Fredrik Cygnaeukselta

Tietoka dokumentista

Tietoa
6.5.1839
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Sydämeni Veli Janne!

 

Juuri äsken seisoi meidän sanan parhaassa ja kauneimmassa mielessä rehti ystävämme Lille avoimella ovellani ja puhui vielä siinä ystävällisiä, hyväntahtoisia sanoja. Raskaana, jopa tavallista raskaampana painaa miehen rikassisältöistä sydäntä nykyisin huoli ja huolehtiminen monista seurakunnista. Sinä tiedät, miten suuresti hänellä on muutenkin ollut lahjakkuutta rasittaa jatkuvasti mieltään monilla asioilla, joiden olen tähän saakka uskonut saavan vain kirjoissa oikeuden rasittaa peruuttamattomasti lukijaa ja (romaanin) sankaria. Kuten sanottu, hänellä on ollut näinä aikoina tavallista enemmän tilaisuuksia kumota teesini – ja jos voin näin hyperbolisesti ilmaista ajatukseni – hän on käyttänyt niitä miehen tavoin. Monta kertaa minua houkuttelisi ajatus, jotta olisin joka tapauksessa oikeassa, pitää häntä itseään in totum et tantum [kerta kaikkiaan] – kirjana, etenkin nykyisin varsin yleisen runokirjatyypin edustajana. Henkilön lehdenohut, yhä vain kutistuva olemus ei ole ainakaan kovin pahasti ristiriidassa tämän uskalletun olettamuksen kanssa.

Mutta Benedictuksen vieläkin epätavallisempi piirre on pysyvästi se seikka, että hänen tähän ohentuneeseen ruumiiseen ahtaalle puristetussa sydämessään on yhä hyvää tilaa kaikkien muiden suruille ja huolille, Sinun, minun ja melkeinpä muuten koko maailman – ja tämä kaoottinen massahan on niin suuri, ettei se mahdu muualle kuin noin sielumaiseen ruumiiseen, jollainen hänellä on. Eräät hänen huolistaan kamppailevat varmaan nytkin urheasti vanhaa riittävän perusteen filosofista oppia vastaan. Niinpä hän oli muun muassa levoton siitä, että minä nujertuisin sen yleismurskaavan käsittelyn taakan alle, joka on tullut osakseni Sinun hänelle lähettämässäsi kirjeessä. Rauhoitin häntä kuitenkin etukäteen vakuuttamalla, että jollei Sinun mielenlaatuasi ole erämaan rautaruukkien vaiheilla taottu aivan kirotun uuteen muotoon, mikään Sinulta tuleva ei voisi parhaassakaan tapauksessa raivostuttaa minua kauemmin kuin enintään viisi minuuttia. Ja luettuani sanon vielä samoin kuin uudistaja kirkkohistorian alalla – sanalla sanottuna Straussin tapaan suomalaisella mitalla mitattuna – Igoni: ”Olkoon näin”, kun vain pyyhitään pois ne kaikkein niukimmatkin viisi minuuttia. Tunnenhan selvästi jokaisessa sanassa – miten kovilta ne saattavatkin muodoiltaan tuntua, hyväntahtoisuutta, joka on arvokkaampaa kuin monestikin se, joka pukeutuu hunajanmakeiden ilmaisujen lammasten vaatteisiin. Eivätkä nämä Sinun sanasi kuitenkaan ole täysin oikeudenmukaisia. Sanon täysin, sillä osaksi ne toki sellaisia ovat – miten voisin haluta kiistää sen, kun Sinun väitteitäsi puolustamaan nousevat omatkin käteni, jotka taas yhä useammin alkavat vaeltaa peruukkiini, jonka haituvia kiskomaan katumus ja tunnontuskat ne ajavat, niin että osia sen niin kantavista kuin runsautta lisäävistäkin aineksista seuraa suurin joukoin periksi antaneina niiden mukana. En ole tosin tämän jo pitkälle ehtineen vuoden aikana tehnyt työtä niin kuin olisi pitänyt, etenkin siinä toiminnassa, jonka sekä ajalliset että hengelliset etuni ovat asettaneet tärkeimmäksi tehtäväkseni.

