Fredrik Cygnaeukselta

Tietoka dokumentista

Tietoa
4.1.1847
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Pariisissa 4.1.1847

 

Parahin Veli, 

 

Suututtuasi katkerien kokemusten perusteella paholaiseen, maailmaan (vaikkakin nyttemmin tuskin erityisen kiivaasti omaan lihaasi), olet varmaankin toisinaan suonut myös allekirjoittaneelle atomille sen sangen vähän kadehdittavan kunnian, että olet sisällyttänyt hänet siihen hylkäystuomioon, jonka olet mainitulle maailmalle mielessäsi julistanut. Kun nimittäin olet nähnyt monen ystävän, johon olet luullut voivasi luottaa, vetäytyvän harmistuneena kauemmaksi, olet varmaankin arvellut erehtyneesi rakennellessasi olettamuksia minun muuttumattomuuteni kitkavoimien varaan enemmän kuin muiden. Jos näin nyt kuitenkin on käynyt, arviosi on ollut epäoikeudenmukainen, sikäli kuin olet hetkeäkään voinut epäillä minun mieleni lujuutta, joka on sitkeää kuin pohjanahka – tässä suhteessa; ja mielestäni on melkeinpä harmillista tai pikemminkin typerää kirjoittaa vakuutusta aksiooman paikkansapitävyydestä, kun aksiooma pitäisi ymmärtää oikeaksi ilman kaiken maailman todisteluja, se aksiooma nimittäin, että Sinä olet aina ollut ja pysyvästi olet sydämelleni ille qui quondam [vanha ystävä]. Ulkonaiset seikat ovat kuitenkin olleet minua vastaan: pythagoralais-suomalaisen mykkyyden murheellinen metsänneitojen tonttu-ukko ym. ulkoinen muoto. Mutta vaikka yksikään Sinun omiin käsiisi ehtinyt rivi ei ole saanut Sinua vakuuttumaan siitä, että tämä ”qui quondam” [vanha ystävä] pitää paikkansa, olen kuitenkin kirjoittanut monia sellaisia rivejä enkä ainoastaan muille, vaan myös Sinua itseäsi varten kirjoitin noin kaksi vuotta sitten Roomassa epistolan, jonka aioin todella lähettääkin. Mutta kun eräänä vimmastuksen hetkenä päähäni pälkähti ajatus liittää sen mukaan toinen kirje, osoitettuna toiselle henkilölle, sekä genukseltaan että – casukseltaan ihan toisenlaiselle kuin Sinä, ja kun tämä aikomus ansaitsi kylmän harkinnan valossa vain hylkäystuomion, jäi myös Sinulle tarkoitettu kirje ad acta [käsitellyiksi] sijoitettujen papereiden roskakasaan ja jäänee sinne lojumaan, kunnes se luovutetaan jonkin kiirastulen toimeenpanovallan haltuun. En tohdi kaivaa sitä nyt esiin pelätessäni, että lisään taakkaa, joka muutenkin näinä aikoina raskaasti painaa höyhenenkevyttä koulumestarin kukkaroasi, vaativathan siltä lähestyvän joulujuhlan aikana osansa paljon välttämättömämmät ylellisyysartikkelit kuin Roomalaiskirjeet, jotka toki ovat muutenkin aivan erilaisia kuin Paavalin kynästä lähteneet, mutta paljastavat myös sen eron, ettei niitä ole osoitettu ikuisen kaupungin postitoimiston poste restanteen metelöivän apostolin kirjeiden tavoin, vaan postitettu hieman vähemmän katoamattomaan Kuopioon. Tätä käskynhaltijan virkapaikkaa, jollainen se useimpien ja yleisimmin arvostettujen merkkienselittäjien mukaan on, ei ole löytynyt laajoja vaelluksia tehneen matkailijan puutteellisesta matkailukartasta. – Tämä virhe on mielestäni kuitenkin paljon helpommin anteeksi annettavissa kuin niiden Sinun elämänkohtaloidesi valtatietä linjanneiden miesten virhe, joiden tekosten takia joudun nyt lähettämään viestini Sinun kaltaisellesi miehelle tähän mainittuun erämaiden ja vesistöjen keskelle uponneeseen mikroskooppiseen pisteeseen: Kuopioon. Hyvä asia kuitenkin on, että pyrit kaikin voimin antamaan tälle pisteelle – ulottuvuuksia.

