”Gustaf Lindorm”. Ruotsalainen alkuperäisteos, ”Waldemar Kleinin” ja ”Representantenin” tekijän kirjoittama. Kolme osaa. Tukholma, l839.
(Kabinetts-bibliotheket.)
Eos-lehden numerossa 67 julkaistun arvostelun ja numerossa 76 julkaistun vastineen johdosta.
Emme väitä etteikö Eos olisi tehnyt erittäin tarkkaa ”eroa nerokkuuden ja kyvykkyyden välillä”. Lehden toimittajan antamien todistusten perusteella on silti sallittua epäillä miten täydellinen on lehden esteettisen käsityksen selkeys” – etenkin kun emme ole kyllin innostunut Kiesewetteristä sanoaksemme sellaista käsitettä selkeäksi, josta ei esitetä yhtään tunnusmerkkiä, ts. määritystä. Ja jos asia todellakin on niin, että romaaneja luovan nerouden tunnusmerkkejä ovat ”luonteenkuvaus, runollinen näkemys, kuvauksen iskevä eloisuus ja palavuus”, silloin toteamme epäröimättä, että kaikkea sitä on Gustaf Lindormissa. Seuraavassa yritämme lyhyesti todistaa väitteemme.
Eos sallinee käsitellä yhdessä ensinnäkin luonteenkuvausta ja runollista näkemystä. Sellaiselta romaanilta, joka ei kuvaa tiettyä ajanjaksoa, säätyä jne., vaan eri yksilöiden tapoja ja suhteita perhe-elämässä, voi vaatia vain näiden yksilöiden luonnehdintaa. Sen tulee puolestaan olla psykologisesti tosi, mikäli tätä voi arvioida, hyvin hallittu, mikä tarkoittaa, että kuvaus on toteutettu johdonmukaisesti. Edelleen sen tulee olla runollisesti toteutettu, toisin sanoen luonteenkuvauksen tulee olla syvällistä ja kauniin sopusuhtaista ja luonteiden kehityksen tai tapahtumien on johdettava sovitukseen. Katsokaamme miten romaanin päähenkilö Gustaf Lindorm vastaa näitä vaatimuksia. Hän on ollut lapsuudesta lähtien luonteeltaan raskasmielinen. Se on sukuperintöä. Hänet kasvatetaan huolella ja hänen sisäänpäin kääntyneessä mielessään kehittyy palava harrastus kaikkea jaloa kohtaan. Hän uhraa koko tulevan onnensa, koska tietää tekevänsä jalon teon. Hän saa vapautensa takaisin kuolemassa. Hän nauttii nyt siitä minkä hurmioitunut jalomielisyys aiemmin häneltä vei, täydellisestä kodin onnesta. Kuitenkin hän, sama mies, joka jo kerran uhrasi onnensa toisen onnen tähden, uhraa sen toistamiseen – näköjään oikun, kuvitelmien tähden – ei, vaan syvän, kaikkein syvimmän egoismin tähden. Tämä näennäinen ristiriita, itsensä uhraaminen ja egoismi samassa henkilössä osoittaa niin syvällistä haaveellisen mielenlaadun tuntemusta, paljastaa niin terävää ihmissielun sisimmän havainnointia, että keskinkertaisuudesta ei voi olla kysymys. Lindormin uhraus on järjetön ja moraaliton. Hän nai serkkunsa vain pelastaakseen maailman silmissä tytön ja suvun kuvitellun kunnian. Hän ei ehkä tajua, että on kysymys hänen omasta kunniastaan. Hän tekee uhrauksen sen itsensä tähden, voidakseen ajatella luopuneensa omasta edustaan. Kuitenkin hän tulee uhranneeksi itsensä, oman konkreettisen perheenisän persoonallisuutensa ennakkoluulon tähden, maailman tuomion tähden. Tietoisuus itsensä uhraamisesta on hänen lohdutuksenaan, mutta myös toiminnan pontimena. Hänen sisäinen tunteensa, hänen subjektiivisuutensa on pääasia, ainoa seikka, joka antaa hänelle olemassaolon oikeuden; sillä objektiivisesti hänen toiminnallaan ei ole arvoa. Tällainen toimintatapa on kuitenkin egoismia.