Tunne sekä ruumiillisesta että psyykkisestä huonovointisuudesta, jota horjumaton lahjakkuuteni vältellä välttämätöntä, ennen kuin se käy äärimmäisen välttämättömäksi, on runsaasti käyttänyt verukkeenaan taipumuksensa noudattamiseen, on estänyt minua käymästä käsiksi sankarini ylimmän komentovallan alaisiin roomalaisiin hänen sitkeydellään. Tämä on paha juttu. Olisihan siitä voinut syntyä ilahduttava teos minulle itselleni ja niille, jotka tahtovat minulle hyvää – siis varsinkin Sinulle. Mutta kauhean epämiellyttävä tehtävä puristaa paras osa koko sielustani nyttemmin sieluttomaan Corpus Cicero -tekstiin on tähän asti aiheuttanut voittamattomia väänteitä vatsassani, jota ei nyt enää voida käyttää saappaanvarreksi eikä anturanahaksi, olivatpa jalkineet millaisessa kunnossa tahansa. Nyt minun on kuitenkin käytävä asiaan käsiksi koko sillä Herakleen kahdentoista miehen voimalla, joka ei koskaan tähän mennessä ole ollut hädän hetkellä ilmaantumatta; vaikkapa työssä sitten onkin paljastunut karkaiden kourien ote. Voin kuitenkin rohkeasti sanoa todennäköisesti Sinun tyydytykseksesi, ettet Sinä silti ole ollut täysin oikeassa pilkatessasi sieluni mietteitä tänä aikana. Minussa heräsi uudelta vuodelta runollinen nuha, jonka aikana on valunut enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Tätä virtaa seuraillessani olen kirjoittanut yhtä ja toista ja olisin varmaan kirjoittanut enemmänkin, elleivät vakinaiset asessorit, jotka muiden konsistorissa istuvien tavoin tuomittuina ja tuomitsevina puuttuivat puheeseeni alituisesti ja syyttivät minua siitä, että käytin tuulen tavoitteluun kallista aikaa, joka kuului hra Hannibalin edustamalle mitä todellisimmalle todellisuudelle. Silloin viskasin usein kauhun ja sielunhädän vallassa pois hanhensiiven, jolla lakaisin kokoon runouden kultahiekkaa jne. jne. – ottamatta sitä kuitenkaan uudelleen käteeni leyhytelläkseni pois hänen säihkyvän hahmonsa ympärille nenäkkäästi keräytyneet pilvenhattarat. Se taas, mitä pauhaat neitejä, mamselleja ja heidän henkisiä vertaisiaan vastaan, tuskin osuu minuun. Miten kauniita aikomuksia minulla olikin vilkkaiden yhteyksien aloittamisesta tähän ihmiskunnan kauniimpaan puoliskoon, minulla on tähän mennessä ollut heidän kanssaan vähemmän tekemistä kuin ikinä ennen. Toki on muutamia kouriin tuntuvan ulkonaisen syyn – ei kuitenkaan missään nimessä sellaisen kuin epäilet – aiheuttamia kynän tuotteita päässyt julkisuuteen Morgonbladetin unikonsiipien kantamina – mutta ne ovat verrattomasti vähäisin osa kaikesta kirjoittamastani, ja mitä osuutta jollakulla neidillä mahdollisesti on saattanutkin olla ”Ersättningenin” ja ”Vemodetin” syntyyn, ei näitä voitane rehellisesti sanoa tilapäisrunoudeksi sanan tavallisessa merkityksessä – paitsi siinä tapauksessa, ettei minkään runouden perusteita voida sijoittaa mihinkään muuhun kategoriaan. Muuten minun on pakko vain hymyillä Sinun lapsellisuudellesi, kun Lillelle lähettämässäsi kirjeessä moitit minua tilapäisten rallatusten tuottamisesta. Eiköhän tämä ollut argumentum ad hominem [ihmiseen vetoava todistelutapa], joka kohdistui muuallekin kuin minun henkilööni. Benediktiini olisi ainakin ansainnut sen hyvin, ei pelkästään tämänsuuntaisten vanhojen syntiensä takia, vaan myös innostaan tehdä samanlaista syntiä aina vain hamaan tulevaisuuteen – vaikka kyky ei ole tätä halua tukenut. Sillä välin, kun hänen kätensä haroivat harmaita hapsia epätoivoisin elein voidakseen vetää syvältä, salaisuuden verhon alta Münchhausenin tapaan esiin jotakin, jolla voitaisiin täyttää ne haudat, joiden pohjaan olin katsonut – tein minä omasta puolestani parhaani – ja minun on siis kannettava vastuu tekoon syyllisenä. Uusimmat runolliset mietteeni ovat muuten saaneet osakseen suopeutta enemmän kuin koskaan aivan toisen kansan keskuudessa kuin sen, johon Sinä viittaat. Jopa minua kohtaan tässä suhteessa muuten sangen ankara Runeberg on sitä mieltä, että olen uskomattomalla tavalla päässyt parempiin tuloksiin runoilijan elämässäni, ja toivoo nyttemmin kaikkea hyvää. Mistä helvetin syystä Sinä sitten pidät minua niin täysin toivottomana tapauksena? – Toden sanoakseni en voi kuitenkaan havaita muuta varsinaista muutosta kuin sen, että pystyn nyt kirjoittamaan lyhyitä runoja yhtä helposti ja helpomminkin kuin pitkiä joskus ennen, niin että tuumanmitta (sit venia verbo) [sallittakoon ilmaus] joustaa mukavammin kuin muulloin. Vielä vähemmän Sinulla on aihetta kirota sitä, että olen palsamoinut autuaasti edesmenneen Pehr Adolfin. Se on tyyliltään, rakenteeltaan ja yhtenäisyydeltään ihme ollakseen allekirjoittaneen kynästä. Kaikki ne, joita ei ole satuttanut siihen runsain mitoin tuhlailtu häpeämättömyys – ovatkin mieltyneet siihen tavallista enemmän. Sinulla saattaisi tosin olla jollakin tavoin aihetta harmistua siitä enemmän kuin kellään muulla. Eihän toki ollut juuri kohteliasta, että minä tuossa yhteydessä, kun kyseessä oli oikeastaan vain vainajan ruumis, muistin useammin kuin kerran Sinua ja tapaa, jolla Sinua on kohdeltu. Toisaalta Sinulta ei kuitenkaan myöskään täysin puutu syytä antaa minulle anteeksi nämä assosiationes idearum [ideoiden assosiaatiot] (käyttääkseni puhetapaa, jonka pitäisi miellyttää Sinua ja toista kotijumalaasi). En voi kuitenkaan kiistää sitä, että minusta asiat olisivat huonosti, jollet Sinä pitäisi melkeinpä enemmän kuin muut tästä salamavauhtia, hieman runsaassa päivässä, esiin taikomastani jättiläismäisestä pikkuteoksesta. Mutta olkoon tarpeeksi, jopa enemmän kuin tarpeeksi sanottu kaikesta tästä. Huomaan hämmästyksekseni, että tästä apologiasta on jo tullut paljon laajempi kuin joka tapauksessa tärkeämpi Apologia confessionis Augustinae [Augsburgin uskontunnustuksen puolustuspuhe]. Syytä kuitenkin itseäsi, jos iso paperiläjä muistuttaa Sinua surullisesti eräistä muista teoista, joiden muistuttamisella ei olisi mitään pirun väliä. Se on virhe sikälikin, että olisin tuskin viitsinyt kenellekään muulle näin jollakin tavoin puolustella itseäni. – Muuten olen samaa mieltä kuin ihana Thorild, jota alan yhä enemmän rakastaa ja pitää suuremmassa arvossa kuin ketään muuta, jonka kynää pitelevä käsi on jo ainiaaksi rauennut, että kovaääninen puolustautuminen on luonnollista – kun kyseessä on oma kaula.