Saat varmaankin näinä päivinä punnittavaksesi toisen ja paljon tärkeämmän kynäntuotteeni, joka on samoin osoitettu Sinulle ja suurimmaksi osaksi kirjoitettu samaisessa Roomassa. Se on merkittävin teos, jonka olen tähän mennessä pystynyt julkaisemaan, ja tästä sekä muistakin syistä omistettu Sinulle. Silti vain merkkienselittäjä pystyy lukemaan nimesi sen otsikosta, ja lukiessasi havaitset kyllä syyt ja ehkä hyväksytkin ne. Jos nimittäin Sinun nimesi olisi merkitty ylimmäksi niin carbonarihenkiseen runoon kuin ”Främlingen på egen strand” [Muukalainen oman maansa rannalla] valitettavasti monessakin mielessä on, sellainen syötti voisi helposti kasvattaa Sinun nahkasi repimisestä tappelevien katalien koirien määrää; eikä sellainen Sinun jälkiäsi seurailevan lauman lisääminen voi mitenkään olla kirjoittajan tarkoituksena. Mainittu rajoittuminen merkkikielen käyttöön on kuitenkin vaatinut häneltä pienoista kamppailua itsekeskeisyyden mahtia vastaan. Taistelu leimahti lähinnä muistellessani muuatta viimeisistä kotimaassa viettämäni elämän kohtauksista, jonka muistikuvan otin evääkseni loppumattomille vaelluksilleni. Tuskin olen maininnut siitä Sinulle koskaan; niinpä Sinua saattaa ehkä kiinnostaa tämän laiminlyönnin korjaaminen, koska tämä bukolinen [paimenrunouteen kuuluva] kohtaus koskee Sinua yhtä paljon kuin minua itseäni. – Istuin eräänä kauniina iltana havaintotornini ikkunassa auringon pyrkiessä jo vähitellen vaipumaan lepoon ja katselin pääkaupunkiamme ja sen ympäristöä, jota onneksi vielä silloin saatoin pitää ihanana, kun en ollut kokenut Sveitsin järvien ja Välimeren rannoille kotiutumisen onnea. Laskin sitten pitkään maiseman tarkasteluun väsyneen katseeni tutkimaan lähempänä olevia kohteita ja näin alapuolellani kaksi varjoa, jotka ilmaisivat hiljaa mutisten samaa ihastusta, jota itse vaieten tunsin. Toinen näistä oli Bacchuksen innokkaana kumartajana ja uskollisena palvelijana laajalti tunnettu sankari siihen aikaan, kun hän sankarinimenään Knaben suoritti kiljunhuuruisia urotöitään muistoissa autuaassa Turussa, mutta on nyt muuttanut suuntaa täydellisesti ja noudattaen katuvien sisarten kaunista esimerkkiä ryhtynyt ”tiukaksi luterilaiseksi”; häntä kunnioitettiin lahden toisella puolella mielenylennystä tarjoavana saarnamiehenä sen Itsevaltiaan asialla, joka hallitsee (”uskotaan, uskotaan”) jopa meidän kaikkien itsevaltiaammekin yläpuolella. Toinen paljon hämärämpi hahmo tuntui kertovan entiselle sankarille, kuka heidän silloinen päämiehensä oli, ja katso! äkkiä Knaben kohotti katseensa ja äänensä korkeuteen ja palavaa bakkanaalista innostusta selvästi osoittavien kouristusten vallassa huudahti: titulusko on kirjoittanut nämä merkille pantavat sanat: kun Snellman ajatteli?!?! Kapusin alas korkeasta paikastani ja yritin turhaan palauttaa miehen mielestäni paljon suurenmoisempien muinaisaikojen muistojen pariin, muistelemaan vaikkapa sitä, miten me olimme kokonaisen pitkän talviyön sittemmin oi voi soraläjäksi sortuneessa turkulaisessa kapakassa ikuisesti täyttyvien punssimaljojen danaidinseulan ympärille leiriytyneinä tiivistäneet sielujen liittoa yhä läheisemmäksi sen väliaineen avulla, joka yhteen kilahtavista laseista kostutti tomuamme yhteisesti. Kaikki oli kuten sanottu kuitenkin turhaa: hän toisteli edelleenkin noita hänen korvissaan kabbalistisia sanoja ja hahmotti minut ihailevan katseensa edessä ylemmäksi esimieheksi, niin mahtavaksi, ettei sellaista voinut tervehtiä luottamuksellista läheisyyttä ilmaisevalla hellämielisellä epiteetillä armas veli, joka tuhlailevassa Pohjolassa viskataan huolimattomasti kenelle tahansa töpeksijälle. Olin siis Knabenin silmissä vain se abstraktio, joka oli kirjoittanut tämän säkeen katkelman: kun Snellman ajatteli, ja täksi abstraktioksi jäin. Vaikka onkin tunnustettava, että minun on melko pitkälle jaettava näiden syvällisten sanojen nostattama ihailu sen henkilön kanssa, josta ne on sanottu, et varmaankaan kiistäne sitä seikkaa, että merkittävän paljon itsensä kieltämistä on tarvittu siihen, että uhrasin mahdollisuuden elvyttää Knabenin ehkä jo hieman hiiltynyttä intomielisyyttä toistamalla nämä painavat sanat: Joh. Vilh. Snellman, ylimpänä mielikuvitukseni venetsialaisen pilvilinnan torneissa.

