Helsinki 19. ja 20.4.1840
Sydämeni Veli!
Niin monissa asioissa olemme toisinaan ajatelleet siinä määrin jokseenkin samalla lailla, että peräti harmistuisin, jollemme me pääsisi tietyssä asiassa tälläkin hetkellä yksimielisyyteen. Aihetta tähän harmistumiseen ei kuitenkaan luultavasti ole suotu. Epäilemättä olet monesti näinä aikoina manaillut minun olevan itse piru tai jotakin vielä pahempaa; mitä pahaa hänestä nimittäin väitetäänkin, harvoin näyttää olleen aihetta valittaa sitä, että vanha herra antaa kuulua itsestään liian vähän. Ja tällainenhan on, ainakin mitä Sinuun tulee, minun tapaukseni. On kuitenkin olemassa joku, joka luultavasti on murahdellut sielussaan tämän asian takia vieläkin enemmän kuin Sinä. Ja tämä joku ei ole, luultavasti olet sen jo arvannutkin, kukaan muu kuin minä itse, mikäli näin rohkeaa puhetapaa sopii käyttää meidän hyperkatalektisen vaatimattomuuden aikakaudellamme. Olkoon tämä kuitenkin kylliksi sanottu meidän samankaltaisuudestamme, vaikka siitä voitaisiin sanoa paljon enemmänkin.
Vaikka en myöskään sano, että tuskin on mennyt päivääkään, jona en olisi varsin runsaasti ajatellut Sinua, voit varmasti pitää tätä selviönä, ja moni päivä saanee vielä haihtua tyhjiin kuten myös paljon muuta, ennen kuin jään päinvastaisesta syystä Sinulle pitkäksi aikaa vastauksen velkaa. Ja kuitenkin on voinut käydä niin pahasti, että vasta nyt kiitän Sinua siitä sydämellisesti tervetulleeksi toivottamastani kirjeestä, Herra ties milloin kirjoitetusta, jonka muiden lähetysten mukana toi se sankarinpuolikas, jonka armollisen rouva Äidin Sinä halusit kerta kaikkiaan suistaa improvisoidulta runoilijain valtaistuimelta.
Epistolasi olisi tuskin voinut saapua sopivampaan aikaan, toki ei myöskään ikävämpään, sillä se antoi minulle melkeinpä ainoan lohdun, jonka olen saanut moneen viikkoon. Ja kuitenkin juuri tuolloin sellaista tarvittiin tavallistakin enemmän. Astumalla kohtalokkaasti harhaan liukkaalla kelillä, jonka vallitessa olen sangen monta kertaa joutunut kulkiessani huojahtelemaan, olin saanut oikean jalkani nousemaan muuta ruumistani vastaan oppositioon, pahempaan kuin se, jossa tietty perussääty on kaikkea ”parantumattomasti järjetöntä” (itseään lukuun ottamatta), Arkkipiispaa jne. jne. vastaan. Nyrjähtäneenä se osoittaa minulle syvän halveksuntansa, eikä sitä enää huvittanut minun persoonani kantaminen. Oli pikemminkin tullut aika, jolloin minun osakseni lankesi alimpana kantaa sitä. Ainoa lohtu, joka noin harmillisen vaurion jälkeen jäi jäljelle, oli se, että vielä jotakin muutakin, monen mielestä vieläkin huolestuttavampaa, olisi saattanut vaurioitua. Tätäkin lohduttautumisen perustetta ravisteli kuitenkin melkoisesti koko elämänfilosofiani vanha ylin periaate. Tämä varma lauselma kuuluu, niin kuin itse toki kyllin suurena filosofina tiedät: Maailmassa ei ole turvallisuutta. Silloinpa useammin kuin kerran kohotin synkässä koulupalatsissani katseeni ovea kohti ja odotin sen avautuvan ryskeellä ja ryminällä ja Sinun valkoisen lakkisi tai kapisen hattusi sieltä hohtelevan silmiini. Sen nimittäin täytyi mielestäni tapahtua, koska se oli varsin välttämätöntä. Ja kuitenkin wurde daraus nichts [siitä ei tullut mitään], helposti ymmärrettävistä syistä. –