Pari kuukautta sitten kirjoitin patalaiskaa Samuel Ödmania matkien Sinulle epistolan vuoteessani vääntelehtien. Silloin se ei lähtenyt matkaan – luullakseni pääasiassa siitä syystä, että odotin yhteisen suosijattaremme Emelien liittävän sen koristukseksi mukaan muutamia omakätisiä rivejä. En tiedä, mikä häntä esti tätä tekemästä, koska en ole pitkään aikaan tavannut häntä. En kuitenkaan missään tapauksessa epäile – että hän silti muistaa asianmukaista kunnioitusta osoittaen kunnioitettua setäänsä huolimatta niistä alituisista puuhista, jotka seuraavat hänen kutsumuksestaan naisena jne. Edellä kosketellun kirjoitelman matkaanlähtö eräänlaisena tämän apostillina riippuu osaksi siitä, uskonko sen käyvän päinsä aiheuttamatta korkealle kruunulle *** taukoa, kun tämän kelirikon aikana varmasti erityinen elukkajäsen olisi lisättävä sen kuljetusretkueeseen, osaksi siitä samanveroisesta seikasta, pystynkö vielä löytämään sen. Ehkäpä tämä lisäys myös vain lisäisi sitä vastenmielisyyttä, jota Sinä olet kehdannut osoittaa tuntevasi minun muita tilapäistuotteitani kohtaan. Eihän sekään kaiketi voi kohtuuden nimessä sijoittua muunlaisen otsikon alle. Eikä se missään tapauksessa toki sisältäne – sillä todellakaan en muista sanaakaan siitä, mitä siinä saattoi olla – muuta kuin synkkää valitusta, miten huolestunut olen ollut siitä, että tietty pieni kammio, johon tuskin mahtuivat kadonneiden kasakoiden jälkeensä jättämät pilvimassat, on ollut minulta tiukasti suljettu. Näihin päiviin asti en ole tarkistanut, onko savu jo ehtinyt haihtua näiltä seuduilta, joilla siihen aikaan kävin kutakuinkin ahkerasti. Miten miellyttävän yllätyksen siis koinkaan, kun sinne saapuessani havaitsin sen nimbuksen [sädekehän], jolla Sinä professoreille ominaiseen tapaan ympäröit itsesi, edelleenkin kohoavan läpipääsemättöminä pylväinä, jotka uhkasivat siten hankkia Tengströmin perillisten pään päälle vahvemman katon kuin olisi terveellistä. Mutta keskeltä mainittua nimbusta katseli sangen iloisena vanha nuorukainen Gottlund, joka on itse elävänä todisteena siitä, että tuommoiseen tilanteeseen joutunut ritarien sukukunta ei kuole kyseessä olevissa kopperoissa niin helposti kuin saattaisi pelätä. Hyvin jännittyneesti odotetaan lopullista ratkaisua hänen kaksintaisteluunsa pääkaupungin merkittävimmän teurastajan esikartanon majordomuksen [hovimestarin] kanssa. Ukon ruumiin ja valitettavasti myös sielun kunto on ollut surkea koko tämän vuoden. Osoittaen jopa itselleenkin tuommoisissa tilanteissa epätavallista väärämielisyyttä hän on alituisesti käyttäytynyt sikamaisesti sitä miestä kohtaan, joka on onnettomuudekseen ollut tällä kertaa hänen kilpailijansa – kun tämä taas on kauniisti, jalomielisesti ja aidon ritarillisesti varonut loukkaamasta vastapuoltaan. Tämä on myös ehkä enemmän kuin mikään muu saanut kaikki melkein yksimielisesti asettumaan hänen kannalleen, niin että ehkäpä ei monikaan muu kuin ruostunut Ståhlberg, roi fainéant [laiskurikuningas] Axelius ja tämän vastakohta, uuttera kollegineuvos rohkene yrittää hänen valamistaan uuteen muottiin suomen kielen lehtoriksi. Olen oikein murheissani siitä, että monen muun kanssa joutuisin karvain mielin kuulemaan heidän saavan tahtonsa läpi. En voi kuitenkaan sille mitään: vihaan tänä aikana nähtyä halpamaista haukuskelua vielä enemmän kuin pettuleivän puremista.

