonka mukaan sen pitää toimia kansallishengen kehittämiseksi, kansakunnan jäsenten johtamiseksi toimintaan, jossa on valtion pysyvyys. Kuten sanottu, tässäkin tapauksessa hallitus voi ja sen täytyy saada jotain tukea yhdeltä osalta; kuitenkin se osa silloin de facto osoittaa, että ei kuulu kansakuntaan. Sehän pitää pystyssä laitonta hallitusta ja kieltäytyy siten tunnustamasta omakseen sitä kansakuntaa, jonka henki on ilmaistu lainsäädännössä. Sellainen tila ei voi valtiossa tietenkään johtaa mihinkään muuhun lopputulokseen kuin väkivallan lakiin – vallankumoukseen, jolle hallituksen ensimmäinen laiton teko avaa portin. Se ei voi myöskään olla kansakunnalle muuta kuin mitä suurimmassa määrin demoralisoivaa. Se on sitä sekä yksityiselle että kansakunnalle jo siksi, että sivistys ei mene eteenpäin. Kuten edellä on osoitettu, edistyminen merkitsee kansakunnalle olennaisesti sitä kehitystä, jonka hallitus antaa kansakunnan lainsäädäntöön. Vaikka ylin hallitus kieltäisikin asian, niin lain halveksiminen tunkeutuu vähitellen hallituksen kaikkiin elimiin, ja lopulta hallitsevien laittomuus synnyttää laittomuuden hallituissa. Tämä kansakunnan suurin onnettomuus on lähemmin sanottuna sitä, että lainsäädännöstä puuttuu tarpeellinen kehitys, joka vain voi tehdä laista elävän kansakunnan jäsenille. Sen puuttuessa laista tulee kuollut kirjain, ja samoin kansakunnan tietoisuus menettää lain kanssa ristiriidassa ollessaan siveellisen luonteen, joka tekee siitä kansallistietoisuuden ja niin se pirstoutuu mielivaltaisiksi puoluemielipiteiksi. Vallankumous voi muuttaa tällaista asiaintilaa, mutta ei kykene antamaan kansakunnalle tätä tietoisuutta, kansakunnan itsenäisen olemassaolon ainoaa pohjaa ja perustaa.