Kirjailija on esittänyt todella lahjakkaasti päähenkilönsä tämän ominaisuuden – myös merkityksettömämmissä tilanteissa – suhteessa morsiameen. Kaikesta huolimatta hänen vahvaa egoismiaan lieventää sen tiedottomuus ja jopa sovittavana voi pitää sitä, että se elää kaikesta kauniista ja jalosta. Vasta loppukatastrofissa se riistäytyy hurjaan, pidättelemättömään vauhtiin ja kohtaa nemesiksensä (tässä kirjailija on jälleen nähnyt syvälle) toisenlaisessa, turhamaisessa egoismissa. Sitä edeltää tosin vielä katumus, mutta sitten egoismi päätyy turhamaisuuteen ja ennakkoluuloon ja verhoaa onnettoman itse aiheuttaman kuoleman. Arvostelija on yrittänyt tehdä selkoa tunteesta, jonka vallassa hän luki G. Lindormin, ja uskaltaa toivoa, ettei yksikään lukija laske kirjaa kädestään ilman tällaista tunnetta, mikäli lukee nautinnokseen eikä vain virheitä etsiäkseen.
Tilanpuute estää arvostelijaa tarkastelemasta yksityiskohtaisesti romaanin muita henkilöitä. Heidätkin on hahmoteltu todenmukaisesti ja muovailtu runollisen hienostuneesti, minkä kaunista vaikutelmaa Eos yrittää turhaan poistaa tuomitsevalla käskijän kielellään. Muita ovat koko Rosenvikin perhe, tuomari Holk ja hänen leskensä ja heidän vastakohtansa, luutnantti Arthur ja tämän uskomattoman kaunis morsian. Ja jopa itse Blohm osoittaa pikku riidassaan Arthurin kanssa miehekästä ja jaloa mieltä, vaikka onkin turhamaisuuden perikuva. Vastakohtana Lindormille on tarkastaja Waldenbergin henkilössä kuvattu todellista uhrautumista – tämä jalo sielu alistuu välttämättömyyden kovaan lakiin. Hänen sydänystävänsä Müller elää rajua nuoruutta, käy hurjaa käsirysyä kohtalonsa kanssa ja tuhoutuu. Kun kirjailija on kuvannut näin moninaisia luonteita, on toki anteeksi annettavaa, että hän poikkeaa jossakin luonnon totuudesta. Tällaisina poikkeuksina arvostelija pitää jossain määrin ylijahtimestaria ja kokonaan Lindormia poikaiässä sekä Willyä. Molemmat viimeksi mainitut sekä tuntevat että järkeilevät ikäänsä nähden aivan liian kypsästi. Kirjoittaja ei näköjään kokemuksesta tiedä mitä viikari-ikä merkitsee. Jos kirjailija on kirjailijatar, niin kuin Eos olettaa, silloin on erityisen kunniakasta, että hän on tajunnut miehen luonteen niin monipuolisesti ja todenmukaisesti. Vapaaherratar Knorringin romaanien mieshahmot eivät lainkaan kelpaa vertailukohdiksi eikä edes ”Hvardagslifvetin” kirjoittajatar ole ylittänyt sitä tasoa.