Minulla oli kunnia edellä sanoa jotakin vihaisista koirista, joita en halua omasta puolestani olla yllyttämässä kimppuusi. Haluaisin kuitenkin olla Sinulle hieman enemmän kuin aivan passiivinen liittolainen, ja kääntääkseni mainittujen nelijalkaisten vimman hetkeksi toiseen suuntaan eli kohdistaakseni sen itseeni ja järjestääkseni Sinulle tällä tavalla hiukan hengähdysaikaa ja lepoa lähetän Sinulle ohessa muutamia jäisiä lumimöykkyjä ja pyydän, että upotat ne mahdollisimman pian johonkin niistä villinä vellovista vesistä, joita Sinä Aioloksen tavoin hallitset. Toivon, että ne surkeat Neptunuksen joukot, jotka kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa ovat liikkeellä karjumassa: Quos ego! [Kyllä minä niille näytän!], eivät tällä kertaa havaitse mitään aihetta työntääkseen kärvennettyä pitkää nenäänsä näihin tyrskyihin nuuskiakseen niistä esiin joitakin maalle ja valtakunnalle sekä heidän suojelusjumalilleen vaarallisia ja kumouksellisia tarkoituksia. Hankalampi asia on, että kirjoituksen pituus aiheuttanee meidän julkaisutoimintamme ahtaissa mitoissa melkoisia vaikeuksia eräälle toimittajalle, joka muinoin sangen ankarasti nuhteli muuatta kollegaansa, kun tämä oli julkaissut lehdessään erään varhaisemman tosiaankin sopimattoman pitkäveteisen yritelmän kritiikin torjumiseksi. Kun kuitenkin on kuten minä lähes neljä vuotta pidättynyt vaivaamasta oman maansa publikaaneja ja – yhdellä proosallisella rivillä todettuna sydämellä on yhtä ja toista, mikä pyrkii esiin, eikä sitä valitettavasti voi ilmaista näin kaukaa muulla tavalla kuin sanojen välityksellä, koska pisinkään keppi ei ylety Pariisista napapiirille. Enkä enää pysty senkään vertaa kuin ennen kirjoittamaan julkaisemista varten sellaista luettavaksi sanomattoman surkeaa vaikkakin lyhytsanaista jaaritusta, jollaisella on täytetty se ainoa suomalaisen sanomalehden numero, jonka olen epäonnekseni nähnyt sikäläisten kuolevaisten joukosta poistumiseni jälkeen. Tämä on toki ymmärrettävää – vaikka kirjoituksia siellä arvostettaisiin kuinka paljon tahansa. Olisin todellakin hyvin pahoillani, ellei Sinulla olisi tilaa artikkeleilleni; raudanlujaan välttämättömyyteen alistuneena olen nimittäin lopultakin siinä määrin nujertanut oman sisäsyntyisesti luovan luonteeni ja totuttautunut kirjoittamaan ainoastaan muista, että minulle on vaivalloisempaa kuin osaat kuvitellakaan panna hieman itseänikin siihen mitä kirjoitan – vaikkapa vain kirjeeseen. Kylmä vastineeni olisi tuskin edes syntynytkään, ellei paha vilustuminen (joka on tuonut kamariherran avaimensa perinteiseen paikkaan) olisi jäädyttänyt minua kiinni kylmään huoneeseeni ja keskeyttänyt tavallisia kopioitsijan urotöitäni, joiden nojalla toivon ajan mittaan kiipeäväni sille kunniapaikalle, jota meillä eniten arvostetaan, sille missä aasinkorvaiset työntekijät, sellaiset kuin aivonsa menettänyt Grönblad, häiritsemättä istuvat valtaistuimillaan ylväässä suuruudenhulluudessaan ja rajoittuneisuudessaan.