Siirryn kuitenkin mielelläni näistä ikävistä aiheista sellaisiin, jotka ovat sekä Sinulle että minulle miellyttävämpiä ja antoisampia. Minun ei tarvitse edes vakuuttaa, että moni täällä ajattelee Sinua tuntien vanhaa – ei vanhentunutta – ystävyyttä. Suunnilleen kuukausi sitten viettivät pohjalaiset lukukausijuhlaansa. Minähän olen, kuten muistat, tuollaisissa tilaisuuksissa välttämätön persoona, mistä samoin kuin kaikesta muusta samojen seikkojen aiheuttamasta hauskuudesta saan tosin pääasiassa kiittää Sinua. Olin aikonut vielä tässä tilaisuudessa muistuttaa nuorisolle kahdesta osakunnan vanhasta pylväästä – Sinusta ja Runebergista. Suuri suosija W. Lagus, joka oli sattumalta hänkin eksynyt sinne, oli kuitenkin ryhtynyt oikein varta vasten puhaltelemaan kyyneleisiin silmiini sinistä tupakan ja muuta savua melko pitkään, joten toinen ehti minua ennen. Tämä oli Wacklin, joka ehdotti Sinun maljaasi sydämellisesti ja hyvää tarkoittaen – eikä koko iltana kajahtanut hartaampaa hurraata kuin tuon esityksen jälkeen kuultiin.