Eräänä kauniina tai ehkä rumana päivänä saapui sen sijaan toinen tuttu – sanan kaikissa merkityksissä – henkilö. Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Hän luki katkelmia suurenmoisen kauniista runoelmasta, joka oli saanut nimen Nadeschda ja jonka runoilemiseen hän on lopulta sangen mahtavasti piristynyt aivan kyllin perusteellisesti uinailtuaan. Kaikkein suurenmoisimmalta minusta kuitenkin näyttää se, että hänen runojensa jumalatar ei itse asiassa ole kukaan muu kuin Stubben eukko omassa persoonassaan; tämä on aina vain samanlaisia juttuja suoltaen kertonut lespaavalla kielellään pyhän kaupungin jouluilon kohottamiseksi perinnetarinan, jonka hän oli saanut korviinsa eläessään paimentolaiselämäänsä suurilla aroilla. Tarina upposi miehen sieluun, ja siitä tuli näin aihe hänen ehkä kauneimpaan runoteokseensa. Ainakin se liikkuu piireissä, joissa porvoolaiset lehtorit eivät monen mielestä ole aina olleet oikein kotonaan. Hän seurustelee muun muassa varsin luottamuksellisesti ”Venäjän Äidin keisarinna Katariinan” kanssa. Te nopeasti tuomionne antavat Ruotsin miehet voitte tuollaisesta seurustelusta päätellä ainakin, että hän on häikäistynyt auringosta eikä hän sen takia voi olla muuta kuin hartaasti palvelusaltis jne. Muistanet, etten juuri iloinnut joutuessani ajattelemaan sitä ei ylettömän kaunista naista, joka on varsinaisena alkuunpanijana saanut aikaan niin paljon todella kaunista. Nyt minusta kuitenkin näyttää siltä, että ajatukseen tästä tarinasta sisältyy jotakin ihmeellisen sovittavaa, vaikka häntä ei voidakaan jättää siitä syrjään. Silloin ei ole elänyt turhaan kauneuden maailmassa, kun on päästänyt ilmoille tuollaisen siemenen – vaikka sen olisi tehnyt samoin kuin lintu – sans comparaison [vertailutta] päästää putoamaan siemenen, josta kehittyy hedelmäpuu tai ehkä vain kukkanen. Runeberg on muuten nyt niin hyvässä vauhdissa, että hän on ottanut pääsiäisestä alkaen virkavapaata konsistorin ja opetuksen ikävyyksistä lukukauden loppuun. Toivon, että hän pystyy tämän leponsa aikana saamaan aikaan parempia tuloksia kuin edellä mainittujen puuhien muurahaiskeossa. Kuvittelematta, että voisin olla hänen kaltaisensa ja saada aikaan tuollaisia mahtavia tuloksia, otan kuitenkin vapauden myös noudattaa hänen esimerkkiään – ja mennä levolle. Ajattelu ja silmät ovat tehneet niin jo kauan sitten jättäen kynälle, palovartijalle ja tornikellolle jatkuvassa liikkeessä olemisen vaivan. Auf Wiedersehn [näkemiin] siis.
Guten Morgen! [hyvää huomenta] (vanha laulu).
Lopetin yöllä ajatukseen luomisvoimasta ja aloitan päivän jälleen samaa ajatusta miettien. Tässä asiassa minulla ei ole aihetta ajatella ainakaan itseäni – mutta Sinua sitäkin enemmän. Olen ollut sangen iloinen nähdessäni Sinut noin rohkeassa, nopeasti etenevässä kirjallisessa työssä. Ihmeteltävältä näyttää minusta erityisesti tietyltä kannalta se, että olet saattanut julkisuuteen syystä kiitetyn ”jatkon” työhön, jota et ole alkanut. Minulla on sitä vastaan huomauttamista vain ulkoasun kaikkein ulkonaisimpien seikkojen osalta: nimen, päällyksen. Kun Sinä olet sydämessäsi niin vilpitön, mieleesikään ei tullut, että tuollainen katala samankaltaisuus voitaisiin tulkita väärin. Lopputulos on kuitenkin osoittanut, että on olemassa olentoja, jotka kyllä pystyvät siihen viisaudessaan. Se on joka tapauksessa pikkuasia ja pysyy sellaisena. Pahempaa, ehkä myös parempaa – on se, että sisältö, kaikkein sisinkin ydin on käsitetty vain pinnallisesti. Ainakin sikäli kuin minä olen voinut havaita, on painettu jaarittelu koskenut tuollaisia ulkokuoren seikkoja, tuon Suuruuden tyylin jäljittelyä ja muita ulkonaisia elkeitä; edelleen tarpeen vaatiman jumalisen tarkoituksen metsästämistä ja tuontapaista himphamppua. Kukaan ei tunnu osanneen oivaltaa sitä, mikä antaa teokselle sen oikean henkisen kasteen, kaikkea muuta kuin sattumanvaraista samankaltaisuutta Amorinan isäjättiläisen luomusten kanssa. Ehkäpä ihmisessä pitää olla hieman Lady Macbethia, jotta hän voisi yön hirmuisuudessa, joka huolimatta monessa kohdin leimahtelevasta soihtujen valosta Sinun tekstiäsi ympäröi, avoimin silmin nähdä sen vaihtelevien kokemusten esiin pusertaman sydänveren, jolla monikin rivi on kirjoitettu – synkäksi kuin sopimus Pirun kanssa – jossa sielun koko rauha määrätään vastineeksi hänen vaarallisesta vastalahjastaan. Tuollaisessa valossa eivät – onnekseen – kaikki galantit pilkunhalkaisijat ja akateemiset kansalaiset kuitenkaan osaa tekstiä lukea. Ja voi niitä, jotka eivät siihen pysty, mutta kuitenkin kirjoittavat. Viimeksi mainittuun toimeen tuskin pystyn – ensiksi mainittuun jopa liiankin hyvin. Eikä se ole juuri tehnyt tai tee elämääni onnelliseksi. Mutta missäpä onkaan kirjoitettu, että kaikkien pitäisi saada onnesta kovin suurta osuutta. – Muuan asia minua kuitenkin suuresti harmittaa, ja kyseessä on se seikka, että kuhnurit ja muut uutterammat mehiläiset osoittavat niin vähän kunnioitusta Törnrosenin titaanista suurta mestaria kohtaan ja että koirat haukkuvat niin vihlovasti ”hänen lehtojensa metsäkaurispukkeja”. Jos jollakulla Euroopassa on nykyisin oikeutta sopia niin kuin me aikoinamme siitä, että Hacklinin privilegioihin kuului – oikeus olla sellainen kuin tahtoi ja silti saada elää, niin se on toki hänellä. Vaikka joutuisi sellaiseen hankalaan tilanteeseen, että saisi tehtäväkseen hänen kaulansa katkaisemisen, pitäisi kuitenkin, noudattaen Heinen Goethea tarkoittaen antamaa kehotusta, polvistua ensin osoittamaan hänelle kunnioituksensa. Otan vapauden sanoa hänestä kuten kreivi Colombinessa Jumalasta: Hän on kuitenkin hiukan liian suuri sekä Sinulle että minulle. Nämä huomautukseni koskevat kuitenkin vähäisessä määrin Sinun käyttäytymistäsi häntä kohtaan, sillä totuus on sanottava.
Kun olet päättänyt ryhtyä koko ihmiskunnan suurten linjojen tarkkailijaksi, et varmaankaan ole lyönyt laimin tutustumista eräisiin kunnianarvoisiin ritariston akkoihin jne. Oletan, että heillä on sielujen sukulaisuuden takia viimeksi sydäntä lähettää Kharonin tehtävästään huolimatta Tartarokseen tai hukuttaa Flegethoniin, Akheroniin, tynnyreihin jne., niitä luomuksia, jotka ovat pohjimmaltaan lähtöisin Lars Hiertan ja kumppaneiden laajasta sydämestä. Tee minulle siis ystävänpalvelus ja neuvottele heidän kanssaan, jollet parempaa keinoa keksi, miten (saat kokoon) mahdollisimman täydellisen kokoelman kaikesta, mitä Aftonbladetissa, Dagligt Allehandassa ja muissa yrttitarhoissa on kautta aikojen kasvanut Törnrosens bokin ja sen kirjoittajan ympärille. Aito Huggarakademin, jota en ole vielä saanut käsiini, ei saa missään tapauksessa jäädä puuttumaan. Lainaa tämä roina sekä kirjan 12. vihko ensimmäistä sopivaa yhteyttä käyttäen tänne päin. Jos lisäksi voisit kertoa minulle, onko Rabbe Wrede ensiksi, valittu joillekin valtiopäiville sukunsa edustajaksi; toiseksi, kutsuttu hoitamaan jotakin tehtävää Gotlannin sotaväen katselmuksessa; kolmanneksi, ollut tovereittensa virallinen ehdokas kruununprinssin adjutantiksi silloin, kun Poppius sai nimityksen, niin säästäisit minut joidenkin painettujen ja painostavien valheiden nielemiseltä.
Nyt minun on lopetettava, vaikka olen tuskin päässyt aloittamaan sitä, mitä oikeastaan halusin sanoa; jatkoa kuitenkin ehdottomasti seuraa pian. Kerro kuitenkin terveisiä primo loco [ensi sijassa] Mellinille, samoin Fryxellille, Göransonille jne. amicissimukseltasi [parhaimmalta ystävältäsi].
Fredericus
PS Nyt, kun olen jo pannut puumerkkini epistolan alle, havaitsen vasta tämän kiistatta sen kauneimman sivun. En voi pitää sen jättämistä tähän viattomuuden tilaan muuna kuin jonkin äreän pirun jättämänä jälkenä, pirun, joka halusi antaa Sinulle sangen havainnollisen kuvan nykyisestä kirjailijantyöstäni. Sydämen voima kuitenkin kuluu pois kuten katalien sadepurojen vilkkaaseen vauhtiin kiihdyttämät myllynkivet, jotka itse murentuessaan eivät murenna esiin mitään, mikä kelpaisi purtavaksi. – Saa nähdä, kuinka kauan tätä kestää.