Olen montakin kertaa kysynyt hiljaisessa mielessäni, oletkohan ehkä hieman tarkistanut kovia sanoja, joilla toisinaan ilahdutat etenkin niitä, joille tarkoitat pelkkää hyvää. Tarkoittaen erästä henkilöä, jonka pulssin olet todennäköisesti nyttemmin oppinut paremmin tuntemaan, sanoit kerran melko kauan sitten: Oi voi! Tällaisen ne unohtavat hyvin helposti nauttiessaan kalskahtavasta arvonimestä ja lapsen tekemisestä joka vuosi. – Lienet ollut osaksi oikeassa esittäessäsi tämän kokemusperäisen väitteen; ja onhan tällainen asioiden tila aivan luonnollinen; kuitenkin ehkä vain osaksi. Minulla oli ainakin aikaisemmin aihetta uskoa, etteivät nämä nautinnot ole tietyllä taholla kuitenkaan aivan täysin pyyhkineet pois minun muistoani, vaikka ne ovat toki vaikuttaneet sen verran kuin ovat voineet – ja niiden on pitänytkin vaikuttaa. Jos tämän muiston pitäisi välttämättä olla katkera, en haluaisi pitää itsekkäästi yllä tätä uskoa. En voi kuitenkaan tunnustaa tuollaista välttämättömyyttä. Ainakin minun puolellani Hänen muistonsa elää kadonneen nuoruuteni ihanimpana, selkeimpänä, puhtaimpana – ennen muuta viimeisenä – kesäyön unelmana. Ja minusta tuntuisi suunnattoman katkeralta, jos yhteinen muisto olisi toisella puolella täysin haalistunut tai lojuisi mustuneena ja sumun peitossa menneisyyden rojun sekaan viskattuna, mikä olisi vielä pahempaa. Riittävästi aihetta katkeriin tunteisiin on joka tapauksessa jäljellä, vaikka tämä viimeinen tapaus ei olisi aivan niin murheellinen kuin ajateltavissa on – ja usein ajatelluksi tulee. – Kun minulla oli hämärä aavistus, että sisimmässäni kamppailevat voimat riittäisivät tekemään minusta runoilijan, jota vaille jääminen olisi ollut Suomelle menetys, en halunnut ainakaan vielä 26-vuotiaana kahlita licentia poëticaani [runollista vapautta] sopimuksilla, jotka sitoisivat nämä voimat peruuttamattomasti, näyttivätpä siteet miten ruusunhohtoisilta ja onnea lupailevilta tahansa. Nyt – kun niin monien vuosien taistelujen ja kamppailun jälkeen näen, että kirjailijanlahjojani edelleenkin pilkataan ja hyljeksitään, kuten Te kaikki olette niitä aina ja kaikin voimin horjuttaneet ja lannistaneet, alkaa jopa minunkin rohkeuteni, joka on tähän asti yksinään pitänyt ryhtiäni yllä vakuuttaen, että pystyisin kuitenkin lopulta pääsemään kaikesta huolimatta työni voimalla esiin runoilijana, joka lannistumatta noudattamaan tahattoman tai tahallisen rajoittuneisuuden ainoiksi oikeiksi tarjoilemia malleja on ”kulkenut omin aalloin meren halki” – vähitellen pettää, ellei ole käymässä vielä pahemminkin. – Olen nimittäin sitä mieltä, että on tuskin ollut vaivan arvoista uhrata sielunrauhaansa sellaisen happaman ja kitkerän ryynivellin takia, jota Te kritiikin kokit alituisesti eteeni työnnätte kaiken muun ravinnon jäädessä yhä vähemmäksi – huolimatta Tantaloksen omenoista, jotka joka suunnasta ilkkuvat kiusattua ruokahaluani. Miten paljon järkevämpää olisikaan ollut rakentaa vaatimattomasti hyvissä ajoin koti ja perhe, hankkia seurakunnan paimenen virka ja valmistautua vähitellen piispuuden suureen vaivaan – kuten varmaankin kaikki muut Sinua lukuun ottamatta! – Mutta nyt on kaikki toivo tästä ihanuudesta mennyt, ja mennyt on valitettavasti toivo siitä toisestakin. Toisella kerralla kerroit