Olen vasta ennättänyt tuskin puoliväliin sitä pitkää värssyä, jossa oli tarkoituksena ja pitäisi selvitellä yhtä ja toista sellaista, joka luultavasti on vielä vähemmän päässyt tunkeutumaan sinun yksinäisyyteesi, johon olet nolens volens [vaikka väkisin] hautautunut, kuin siihen, jolla minä olen itseni ympäröinyt. Sitäkin pitemmälle on kuitenkin yö ehtinyt. Alan havaita, miten kohtelias pikku-ukkojen lauma alkaa pitää peliään sen siipien suojassa. Tämän joukkion corps d'elitenä [parhaimmistona] ovat tietysti hyvin kuluneisiin virkapukuihin sonnustautuneet asessorit – jotka ilmaantuvat esiin enemmän tai vähemmän saman karkean olennon hahmossa, joka suunnilleen vuosi sitten sulostutti Gustaf Wreden ja meidän kukkaiskuun ensimmäistä päiväämme hullukaalin viljelyllään. Useimmat tuntuvat toimivan yleisen syyttäjän tehtävissä ja esittävät tulevaisuuteen kohdistuvia uhkauksia ja huomautuksia, että on välttämätöntä olla tuhlaamatta kallista aikaa ylimääräisiin puuhiin. Odotan alituisesti, että jokin tuommoinen olio työntyisi esiin Sinun piirteesi kasvoillaan. Tähän mennessä minulle ei kuitenkaan ole suotu tuollaista miellyttävää yllätystä. Ehkäpä ne saavat paremmin rohkeutta siihen, jos viskaan kynän kädestäni ja painan suojattomana pääni lepoon. Ehkäpä minulla on jo piankin tärkeitä asioita kerrottavanani ja tartun kynään uudelleen väkevin käsin. Tämä tapahtuu jollei aikaisemmin niin sitten, kun Sinä jälleen lähetät liikkeelle pohjoismyrskyn ja suuntaat sen suoraan vasten

vanhaa ystävääsi Fredr. Cs:ta

Helsingissä 6.5.1839

 

 

Vertailu