Eos kirjoittaa, että Gustaf Lindormin ”kuvauksista puuttuu iskevä eloisuus ja palavuus”. Arvostelman perusteella näyttäisi miltei siltä, että Eoksen kirjoittaja tuntee vain romaanin ensimmäisen osan, joka kiistatta onkin muita laimeampi ja vaatimattomampi. Tämän kirjoittaja myöntää, että kirjailija olisi voinut vahinkoa tekemättä aloittaa romaaninsa Lindormin paluusta lapsuuden kotiin ja tyytyä tarvittaessa vain lyhyesti viittaamaan edeltäneisiin tapahtumiin. Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että vain kirjailija voi viipyillä kuvauksissa. Tapahtumathan etenevät askel askelelta. Lukijalle ei suoda lepoa. Hän seuraa kehityskulkua yhä kasvavan mielenkiinnon vallassa. Romaanissa on niin sanoaksemme kaksi katastrofia, kohtaus puustellissa ja varsinainen loppuratkaisu. Kirjailijalta vaaditaan todellakin taitoa, jotta hän pystyy ensiksi mainitun jälkeen yhä pitämään mielenkiinnon vireillä ja lisäämään sitä. Väittääkö Eos todellakin vakavissaan, että näistä kahdesta huipentumastakin puuttuu ”kuvauksen palavuus”? Eikö toisaalta muukin, kohtaukset ylijahtimestarin tilalla, perhekohtaukset Rosendalissa, Holkin kosinta ja häät – eikö kaikki tämä olekin kuvattu niin eloisasti, että sen vertaista saa etsiä romaaneista, ja verhottu runolliseen hohtoon, joka tekee arkisenkin houkuttelevaksi ja miellyttäväksi. Totta puhuaksemme Eoksen kirjoittajan on täytynyt lyödä mielipiteensä lukkoon ennen kuin hän luki teoksen, tai sitten hän on, sanottakoon se toistamiseen, lukenut vain sen ensimmäisen osan.
Toisin kuin Eoksen arvostelija, joka ei ole kehdannut kieltää kirjailijan teoksen arvoa kokonaan ja on siksi halunnut nähdä kirjailijassa ”keksimiskykyä ja maalailevaa tyyliä”, tämän kirjoittaja puolestaan ei voi varauksettomasti ylistää tyyliä. Siellä täällä on epätasaisuutta ja kuluneita kuvia, jotka olisi voinut pienellä vaivannäöllä välttää tai vaihtaa toisiin. Tapahtumien ripeä kulku kääntänee helposti huomion kielen runollisesta kauneudesta ja siksi tämä vaatii erityistä huolenpitoa. Dialogi on joka tapauksessa sujuvaa ja vapaata.
Kun tämän kirjoittaja katsoo sovituksen kuuluvan runolliseen näkemykseen, tuntuu ristiriitaiselta, että lähes kaikki romaanin päähenkilöt kokevat onnettoman lopun, että syyttömät joutuvat tuhoon siinä missä syyllisetkin. Kuolema on kuitenkin sovitus syylliselle ja onnettomalle. Kirjailija on toisaalta kunkin henkilön kohdalla viitannut sisäiseen sovitukseen, joten lukija voi tyynesti sanoa: levätköön rauhassa! Mielipuoli Müller on ainoa, jonka elämä ja kuolema ovat yhtä tyrskyävää kymeä. Tästä ratkaisusta löytyy myös vastaus Eoksen arvostelijan huomautukseen kirjailijan osoittamasta ”aristokraattisesta mielenlaadusta”. Aristokraatit joutuvat teoksessa omien ennakkoluulojensa uhreiksi kun taas ei-aristokraattinen keskiluokka jatkaa hiljaista ja perin inhimillistä elämäänsä.
Tämän kirjoittaja esittää päätteeksi toivomuksen, että jo nyt keskitason huomattavasti ylittävä kirjailija, jolla on lisäksi monilta muilta romaanikirjailijoilta puuttuvia avuja, ihmissielun ja elämän tuntemusta, mielikuvitusta ja näkemyksen terävyyttä, jatkaisi kirjoittamista ja lähestyisi uutterin ponnistuksin taiteellista kypsyyttä. Kirjoittaja on tuskin erehtynyt havaitessaan kirjailijassa dramaatikon taipumusta. Ainakin kirjoittajan silmissä Gustaf Lindormiin sisältyy kaksi toisiinsa punoutuvaa tragediaa, joiden teemoina ovat ennakkoluulo ja egoismi.