minulle pilkallisesti, että Hän yksinkertaisuudessaan kuitenkin piti minua kuuluisana runoilijana. Jos Te todellakin olette oikeassa enkä minä ole sellainen, se tuntuisi minusta hyvin katkeralta ehkä etenkin sen takia, että hänenkin olisi lopulta pakko tuomitsevasti todeta mielipiteensä aiheutuneen ainoastaan harhauttavasta myötämielisyydestä. Oi voi, olisipa sentään ihanaa, jos hän voisi rakastaa edes runoilijana sitä, jota hän ei muulla tavalla halua eikä voi rakastaa. Heikkous tämän toiveen hellimiseen on varmastikin merkittävä syy yhä lujaan uskooni, että vaelluskuvieni toinen vihko – jonka käsikirjoitusta on halpamaisesti pidetty kokonainen vuosi jossakin piilossa aivan kuin se olisi kielletyn lemmen hedelmä – saisi kunnioittavan vastaanoton minkä tahansa muun kuin Suomen ongelmallisen kirjallisuuden piirissä, vaikka sekin Teidän massiivisen auktoriteettinne varjossa varmaankin tukahdutetaan niin pahasti, että minun pitäisi punastua ujoudesta ilmoittautuessani sen kirjoittajaksi, jos nyt enää pystyisin punastumaan minkään asian takia. Pelkästään heikkous, millainen tahansa, ei kuitenkaan saa minua sitkeästi pysymään mainitulla kannallani. Kyllä mukana on joka tapauksessa voimaakin: voimaa nimittäin antaa tietoisuus siitä, mitä tarjottavaa on niillä miehillä, naisilla ja lapsilla, joita nykyisin ylistetään lyyrisen runouden rohkeimmiksi matadoreiksi Saksassa ja muualla, missä jo kauan sitten on ehditty raaputtaa näsäviisaasti kysyvä x kansakunnan kirjallisuuden olemassaolon perästä. Jos olisin pystynyt parhaani mukaan tekstejä tutkiessani saamaan selville, että nämä herrat ja huorat jne. ovat ylivoimaisesti minua parempia, kun jätetään syrjään heidän sileiksi hiottujen säkeidensä sointuva liirum laarum, olisin kauan sitten jättänyt eroanomukseni ylimääräisestä virastani Hänen Ihanuutensa Apollon ensimmäisen ja viimeisen palveluksessa enkä ottanut pelkästään virkavapautta epämääräiseksi ajaksi, jollaista koko tämän vuoden ajan olen nauttinut äärikirjallisten jäljentelypuuhien parissa. – Vain jalon ja rohkean Georg Herweghin ylivoimaisen lahjakkuuden edessä kumarran syvää nöyryyttä tuntien, mutta tämänkin teen ensisijaisesti sen takia, että en ole voinut lohduttomissa oloissa kehittää taipumuksiani vapaaksi ihmiseksi, ja ne ovat kuitenkin olleet syvimpiä, parhaita taipumuksistani. – Nyt kun nämä viimeiset tunteenpurkaukseni ovat edessäni koko samanaikaisesti ylpeässä ja arkailevassa surkeudessaan, tämä niiden vaikeaksi kokemani paljastaminen harmittaa sitäkin enemmän, kun joudun pelkäämään, että niiden takia tämäkin köyhä kynänjälki saa osakseen saman kohtalon, jonka ovat väistämättä kokeneet kaikki ne muutamat kirjeet, jotka olen Sinulle elämäni päivinä kirjoittanut: saavat Sinut pahasti suuttumaan. Eikä se suinkaan ollut eikä voinutkaan olla tämän tarkoituksena. Ihminenhän on silti niin surkean heikko kuolevainen, ja häntä ajaa turha halu protestoida henkensä hauraiden aikaansaannosten katoavaisuutta vastaan; ja tämä vastaan inttämisen tauti runtelee häntä sitä pahemmin, mitä vähemmän sanottavaa hänellä olisi kurjan ruumiillisen elämänsä häviämistä vastaan, vaikka ensiksi mainitut elämän ilmaukset ovat varsin pitkälle siitä riippuvaisia, kuten kaikki ja varsinkin oppineet filosofit tietävät.

Ystävyyden välittömän aavistamiskyvyn vieläkin enemmän kuin älyn terävyyden avulla olet varmaankin tehnyt edellä olevasta sen oikean päätelmän, että suureen kylmään maailmaan yksikseni viskattuna olen enemmän kuin koskaan ”raunio, joka ei ole ikinä muuta ollutkaan”, vaikka yritänkin häpeämätön ilme kasvoillani pitää julkisivun komeana vieraille valloille esiintyessäni. Niin kylmäksi ja köyhäksi sieluni ei kuitenkaan ole muuttunut, etten pystyisi lämpimästi iloitsemaan niiden menestyksestä ja onnesta, joiden tiedän sydämestään toivovan minulle hyvää! Sen tähden mieltäni on paljoa muuta enemmän ilahduttanut tieto, että olet lopultakin päässyt rakentamaan itsellesi kotia sanan perhe-elämää tarkoittavassa merkityksessä – sillä mahdollisesta ulkonaisesta rakennustyöstä minulla ei ole tietoa ja vähemmän se minua sitä paitsi kiinnostaakin (mutta minun on kuitenkin peruutettava edellä esittämäni sanat Sinun koulumestarin kukkarosi keveydestä, ne tuli sanotuksi ajattelemattomasti entisaikojen yhteisiin muistoihin vajoamisen vaikutuksesta). Jotta ihminen ei syöpyisi rikki ennen aikojaan eikä nujertuisi taistelussa ulkomaailman voimia vastaan, hän tarvitsee onnea ja rauhaa ainakin oman kotilietensä ääressä. Sen perusteella, mitä kotimaiset ystävät antavat ymmärtää ”Sinun ystävästäsi Snellmanista”, kuten heillä nykyisin on tapana merkitsevästi sanansa asettaa, tämä onni on tullut osaksesi juuri silloin, kun se tuntuu olleen erityisesti tarpeen. Siitä olen vilpittömästi iloinnut, ja mieltäni on ilahduttanut myös uskalias rohkeutesi taistella sellaisten asioiden puolesta, joiden hyväksi mielestäsi kannattaa vaivaa nähdä ja ehkä hyvinkin uhrata kaikki – niin, jopa köyhän ihmiselämän paras anti: omat ystävänsä. En kuitenkaan oikein hyväksy taistelutapaasi, vaikka tunnustan, etten asiakirjalähteiden puuttuessa pysty arvioimaan sitä senkään vertaa kuin muuta tietooni tullutta. Olen nimittäin ollut ja olen edelleenkin – ehkä varsin arkailevasti ja vanhojen herrojen tapaan – vakaasti sillä kannalla, että etenkin meidän ankarissa oloissamme vain suurella maltillisuudella, joka nojautuu vielä suurempaan voimaan (kiihtyminen on osoitus voiman puuttumisesta, sen olen oppinut vasta Italiassa oikein ymmärtämään), saadaan aikaan kaikki se hyvä, mihin pyritään. Toisaalta kuitenkin ymmärrän myös, miten vaikeaa tämän maltillisuuden säilyttäminen on keskellä taistelujen melskettä, kun rajoittuneisuus, vimma ja tyhmyys käyvät päälle. Näen sen tälläkin hetkellä omasta kokemuksestani, kun en ole parhaista aikomuksistani huolimatta pystynyt jättämään purkamatta ylemmyydentuntoista harmistumistani vaatimattomaan miesparkaan, joka ei kuitenkaan kaiken kaikkiaan tee muuta kuin pieksää suutaan latelemalla ulkoa oppimiaan toisten viisauksia. Niinpä tärkeimpiin syihin, joiden takia olen tyytyväinen pitkäaikaiseen maanpakooni, kuuluukin se seikka, että olen näin välttynyt joutumasta kanssasi tukkanuottasille. Olisimmehan saattaneet taistelun tiimellyksessä, kuumaverisiä kun valitettavasti olemme – niin kuin kaikki, jotka elävät tasapainottomassa pohjolassa – saada palohaavoja, jotka olisivat voineet kirvellä kauan, vaikka eivät toki pysyvästi, ja niiden kirvely olisi voinut vieraannuttaa meidät toisistamme. – Olet joka tapauksessa saanut paljon aikaan kannustaessasi elämää liikkeelle sieltä, missä sitä on ennestään, ja piiskatessasi esiin sielunhätää ilmaisevia olemassaolon osoituksia sieltäkin, missä elämä on ollut pelkästään tyhjiössä leijuva hypoteesi. Toivon myös, että mainitunlaisen onnen tuoma sielunrauha vaikuttaa tyynnyttävästi taistelun melskeisyyteen. Käypä miten tahansa, jälkimaailma ei missään tapauksessa unohda tunnustuksen antamista Sinulle urheasta, kaikkiin uhrauksiin valmiista rohkeudestasi – samaan tapaan kuin jo nyt Sinun sukulaissielullesi, epäoikeudenmukaisen tyhmyyden rajuin ottein avaamaan hautaan sysätylle sankarillisen rohkealle taistelujen miehelle Fr. Listille. Eikä Sinulle käy juuri vaikeaksikaan jättää jälkimaailman asiaksi täyden oikeudenmukaisuuden ylellisyysartikkelin lopullista viimeistelyä, kun jo nyt niin monet varsinkin nuoret sydämet – nämä nykyisyyden ja tulevaisuuden välittäjät – tunnustavat koko lämpönsä voimalla Sinun hyvät tarkoituksesi köyhän maamme asioiden edistämiseksi. Tunnen muutaman, joka ei voi juuri lohduttautua kummallakaan perusteella. Hän on kuitenkin uskoutuessaan ohjannut minut tarkoin käsittämään, että hyvä tarkoitus, joka ei pysty ilmaisemaan itseään toimintana ja tekoina, ei ansaitse parempaa kohtaloa kuin pilkan kohteeksi joutumisen ja tuomion, että se on mitä hävyttömintä ja subjektiivisinta subjektiivisuutta. Onhan myös kerjäläisten liberaalisuutta, joka olisi tuiki hölmöä havitellessaan sellaista tunnustusta, että se on jotenkin arvokkaampaa kuin Ludvig Filipin kuninkaallinen ahneus.

Kerro ystävällisesti minulta terveisiä onnesi lähteelle ja sano hänelle, että olen Sinun niin hyvä ystäväsi, että sekä hänen että Sinun luvallasi olen myös hänen ystävänsä, kuitenkin sillä ehdolla, että hän asianmukaisesti pitää huolta siitä, mitä Sinun rauhaasi kuuluu, ja siten välillisesti myös monen muun rauhasta.

Jos tunnen Sinut oikein – ja ainakin tämän tuntemuksen uskon itselläni olevan, tämän dokumentin vastaanottamisen hetki ei ole Sinulle täysin epämieluisa. Palkitse siis minut kertomalla minulle uutisia eräästä toisesta – hänestä [mahdollisesti Aurora Sederholm], siitä, missä pisteessä meidän ikuisiksi ajoiksi ratkaistut suhteemme nyt ovat, sikäli kuin olet päässyt vilkaisemaan siihen pää- tai oikeastaan sydänkirjaan, johon nämä elämän summat on merkitty tai johon ne ainakin joskus ovat olleet merkittyinä. Olkootpa nämä tiedot millaisia tahansa, Sinun ei tarvitse kaunistella niitä minulle. Olen siinä suhteessa kuten muissakin suhteissa tullut niin kovaksi, etteivät pienet luodit juuri raapaisekaan pintaani – ja näihin pieniin luen melkein kaikki, joiden takia sydämen ei ole ehdottomasti ex officio [ammatin puolesta] pakko murtua. – Kerro terveisiä myös Fabian-paralle [Collan]. Toivoisin vilpittömästi, että Sinä teistä vahvempana ojentaisit hänelle kätesi sovinnon merkiksi, ellei näin ole sattunut jo käymäänkin. Toimita terveiseni kuitenkin ennen kaikkia (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) mahtavalle Elukkatohtorille [M. J. Lindfors], jota kaikesta maailman katselmuskentillä editseni kulkeneesta älyllisestä suuruudesta huolimatta yhä vain pidän yhtenä lahjakkaimmista puhujakyvyistä, joihin olen onnistunut koskaan tutustumaan. Murehduttavinta mitä tiedän on se, että valtaisa suomalainen akateeminen tyhmyys on johtanut siihen, että tällaisen Jättiläisen jylisevä ääni kuolee ja katoaa jälkeä jättämättä Kallaveden aaltojen ajatuksettomaan pauhinaan. Jos hänet olisi sijoitettu innostaviin, vireyttä nostattaviin oloihin, hänen sielunsa olisi helposti pysynyt niin notkealiikkeisenä, että hän olisi voinut potkiskella tusinan nuoria hurjapäitä puolittaiseen kuolemattomuuteen, vaikka nämä eivät olisi tehneet muuta kuin jäljentäneet hänen kuohuvan inspiraationsa oivalluksia. Mutta meissä, joilla on menetettävänä elämää vähemmän kuin muilla ihmisillä, kuolee niin paljon sellaista, minkä pitäisi kuitenkin elää ikuisesti. –

Viimeksi merkityn hienon ajatusviivan jälkeen on melko paljon kadonnut manan majoille: ensin vanha, raihnastunut vuosi; lisäksi intoni riistää poleemisilta kirjoituksiltani se kunnia, että ne on laadittu yksityiseksi huvikseni. Ennen kuin sanon mitään muista autuaasti tai pahan äkillisen kuoleman kautta edesmenneistä, velvollisuuteni on kertoa, mitä näissä kirjoituksissa pyrittiin väittämään. Mainittu teksti ”menneen vuoden lumista” pyrki todistamaan, että muuan Morgonbladetissa ihanana Sofian päivänä 1845 julkaistu arvostelu sisälsi löysää jaarittelua ja eitiedämistäpuhuu-viisastelua. Mutta kun olin melko suuret mekaaniset vaikeudet voitettuani suorittanut tämän todistelun, päädyin valitettavasti liian myöhään siihen käsitykseen, että olin nähnyt aivan turhaa vaivaa, koskapa ne, joiden piti havaita aksioomani suuriarvoinen todenmukaisuus, olivat todennäköisesti jo oivaltaneet asian ilman minun todisteluanikin. Asian valaiseminen niille, joille se ei ollut valjennut, taas tuntui jokseenkin turhalta. Arvelin, ettei minulla ole täyttä oikeutta toistaa Saiman lukijakunnan edessä suuren kaimani [Fredrik Suuren] huuudahdusta, kun hän osoitti muutamia pakoon piiskaamiaan venäläisiä veijareita: ”Sieht er, mit solchem Gesindel muss ich mich herumschlagen!” [”Näkeekö hän, tuollaisen roskaväen kanssa joudun jatkuvasti tappelemaan!”] (Tuntenet lauseen hyvin. Kymmenen vuotta sitten luin sen Sinun vinttikamarissasi Holmbergin talossa arvostelusta, jossa Sinun herrasi ja mestarisi antoi kyytiä pahimmille vihamiehilleen. Siinä tilaisuudessa me molemmat suunnilleen hurmioiduimme edellä olevasta pitkästä maalailevasta sitaatista.) Minun ei kuitenkaan tarvitse pitää tätä täytymistä luonnostaan välttämättömänä. En silti voi kiistää sitä, että tähän luopumukseen alistuessani tunsin melkeinpä samanlaista kiusallista kutinaa kuin äkäisestä täin puremasta kunniallisessa seurassa, kun sitä ei voi estää, vaikka ylväästi tietääkin, että hyökkääjän täydelliseen tuhoamiseen tarvittaisiin vain notkea sormen liike. Jokainen kuolevainen, jolla on ollut onni elää edes kutakuinkin sivistyneissä oloissa, tietänee omasta kokemuksestaan, että mainittu varjopuoli joskus synkentää tätä onnea. Olen siis aivan varma siitä, että Sinäkin pystyt arvostamaan uhraukseni täyttä ansiokasta mittavuutta. – Jos nyt vielä jatkan tätä jaarittelua, tämä johtuu siitä, että minusta on äärettömän raskasta kirjoittaa hyvästijättöä lempilapsellesi Saimalle, jonka uumoilen jo tähän mennessä tulleen tapetuksi, sillä olen tänään saanut tänne tietoja siitä Damokleen miekasta, joka kuuluu riippuneen sen yläpuolella. Saatat olla tyytyväinen siihen, että se tapettiin niin huvittavan älyttömällä tavalla, koska voit olla varma siitä, että sen vaikutusten kuolemattomuus tästä vain vahvistuu. Kuolinkellot tämän suomalaiseen henkeen kohdistuneen murhatyön jälkeen kuulostavat kuitenkin lohduttoman synkiltä niin minun sieluni korvissa kuin tuhansien muidenkin. – Sain mieluisasti yllättyneenä kuulla odottamattoman uutisen, että tuorein pikku teokseni oli kiemurrellut lyhentämättömänä sensorillispuolueellisten saksien välitse, mikä olisi vielä kymmenen vuotta sitten ollut aivan mahdotonta, ja kirjoitin Nervanderille kehottaen häntä ilmoittamaan julkisuuteen, että ryhdymme, hän ja minä, julkaisemaan sanomalehteä omissa nimissämme. Heti kun olin päästänyt kirjeen käsistäni, kaduin jo sen lähettämistä. Nyt toivonkin vain, että hän olisi suuressa järkevyydessään niin järkevä, että kieltäytyisi ryhtymästä moiseen hankalaan hankkeeseen, jonka varmimmaksi tulokseksi voi odottaa skandaalia. – Ehkäistäkseni mikäli mahdollista tämän epistolan joutumisen ylimääräisesti sensuroitavaksi, lähetän tämän sisareni osoitteeseen Helsinkiin. Jos lähettäisin tämän suoraan Sinulle, olisi nykyoloissa mahdottomuuksista mahdottominta, että se saapuisi ehjin nahoin perille. Kun ja jos – tämä jos on toki sentään tarpeeton – kirjoitat minulle ja arvelet voivasi lähettää kirjeen ilman tuollaiseen kiertotiehen turvautumista, merkitse osoitteeksi: 46 Rue Richelieu. Kerro terveisiä, lämpimiä tai kylmiä tilanteen mukaisesti, mutta joka tapauksessa terveisiä hänelle, jota elämään uupunut, sairas sydämeni ei vielä nytkään voi sykkeen kiihtymättä muistella sellaisena täydellisen ihanana olentona, jona hänet kerran silmissäni näin – ystävältäsi

Fredr. Cs:lta.

Vertailu